keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Säännöt on tehty noudattamista varten

Perkele. Siinä on suomen kielen sana, jolla saa aina käännettyä suomalaisen huomion. Ehkä suomalaisin sana ikinä, sillä sen merkitys kaikkine vivahteineen avautuu vain suomalaiselle. Tai ainakin suomea hyvin taitavalle. Päästämällä kadulla suustaan perkeleen saa välittömästi monta vahingoniloista silmäparia seuraamaan sitä, miten jollakin kanssaeläjällä menee ainakin hetkellisesti huonommin. On sillä positiivistakin vaikutusta, sillä perkeleellä on kuulemani mukaan jopa erottauduttu satojen työnhakijoiden massasta ja päästy työhaastatteluun. "Ai sä oot se perkelemies?"

Joten: perkele. (Tämä ei ole videopostaus, koska mun lievän, mutta ärsyttävän ärrävikaisesta suustani se ei kuulosta enää ollenkaan niin uskottavalta.) Tiedän olevani moneen muuhun verrattuna ihan hirveä natsi kaiken maailman sääntöjen suhteen - paitsi kielenkäytön, koska viljelen itsekin vittua ja saatanaa ihan kiitettävästi - ja siksi ehkä olenkin jo hetken ollut mukana Suomen suurimpiin lukeutuvan Facebook-ryhmän ylläpidossa paimentamassa bloggaajakollegoitani. Ja siinä on, kuulkaa, yllättävän paljon tekemistä, kun vajaan viiden tuhannen kirjoittajan ryhmä yritetään pitää toimivana!

Miksi avaudun tänne, enkä ryhmään? Siksi, että kirjoitan tätä omana mielipiteenäni, en ylläpidon puolesta. Toisekseen asian ydin koskee monia muitakin Facebook-ryhmiä ja ties kuinka monta muuta yhteisöä naamakirjan ulkopuolella. Ihmiset: kun liitytte ryhmään, jolla on säännöt, ne luetaan ja niitä noudatetaan. Varsinkin, jos sääntöjä on kolme ja ne ovat todella yksinkertaiset, mutta jättävät silti tilaa yksilölliselle ilmaisulle. Eri asia on toki esim. kirppariryhmät, joissa näkee parinkymmenen sekavan säännön listoja, jotka on kaiken lisäksi kirjattu vähemmän luettavaan muotoon, kuten "ei turhia varauksia,,,,,,,myyjä saa päättää, kenelle myy!!!!!" Noissa tapauksissa on odotettavissa hyvin pian keski-ikäisten tätien riitelyä siitä, miten sääntöjä tulkitaan, joten oma jäsenyyteni kyseisissä ryhmissä on yleensä jäänyt siihen, että katson sääntöjä, en ymmärrä niitä, ja totean että kiitti moi.

Joka tapauksessa ryhmiin tehdään sääntöjä sen takia, että ryhmä toimii sujuvasti ja on tasapuolinen kaikkia kohtaan. Typerintä mahdollista on siinä tilanteessa lähteä rikkomaan yhteisiä sääntöjä siksi, että "no tää on vaan joku faceryhmä". Säännöt kun eivät vaadi ainakaan meidän ryhmässä ylivoimaisen suurta vaivannäköä. Paitsi ylläpitäjiltä, kun sääntöjä ei noudateta. Kuuluisat tekosyyt:

1. "Sori unohtu."
Tottakai meille kaikille sattuu tätä joskus, ja se on ihan ok. Sitten on kuitenkin näitä tapauksia, jotka "unohtavat" aina. Olen hyväksynyt ryhmään paljon ihmisiä ja selaan seinää päivittäin, joten mulle on kehittynyt suht hyvä kuva siitä, ketkä mainostavat blogiaan aktiivisesti. Tietenkään en muista jokaista nimeä ja osoitetta ulkoa, mutta kun kohdalle osuu soriunohtu, tunnistan useimmiten heti, onko kyse oikeasta unohduksesta vai välinpitämättömyydestä.

2. "Sori en tienny oon uus."
Ryhmän säännöt ovat kiinnitetyssä julkaisussa ylimpänä seinällä. Sitä ei voi olla huomaamatta, varsinkaan, kun otsikkona lukee isoilla kirjaimilla ja alleviivattuna pyyntö lukea säännöt ennen julkaisemista. Säännöt löytyvät myös ryhmän kuvauksesta. Ei voi olla niin kiire päästä mainostamaan omaa blogia, ettei ehdi vilkaista, miten kyseinen ryhmä asiaan suhtautuu.

3. "Sori sekotin toiseen ryhmään."
Ks. edellinen kohta. Ei voi olla niin kiire. Kun säännöt on kerran tai pari lukaissut läpi, tunnistaa jatkossa jo ryhmän kansikuvasta tai vaikka kiinnitetyn julkaisun ensimmäisestä lauseesta, mistä porukasta on kyse.

Ja sitten on se osa ihmisistä, jotka eivät ole huomaavinaankaan, kun ylläpito mainitsee sääntörikkomuksesta, eikä asiaa korjata seuraavienkaan julkaisujen yhteydessä. Onneksi suurin osa jäsenistä on kuitenkin asiallisia, korjaa julkaisunsa ja joskus jopa kuittaa ylläpidolle hoitaneensa asian. Ryhmän toimivuuden ja ylläpidon hermojen kannalta olisi kuitenkin suotavaa, että porukka lukisi ne säännöt. Olen sääntöjen suhteen tiukka, koska se palvelee jokaisen ryhmäläisen etua. Säännöt on tehty noudatettaviksi: loppujen lopuksi kukaan meistä ei ole niin tärkeä, että voisi kuvitella jollakin erivapaudella poikkeavansa niistä, koska ei jaksa, huvita, viitsi tai kiinnosta. Ja koska "säännöt on tehty rikottavaks!!!" on kakaroiden asenne, jota olen viimeksi nähnyt mainostettavan muinaisjäänteessä(?) nimeltä IRC-galleria. Perkele.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Aapon päiväkirja


Terve! Minä olen Aapo. Olen tällainen komea kolli, kolmetoista kuukautta vanha. Omasta mielestäni olen iso ja hurja leijona, mutta äiti sanoo, että olen vielä ihan pentu. Mutta kun en minä leiki, minä saalistan! Joskus saalistaminen saa minut niin kovasti valtaansa, etten huomaa, kun narulelu vaihtuukin äidin kädeksi. Sitten kuuluu sellainen hassu ääni, "auts!".

Olen täällä äidin luona hoidossa, kun iskä on lomamatkalla. Minulle on oikeastaan ihan sama, missä olen, kunhan ruokaa tulee säännöllisesti ja joku tuttu ihminen rapsuttelee välillä. Se on vähän tyhmää, kun äiti ei päästä parvekkeelle, vaikka se itse kyllä käy siellä monta kertaa päivässä! Onneksi on mukana tuo Luna-sisko, jonka kanssa voi leikkiä hippaa ja painia ja tutkia paikkoja ja tavaroita.


Luna on kätevä olla mukana senkin takia, että sitten minä saan enemmän ruokaa! Äiti kyllä keksi sellaisen ikävän tavan, että se antaa meille vain vähän ruokaa kerrallaan, niin minä en ehdi syödä Lunan kupista, kun on niin kiire hotkia omat ruoat. Harmittaa. Yritän aina kertoa, kun olisi nälkä: mau'un ja mouruan, pyörin jaloissa, hypin pöydille ja nuolen äidin sormia, eikä siltikään uskota. Silloin minä näytän tältä:


Äidin mielestä minulla on Karvis-syndrooma. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että minulla on pohjaton maha ja jatkuva nälkä, ja riesana maailman söpöin pikkukissa, jolle kyllä annetaan nameja. Äiti sanoo, että Luna saa herkkuja siksi, kun se on niin pieni ja minä en, koska olen lihava. Kerran oli niin kauhea nälkä, että järsin palasen äidin vanhoista bikineistä, mutta se oli vähän huonosti sulavaa, joten oksensin sen pian pois.


Luna tuossa poseeraa äidin antamassa hienossa pahvilaatikossa, joka me ihan itse tuhottiin pohjasta niin, että siitä tuli tuollainen kiva maja. Siellä me sitten vuorotellen piileksitään, mutta häntä aina unohtuu laatikon ulkopuolelle ja äiti löytää meidät nopeasti.

En yhtään tykkää nostelusta, mutta äiti harrastaa sitä hirveästi, varsinkin silloin, kun kiipeän tiskipöydälle tai liesikuvun päälle. Sieltä on hyvät näkymät! On minussa silti vähän sylikissaakin, koska kerran, pari päivässä menen äidin syliin hurisemaan ja sitten se aina rapsuttelee. Aamuisin menen herättämään kiipeämällä mahan päälle kehräämään ja nuolemaan äidin sormia, mutta sen teen oikeastaan vain sen takia, että saisin ruokaa nopeammin. Yleensä se ei toimi, kun äiti vain kääntää kylkeä ja jatkaa unia.


Tuo siskotyttöhän viihtyy joka paikassa, kun ei se muutenkaan kulje ihan täysillä. Äiti heitti sille kerran pallon, ja se jäi tuijottamaan äidin kättä, eikä yhtään huomannut kun minä jo vein sen pallon itselleni. Muutenkin Luna näyttää yleensä tältä:


Semmoisia terveisiä siis äidille, että ruokatarjoilua saisi vähän lisätä, mutta kyllä mullakin muuten on täällä ihan mukavat oltavat!

Toivoo Aapo.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Kotikaupunki

On kai aika tyypillistä, että teini-ikäisenä manataan, miten halutaan pois omalta kotipaikkakunnalta, eikä tulla ikinä takaisin. Ainakin Kehä Kolmosen tällä puolen, luulisin. Yllättävän moni niihin pikkupitäjiinkin kuitenkin jämähtää uhoamisestaan huolimatta, tai jää ihan vapaaehtoisesti. Minun rinnakkaisluokkalaisistani monilla on jo ammatti, asuntolaina ja ehkä mukulakin. Yleensä siellä entisessä kotikaupungissani.

Mä olen niitä, jotka lähtivät pikkukaupungista opiskelujen perässä isompaan kaupunkiin. Vuosikausien hikipinkoilu ja nörttääminen takasivat hyvät paperit lukiosta ja sen, että pääsin vihdoin pois niiden parista, joiden mielestä edellä mainitut termit kuvaavat koulun hoitamista kunnialla. Ajattelin, etten ikinä palaa takaisin. Vanhempani ehkä ajattelivat, että se on ohimenevää uhoamista ja itsenäisyyden tunteesta humaltumista (olenpa runollisella tuulella tänään), mutta kohta neljättä yliopistovuotta aloittaessani olen yhä edelleen samaa mieltä kuin ensimmäiseen vuokrakämppääni muuttaessani: minä en palaa.

Toki käyn vanhempieni luona, mutta melko harvoin. Mulla on isääni ja äitiini hyvin lämpimät ja läheiset välit ja mun lapsuuteni ja nuoruuteni oli kotiolojen puolesta oikein hyvä ja turvallinen. Ongelma ei ole kotona käyminen, vaan se, että junalla matkustaessani joudun näkemään kotikaupunkini julkisia paikkoja - ja aina on se pieni riski, että törmään johonkin tuttuun. Siinä kaupungissa on hyvin vähän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluan keskustella, tai joita haluan edes tervehtiä.

En miellä olleeni koskaan mitenkään pahasti koulukiusattu. Ala-asteella selviteltiin jonkun kerran luokkatovereiden ja opettajan kanssa sitä, mitä saa sanoa ja mitä ei; yläasteella lähdin lätkimään omasta kaveriporukastani, kun olin jatkuvasti naljailun ja piikittelyn kohteena. Hyvin harva ystävyyssuhde on säilynyt tähän päivään saakka, mutta toisaalta kiusaaminenkaan ei ollut järjestelmällistä ja jatkuvaa. Suhteet luokkakavereihin olivat suurilta osin viileän jäykät. Mä olin yksinkertaisesti "alempaa kastia", joka yleensä huomioitiin joko satunnaisen piikittelyn muodossa tai sitten muka positiivisesti silloin, kun musta haluttiin hyötyä, eli kun tiedettiin, että voin olla avuksi koulutöissä. 

Muiden silmissä mulla ei ilmeisesti ollut muuta elämää kuin koulunkäynti, ja tämä johtopäätös vedettiin yksinkertaisesti sen perusteella, että mulla meni koulussa hyvin (ja näin jälkeenpäin sanottuna aika pienellä vaivalla, ei tarvinnut pingottaa). Ja koska mulla ei ollut siistejä urheiluharrastuksia, vaan olin partiolainen ja pianonsoittaja, en ollut sitten missään mielessä cool tai kiinnostava. Lopputulema oli se, että mä olin niitä, joille nyt vaan ei puhuttu, joiden kanssa nyt vaan ei kaveerattu ja joista nyt vaan ei pidetty. Se nyt vaan oli niin, että kohdatessani ikäluokkani ihmisen, en voinut missään tapauksessa luottaa siihen, että tämä ihminen suhtautuisi muhun positiivisesti tai edes neutraalisti. Yleensä taustalla oli jo joku "tietämys" siitä, millainen mä olen. Toisin sanoen toiset todellakin saattoivat välillä tietää mun asiat paremmin kuin mä itse.

Sanomattakin on selvää, että vaikka olen päässyt moneen koulukiusattuun verrattuna todella helpolla, nämä asiat vaikuttavat muhun yhä. En voi mennä kotikaupunkiini lietsomatta itseäni ensin vihaiseen mielentilaan. Kaduilla kävellessäni olen periaatteessa koko ajan valmis huutamaan naljailijoille, että mun ei enää tarvitse kuunnella sitä. Jos kaupan kassalla istuu joku ikätoverini, valitsen toisen kassan, mikäli mahdollista. Kävelen pää pystyssä ja katse tiukasti eteenpäin. Ilman sitä kiukkua en selviäisi kotikaupungissani käymisestä, mutta mä en halua olla vihainen. Siksi en käy kotona kovinkaan usein. Enkä ikinä muuttaisi takaisin ja perustaisi siinä kaupungissa perhettä.

Tottakai missä tahansa pikkukylässä tai isommassakin kaupungissa voi tapahtua vastaavaa, ja varmasti tapahtuukin. Tottakai entiset luokkatoverini ovat aikuistuneet. Toivottavasti. Todennäköisesti kukaan heistä ei tiedä, miten minä olen elämän sillä paikkakunnalla kokenut. Taatusti heitä ei kiinnosta. Todennäköisesti kukaan heistä ei osu lukemaan tätä tekstiä, jonka jätin joskus aiemmin kirjoittamatta, koska pelkäsin, lukeeko sen koko kylä, jos yksi sattuu sen löytämään. Tänään mulla naksahti päässä: ihan sama, vaikka lukisikin.

(Olipa dramaattista.)

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Passiivinen loukkaus

Peräänkuulutan paljon sitä, miten blogien kommentoinnissa tulee ottaa huomioon kommentin vastaanottaja. Vittuiluun saa mielestäni vastata vittuilulla ja turhanaikaisia haukkumiskommentteja saa jättää julkaisematta tai poistaa. Ääritapauksissa bloggari voi ja saa tehdä rikosilmoituksen.

Harvemmin loukkaannun toisten bloggareiden vastauksista lähettämiini kommentteihin, tai siitä että asiallisia kommenttejani ei toisinaan syystä tai toisesta julkaista. Tiedän kirjoittavani aina asiallisesti, vaikka olisin eri mieltä, joten jos kommentti ei tule julkiseksi ajallaan, siihen on varmasti joku pätevä syy: unohdus, kommentin poistaminen vanhingossa jne. Hiljattain kuitenkin sattui jotakin, jonka koin vähän ikävänä.

Lähetin eräälle bloggarille kommentin - omalla nimelläni, omalla kuvallani. Kyseessä ei ole erityisen tunnettu blogi, ja piipahdin siinä ehkä toista kertaa, joten en tiedä, miten kirjoittaja yleensä suhtautuu kommentteihin. Nyt hän oli tehnyt teeaiheisen postauksen, jossa oli muutama mielestäni oikaisemisen arvoinen termivirhe. Kirjoitin mielestäni oikein ystävälliseen sävyyn, käytin hymiöitä ja perustelin asiani. Kommentissa oli muutakin, mm. kehut kivasta postauksesta. Mielestäni jätin kirjoittajalle oikein asiallisen tervehdyksen.

Kommentoin vain silloin, kun minulla on jotakin sanottavaa. Siksi käyn muistaessani katsomassa, onko viestiini vastattu. Eipä ollut. Se ei kuitenkaan ole syy siihen, miksi olen tilanteesta vähän pahoillani. Kommenttiani ei nimittäin oltu edes julkaistu - mutta mainitsemani asiavirheet postauksessa oli oikaistu. Kun kyseessä ei todellakaan ollut mikään haukkumakommentti, eikä toisaalta teini-ikäinen bloggari, joiden halun piilotella kaikkea vähänkään poikkipuolista kommentointia ehkä vielä ymmärrän, pahoitin vähän mieleni. Voin nimittäin käsi sydämellä sanoa, että samassa tilanteessa olisin itse julkaissut kommentin ja vastannut siihen asiallisesti.

Eniten harmittaa ehkä siksi, että bloggari vaikutti aidosti kiinnostuneelta teeaiheesta ja halusin jakaa tietoni - siinä olisi ollut tilaisuus keskusteluun ja kokemusten jakamiseen, josta kumpikin olisi voinut oppia jotakin. Sen sijaan tämä aikuinen ihminen päätti käyttäytyä...noh, epäkohteliaasti. Varsinaisestihan kukaan ei sanonut tai suoraan edes tehnyt mitään ikävää toiselle, joten ehkä tätä voi sitten sanoa passiiviseksi loukkaukseksi. Jos kommentti olisi julkaistu - oli siihen vastattu tai ei - en olisi lainkaan pahoillani.

Eikä mun maailmani tähän tietenkään kaadu. En koe minkään näköistä tarvetta mennä tivaamaan syytä siihen, miksi blogin kirjoittaja toimi, kuten toimi. Ehkä tää on taas hyvä muistutus siitä, miten pieneltä tuntuvilla asioilla voi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Jos toinen sitten haluaakin julki vain itseään ylistävää materiaalia, voin ainakin itse tehdä toisin. "Muistetaan, lapset, ne käytöstavat Internetissäkin", sanoisi kansankynttilä.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Viime aikojen virkkaustöitä

Rupesin jakamaan yhdessä Facebook-ryhmässä kuvia virkkaustöistäni ja tajusin, että sitä koukun kanssa räpeltämistähän on tullut harrastettua yllättävän paljon. Vähän kerrallaan, niin ei sitä töiden määrää tajuakaan, ennen kuin ne kokoaa johonkin esille. Olen ehkä jossain määrin pikkurikollinen, kun varastan toisten ideoita tai osia niistä, ja toteutan sitten netissä tai kirjoissa näkemiäni juttuja omaan tyyliini. Enkä yleensä edes muista, mistä niitä ideoita olen ryövännyt. Periaatteessa kaikki tämä on kuitenkin omaa designiani (heko heh), koska silmukkamäärät yms. olen määritellyt ihan omassa pienessä päässäni.


Pannunalusella on myös samaan tyyliin toteutettuja lasinalusia kavereina.




Vierastan useimpia virkattuja koruja, korvikset ovat ainoat käyttökelpoiset, jotka olen saanut aikaan. Halusin kuitenkin tehdä jotain muutakin käyttökelpoista koruviritelmää, ja tästä mielestäni tuli sellainen. Kuva on muuten otettu siten, että laitoin korun roikkumaan pimeänä olevaa läppärin näyttöä vasten. Oli muuten yllättävän kätevä tapa saada tasainen musta tausta pienelle esineelle. Tykkään jopa tuosta pienestä heijastuksesta, joka kuvassa näkyy. Sitten tein vielä kaulakorulle samalla tekniikalla rannekorukaverin:


Virkkausryhmissä näkyy olevan nyt kovassa huudossa afrikan kukka -niminen virkattu palanen ja siitä kootut tyynyt, pehmolelut, kassit, peitot, you name it. Mä en osaa lähteä siihen muotiin mukaan, koska inhoan lankojen päättelyä, ja sitä hommaa moniväriset kukat väistämättä tietävät. Jos joku keksii lankojenpäättelykoneen, olen ensimmäisenä jonossa ostamassa sellaista.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Viinaturismia ja valokuvia

Pieni reissu Tallinnaan on hyvä tapa tutustua toiseen ihmiseen. Vaikka matkan tarkoitus olisi joka kerta periaatteessa sama (eli halvan alkoholin hakeminen), se yksinkertainenkin laiva-ostokset-laiva -kaava näyttäytyy eri ihmisten kanssa aina vähän erilaisena. Tämän viikonlopun reissun olimme poikaystäväni kanssa suunnitelleet aivan puhtaaksi viinaturismiksi, emmekä oikeastaan tehneet Tallinnassa mitään erikoista, mutta silti siinä oli jotakin virkistävän erilaista. Saattaa tosin olla, että neljän seinän sisällä nenä kiinni tenttikirjassa viettämäni kesä on osasyyllinen siihen, että päiväreissukin piristi kummasti.


SuperAlko oli päivän ainoa ennalta määritelty kohde, joten suuntasimme ostoksille heti, kun pääsimme ajamaan laivasta ulos. Minä en ole kehuttava kartturi, ja poikaystäväni ei ollut koskaan ajanut Tallinnassa, joten paikalle pääseminen vaati pientä sähläämistä ja liikennesääntöjen hienoista taivuttamista. Fyysisiltä vaurioilta kuitenkin vältyttiin ja seuraavan vuoden alkoholiverot on toimitettu Viron valtiolle. Kivahan se olisi tukea kotimaan taloutta, mutta näillä äyreillä ei opiskelija pidemmän päälle viinejään Alkosta osta. Olisinkohan voinut saada tämän kuulostamaan vielä vähän enemmän siltä, että elämäni pyörii punkun ja valkkarin ympärillä?



Seitsemän tunnin maissaoloajasta ei tietenkään mennyt kuin reilu tunti juomaostosten tekemiseen, joten pyörimme Tallinnan kaduilla ja Virukeskuksessa, katselimme ympärillemme ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Kuten siitä, miten haemme sitten joskus Kaubamajassa bongaamamme jättikokoisen martinilasin yhteiseen kotiin boolimaljaksi. Tai eestiksi dubatuista country-biiseistä. Tai aamulla laivaan pääsyä odotellessa todistamastamme episodista, jossa viereisellä kaistalla seisseestä pakettiautosta nousi mies tutkimaan ajoneuvonsa takarengasta, haki sitten rullan talouspaperia ja ryhtyi kaivelemaan jotakin pois renkaan päältä. Hetken päästä mies roikotti talouspaperilla suojaamassaan kädessä kovaksi kuivunutta oravanraatoa kohti roskista - hännästä pitäen ja käsi ojossa (eli meille sivustakatsojille mahdollisimman näkyvästi). Oravaa toki tuli vähän surku, mutta tilanne oli tosi huvittava.



Siinä aikamme tyhjän panttina heiluttuamme ja jalat kävelystä kipeinä siirryimme sitten hyvissä ajoin auton kanssa satama-alueelle odottelemaan check-in:iin pääsyä, katselimme sataman liikennettä ja räpsimme toisistammekin muutamia kuvia. Poikaystävän kuva on julkaistu herran omalla luvalla, nimeään hän ei halua julki. Tässä sen näkee, miten toiset meistä ovat kuvauksellisia luonnostaan ja toisilla meistä aurinko paistaa aina silmiin, tuuli sotkee hiukset ja naamalla on kaiken lisäksi typerä virne... :D



Ja sitten kotiin. Koska mä olen edelleen paska kartturi ja rakas kuskini vähän sohlasi selittäessään edellisestä sohlaamisestaan Helsingissä, tuli pääkaupungissakin ajettua pieni ylimääräinen lenkki Pasilaan ja Pitäjänmäelle ennen kehä III:lle pääsyä, mutta perille päästiin ja radiosta kuultiin, kuinka Brasilia hävisi taas.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Huippumalli ja helppokäyttöauto

Jaksan oikeasti aika harvoin hikeentyä mainosmedian viljelemistä kuvastoista, saati sitten pysähtyä analysoimaan niitä syvemmin. On kuitenkin yksi mainos, joka mua on kevään aikana raivostuttavan ilmeisen asenteensa takia todella nyppinyt. Aiheesta postaaminen unohtui aiemmin, mutta sukupuolentutkimuksen (ent. naistutkimuksen) tenttiin lukiessani asia palasi uudelleen mieleeni - kuten myös kyseinen mainospätkä televisioruutuihimme. Ja sehän on tämä:

Video: Opel

Se, mitä videossa pintapuolisesti katsoen tapahtuu, on että Claudia Schiffer ajelee Opelillaan parkkihalliin, jonka portilla komea(?) miesyksilö lähestyy huippumalliamme vihjaten, että tämä saattaisi tarvita apua jyrkkään alamäkeen ajaessaan. Seksististä, yök, kamalaa - mutta onneksi Claudia näpäyttää takaisin ja huomauttaa autossaan olevasta toiminnosta, joka tekee miehen ala-arvoisen lähentelyn tyhjäksi. Eläköön tasa-arvo, eläköön Claudia Schiffer, eläköön Opel! Vai olikohan se sittenkään ihan näin?

Pätkän seksistisyys ei todellakaan tule tyhjäksi siitä, että Schiffer pääsee autollaan alas ilman miehistä apua ja on siis "itsenäinen nainen", joka ei tarvitse tuekseen vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Edes sellaista nuorta ja komeaa. Kyseessähän ei nimittäin ole naisen sisäinen, synnynnäinen ja luonnollinen, itseisarvoinen asema itsenäisenä toimijana, vaan mainos rakentaa kuvaa autosta välineenä, jonka avulla nainen voi ikään kuin irrottautua riippuvuudestaan miessukupuolen osaamisesta liikenteessä.

Ärsyttävä asenne alkaa jo siitä, miten naiskuski esitetään poikkeustapauksena. Yleensähän automainoksissa ratin takana istuu mies - jopa perheautoissa nainen on tavallisesti pelkääjän paikalla. Nainen autoa kuljettamassa on mainoksessa ikään kuin negatiivissävytteinen tekosyy, jonka varjolla mainoksen mieshahmo lähestyy ooppelillaan ajelevaa huippumallia. Mikäli asetelmaa käännettäisiin niin, että mies olisikin itse ratin takana, parkkihallin portilla notkuva Claudia Schiffer todennäköisesti vain loisi tähän (tai autoon) ihailevia katseita, eikä ainakaan kyseenalaistaisi miehen ajotaitoa - ja siinä samalla itse autoa.

Sitten päästään siihen namiskaan, jota Schiffer naisellisen punakyntiseksi maalatulla sormellaan painaa saaden kehnosti flirttailleen miekkosen naaman venähtämään. Pintapuolisesti muka nokkela juttu, jonka on ilmeisesti tarkoitus vedota potentiaalisiin naisasiakkaisiin. Mutta mainostettava tuote ei olekaan lässyttävä mies, hankalasti ajettavaksi rakennettu parkkihalli tai Claudia Schiffer. Se on auto, Opel Mokka, josta mainoksen on tarkoitus sanoa jotakin. Ja mikä mainoksen perimmäinen viesti - oli se tarkoituksella rakennettu tai ei - sitten on? Se, että Opel Mokka on auto, joka on suunniteltu siten, että jopa nainen osaa sitä ajaa. Jopa vaaleahiuksinen, kaunis, naisellinen huippumallinainen, sillä sellainenkin kykenee nappulan painamisen kaltaiseen, yksinkertaiseen toimintoon.

Ilman autoon rakennettuja aputoimintoja nainen on siis maskuliiniseksi mielletyn teknologian, auton, äärellä kykenemätön toimija ja riippuvainen miesten tarjoamasta avusta. Mainostettu tuote on näin ollen väline, jolla nainen voi lunastaa itselleen ainakin jonkun verran lisää itsenäisyyttä. Noustakseen edes lähelle miesten tasoa ajokyvyssä, liikenteessä pärjäämisessä, nainen tarvitsee ajokkiinsa helppokäyttötoimintoja - ja kas, yleensä vammaisuuteen liitettävä termi toimii tässä yllättävän hyvin, eikä ihan vahingossa. Mainoksessa on naiskuski, sillä mikäli autoa ajaisi huono mieskuljettaja, kukaan ei ottaisi tosissaan miestä eikä autoa. Niin mahdotonta on peniksen omistavan yksilön ajotaidottomuus - kun taas niillä toisilla vehkeillä varustettu ihminen on automaattisesti avuton autoilija.

Ennen kuin tuumaatte, että mä olen vain vihainen feministi, joka tekee kärpäsestä härkäsen: edellä sanottu on vain yksi mahdollinen, muttei valitettavasti edes kovin kaukaa haettu tulkinta, kun mainosta katsoo. En väitä, että siitä olisi tahallisesti rakennettu seksististä; pintapuolisestihan se jopa yrittää esittää olevansa jotakin muuta, mutta on mielestäni tarkemmin katsottuna yhtä rähmällään vallitsevien sukupuolinormien edessä, kuin mikä tahansa muukin automainos. Ainakaan minussa se ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa mainostetun menopelin ostamiseen. Varsinkaan, kun suurin osa liikenteessä törttöilevistä kuskeista on Opelin esittämästä todellisuudesta huolimatta edelleen miehiä.