tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vaihtoehtovappu

Kävin aamupäivällä vesijuoksemassa ja puolison kanssa nopeasti lounalla. Keskustorin läpi kävellessä sai suorastaan väistellä ilmapallomyyjiä (tarvitaanko niitä oikeesti 10 samalle torille?); tähän aikaan päivästä saisi jo varmaan pelätä törmäävänsä haalariasussa kulkevaan humalaiseen. Eilisen postauksen linjaa jatkaen en kykene käsittämään, minkä takia ihmiset ovat vappuna väkisin ulkona ryyppäämässä, vaikka sää olisi surkea, mutta toisaalta: omatpa ovat kevätflunssanne ja krapulanne - kukin siis tyylillään. Mua ei tuonne tihkusateeseen saisi takapuoltani palelluttamaan kilon paloinakaan, joten kävin Anttilassa etsimässä luonteelleni sopivampaa viihdettä. Minun vappuohjelmani näyttää siis tänä vuonna tältä:


Mukavaa vappua kaikille juhlimistyyliin katsomatta! :)

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Vanha

Musta on tullu vanha. Siis henkisesti. Stressasin kuun alussa syntymäpäiväni alla sitä, että olen taas vuoden vanhempi, enkä vieläkään ole perheellinen, työssäkäyvä tai edes valmistunut. Tämähän olisi erittäin loogista ja tarpeellista pohdintaa, jos ikävuosia olisi vaikka 30 ja risat, mutta näin 21-vuotiaana se ei ole paljon muuta kuin naurettavaa.

Eikä se nyt vielä mitään, etten koe itseäni tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, mutta kun mä en enää tunnu sopivan ikäisteni joukkoon oikein mitenkään. En ole koskaan ollut mikään suuri bilehile, mutta nykyään yökerhoihin lähteminen suorastaan ahdistaa. Ellei kyseessä ole joku konemusatapahtuma, johon lähden nimenomaan artistin ja musiikin takia, mä en saa baarissa heilumisesta mitään. Päinvastoin: sehän vie rahat, kuulon, hermot ja yöunet. Sen takia en ole viime aikoina missään käynytkään; edellinen baari-iltani taisi olla joskus syksyllä. Mä en tiedä mikä varhaisiän keski-ikä mua vaivaa, mutta paljon mieluummin mä menisin viettämään (alku)iltaa paikkaan, jossa pääsee istumaan, eikä tarvitse huutaa vierustoverille, joisin lasin tai pari hyvää punaviiniä ja olisin vielä saman vuorokauden puolella omassa sängyssä nukkumassa.

Useimpien ikätovereideni mielestä mä olen taatusti tylsä. Tosin olen tylsä myös silloin, kun erehdyn jollekin klubille, koska juon vuodessa varmaan saman verran kuin useimmat yhden illan aikana. Humalatila kevyimmässäkin muodossaan on mun mielestäni erittäin epämiellyttävä, enkä muutenkaan pidä suurempaa juomista mitenkään järkevänä, saati tarpeellisena. Mun käsitykseni hauskanpidosta ei sisällä välttämättä lainkaan alkoholia. Vähän voi juoda - juurikin sen viinilasillisen tai kaksi - mutta siinä vaiheessa, kun toisten juominen jatkuu ja toisten loppuu, päädytään niin eri aaltopituuksille, että joku pilaa jonkun illan. Joko huonoilla vitseillä tai sitten sillä, että on tylsä tosikko (lue: selvin päin), eikä pysty lainkaan tajuamaan, mikä niissä vitseissä oli se hauska kohta.

Onhan tässä toki muutakin kuin kännäämistä kohtaan kokemani antipatia. Mua ei kiinnosta pätkän vertaa, minkä väriset alusvaatteet on nyt muotia tai kuinka pitkä tai lyhyt hameen pitää olla. Mulla ei ole mitään käsitystä uusimmista hittibiiseistä, koska en kuuntele radiota juuri lainkaan. Tunnistan Ismo Laitelan ja Seppo Taalasmaan - ja siihen mun tietoni Salkkareista sitten loppuukin, koska pidän koko sarjaa typeränä ja turhana. Jääkiekko ei herätä mussa suuria tunteita, enkä vielä pari vuotta Tampereella asuttuanikaan ole uhrannut ajatustakaan joidenkin mielestä ilmeisesti kriittisen tärkeälle valinnalle: Ilves vai Tappara? Eikä mulla ole esitellä noloimpia kännitekstareitani, koska niitä ei ole eikä tule. Tässä kohtaa tuleekin sitten se vaivaantunut hiljaisuus, kun säästä on jo puhuttu ja keskustelun kumpikaan osapuoli ei keksi hyvää tekosyytä tilanteesta poistumiselle.

Ehkä mun pitää etsiä mielenlaadulleni sopivaa seuraa varttuneemmista yksilöistä. Räpiköinhän mä niiden kanssa jo muutenkin samoilla vesijuoksuradoilla.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Mutakakku mukissa

Taikka brownie, väliäkö hällä. Lopputulos riippuu vähän siitä, paljonko nestettä tulee laittaneeksi (jos tekee silmämääräisesti, kuten allekirjoittanut) ja varmaan mikrollakin on vähän merkitystä. Joissakin tapauksissa tämä superpikaleivonnainen voi muistuttaa koostumukseltaan eniten pehmeähköä suklaakeksiä, jos onnistuu tekemään oikein kuivikkaan version.

Alkuperäinen ohje löytyy täältä ja minun hyvin kevyesti muokattu versioni siitä kuuluu näin:

  • 4 rkl steviajauhetta
  • 4 rkl vehnäjauhoja
  • 2 rkl kaakaojauhetta
  • 2 rkl oliiviöljyä
  • 3 rkl vettä
  • suolaa
Kuivat aineet mukiin, öljy ja vesi päälle, koko sotku kunnolla sekaisin ja mikroon 1 minuutiksi 40 sekunniksi. Vettä kannattaa laittaa mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän; juurikin virheellisen, silmämääräisen arvion takia mun oheinen esimerkkileipomukseni on a) kuivikasta ja b) sotkuisen näköisesti mukin reunoilla. 

 

Rumaa, mutta hyvää. Kaipaa ehkä seurakseen vaniljajäätelöä tai -kastiketta tasapainottamaan suklaista makua. Sen jälkeen ei sitten teekään hetkeen mieli mitään makeaa.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Teetä ja kiivimuffineja

Sain isältäni kaksi pussillista vihreää teetä tuliaisena työmatkalta Kiinasta. Toisen pussin päällä lukee merkintä "top quality" - se on kuulemma kalliimpaa, hyvälaatuiseksi luvattua teetä. Toinen tee on ilmeisesti jotakin arkisempaa. Teet ovat maustamattomia ja ne on ostettu irtotavarana, eli sen tarkemmin en niistä tiedä. Päätin tänään kokeilla tuota "top qualitya".


Ensimmäisenä panin merkille, että teelehdet olivat Suomessa myytäviin irtoteelaatuihin (siis ainakin Forsmaneihin, Clippereihin ym. markettimerkkeihin) verrattuna varsin kookkaita. Pääsin siis kerrankin käyttämään jo vuosia sitten saamaani kiinalaista teemukia, johon kuuluu oma sihtiosa. Sen reiät ovat sen verran suuret, että pienilehtisen teen hauduttaminen siinä ei onnistu, ellei pidä siitä, että muki on täynnä lehtiä.

 
Lehtien koon lisäksi tämä tee erosi tutummista laaduista myös tuoksultaan ja jonkun verran maultaakin. Harjaantumaton kieleni ei osannut maistaa, mikä juuri tässä teessä oli nyt se "top quality" -ominaisuus. Oikein hyvää se toki oli, sellaista kuin vihreän teen kuuluu ollakin, muttei minusta mitenkään tajunnanräjäyttävän laadukasta ja erikoista. Ehkä olen tässä asiassa vielä yhtä ymmärtämätön moukka kuin viinienkin suhteen. :)

Teen seuraksi leivoin Lite Bite -sivuston ohjetta mukaillen kiivimuffineita:
  • 2 dl venhäjauhoja
  • ½ tl ruokasoodaa
  • ½ tl leivinjauhetta
  • 2 kiiviä
  • 1 ½ banaania
  • 2 tl steviajauhetta
  • 2 rkl rypsiöljyä
  • 1 rkl luonnonjogurttia
  • 1 tl vanilliinisokeria
Kiivi ja banaani muussataan; kumpaakin mössöä pitäisi tulla noin desilitran verran. Stevia, öljy, jogurtti ja vanilliinisokeri korvaavat tässä muna-sokeri -vaahdon, eli ne saa sekoittaa melko voimakkaasti yhteen. Seuraavaksi ne yhdistetään hedelmämössöön ja viimeisenä lisätään jauhot ja kohotusaineet. Muffineja paistetaan 180 ºC:ssa 20 minuuttia.



Ihan ekana ei olisi tullut mieleen laittaa kiiviä uuniin, mutta kyllä se itse asiassa näihin leivonnaisiin sopi. Banaani sieltä toki voimakkaimmin maistuu läpi. Taikina riittää 12 pienehköön muffiniin; laskeskelin, että yhdessä kappaleessa olisi noin 80-85 kcal, eli vaikka nämä eivät nyt mitään terveysruokaa ole, niin eivät sieltä pahimmasta päästä herkkujakaan, varsinkaan kun maku on oikein hyvä. Sopivat minusta myös tuon vihreän teen kanssa erinomaisesti. :)


torstai 18. huhtikuuta 2013

Lupa provosoitua

Ruotsissa on kuulemma perustettu jo aikoja sitten blogi, jossa levitetään juoruja maan tunnetuimmista bloggaajista. Taannoin joku valopää keksi tehdä tästä blogista Suomi-version, joka ilmeisesti keräsi jonkun verran katsojiakin. Kunnes homma tyssäsi siihen, että juoruilun kohteeksi joutuneet bloggarit tekivät rikosilmoituksen, koska katsoivat kirjoittelun täyttävän kunnianloukkauksen piirteet, ja GossipsFinland poistettiin.

Vaan mitäs siitä sitten seurasikaan? Juorublogin kohderyhmän keskustelupalstalla numero yksi, eli demi.fi:ssä, monen mielipide tuntuu olevan, ettei blogia olisi saanut poistaa, koska se oli hyvää viihdettä. Ja että bloggaajat ottivat sen liian tosissaan, kun eihän siellä suoraan esitetty mitään faktana. Sehän oli ihan vaan läpällä tehty, ei siitä saa provosoitua. Kaivelin blogin Googlen välimuistista, kun en sen virallisen olemassaolon aikana ehtinyt sitä kuin pintapuolisesti vilkaista. Näkemieni muutaman postauksen sisältö oli pääasiassa bloggaajien ihmissuhdeasioiden spekulointia, mutta joukosta löytyi myös vihjailua huumeiden käytöstä. Tyttö- ja poikaystäväasioista juoruilu on tottakai sekin harmillista, mutta täyttää vain harvoin rikoksen tunnusmerkit. Toisen väittäminen huumeiden käyttäjäksi sen sijaan on erittäin vakava syytös: siitä saa ja pitääkin "provosoitua", jos asia näin halutaan nähdä. Kunnianloukkaussyytteeseen riittää pelkkä vihjailukin.

Alppilassa tapahtuneen kurinpitotilanteen/pahoinpitelyn/ikuisuuskiistan opettajaosapuoltakin on syytetty provosoitumisesta. Kävi väkivaltaiseksi, kun ei osannut tyynesti kuunnella teini-ikäisen päänauontaa ja solvauksia. Ja näinhän ei olisi saanut tapahtua, koska ammattikasvattajan tulee ymmärtää asiakastaan ja tämän oikkuja, eikä henkilökohtaisiakaan loukkauksia saa ottaa henkilökohtaisesti, koska eihän nyt nuori oikeasti tarkoita, mitä sanoo - vai? Tottakai pointti on siinä, että jos opettaja on käyttänyt tilanteeseen nähden suhteettoman suuria voimakeinoja, hän on menetellyt väärin. En minä tiedä, mitä siellä on oikeasti tapahtunut, eikä suurin osa kansasta sen paremmin. Mutta mihin unohtui, että provosoituminen ja väkivaltainen käyttäytyminen eivät ole sama asia?

En pidä siitä retoriikasta, että verbaaliselta väkivallalta puolustautuminen olisi jollakin tavalla väärin. Eihän kukaan vaadi olemaan tyynesti paikallaan silloinkaan, kun toinen käy fyysisesti päälle, "koska ei saa provosoitua ja lähteä mukaan tappeluun". Tilannetaju on tietenkin aina paikallaan: jos joku tulee ilmaisemaan bloggarin päivän asukuvan alle mielipiteensä kypsästi argumentoiden "oot ruma", on ihan selvää, että asia kannattaa jättää omaan arvoonsa. Pahoinpitelytilanteesta kannattaa tietenkin mieluummin yrittää paeta kuin jatkaa itse mukilointia. Mutta jos tilanne sitä vaatii, voi lyödä takaisin ja myöhemmin viedä asian poliisille. Aivan samalla tavalla haitallisesta nettikirjoittelusta on voitava tehdä rikosilmoitus ilman, että sen uhria syytetään tosikoksi ja pahimmassa tapauksessa jopa ammattitaidottomaksi. Muuten mennään kohti kulttuuria, jossa kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa ja kenelle tahansa, eikä siitä seuraa mitään, koska "ei saa provosoitua".

Jos Alppilan tapauksessa todella lähdetään sille linjalle, että opettaja ei olisi saanut provosoitua, aliarvioidaan mielestäni kummankin osapuolen inhimillisyyttä. Teini-ikäinen poika on täysin kykenevä arvioimaan puheensa loukkaavuutta ja tietää vallan hyvin, miten normaali ihminen reagoi haukkumiseen ja uhoamiseen. Ei hän ole kuohuvien tunteidensa tai itsekseen mölisevän suunsa orja; kyllä ne solvaukset sieltä ihan tietoisesti tulevat. Toisaalta taas kasvatustieteellinen tutkinto ja opetusalan työkokemus eivät tee ihmisestä tunnekylmää robottia, johon mikään loukkaus ei vaikuta. On aivan sama, kuka sattuu olemaan se henkilö, joka aukoo päätään, uhoaa ja haukkuu. Se tuntuu silti pahalta ja ennen pitkää suututtaa. Sama pätee blogeihinkin: ei sillä ole merkitystä, onko ikäviä juoruja ja kommentteja kirjoittava ihminen aikuinen vai lapsi, suomalainen vai ulkomaalainen, bloggaajan tuttu vai täysin tuntematon. Se satuttaa, kun itsestä levitellään perättömiä juoruja ja syytöksiä, nimitetään rumaksi, läskiksi tai huoraksi ja samalla vielä haukutaan kaikki läheisetkin sukulaisista kavereihin. Ja totta helvetissä siitä saa provosoitua.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Anteeksi pyytämisen vaikeudesta

Pyysin juuri anteeksi ihmiseltä, jota epäilen vahingossa loukanneeni. "Epäilen", koska en ole ihan varma ja "vahingossa", koska tahallani en sitä olisi tehnyt. Jos olenkin loukannut, en itse asiassa edes tiedä, miten. Mulla on kuitenkin vahva tunne siitä, että jotenkin olen pahoittanut toisen mielen. Asiaa pahentaa se, että en edes tunne kyseistä henkilöä kovinkaan hyvin, mutta hän vaikuttaa oikein mukavalta ja lämpimältä ihmiseltä, johon saattaisin epäsosiaalisesta erakkoluonteestani huolimatta haluta tutustua paremminkin. Kusipäältä vaikuttavan ihmisen loukkaaminen ei varmaan tuntuisi tahallisenakaan yhtä pahalta kuin tämä.

Mutta. Oli anteeksi pyytäminen kuinka oikea ja hyvä teko tahansa, niin kyllä se myös egon päälle käy. Ei todellakaan ole helppoa niellä ylpeytensä ja kysyä toiselta, olenko tehnyt jotakin väärin. Ja pahoitella, vaikkei ole varma, onko sille edes tarvetta. Sitä pelkää, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen tuottaa joka tapauksessa vain lisää epämukavuutta. Joko saat kuulla toisen loukkaantuneen oikeasti ja olevan ehkä vihainen tai joudut vähän noloon tilanteeseen, kun hän ihmettelee turhaa anteeksipyyntöä. Kumpikaan vaihtoehto ei ole erityisen houkutteleva.

Ei se epävarmuuden ja syyllisyyden sekaisen tuntemuksenkaan kantaminen erityisen hauskaa ole; helpompaa vain, kuin anteeksi pyytäminen. Toisaalta siellä vaakakupissa painaa muukin kuin se, miten juuri minun tässä nyt käy. Passiivisuus jättää toiselle osapuolelle pahan mielen, jonka voisi ehkä korjata yhdellä sanalla. Vai onko joku kuullut aikuisen ihmisen loukkaantuneen toisen vilpittömästä anteeksipyynnöstä? On äärettömän helppoa unohtaa, ettei anteeksi pyytämisessä ole kyse minusta, vaan siitä toisesta ihmisestä. Näinhän sen pitääkin mennä: jos olen itse tehnyt toiselle jotakin ikävää, miksi sen seuraamuksen pitäisi tuntua minusta helpolta ja mukavalta? Silmä silmästä, karman laki ja niin edespäin.

Tätä kirjoittaessani en ole vielä saanut sitä anteeksipyyntöä oikeasti tehtyä, koska se on tilanteen syvällisestä (yli)analysoinnista huolimatta edelleen vaikeaa. Jos kuitenkin luet tätä tekstiä, olen päässyt tuosta vaikeudesta yli.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Medialogiikkaa

Tää on taas niitä aiheita, joita on toki käsitelty vaikka ja missä. Ihmisten hölmöys ja käyttäytyminen (sosiaalisessa) mediassa on joskus jotain aivan uskomatonta. Feissarimokissa on monia hyviä esimerkkejä ihmisten vajavaisista älynlahjoista, mutta paljon jää sielläkin sanomatta. Kuten että:

"Meidän takapihalla on kettu. Äkkiä kamera käteen ja kuva Iltalehdelle!"
Kuinka luonnosta vieraantunut pitää ihmisen olla, että takapihalla piipahtavan elukan ajatellaan ylittävän uutiskynnyksen? Samalla voidaan toki myös kysyä, kuinka luonnosta vieraantuneita toimittajia iltapäivälehdissä on, kun niitä kettu-/orava-/pöllö- ja muita eksoottisia eläinkuvia julkaistaan ainakin kyseisten lehtien nettisivuilla. Onko se ihan tosiaan oikeasti uutisen arvoinen aihe Suomessa, että Uolevi Keuruulta bongasi takapihallaan hassusti pomppivan jäniksen? Onko? Ehkä niistä sitten maksetaan niin hyviä julkaisupalkkioita, että niitä kännykkäkameratasoisia otoksia kannattaa lähetellä. Se ei kyllä edelleenkään selitä sitä, miksi niitä julkaistaan.

"Koen tulleeni kohdelluksi väärin. Äkkiä puhelin käteen ja soitto Iltalehdelle!"
Samaa sarjaa kuin edellinen. Ymmärränhän mä sen, että jos on oikeasti törmännyt johonkin vakavaan epäkohtaan vaikka viranomaisten kanssa asioidessa, voi olla ihan järkevää tuoda asia esille ja keskustelunaiheeksi mediassa. Toisaalta sitten taas tuntuu, että joidenkin ihmisten ensimmäinen ajatus ikävässä tilanteessa on, että nyt kyllä lähtee soitto keltaiselle lehdistölle. Itse valituksen aiheet taas on joskus ihan uskomattoman turhia. Iltalehti uutisoi viime kesänä siitä, kuinka katsoja oli järkyttynyt nähdessään tv-uutisten kuvituksena kuvaa ruumishuoneelta. Ruudussa oli ilmeisesti vilahtanut muutaman vainajan varpaat - ja siitäkös sitten piti parkua Ylen lisäksi lehdistölle. Eihän se nyt varsinaisesti kivaa kuvitusta uutiseen ollut, mutta enemmän mä silti järkyttyisin niistä parhaaseen katseluaikaan lähetettävistä rikossarjoista ja elokuvista, joissa näkyy vainajista vähän muutakin kuin jalat. Edelleenkään en tiedä, miksi lehdistö näkee tuollaiset jutut julkaisemisen arvoisiksi.

"En voittanut Facebook-arvonnassa. Epäreilua!"
Firman Facebook-sivulla on kymmeniä tuhansia tykkääjiä ja se päättää arpoa näiden kesken jonkun tuotteensa. Siis yhden kappaleen näiden lukuisten ihmisten kesken. Tyypillisesti joku Nokia tai Samsung arpoo jonkun teknologialelun. Joku sen aina voittaa, mutta aika saatanan monihan siinä jää ilman. Huonoa tuuria, aina ei voi voittaa ja jos niitä arvontaan osallistujia on se 80 000, niin todennäköisyys on...noh, pieni. Siitä huolimatta näiden arvontojen tulosten julkistamisen jälkeen kommenttiboksiin tulee itkemään - tosissaan tai ei - kaikenikäistä porukkaa, kuinka "mä en ikinä voita mitään/olis toi mulleki kelvannu/arpokaas yks mullekin". Ei tarvinne selittää tarkemmin, miksi tuo on minusta surullista.

"Jossain päin Suomea tapahtuu suuri vääryys. Äkkiä adressi kasaan!"
Yksi opettaja saa potkut oppilaansa ojentamisesta ja äkkiä hänen puolustuksekseen on kasassa tuhansien allekirjoitusten adressi. Kukas kerää samalla raivolla nimiä adressiin niiden opettajien puolesta, jotka eivät irtisanomisen pelossa uskalla ojentaa oppilaitaan ja kaiken kukkuraksi pelkäävät vielä näiden pikku mussukoiden vanhempia, joiden mielestä oppilaan käytöshäiriöt ovat opettajan vika ja rehtorin kansliaan taluttaminen kädestä pitäen pahoinpitely? Adressit.comin arvosta kansalaisten mielipiteiden luotettavana ja tehokkaana välittäjänä voidaan myös olla monta mieltä.

"Kaikki tiedotusvälineet ovat Suomessa valtion propagandakoneistoa / media vainoaa perussuomalaisia / raiskausuutisessa ei kerrottu tekijän etnistä alkuperää eli taas hyysätään maahanmuuttajia / verojen nostaminen on vaan herrojen ahneutta!"
No mutta kuinkas muuten. Tuomas Rimpiläinen tiivisti asian Aamulehden kolumnissaan varsin mainiosti. Pitäköön kukin itseään juuri niin valveutuneena (ja toisia niin aivopestyinä) kuin haluaa, mutta kyllä se elämä vaan raskaaksi käy, jos kaikkialla näkee pelkkiä valheita, propagandaa ja epäilyn aiheita. Siis Suomessa. Pohjois-Koreassa se toki olisi realismia.

Koska tykkään keskustella lukijoideni kanssa kommenttiboksissa, kysyn: tuleeko teille mieleen muita sosiaalisen median käyttäjien ja seuraajien loogisia päättelyketjuja ja niiden seurauksia?

torstai 11. huhtikuuta 2013

Ei liiku

Käytän tekstipostausten (ja itse asiassa kyllä kuviakin sisältävien) tekemiseen aikaa. Yleensä yhden postauksen kirjoittamiseen menee ihan vähintään pari tuntia ja sekin saattaa jakautua useammalle päivälle. Tän viikon aikana mä olen kirjoittanut ainakin pari postausta sellaiseen 85-prosenttisesti valmiiseen vaiheeseen.

Kun pitäis alkaa päättää postausta, tulee seinä vastaan ja lujaa. En saa kerta kaikkiaan mitään yhteenvetoa tehtyä, en saa päätettyä postausta järkevästi. En näe, mihin suuntaan tekstiä pitäisi viedä. Sanottavaa olis ihan hirveästi, mutta tuntuu että sen jälkeen kun saan keskeiset asiat naputeltua sujuvaan muotoon, mikään ei liiku aivoissa. Kuten Tahdon2013-postauksen kanssa tuli nähtyä, ilman kunnon lopetusta koko postaus lässähtää.

Toisaalta joka ainoa kerta, kun julkaisen postauksen, tuntuu, etten saa kunnolla sanottua, mitä mulla on mielessä. Kaikkea kun ei voi sanoa, ettei postaus veny ihan järjettömiin pituuksiin, kun mulla on muutenkin tapana rönsyillä. Ja tietysti jotain ajatuksia voi jättää keskustelua varten, jos sellaista kommenttiboksissa viriää. Tiedän, että olen toisinaan (eli melkein aina) turhan itsekriittinen, mutta kyllä mä silti itseäni kirjoittajana jatkuvasti epäilen. Että saako lukija kiinni mun ajatuskulustani, tuliko tekstiin ristiriitaisuuksia - ja onko teksti edes jollakin tavalla kiinnostava.

Kiinnostavuuden saaminen tekstiin on ehkä pitkällä aikavälillä mun suurin haasteeni, koska olenhan mä kirjoittajana helposti tosi kuiva. Ehkä se tarttuu, kun lukee noita hallintotieteellisiä eepoksia, joita ei varsinaisesti voi luonnehtia lennokkaiksi. Yritän välttää turhaa toistoa ja saada kielestä vihvahteikasta, mutta tuntuu silti, että kyllä se vähän puisevaa on. Tähän mennessä ole uskaltanut hakea kiinnostavuutta kovin rohkeasta provosoinnistakaan, kun tiedän, että joidenkin ihmisten sisälukutaidolla on tapana kadota samalla sekunnilla, kun nettiselain aukeaa - ja internetissä kun ollaan, tämänkin tekstin voi tulla lukeneeksi ihan kuka tahansa raivoamisen kohdetta etsivä urpo. Lopulta mä en ole huumorikirjoittajakaan. Ironia ja sarkasmi on mulle sinänsä luontevia, mutta kirjoittaessa erittäin vaikeita huumorin lajeja, joten yleensä en ota riskejä. Ehkä pitäisi.

Tätäkin postausta on tässä suurella tuskalla väännetty jokunen hetki ja tämähän tulee julkaisukuntoon vaikka väkisin. Ehkä se sitten avaa sitä järjenjuoksua sen verran, että saan tuolla luonnoksena polttelevan medialogiikkalätinäni muidenkin tarkasteltavaksi. Siihen voi mennä tunti, viikko tai vaikka pari kuukautta. Mutta mähän aloitinkin tän blogin sillä ajatuksella, että jos ei tule asiaa tai tekstiä, ei postata. Siinä vaiheessa kun mä pyytelen postaamattomuutta anteeksi, tää blogi taitaa olla tiensä päässä.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Sairastelua & kuulumisia

Siinä vaiheessa kun tuolla ulkona rupesi vihdoin olemaan kevään näköistä eli tiet alkoi sulaa ja aurinko paistaa, mä tulin tietenkin kipeäksi. Yskin, aivastelin ja niistin viime viikon kotona neljän seinän sisällä. Ruoka ei maistunut, ajatus ei kulkenut ja juomalasin täyttöreissu sohvalta keittiöön ja takaisin tuntui ihan oikeasti raskaalta. Ja sitä tosi-tv:n määrää, mitä sairastaessa tulee katseltua. Olen ihan varma, että jos se viikon makaaminen teki hallaa fyysiselle kunnolle, niin kyllä se koirakuiskaajien ja tyylioppaiden kälätyksen kuunteleminenkin on jättänyt jälkensä aivoihin.

No, mä kävin äsken kuitenkin lenkillä kartoittamassa vahingot. Tein puolen tunnin kävelylenkin, 3,5 km. Alku sujui ihan hyvin, mutta viimeinen puoli kilometriä - kilometri olikin sitten tuskaa. Tuntui, että kunto loppuu, vaikkei mulla vauhtia erityisen paljon ollutkaan. Ensimmäiset kymmenen minuuttia lenkin jälkeen meni pelkkään yskimiseen. Juoksemisesta ei siis puhettakaan ainakaan vielä viikkoon, pahimmassa tapauksessa joudun aloittamaan 8 viikon harjoitusohjelmani alusta. Salille menen ehkä ensi viikolla, mutta takapakkia tulee varmaan sielläkin. Kiva.

Alkuviikosta juhlittiin hyvin rauhallisesti mun 21-vuotispäivääni, käytiin vaan puolison kanssa nauramassa 21 tapaa pilata avioliitto -leffaa ja sekin tuntui vievän multa kaikki voimat, koska olin kotiin palatessa tosi väsynyt. Perhe ja sukulaiset muisti mua viikonloppuna Ruotsin kruunuilla, valokuvausoppaalla ja kaunillla valkoisella lasilinnulla. Kruunuja tarvitaan, kun lähdetään huomenna käymään pikaisesti Tukholmassa. Sitä ennen pitää vielä ehtiä säveltää yksi oppimispäiväkirja valmiiksi ja koittaa saada jotakin tolkkua yhdestä tieteellisestä artikkelista.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

"Siis eiks sinne oo ihan sairaan vaikee päästä?"

Yliopistoon ei mennä. Sinne haetaan, pyritään, luetaan, päntätään, ehkä päästään. Ehkä. Eikä siihen ole mitään yhtä ainoaa reseptiä, miten se tapahtuu. Monet tuijottaa tilastoja ja kauhistelee, mitä taikatemppuja pitää tehdä, että pääsee alalle, jossa sisäänpääsyprosentti on alle 10. Tilastot vääristää ja ellet satu olemaan poikkeuksellisen lahjakas 9 laudaturin ylioppilas, karu totuus yliopistoon pääsemisestä on yleistäen tämä:

1. Yhteishaku
Luonnollisesti. Se on muistettava tehdä kunnolla ja oikein. Tätä lukiessasi on tämän vuoden osalta jo myöhäistä. Jos pitää toimittaa jotakin liitteitä, ennakkotehtäviä tai muuta vastaavaa, ne toimitetaan ajoissa. Jos näin ei tapahdu, oma moka.

2. Lukeminen
Joillekin aloille pääsee suoraan papereilla. Niille joille ei pääse, pääsee istumalihaksilla. Lukion kokeisiin ja ehkä vielä ylioppilaskirjoituksiinkin voi mennä maalaisjärjellä ja yleistiedolla, yliopiston pääsykokeisiin ei. Siis jos haluaa päästä sisään. Tosin se kirjoituksiin lukeminen saattaisi myös auttaa sitä yliopistoon pääsemistä, koska todistuspistekiintiöt. Lukiessa ei kannata ottaa stressiä siitä, että nettikeskustelussa joku sanoo lukeneensa pääsykoekirjat jo kolme kertaa läpi. Hänen taktiikkaansa on määrään panostaminen, sinä voit halutessasi satsata laatuun. Jokainen lukee omalla tavallaan.

3. Lepo
Yöllä nukutaan (ja okei, silloin tällöin juhlitaan), ei lueta. Se hyöty, jonka saat pidemmästä lukuajasta päivässä, nollautuu tasan siinä, jonka menetät laadussa kun olet väsynyt. Myös ruoka- ja liikuntataukoja täytyy pitää ja mielellään käyttää ne kaiken muun kuin pääsykokeiden ajattelemiseen. Sosiaaliset suhteetkin kannattaa muistaa, eikä erakoitua sinun ja pääsykoekirjasi väliseen muutaman kuukauden intiimiin avioliittoon (kuten allekirjoittanut aikanaan valitettavasti teki).

4. Kirjoittaminen
Pääsykokeissa ei ole aikaa opetella esseen kirjoittamista tai laskimen käyttämistä. Se on opittava aiemmin, mielellään hyvin. Ja oppiminenhan tapahtuu harjoittelemalla. Monesti on tarjolla vanhojen valintakoekysymysten arkistoja ja tenttiarkistoja, joista voi katsella, minkä tyyppisiä kysymykset mahdollisesti saattaisivat valintakokeissa olla.

5. Pääsykokeet
Oikea aika, oikea rakennus, oikea sali. Jos mahdollista, kannattaa käydä paikalla aiemmin tarkistamassa, mihin tulla. Edeltävänä yönä ei lueta, silloin nukutaan. Aamulla syödään kunnolla ja katsotaan, että vaadittavat tarvikkeet on pakattuna mukaan. Yleensä puhutaan kirjoitusvälineistä, henkkareista ja ehkä laskimesta. Noudata ohjeita, kirjoita nimet kaikkiin papereihin, joihin sitä vaaditaan. Tee parhaasi.

6. Tuuri
On täysin kiinni tuurista, kysytäänkö juuri niitä asioita, jotka ovat sattuneet jäämään mieleesi. Kaikkea ei voi muistaa. Yhtä paljon tuuria on myös se, mihin pisterajat juuri tänä vuonna asettuvat suhteessa sinun pisteisiisi, eli kuinka hyviä kilpakumppanisi sattuivat olemaan. Kun olet tehnyt pääsykokeissa parhaasi, et voi muuhun enää vaikuttaa. Jos se jää puolesta pisteestä kiinni, kyse ei ole hakijan huonoudesta, vaan huonosta onnesta. Peruutuspaikkaa voi aina toivoa.

7. Ota paikka vastaan.
Ehkä tyhmin virhe (yhteishaun tekemättä jättämisen jälkeen) on unohtaa ottaa opiskelupaikka vastaan. Mutta se tulee vasta sitten sen hyväksynnän jälkeen.

Ei siinä siis mitään taikatemppuja tarvita, vaan sopiva sekoitus ahkeruutta, tietoa, taitoa - ja sitä pirun tuuria. Homma on pitkälti kiinni hakijasta, mutta ei valitettavasti ihan kokonaan. Eli joo, sinne voi olla vaikee päästä. Mutta aina on se porukka, joka pääsee. Ja kun jonakin päivänä satut kuulumaan siihen porukkaan, huomaat, ettei siellä mitään yli-ihmisiä ollutkaan.