tiistai 26. helmikuuta 2013

Kiitollisuuskulttuuri

Mua on vähän ihmetyttäny viime aikoina tää suomalaisten ihmeellinen kiitollisuusajattelu. Ihan sama mikä on keskustelun aihe tai kuka kokee tulleensa ymmärretyksi tai kohdelluksi väärin, niin aina pitäis olla niin saatanan kiitollinen kaikesta mahdollisesta ja omien oikeuksien puolustaminen osoittaa hirveää itsekkyyttä ja epäkiitollisuutta..

Asiakaspalvelijan pitäisi olla kiitollinen kaikista asiakkaistaan, siis myös niistä kusipäistä, joiden käytöstavat ovat unohtuneet jonnekin ilmeisen kaukaiseen paikkaan. Onhan se nyt ihan tavattoman kauheaa vaatia aikuiselta ihmiseltä sellaisia sanoja kuin "päivää" ja "kiitos", kun asiakashan se viime kädessä palvelijan palkankin maksaa. Että kehdataan vielä vaatia ystävällisyyttä, kun tässä on kerran jo vaivauduttu pelastamaan toisen ihmisen toimeentulo hoitamalla ruokaostokset kaupassa, jossa ei muuten koskaan palvelu pelaa kunnolla, valikoima on aina vääränlainen ja vielä pyydetään niin hirveitä hintojakin. Ja kuviohan on täysin sama paikasta, valikoimasta ja hinnoista riippumatta.

Toinen hyvä esimerkki on blogimaailma. Siis mikään blogihan ei elä bloggaajan työpanoksesta ja taidosta tehdä blogistaan mielenkiintoinen. Ei toki: lukijathan sen blogin tekevät, eihän sitä sisältöä olisi olemassakaan ilman niitä ihmisiä, jotka täysin vapaaehtoisesti uhrautuvat tuhlaamaan kallisarvoista vapaa-aikaansa toisen ihmisen hengentuotoksen lukemiseen! Sehän onkin sitten loistava perustelu kaikelle päänaukomiselle bloggaajan ulkonäön kommentoimisesta, kunnianloukkauksen rajoja hipovasta haukkumisesta ja valheellisen tiedon levittämisestä vaatimuksiin siitä, kuinka kirjoittajan pitäisi kertoa itsestään kaikki faktat, mitä lukijan mieleen juolahtaa kysyä ja toteuttaa lukijoiden kaikki mahdolliset toiveet. Kun bloggaaja sitten kieltäytyy kertomasta esimerkiksi raha-asioistaan, eikä julkaise kommentteja, joiden sisältönä on suunnilleen "vittu oot ruma", hän on tietenkin hirveän ylimielinen eikä osaa osoittaa lainkaan kiitollisuutta saamastaan huomiosta ja "palautteesta".

Ja näitä esimerkkejä on toki vaikka kuinka, varsinkin kun puhutaan rahasta, maahanmuutosta ja muista mielipiteitä vielä jyrkemmin jakavista asioista. Kaikkien pitäisi olla joka suuntaan niin mahdottoman kiitollisia ihan kaikesta mahdollisesta; olit kuinka pahassa ahdingossa tahansa, aina löytyy joku taho, jota kohtaan pitäisi olla niin kiitollinen, ettei huomaa mitään ongelmia olevan olemassakaan. Ja kun kiitollisuuden vaatimukseen liitetään vaatimus siitä, että omaa olemassaoloa pitää samalla pyydellä anteeksi, saadaankin sitten todella tervehenkinen suomalainen kulttuuri, jossa kaikki ovat aina väärässä ja kukaan ei ole tarpeeksi kiitollinen.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Fitnesshörhöjen sokeriharhat

Suvin erittäin asiallinen kirjoitus inspiroi mua viimeistelemään jo jonkin aikaa tekeillä olleen vuodatukseni samaisesta aiheesta: fitness-elämäntavan terveellisyydestä. Nyt kun karppaaminen alkaa olla mennen talven lumia, ehdin jo melkein huokaista helpotuksesta, että jospa se järkikulta taas palaisi osalliseksi ihmisten syömistottumuksiin. Kunnes sitten vähitellen huomasin, että ruokailutrendeistä on tullut - jos mahdollista - ehkä vielä älyttömämpiä.

Siis sinänsähän on kiva, että ihminen yrittää syödä terveellisesti eli karsii kovat rasvat ja liian sokerin pois ja katsoo, että kuluttaa enemmän kuin saa ravinnosta energiaa, mikäli mielii laihtua. Sekin on hyvä juttu, että ihmiset (ainakin näin uudenvuodenlupauskaudella) harrastavat liikuntaa, oli se sitten kuntosaliharjoittelua, lenkkeilyä tai mitä tahansa muuta. Enemmän kuin hienoa on tietysti, jos kauneusihanteet liikahtavat edes pykälän kauemmas siitä luuta ja nahkaa -mallista, joka tähän asti on vallinnut mallimaailmassa ja sitä myötä myös kauneuskuvastossa. Jotenkin silti tuntuu, että kun tämä fitnekseksi kutsuttu sinänsä ihan hyvä elämäntapa tuli muotiin, homma lähti monella lapasesta. Tai lähinnä unohdettiin se, että fitness elämäntapana ei välttämättä ole sama asia kuin fitness kilpaurheiluna. Toisin sanoen: vakavasti ylipainoiselle ja kilpaurheilijalle tarkat treenisuunnitelmat ja ruokavaliot on ihan perusteltuja, mutta tavalliselle itsestään huolehtivalle ihmiselle ei.

Treenipuoleen en nyt puutu sen tarkemmin, mutta ruokavaliosta sen sijaan kyllä. Sen lisäksi että joku riemuidiootti on nyt saanut päähänsä, että gluteeniton ruokavalio on terveellisyyden huippu (mitä se keliaakikoille toki on ihan oikeasti), ruoka-aineita vahdataan muutenkin aivan järjettömällä tarkkuudella. Kaikki annokset punnitaan gramman tarkkuudella, ruoan kanssa ei voi juoda kivennäisvettä ja aamiaisjogurttiin ei voi heittää mysliä koska kalorit. Pala kotipullaa ystävän luona kahvitellessa on täysin poissuljettu ajatus, koska se pilaa koko viikon syömiset ja nollaa kaikki treenaamisella saavutetut hyödyt. Sokeri tarkoittaa fitnekseen hurahtaneelle jotakin tappavan myrkyllistä ainetta ja sen saantia kytätään suorastaan vainoharhaisesti. Hedelmät on saatanasta ja salaattiin ei voi missään tapauksessa laittaa porkkanaa, koska siinä on sokeria.

Mä olen täysin tietoinen siitä, miten tätä hedelmävihaa perustellaan. Elimistö saa sokerista vain energiaa - oli se hedelmäsokeria tai mitä tahansa muuta sen sukulaista. Mutta montako omenalla itsensä lihottanutta olette tavanneet? Hedelmien kokonaisenergiapitoisuus on lopulta niin pieni, että niitä saa syödä varsin paljon ennen kuin voidaan puhua haittavaikutuksista. Ja onhan se nyt täysin naurettavaa, että normaali ihminen alkaa tuntea syyllisyyttä porkkanan pureskelusta.

Samaan aikaan kun kasvikunnan tuotteissa piileviä sokeripiruja manataan kauemmas weheartitissa ja muissa vastaavissa palveluissa leviävillä fitnessmantroilla, makeanhimoa lievitetään sitten esimerkiksi sokerittomilla mehukeitoilla, jotka vielä toistaiseksi makeutetaan yleensä aspartaamilla. Eipä senkään myrkyllisyyttä kaiketi ole pitävästi todistettu, mutta veikkaisin että keinotekoinen makeutusaine on keholle kuitenkin pahempi rasite kuin sokeri - joka suorastaan hälyttävästä vaarallisuudestaan huolimatta on luonnontuote. Ruokaansa kun voi (fitnesshörhöjen itsensäkin mukaan) tarkastella muidenkin asioiden kuin kalorimäärien kautta.

Jokainen toki eläköön kuten parhaaksi näkee, mutta minusta ruoan ja treenimäärien vahtaamiselle ei saisi antaa elämässä hallitsevaa osaa pahimmassakaan fitnesshuumassa. Siitä seuraa elämään ylimääräisiä rajoitteita, mistä taas seuraa helposti stressiä, joka ei tunnetusti ole sekään erityisen terveellistä. Liikuntaa ja syömistä voi harrastaa ilman, että niistä tai terveydentilasta tulee ongelmia. Kaikki trendidieetit ja ääri-ilmiöt ovat pinnalla vain aikansa; kummasti niistä yksikään ei ole vielä syrjäyttänyt niitä yleisiä itsestä huolehtimisen ohjeita: lautasmallia, liikuntasuosituksia ja kohtuutta. Toistaiseksi ei ole todistettu, etteikö itsestä huolehtiminen olisi täysin mahdollista ilman ruoan punnitsemista ja kalorien kyttäämistä.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Kuntosalimummot

Aina ruikutetaan niistä teineistä jotka tulee kuntosalille räpläämään kännykkää ja nyrpistelemään nenäänsä niille, jotka - iiks! - hikoilee siellä ihan oikeesti. Mä käyn itse aika pienellä kuntosalilla, joka ei ilmeisesti houkuttele tätä muotitietoista porukkaa, joiden mielestä kuntosalilaitteissa kuuluu olla pinkit istuintyynyt ja saatanan kalliit kuukausimaksut. Mun treenitarpeille ja lompakolle se on täysin sopiva paikka ja vieläpä monesti ruuhkaton. Näitä teinejä ei siis ole tarvinnut katsella, mutta meidän salilla onkin sitten riesana varttuneet naishenkilöt, jotka kuvittelevat voivansa ottaa treenaamisen ja ylipäätään kaikkien käytöstapojen suhteen erivapauksia vain, koska ovat vanhempia kuin muut treenaajat. Käyn salilla, jossa on naisille oma puoli, eli riesana ovat juuri nämä mummot, herraosaston tavoista en tiedä.

Ensinnä tää suurin klisee: laitteissa roikkuminen. Olen jopa törmännyt tilanteeseen, jossa neljä ikäneitoa oli vallannut vierekkäisiä laitteita, joissa sitten näön vuoksi huidottiin nollapainoilla ties kuinka monetta kymmenettä "sarjaa" ja juoruta kälätettiin vielä kahden ihan muuten vaan vieressä norkoilevan muorin kanssa. Jutteleminen ei mua haittaa, koska mulla on aina joko seuraa tai piuhat korvissa, mutta se turhanaikainen laitteiden varaaminen risoo kyllä ja pahasti. Omat sarjat sais hoidettua muutamassa minuutissa, mutta kun ei oikein kehtaa kesken toisen "treenaamisen" mennä kysymään että jos mahdollisesti pääsis tekemään. Kauempaa katsoessahan siellä ei tehdä yhtään mitään, mutta kun menet lähemmäs niin todetaan että jaa, joku kakara haluaa viedä mun istumapaikkani ja sit alkaa taas se saatanallinen hosuminen hetkeks aikaa.

Toisekseen se, että eräät tapaukset kuvittelee, että se ikä oikeuttaa päättämään kaikesta yksin. Meidän salilla on aina radio päällä ja sama kanava kuuluu kummallakin puolella, mutta kanavan vaihtamista varten täytyy mennä miesten puolelle. Ja miehethän ne radiokanavat siellä yleensä päättää. Yks hailee mulle, se on vaan musiikkia ja tosiaan omat musat useimmiten kuitenkin mukana. Kerran jouduin todistamaan erään akan puhinaa, kun miehet vaihtoivat iskelmäkanavan Radio Rockiin. Se ponkaisi ihan välittömästi ylös laitteestansa ja motkotti, että hänhän ei rokkia salilla kuuntele, että teille nuorille se on varmaan ihan sama mutta hänen täytyy saada kuunnella salilla iskelmää. Samaa mussutusta se sitten meni pitämään miesten puolelle, josta kantautui epäuskoisia naurahduksia. Aivan uskomatonta itsekeskeisyyttä ja ennen kaikkea käytöstapojen puutetta. Ihan eri juttuhan olis ollut, jos kyseinen muori olisi kohteliaasti kysynyt, että voisiko sen edellisen kanavan laittaa takaisin. Mutta kun ei.

Ja viimeisenä toisten treeneihin puuttuminen. Koskee tietysti kaikkia ikäluokkia, mutta joka kerta kun olen ollut vähällä avata suuni ja todeta jotakin omaan treeniin keskittymisestä, on kyseessä ollut poikkeuksetta vanhemman sukupolven edustaja. Kokeilin kerran yläkropan lämmittelyä netistä bongaamallani ohjeella, jossa ideana on kävellä reippaasti juoksumatolla ja tehdä samalla lämmittäviä liikkeitä kevyillä käsipainoilla. Niin eikö siihen tule joku elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt yksilö kertomaan, kuinka vaaralliselta mun tekeminen näyttää ja että ei hän vaan uskaltais. Joo mutta mä olen parikymppinen ja mulla on normaalisti toimiva tasapainoaisti, plus osaan hidastaa tahtia tai laittaa käsipainot pois jos tuntuu epävarmalta.

Sama juttu minkä tahansa "erikoisemman" liikkeen kanssa. Esimerkiksi tangon kanssa askeltaminen penkille kerää aina katseita, suorastaan tuijotusta. Eikä se mun mielestä ole edes niin ihmeellistä. Jos kiinnostaa tietää mitä mä teen ja miksi, voi kysyä, mutta se suu ammollaan toljottaminen on raivostuttavaa. Ei, muhun ei tule silmänreikiä siitä että joku katsoo joskus muuallekin kuin omiin kengänkärkiin, mutta tuijottaminen häiritsee. Samoin kaikenlainen toisten painojen ja treenien kyylääminen. Ei sitä tarvitse jumalauta joka ikiselle vaaravyöhykkeelle osuvalle julistaa, kuinka on niin vanha ja raihnainen ettei jaksa treenata yhtä isoilla painoilla kuin nuoremmat.

Niin että olikohan ne nuoret kuitenkaan ainoa ikäryhmä, jolta puuttuu käytöstavat?

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Treenikuntoa odotellessa

Eheheh. Hamlet-flunssa senkun sitkeästi roikkuu mussa kiinni, vaan ei viitsi päästä oikein kunnolla vauhtiin. Oon ihan varma että tuolla jossain mun elimistössä on oikeesti joku pieni virus, joka istuu jonkun solun päällä pääkallo kädessä ja hokee päivästä toiseen sitä samaa "ollako vai eikö olla" -lorua. Huomenna mä menen salille, jos se ei vieläkään saa päätöstä aikaiseksi. Sitä odotellessa viime viikkojen parhaita treenibiisejä.

Sander Van Doorn - Drink To Get Drunk (Radio Edit)


 Afrojack - Rock The House


Andrew Rayel - Exponential (Original Mix)


Heatbeat - Extra Bacon (Original Mix)


Daniel Kandi - #Trancefamily (Original Mix)


John O'Callaghan - Big Sky (Agnelli & Nelson Remix)


Kuuntelen salilla musiikkia aika sekalaisessa järjestyksessä, enkä varaa mitään tiettyä biisiä tiettyä liikettä varten. Tosin Daruden Sandstorm mulla soi kyllä aika usein pitkien vatsalihassarjojen aikana. :D

perjantai 15. helmikuuta 2013

Ihan ku muutoksista pitäis erikseen ilmottaa

Muokkailin tuota ulkoasua ja useiden eri banneri- ja taustakuvatestausten jälkeen päädyin näinkin simppeliin ja synkkään ratkaisuun. Niin iso homma tän Bloggerin kanssa painiminen taas oli että tuo fonttipuoli on vielä hitusen kesken, saatan muokkailla niitä tulevaisuudessa vielä vähäsen, just nyt en jaksa enkä viitsi, etten tule missään kiukunpuuskassa heittäneeksi läppäriä parvekkeelta alas.

Edit: Ulkoasua muutettu sittenkin pinkimpään suuntaan ammattitaitoisen poikaystävän avulla. Se osaa tehdä kaikkee kivaa. :)

Neonhelmiä mä metsästän

Sattumanvaraisen netissä harhailun seurauksena päädyin näpertelemään helmikoruja tämän sivuston ohjeilla. Itse askarteluosuuden lisäksi mua viehätti myös tuo tausta-ajatuksena toimiva käsite kandi, joka oli ainakin mulle ihan uus juttu. Ehkä oon sit vaan tynnyrissä kasvanu tai jotain. :D

Joka tapauksessa noiden tekeminen on hauskaa ja helppoa, ja nyt on jo jonkun aikaa ollut käynnissä neonväristen helmien metsästys, vähän laihoin tuloksin tosin. Hama-helmistä kyllä löytyy neonvärejä, mutta ne on ainakin tuohon multi stitch -tekniikkaan vähän hankalan mallisia ja muuta en sitten kotimaasta olekaan löytänyt. Tai no, Sinooperista ostin pari viimeistä purkkia aika lähellä tavoiteltua värimaailmaa olevia helmiä. Ei ihan mutta melkein. Totesin kyseiset helmet kotona pimeässä hohtaviksi. :D Kelpaa nekin tähän hätään.

Ulkomaisissa nettikaupoissa noita toki olisi, mutta suhtaudun nettiostoksiin muutenkin vähän varauksella ja sitten taas toimituskulut nousee pilviin. Eräs jenkkifirma olisi auliisti toimittanut helmiä Suomeen asiallisella 5000 dollarin rahtimaksulla. Pitänee jatkaa metsästystä ja yrittää löytää joku nettikauppa, johon uskallan luottaa.

torstai 14. helmikuuta 2013

Hamlet-flunssa

Mulla on Hamlet-flunssa. Siis sellanen "ollako vai eikö olla - siinäpä helvetin kiva kysymys" -tyyppinen, vittumainen flunssa joka estää kaiken venyttelyä raskaamman treenaamisen ja saa harkitsemaan tenttiin tai luennolle lähtöä toisenkin kerran, mutta ei kaada petiin. Kurkku tuntuu vähän paksulta, nenää joutuu niistämään muutaman kerran päivässä ja kauppareissulla saattaa yhtäkkiä alkaa heikottaa mutta kuume ei toki nouse eikä räkätauti pääse kunnolla päälle, ettei pöpö vaan joskus vaikka vahingossa katoaisi mun elimistöstä.

Eikä muuten ole ensimmäinen kerta. Viime kesänä kituutin vastaavan Shakespeare-viruksen kanssa vaikka kuinka ja kauan ja jonotin heikon olon takia Acutaan kerran jos toisenkin saadakseni yhden, kahden päivän sairaslomia. Ja kuin muistutuksena tästä, henkilöstöjohtamisen ja työhyvinvoinnin kurssimateriaalit toitottavat syyllistävää viestiä siitä, kuinka 1-3 päivän sairauspoissaolot tulevat työnantajalle kalleimmiksi. Ei ole erityisen hauskaa olla paska työntekijä, jolla on aina "flunssa", jonka ansiosta on pakko ottaa saikkua, joka taas saa minut näyttämään yhdeltä niistä lusmuista, joiden mielestä on ihan ok olla muutaman kerran kuussa "saikulla" kun ei vaan satu huvittamaan mennä töihin.

Eniten vituttaa tietenkin taas treenitauko. Periaatteessa olo on vielä kohtalaisen hyvä ja huomaan miettiväni, että jos sitä kuitenkin menisi salille, mutta toisaalta olen kuullut niin ikäviä tarinoita sydänlihastulehduksesta ja muista sairaana treenaamisen seuraamuksista, etten tohtisi ottaa riskiä. Ja jääpähän aikaa koulutöille. Siis jos bloggaaminen ei menisi niiden edelle.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Rappiolla on paha olla + testikuvia

Tää viikko ei menny kyllä nyt ihan putkeen. Olin keskiviikosta alkaen pari päivää täysin hikoilu- ja liikuntakiellossa ja loppuviikkokin on pitänyt ottaa varovaisesti eli käytännössä kaikki liikunnallinen toiminta on ollut pannassa. Syynä käsivarressa oleva haava, jonka täytyi antaa parantua. Ei se vieläkään kunnossa ole, mutta huomenna uskaltaudun varmaan taas salille.

Samalla rysäyksellä treenien kanssa meni sitten nollille myös ruokavalio. Ilmeisesti mä osaan pitää molemmat osapuolet kuosissa vain samanaikaisesti. En mä nyt millekään herkkulinjalle sortunut, mutta leipää on tullut puputettua ja kasvikset on jääneet turhan vähälle. Vaikka tein mä sentään bataattilaatikkoa pari päivää sitten. Joidenkin mielestä se on jouluruokaa mutta mä olen vissiin tottunut perihämäläisen sukuni pitopöytäkäytäntöön, jossa ainakin juhlapöydässä on aina samat tavarat, oli joulu tai juhannus. Eikä poikaystäväkään ruoasta valittanut.

Kokonaisuudessaan olo on kuitenkin ollut koko loppuviikon varsin nuutunut ja tunkkainen. Perjantaina piti viettää kavereiden kanssa iltaa meillä, mutta jouduin perumaan koko homman, kun vielä kevyen valokuvauskävelynkin jälkeen olo oli kaikkea muuta kuin pirteä. Kipeäksi en sentään toivottavasti ole tulossa, en soisi tämän treenitauon jatkuvan enää yhtään pidempään.

Ostin hiljattain uuden objektiivin, jota kävin tosiaan perjantaina testailemassa. Kittilinssiin verrattuna uusi telezoom on valtava ja sen mittasuhteet ovat pieneen putkeen tottuneella (ja muutenkin vielä aloittelijalla) vähän hukassa, mikä näkyy kyllä ottamistani kuvistakin. Opettelua tuon käyttäminen siis vielä vaatii, mutta kyllä mä tuosta myös tykkäsin. Ei nimittäin tullut kertaakaan sellainen olo, että haluaisin kuvata kuusenoksalla pomppivia pikkulintuja, mutta en pysty kun objektiivi ei siihen veny. Tosin ulkona oli niin kylmä että ei siellä niitä lintujakaan ollut.




Siinä niitä testikuvia; putkenahan oli siis Sigman 70-300 mm f/4-5.6.

torstai 7. helmikuuta 2013

Mantelileipä


Joo mä luen blogeja. Bongasin Karkkipäivä-blogista mantelileipien ohjeen ja muuta leipää en sitten oo viime viikkoina juuri syönytkään. Nää on ihan hyvä ratkaisu, kun haluaa syödä terveellisemmin. Leivänsyönti on ollut mulle pieni ongelma, joten sen lisäksi että yritän vähentää sen syömistä, vähensin myös hiilareita. Ei, en karppaa, mutta yritän kohtuullistaa ruokavaliotani joka suhteessa. Olen muokkaillut alkuperäistä ohjetta ja teen joka kerta leivät vähän eri tavalla. Tässä kuitenkin perusidea.

10-12 sämpylää

4 rkl maitorahkaa
4 kananmunaa
2 rkl leivinjauhetta
1-2 dl soijajauhoa
3-4 dl mantelijauhoa
seesaminsiemeniä
auringonkukansiemeniä
kurpitsansiemeniä
pellavansiemenrouhetta
vehnäleseitä

Kaikkia aineita sopivassa suhteessa sekaisin, kunnes taikina on sen verran paksua että siitä saa muodostettua uunipellille kasoja. Sitten vaan uuniin 225 asteeseen sopivaksi ajaksi, meidän uunissa näille sopiva aika on noin 15 minuuttia. Ja hyvää on. :)

lauantai 2. helmikuuta 2013

Kukkakaali-parsakaalisosekeitto

Puolivahingossa onnistuneiden ruokien improvisaatiokeittiöstä, päivää! Muhun iski eilen joku ihme ruoanlaittoinspiraatio ja päätin sitten kokkailla kolmen ruokalajin illallisen avopuolisoa kotiin odotellessa. Ilmeisesti multitasking ei ole ihan mun juttu, koska viime leivontakerran vahingosta viisastuneena muistin kyllä vahtia, että otan sämpylät ulos uunista ennen kuin ne palavat, mutta siinä samalla valmistuneen keiton kanssa joutui käyttämään vähän luovuutta - ihan oman sähläämisen takia. Tällä kertaa se kuitenkin kannatti, koska keitosta tuli tosi hyvää. Nostaakseni itseäni ja vähäisiä keittotaitojani vielä enemmän jalustalle, jaan varsin yksinkertaisen reseptin koko kansan ihasteltavaksi ja kokeiltavaksi.


  • 400 g kukkakaalia (mulla oli ihan Pirkkaa pakastealtaasta)
  • n. 100 g parsakaalia (pakastetta sekin)
  • 2 rkl Creme Bonjour Cuisine Valkosipuli & Yrtit -ruoanlaittofraichea (piti oikein tarkistaa että mitä tuorejuustoa tai kermasekoitusta se tuote nyt sitten virallisesti onkaan)
  • 2 kasvisliemikuutiota
  • vettä
  • (pellillinen sämpylöitä paistumassa uunissa)

1. Valmista kasvisliemi ja keitä kukkakaalit siinä tai lykkää sekä kuutiot että kaalit veteen samaan aikaan ja käännä hella kuutoselle. Minun kokemukseni mukaan lopputuloksessa ei ole eroa.

2. Kun kukkakaalit ovat sen verran pehmeitä, että ne voi soseuttaa, ota kattila pois liedeltä ja kaada keitinvettä pois. Huolestu samaan aikaan uunissa paistuvien sämpylöiden tilasta, yliarvioi ajatuksissasi soseuttamiseen tarvittavan veden määrä ja ryhdy soseuttamaan keitostasi sauvasekoittimella.

3. Tajua soseuttaessasi, että sopastasi on tulossa erittäin laihaa. Kaivele hädissäsi pakastimesta jotakin täydentäjäksi sopivaa ja löydä pienen pakastepussin puolikkaan verran parsakaalia. Laita kattila takaisin liedelle ja keitä parsakaaleja kukkakaalilitkussa toivoen, että et joudu heittämään koko moskaa hukkaan. Ja ota hyvä ihminen ne sämpylät pois uunista.

4. Kun parsakaalit ovat pehmenneet, soseuta litku uudelleen ja huokaise helpotuksesta, kun siitä tulee sosekeiton näköistä. Sekoita valkosipuli-yrtti -fraiche joukkoon, lämmitä keittoa vielä hetken aikaa ja syö jos uskallat. Lisukkeena voi tarjota sämpylöitä, jos ne ei ehtineet palaa tai keiton joukkoon voi laittaa esimerkiksi kurpitsansiemeniä.

Uskon vakaasti, että tämän ruokalajin salainen ainesosa on ehdottomasti tuo sählääminen ja vaikeamman kautta tekeminen. On varmaan suorastaan pahaa, jos muistaa kokatessaan käyttää järkeään. Tai sitten ei, täytyy seuraavalla kerralla yrittää tehdä tuo normaalien ihmisten tavoin. Keittoon tulee sopiva valkosipulin maku, ei liian voimakas. Ainakin mä tykkäsin, vaikka en valkosipulin suuri ystävä olekaan. :)