tiistai 26. marraskuuta 2013

Syvällistä urapohdintaa

Mua on kai pidetty ala-asteelta lähtien ihmisenä, josta tulee jonkin sortin johtaja. Joulujuhlanäytelmissä mä sain usein jonkun muita ohjaavan ja määräävän hahmon roolin, kuten nyt vaikka opettajan. Toisella luokalla opettajan päätös tehdä minusta Lucia-kulkueen päähahmo närkästytti kovasti luokkani pieniä ja vaaleita tyttöjä, joiden mielestä he itse olisivat sopineet tehtävään paljon paremmin (ja olin muuten heidän kanssaan täysin samaa mieltä asiasta). Kolmannella luokalla ollessani pari vuotta vanhemmat pojat keksivät välitunnilla omasta mielestään hirveän hauskan jutun: kipittivät ennen mua pihalle, järjestäytyivät ulko-oven viereen suoraan riviin ja tervehtivät mua "rouva presidenttinä", kun pääsin itse ulos. En mä itse pitänyt itseäni erityisenä päällepäsmärinä, vaikka mulla vahvat mielipiteet olikin ja toin ne myös esille (näin jälkeenpäin ajatellen siinä missä muutkin), joten en oikein ymmärtänyt, mistä moinen vinoilu johtui ja koin sen vähän jopa kiusaamisena.

Niin se on kuitenkin vuosien varrella mennyt - kiusaamistarkoituksessa tai ei - että mut on herkästi haluttu johtamaan ryhmätyötä ja mun puoleen on käännytty, kun on haluttu tietoa jostakin, koska mä olen ollut se, joka "tietää kaiken". Lukiossa otin penkkarijärjestelyt puoliksi huomaamattani vastuulleni, eikä kukaan mukissut vastaan, vaikka muuten kuuluinkin pienen vuosiluokkamme pohjasakkaan. Osittain syynä oli toki luokkaamme koko lukion ajan vaivannut hälläväliä-asenne, mutta toisaalta porukka vaikutti olevan ihan mielissäänkin siitä, että näin vaivaa ja toimin viestinviejänä rehtorin ja opettajien suuntaan. Ja olinhan mä jo hoitanut sujuvasti abihupparien tilaamisenkin.

Kun mietin noita kaikkia kokemuksia, on oikeastaan aika ymmärrettävää, miksi mä opiskelen Johtamiskorkeakoulussa. Vahvan johtajan roolin ottaminen on tavalla tai toisella ollut mulle koko ajan luonteenomaista ja olen viihtynyt siinä. En siksi, että musta olisi erityisen hauskaa olla toisten "yläpuolella" tai pomottaa hirveästi, vaan siksi, että mä olen aidosti nauttinut siitä, kun olen voinut olla toisille iloksi, avuksi tai hyödyksi. Myönnän kyllä olevani kontrollifriikki: mulla on turvallinen ja itsevarma olo silloin, kun mulla on edes jonkinlainen haju siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Perimmäinen syy siihen, että saatan ottaa vastuulleni vaikka kaveriporukan viikonloppureissun organisoinnin on kuitenkin se tunne, että toiset viihtyvät ja kokevat yhteisen ajanvieton helpoksi, kun joku muu on huolehtinut matkalipuista ja hotellivarauksista. Se on paras kiitos siitä ajasta ja vaivasta, jonka matkan eteen näen.

Johtaminen voi tuntua toisille luonteenomaiselta tehtävältä, mutta en mä silti usko siihen, että johtajaksi synnytään. Siihen opitaan koulutuksen, kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen kautta - jos silloinkaan. Synnynnäistä on korkeintaan halu tulla johtajaksi. Olen saattanut puhua tästä aiemminkin, mutta musta on käsittämätöntä, miten moni vetää opinnoistani itsekseen sen johtopäätöksen, että mä kuvittelen siirtyväni suoraan yliopistosta johtajan tehtäviin ja ajattelen lukeneisuuden ja johtamisteorioiden tuntemuksen tekevän musta hyvän johtajan. Todellisuudessa mua karmii ajatuskin siitä, että mun pitäisi muka juuri valmistuneena maisterina yhtäkkiä johtaa toisten ihmisten työtä. Ei mulla ole hajuakaan siitä, miten se käytännössä tapahtuu. Siis oikealla tavalla, siten että toisilla on hyvä olla töissä.

Eräs luennoitsija totesi kerran, että johtajan asemassa törmää todennäköisesti ainakin joskus alaiseen, jonka huomaa olevan täysin väärällä alalla. Vieressäni istunut kurssitoverini hymähti mulle, että entäs jos se onkin se johtaja, jonka pitäisi vaihtaa alaa. Moniko alainen sanoo esimiehelleen, että et muuten sovi työhösi yhtään? Ei varmaan kovinkaan moni - ja sehän tässä onkin se ongelma. Mulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö mulla jossain vaiheessa uraani olisi mahdollisuutta olla johtavassa asemassa työpaikallani. Siitä taas päästään mun pahimpaan pelkooni: mitä, jos musta tulee huono johtaja? Mun kiinnostuksen kohteeni opinnoissa on nimenomaan henkilöstöjohtamiseen ja työhyvinvointiin liittyviä, joten ajatus siitä, että omalla työlläni pilaisin toisten mahdollisuuksia menestyä ja kehittyä on kerta kaikkiaan hirveä. Suorastaan ahdistava.

Ei Johtamiskorkeakoulu tee eikä tule tekemään musta johtajaa. Se tekee musta muodollisesti pätevän, eli antaa paperin, jolla voin edes jotenkin perustella työnantajille sitä, miksi juuri mua kannattaisi alkaa koulia ihan käytännössäkin hyväksi johtajaksi. Ei se kai muuta osoita, kuin kiinnostusta aihetta kohtaan - ja toki istumalihaksia, koska niillähän yliopistoon mennään ja niillä sieltä päästään pois. Sitä taas ei näe mistään papereista, onko ihminen sopiva johtamaan toisia vai ei. Ja kas, olemme vaikeiden hallintotieteellisten kysymysten äärellä: mikä se sellainen hyvä johtaja tarkkaan ottaen on? Siihen kun joku keksisi yleispätevän kaavan, niin mäkin saattaisin päästä testaamaan, uskaltaako sitä edes haaveilla ottavansa vastaan minkäänlaista vastuuta toisten työoloista.

torstai 7. marraskuuta 2013

Kodin kynttilät

Musta ei ole oikeaksi lifestylebloggariksi monestakaan syystä, mutta yksi niistä on se, että mua ei ihan oikeasti kiinnosta sisustaminen niin paljon, että kodissani olisi mitään erityistä tyyliä ja esiteltävää. Jos mulla olisi rajattomasti rahaa ja oma asunto, johon saisin tehdä vapaasti muutostöitä, niin toki tilanne olisi aivan toinen, mutta opiskelijabudjetilla mä en ihan oikeasti jaksa välittää, sointuuko isovanhemmilta saadun ikivanhan räsymaton värimaailma täydellisesti yhteen sohvatyynyjen ja ikkunaverhojen kanssa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kelpuuttaisin kämppääni ihan mitä tahansa, mutta kun esimerkiksi saan lapsuudenkodistani vanhan Itä-Saksassa valmistetun (kuluneen) sohvan ilmaiseksi, mulla ei ole mitään tarvetta lähteä Ikeaan hakemaan uutta, kallista kalustetta.

Silti pari päivää takaperin uusi asuntoni näytti juuri siltä, mitä se olikin: avoliitostaan pikavauhtia lähtenyt opiskelijatyttö oli sullonut puoli omaisuuttaan muutamiin urheiluvälinekasseihin ja pahvilaatikoihin ja vietti suunnilleen kaiken aikansa patjan päällä, koska asunnossa ei ollut yhtäkään istuinta. Olo oli jokseenkin koditon, vaikka tiesinkin, että lattiamajoitusvaihe kestää vain tämän viikon. Tässä kohtaa jopa minä aloin kaivata jotakin sisustuksen tapaista hämärään, viileään ja tyhjyyttään kaikuvaan yksiööni. (Tähän väliin päivän pohdiskelunaihe: onko asunto liian suuri opiskelijalle, jos siellä kaikuu?) Pienellä budjetilla päätin sitten tuoda kämppääni asumisen tunnelmaa kynttilöiden avulla.


Sisustusta tyhjyyteen, valoa pimeyteen, lämpöä kylmyyteen. Ja tikusta asiaa, koska tadaa: loihdin juuri parin kuvan ja vajaan parinkymmenen rivin "sisustuspostauksen" aiheesta "ostin muutaman kynttilän". Kaavahan on helppo: otsikoksi aiheeseen sopiva mietelause, biisin nimi tai ote lyriikoista, pari tuiki tavallista tunnelmakuvaa, selitys siitä, miten kotiin piti saada jotain uutta ja vielä vähän hehkutusta, kuinka nyt on niin kodikas tunnelma. Ehkä musta vois sittenkin tulla lifestylebloggari.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Lattiamajoituksessa

Ei niin, että parisuhdeasiani pahemmin blogiini kuuluisivat, mutta koska elämänmuutokset vaikuttavat myös blogin sisältöön, lienee parasta avata täälläkin vähän, missä mennään. Nyyhkytarinoita metsästävät voivat aivan rauhassa vaihtaa sivustoa, koska mitään suurta draamaa ei nykytilanteen taustalla ole.

Kaikessa koruttomuudessaan tilanne on se, että minä ja avopuolisoni päätimme jatkaa elämäämme eri osoitteissa. Minä sain pikavauhtia uuden asunnon, johon muutin eilen illalla välttämättömien tavaroideni kanssa. Siihen asti, kun saan tänne sängyn ja muita kalusteita, nukun lattialla patjan päällä - siitä siis otsikko.

Kissojen ystäville painotan, että tunnen suunnatonta syyllisyyttä ja ikävää, enkä olisi pentujamme aiemmin syksyllä hankkinut, jos olisin tulevista tapahtumista tiennyt. Tuntuu, kuin olisi omat lapsensa hylännyt, vaikka tiedän, että niillä on hyvä ja turvallinen paikka vanhassa kodissani. Toki mä olisin ne mukaanikin ottanut, koska vuokranantajani sen sallii, mutta valitsin mieluummin kissoille vähemmän stressaavaksi tietämäni ratkaisun. Yhteishuoltajuus säilyy ja mä saatan saada kissat toisinaan luokseni hoitoon ja pääsen niitä kyllä muutenkin näkemään, koska eipä tässä kukaan ole siltoja polttelemassa.

Vaikka mielentilani ei ole tällä hetkellä kehuttava, suunta on kuitenkin eteenpäin ja maailmanlopusta tässä tuskin on kyse. [Tähän liuta kliseitä elämän jatkumisesta ja uuden alusta.]