tiistai 26. elokuuta 2014

Onhan mulla papuja

Ette usko, kuinka monta kertaa olen kirjoittanut tämän tekstin eri muodoissa, eri tyyleillä ja eri sanoilla. Todella monta - eikä tähän mennessä mikään niistä ole ollut sellainen, että olisin halunnut tai uskaltanut tehdä siitä julkista. Asia kun on niitä henkilökohtaisimpia, mitä voin toisten ihmisten kanssa jakaa - tosin blogissa sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti, jos tämän jälkeen lainkaan. Toisin sanoen: tämän postauksen lukeminen ei anna kenellekään realistista kuvaa mun voinnistani, ajatuksistani ja tunteistani. Vain pintaraapaisun siitä, mitä käyn läpi.

Kerroin talvella olevani sairaslomalla, joten kyseisen postauksen lukeneille paljastukseni tuskin on mitenkään yllättävä - osittain siksi, että jokunen blogiani seuraavista ihmisistä tuntee mut nettimaailman ulkopuolellakin, ja enimmäkseen siksi, että sairaslomani syytä ei ole vaikea arvata. Niinpä niin: minua(kin) vaivaa kansansairaus nimeltä masennus ja siinä sivussa yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ensimmäinen on todennäköisesti seurausta jälkimmäisestä, mutta mistäs sitä varmasti tietää.

En viiltele, en suunnittele itsemurhaa, enkä nyyhkytä jatkuvasti peiton alla, vaikka masennukseni onkin keskivaikea, ja sairasloman perimmäinen syy oli masennuspisteiden pomppaaminen vaikean masennuksen rajamaille. En myöskään ole joka hetki ahdistunut, enkä ole ahdistunut joka asiasta koko ajan. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ei tarkoita kaikesta ahdistumista. Mulla suurin yksittäinen osa sitä taitaa olla sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka lisäksi on paniikkia ja paljon muutakin sekalaista oiretta. Ja sosiaalisten tilanteiden pelkokaan ei ole sama asia kuin ihmisten pelkääminen. Ei näitä asioita niin yksinkertaisesti voi luokitella.

Päällepäin ei näe, että mikään on "vialla". Monen leuka on loksahtanut, kun olen kertonut diagnooseistani. En oikeastaan edes miellä itseäni sairaaksi, vaikka mielenterveyteni hoitoa kaipaakin. Enkä usko jääväni tähän tilaan ikuisesti; nyt on vain jonkun aikaa otettava rauhallisesti. Opiskeluaikataulusta ei saa tehdä liian tiivistä, vaatimuksia ei saa asettaa liian korkealle. Itselleen on lopulta annettava anteeksi paljon ja oltava tosi armollinen - kaksi asiaa, joita mä en ole osannut tehdä vuosikausiin, siksihän tässä ollaankin. Toki itsestään on myös pidettävä huolta ja tiettyyn rajaan asti itsensä pakottaminen ulos, salille, lenkille, kavereiden seuraan ja melkein mihin vaan on hyväksikin.

Elän tällä hetkellä suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt käyn viikottain terapeutin ja vähän harvemmin psykiatrin vastaanotolla. On hyviä päiviä, huonompia päiviä ja todella synkkiä päiviä: ei tämä ole yhtä ja samaa ahdinkoa koko ajan. Siitäkään huolimatta, että menneet päivät tuntuvat mielessäni epäselvältä puurolta, koska muistan yleensä kyllä, että olen tehnyt jotakin, mutta en vahingossakaan, milloin, ellen voi tarkistaa asiaa jostakin. Olen tullut tahtomattani täysin riippuvaiseksi kännykän kalenterista, vaikka ennen olin ihminen, joka muisti ilman kalentereita omat ja vähän muidenkin asiat.

Arkisimmillaan tämä on kuitenkin sitä, että lähden aamulla kuntosalille tai yliopistolle, mutta istuessani kotimatkalla bussissa joudun käymään itseni kanssa jumalattoman taistelun siitä, jaksanko, pystynkö ja uskallanko käydä kotiin kävellessä ruokakaupan kautta. Ja niinkin tavallisessa ja helpossa asiassa masentunut mieli osaa keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi voisin jättää tyhjyyttään ammottavan jääkaapin täyttämättä. Kun onhan mulla kaapissa vielä papuja.

Mielenterveysasiat herättävät paljon tunteita ja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Kommentoida ja kysellä saa, mutta asiallisesti. Sen kuitenkin sanon jo tässä, että mielenterveyshäiriöt eivät ole sama asia kuin itsesääli, laiskuus ja huomionhaku. Jos edellä sanottu on sinulle ongelma, jätä mieluummin kommentoimatta ja pura ennakkoluulosi muille foorumeille.

maanantai 18. elokuuta 2014

Värikkäitä markkinakävelyitä

Kesätyöttömyys ja -opinnot tekivät sen, että Tallinnan-visiittiä lukuun ottamatta kesä meni aika lailla neljän seinän sisällä, lenkillä ja vähän myöhemmin myös kuntosalilla. Ei festareita, ei biletystä, ei terassilla istumista, ei matkailua. Eikä oikeastaan kauhean paljon edes auringonpalvontaa. Tiedän muistuttavani varsinkin talvisin lähinnä vampyyria, mutta vaikken pala helposti, olen ehkä karvan verran melanoomakammoinen ja ennen kaikkea hirveä hikoilemaan. Sen takia olin suorastaan helpottunut, kun ne karmeat helteet väistyivät ja tilalle tuli pilvistä, viileää säätä ja rankkasateita. Ja okei, on siinä sekin syy, että 30 asteen kuumuudessa teen nauttiminen oli pannassa, koska se vain lisäsi jo muutenkin tolkutonta hikoilua.

Poikaystäväni tuli viikonlopuksi luokseni, ja pyysi minua katselemaan meille jotakin tekemistä. Kaivelin Aamulehden Menoinfosta kaikenlaista aktiviteettia pärekorinheitosta puistojoogaan, mutta lopulta päädyimme piipahtamaan Pietarilaisilla markkinoilla Tallipihalla. Ja sääkin oli lopulta oikein sopiva. Ei liian kuuma, ei liian kylmä - ja aurinkokin kuitenkin paistoi. Tarkoitus oli lauantaina kävellä keskustorilta Tallipihalle, mutta matkaan tuli heti alkuunsa pieni mutka, kun keskustassa olikin meneillään Chilifest, josta ei joko lukenut sanaakaan Menoinfossa tai sitten mä en vaan huomannut sitä. Poikaystäväni rakastaa tulista ruokaa (toisin kuin minä, jolla nenä ja silmät vuotavat jo vähäisemmästäkin pippuroinnista), joten pakkohan siellä oli käydä pyörähtämässä.


Lopulta pyörimme Chilifesteillä kahtenakin päivänä, kun sunnuntaina katsastimme Ravintolapäivän tarjontaa ja kävimme katsomassa eli huonosta sijainnistamme johtuen lähinnä kuuntelemassa chilinsyöntikilpailua. Tai sen alkua, koska urheiluhullulle poikaystävälleni tuli lopulta kiire kotiin keihäsfinaalin alkua odottamaan. Ensimmäisenä päivänä ehdimme kuitenkin katsella festivaalialueen tarjontaa ja maistella chilituotteita. Mulle riitti mieto chilitoffee ja -suklaa, mutta mies uskaltautui kokeilemaan jopa ihan sitä tulisuusnumerolla 10 merkittyä chilipaprikaa. Oli se kuulemma vähän tujua.



Kävimme myös kokeilemassa chilioluen ja -lonkeron, joista jälkimmäinen oli itse asiassa yllättävän miellyttävä juomakokemus jopa minulle, joka en tosiaan liiasta tulisuudesta pahemmin perusta. Olut taas maistui (poikaystävän mukista maistettuna tietenkin) tavanomaiseen tapaansa oluelle, eli minun suuhuni ei todellakaan hyvältä, tällä kertaa vain chililisällä.


Pietarilaisilla markkinoilla käynti jäi melko lyhyeksi pyörähdykseksi, kun ostosten tekoon ei oikein ollut intoa (tai rahaa), ja borssikeitot ja blinit oli nopeasti nautittu. Ja onhan se Tallipihan alue pieni, joten eipä muuta voinut odottakaan. Koko viikonlopun markkinakävelyistä käteen jäi ennen kaikkea muistikortillinen värejä. Ja se, että jostain syystä mulla soi jo toista päivää päässä vanha sitsi-/saunalaulu nimeltä Katjuska (tunnetaan myös ainakin nimillä Kolhoosinainen, Sörnai gusha ja Sörkan sällit).


torstai 14. elokuuta 2014

Ajatuksia äitiydestä

Heti alkuun: ei hätää, en ole raskaana. Lasten hankkiminen ei ole edes suunnitelmissa, koska tässä elämänvaiheessa perheen perustaminen ei ole millään lailla järkevää. Ja mikäs kiire tässä muutenkaan olisi. Ideaalitilanteessa - siis siinä ihanteellisessa elämänkulussa, jonka olen itse pohtinut itselleni sopivaksi - haluaisin saada ensimmäisen lapseni ennen kuin täytän 30, mutta elämähän ei tunnetusti aina mene, kuten sen itse suunnittelee, ja ennen lasten hankkimista olisi suotavaa hankkia koulutus, työpaikka, vakaat tulot ja aviopuoliso. Seuraava on siis kuulemani, näkemäni ja etenkin (blogeista) lukemani pohjalta muodostuneita ajatuksia odotuksesta ja äitiydestä. 

Pakko myöntää, että koska piskuinen ja tuntematon blogini on toisinaan saanut mainintoja ja "julkisuutta" isompiakin yleisöjä tavoittavilla areenoilla, on takaraivossa pienen pieni pelko mammapalstojen ammattiloukkaantujien ja täydellisten äitien hampaisiin joutumisesta. Niin subjektiivinen ja ennen kaikkea omasta elämäntilanteestani katsottuna kirjoitettu kuin tämä teksti onkin, sen julkaiseminen hirvittää ihan vähäsen. Pienen blogin etuja on kuitenkin se, että tietää ne vakkarilukijat fiksuiksi, ja uskaltaa julkaista postauksia vähän eri tavalla, kuin jos lukijoita olisi satoja tai edes kymmeniä. Ja kuitenkin juuri niillä samoilla mammapalstoilla taivastellaan sitä, miten lukijamääriään kasvattaneiden blogien sisältö muutuu helposti "pinnallisemmaksi".

Takaisin asiaan. Jos jollekin ei nyt vielä tullut selväksi, niin minähän en tiedä äitiyden todellisuudesta mitään sikäli, että mulla ei ole siitä - tai raskaudesta - omakohtaista kokemusta. Viimeksi, kun joku lähipiirissänikään on ollut raskaana, olen itse ollut vielä niin kakara, etten ole perheen perustamiselle juuri ajatuksia uhrannut. Se on tullut myöhemmin; perusajatuksenhan jo kuvailinkin, vaikkei asia yksin minun päätettävissäni olekaan. Suurperhettä en suostu tulevalle aviopuoliskolle poikimaan, mutta ainahan voi käydä niinkin, että syystä tai toisesta jään lapsettomaksi. Tai en löydä ihmistä, joka haluaa kanssani edes naimisiin. Edellyttäen, että se 1-4 mukulaa (ja neljäkin on jo äärimmilleen venytetty maksimi) joskus jaloissa pyörii, muutaman asian olen jo "päättänyt".

Raskaus. Mitä nyt olen nähnyt ja kuullut, niin joillakin tuntuu olevan älytön käsitys siitä, että odottavan äidin fyysinen koskemattomuus katoaa raskauden ajaksi tai on ainakin jotenkin muka joustavampi. Ja sama koskee oikeastaan yksityisyyttä raskauden osalta muutenkin. Millä oikeudella tuiki tuntematon ihminen saa muka tulla tiedustelemaan odottavalta äidiltä, onko tulossa tyttö vai poika - saati käpälöimään toisen kasvanutta vatsaa kauppajonossa? Varsinkin jälkimmäinen on tungettelevaa, epäkohteliasta ja voi aiheuttaa toiselle jopa tietynlaista turvattomuuden tunnetta, vaikkei kosketuksen olekaan tarkoitus olla uhkaava. 

Päätökseni tämän asian suhteen on, että niin näkyvä asia kuin raskaus onkin, tulevaan vauvaan liittyvät asiat kuuluvat viime kädessä vain ja ainoastaan minulle ja lapsen isälle. Ja minun kehoni, kasvoi sen sisällä toinen ihminen tai ei, kuuluu minulle, ja minä määritän sen rajat. Ei puolisoni, äitini, sukulaiseni, ystäväni, eikä varsinkaan satunnainen vastaantulija julkisella paikalla. Jos jonkun mielestä on ok tulla taputtelemaan mahaani ja kyselemään laskettua aikaa, on minullakin silloin oikeus tökkiä hänen vatsaansa ja udella dieettiaikataulua, eikö?

Kasvatus. Tämä on tietysti asia, jota en yksin päätä, mutta toimiva parisuhde, joka toivoakseni lisääntymistä edeltää, edellyttää joka tapauksessa samansuuntaista arvo- ja ajatusmaailmaa, joten asiasta tuskin tulee ongelmaa. Minä haluan antaa lapsilleni kasvatuksen, jonka perustana on suvaitsevaisuus, ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa tietysti monia asioita, mutta yksi niistä on ns. sukupuolineutraali kasvatus. Olen lukenut paljon blogitekstejä, joissa sukupuolineutraaliuden idea on mielestäni ymmärretty väärin, ja siksi koko "kasvatusideologiaa" kauhistellaan: meneehän lapsi nyt ihan sekaisin, jos ei tiedä, kumpaa sukupuolta on! 

Itse olen ymmärtänyt sukupuolineutraalin kasvatuksen niin, että sukupuolta ei missään tapauksessa "kielletä" (menemättä tässä siihen, miten keinotekoinen jako kahteen sukupuoleen voikaan olla), eikä lasta yritetä kasvattaa olemaan "vastakkaista sukupuolta" - muutenhan koko homma kuulostaisikin todella järjettömältä. Mielestäni asian ydin on siinä, että jos jokin ajatus torjutaan, se on perinteinen sukupuoliroolitus: siis se, että lapselle ostetaan tietyn värisiä vaatteita tai häntä ohjataan tietynlaiseen käyttäytymiseen perustana vain se, mitä jalkojen välistä löytyy. Minä haluan kasvattaa lapsiani siten, että he voivat hyödyntää vahvuuksiaan, mielenkiinnon kohteitaan ja temperamenttipiirteitään itselleen luonnollisella tavalla, vaikka se olisi ristiriidassa vallitsevien sukupuoliodotusten kanssa. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla mies tai nainen. Sen vuoksi lähipiiri saa taatusti ohjeen siitä, että jos lapselle haluaa jotakin antaa, kysytään mieltymyksiä ensin vanhemmilta tai myöhemmin lapselta itseltään, ei sisäänrakennetuilta sukupuolinormeilta.

Vanhemmuus. Mammapalstoilla raivoavien "keskustelijoiden" jutuissa kantava teema tuntuu olevan, että hyvä äiti ei uhraa ajatustakaan oman hyvinvointinsa eteen, vaan lapset ovat aina etusijalla. Ja totta toki toinen puoli: varsinkin pieni vauva vaatii paljon aikaa ja huomiota, ja vastuullinen vanhempi sopeutuu tähän. Tottakai lapsi tuo tullessaan muutoksia elämään. Mutta se, että alle vuoden ikäisen pennun äiti ei muka saisi lähteä ystävineen viikonloppureissulle tai edes kaupungille iltaa viettämään, mikäli lapselle löytyy tuttu, turvallinen ja vastuullinen hoitaja, on minusta kohtuutonta. Ja se, että television laihdutusohjelmissa itselleen ja dieetilleen aikaa ja energiaa ottavat äidit kokevat syyllisyyttä, on surullista. Ei ole lapsenkaan etu, että vanhemmat ovat stressaantuneita, uupuneita ja voivat huonosti.

Moni vetoaa tässä kohtaa kiintymyssuhdeteoriaan. Tietenkään lasta ei saa hylätä täysin yksin, mutta teorian ytimessä ei minun ymmärtääkseni ole se, saavatko vanhemmat jättää lapsen isovanhemman hoiviin lomamatkan ajaksi (kuten Annabella puolisoineen kertoi tehneensä), vaan se, että lapsella on jatkuvasti läsnä joku hoitaja, joka reagoi hänen tunteisiinsa ja tarpeisiinsa myönteisellä tavalla. Yksittäinen, harvakseltaan toteutuva ensisijaisen hoivaajan poissaolo on eri asia kuin jatkuvasti työmatkojen takia tai muusta syystä lapsen tavoittamattomissa oleva vanhempi. Ja joka tapauksessa rakastava, hoivaava, mutta joskus ilman lasta matkalle lähtevä vanhempi on parempi, kuin sellainen, joka on kyllä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti tavoittamattomissa.

Pointti ei ole siinä, että haluaisin tehdä lapsen ja lähteä heti perään maailmanympärimatkalle. Niitä asioita katsotaan tilanteen ja oman harkinnan mukaan sitten, kun se todella on ajankohtaista. Ajatus on kuitenkin se, että niin itsekkäältä kuin se joidenkin mielestä kuulostaakin, minun tarpeeni eivät katoa mihinkään, vaikka tulen äidiksi. Lapsen tarpeet on mahdollista täyttää unohtamatta omiaan - ja lopultahan on niin, että hyvinvoiva, lapsestaan huolehtimaan kykenevä vanhempi on myös lapsen tarve. On eri asia tyydyttää sosiaalisuuden ja rentoutumisen tarvettaan käymällä silloin tällöin ystävien kanssa tanssimassa, kuin tulla joka lauantai kotiin kaatokännissä. Se on niitä pieniä asioita, joissa lapsen ja vanhemman tarpeita sovitetaan yhteen, koska kumpikin on yhtä arvokas.

Eri mieltä saa olla, ja moni varmasti onkin. Olisi hienoa, jos näistä asioista, joissa loppujen lopuksi ei ole absoluuttisia totuuksia, voitaisiin ylipäätään keskustella asiallisesti ympäristöstä riippumatta. Ja muistettaisiin, että näkemykset muuttuvat siinä missä elämäntilanteetkin. Voihan olla, että itsekin ajattelen eri tavoin, kun joskus paimennan omaa jälkikasvuani.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

4 opiskeluvaihtoehtoa opiskelupaikattomalle

Monia onnisti tänäkin kesänä: kova työ kantoi hedelmää ja korkeakoulun hyväksymiskirje tipahti postiluukusta viimeistään viime kuussa. Osa vielä odottelee, josko varasijalle jäänyttä onnistaisi tai täydennyshaku tuottaisi tulosta, mutta monelle ensi lukuvuoden opiskelupaikattomuus on jo melko lailla varma asia. Suunnitelmissa voi olla työpaikan hakeminen, matkustelu tai toisinaan ihan vaan vuoden mittainen hengailu, mutta kannattaa muistaa, että olemassa on myös lukuisia opiskeluvaihtoehtoja. Ei, se ei ole ihan ilmaista, mutta varsinkin työssäkäyville tai niille onnekkaille, jotka saavat vanhemmiltaan tai vaikka puolisoltaan taloudellista avustusta, seuraavat vaihtoehdot ovat harkinnan arvoisia. Likipitäen koko maasta löytyy vastaavia vaihtoehtoja, mutta keskityn tässä esimerkkinä Tampereen korkeakoulutasoiseen tarjontaan.

1. Avoimen yliopiston lähiopetus
Tämä on ehkä koulutuspaikatta jääneiden tunnetuin vaihtoehto. Ihan kaikkien tutkinto-ohjelmien kursseja ei avoimesta yliopistosta löydy, mutta monista koulutuksista on tarjolla hyvinkin laajoja kokonaisuuksia. Jotkin avoimen yliopiston opinnot toimivat myös ns. väyläopintoina, jotka suoritettuaan opiskelija voi saada varsinaisen opinto-oikeuden jopa täysin ilman pääsykokeita. Kurssit vastaavat täysin yliopiston tutkinto-opiskelijoiden opetusta, mutta avoimessa opinnoista maksetaan, ja luennot ja tentit ovat pääasiassa ilta-aikaan. Tyypillinen maksu on 10 euroa/opintopiste, eli esimerkiksi hallintotieteiden perusopintokokonaisuuden hinnaksi tulisi avoimessa opiskellen 250 euroa. 

Kumpikin Tampereen yliopistoista tarjoaa avointa yliopisto-opetusta ja ainakin TTY:lle on mahdollista päästä tutkinto-opiskelijaksi avointen väyläopintojen kautta. Syksyn opintoja koskevat infotilaisuudet ovat elokuussa, kiinnostuneiden kannattaa käydä kuuntelemassa ja tarkistaa päivämäärät osoitteista

2. Avoimen yliopiston verkko-opinnot
Haluatko opiskella avoimessa yliopistossa, muttet ole valmis muuttamaan opintojen perässä toiselle paikkakunnalle? Silloin kannattaa vilkaista avointen yliopistojen etäopintotarjontaa. Korkeakouluissa on alettu hyödyntää internetin mahdollisuuksia, ja niinpä verkko-opintoja on tarjolla jo kiitettävän monessa eri oppiaineessa. Mulla on itselläni jo loppusuoralla eräs verkko-opintokokonaisuus ja kokemukseni on ollut oikein positiivinen. Itse asiassa etätehtävien tekeminen edistää mielestäni oppimista huomattavasti paremmin kuin kirjatentit ja massaluennot. Voin siis lämpimästi suositella ainakin kokeilemaan. Avoimien yliopistojen paikkakunnasta riippumattomaan (ja myös muuhun!) opintotarjontaan voi tutustua osoitteessa

3. Avoin AMK
Heitäkään, jotka eivät koe akateemisia opintoja omakseen, ei ole unohdettu. Myös ammattikorkeakouluilla on avointa opintotarjontaa, joissa voi joko tutustua eri aloihin yksittäisillä kursseilla tai monesti myös ansaita myöhemmin opinto-oikeuden polku-/väyläopintoja suorittamalla. Avoimia opintoja voidaan tarjota sekä päiväopintoina että monimuoto-opintoina iltaisin, etänä ja verkossa. Hinnat noudattelevat samaa kaavaa kuin avoimien yliopistojen hinnat, eli yleensä yksi opintopiste maksaa 10 euroa.

Tampereen ammattikorkeakoulussa on tarjolla runsaasti polkuopintokokonaisuuksia sekä päivä- että monimuoto-opintoina, mutta myös yksittäisiä kursseja. Avoimista opinnoista löytyy tietoa osoitteesta

4. Kesäyliopisto
Kesäyliopistoja toimii monissa kaupungeissa pitkin maata, ja nimestään huolimatta ne tarjoavat muutakin kuin yliopisto-opetusta ja muulloinkin kuin kesällä. Niiden tarjonnassa voi olla esimerkiksi avoimien yliopistojen opintoja eri yliopistoista, AMK-opetusta, kielikursseja ja abikursseja sekä ammatillista täydennyskoulutusta. Kurssien hinnat vaihtelevat ja ainakin yliopistotasoiset opinnot saattavat olla hieman hintavampia kuin avoimessa yliopistossa opiskellessa. Toisaalta on kätevää, että esimerkiksi Tampereella asuva voi suorittaa vaikkapa Helsingin tai Itä-Suomen avoimien yliopistojen opintoja omassa kotikaupungissaan.

Tampereen kesäyliopistossa laajin tarjonta taitaa olla avointen yliopisto-opintojen puolella, jossa eri oppiaineita on valittavana nelisenkymmentä. Myös kieliopintoja on tarjolla runsaasti. Tarkemmat tiedot syksyn kursseista ja niille ilmoittautumisesta löytyvät osoitteesta

Lähtökohtaisesti kaikki avoin (maksullinen) koulutustarjonta on avointa kaikille ikään, sukupuoleen tai pohjakoulutukseen katsomatta. Moni opiskeleekin ihan "harrastuksena", mutta suurin osa taitaa hakea kursseilta täydennystä omaan tutkintoonsa, eväitä pääsykokeisiin valmistautumiseen tai tietä tutkinto-opiskelijaksi. Juuri tänään keskustelin ystävieni kanssa siitä, miten yliopistojen nettisivut ovat usein todella sekavat ja vaikeaselkoiset - kokeilkaapa vaikka joskus Helsingin yliopiston sivuja! Google on kuitenkin kaveri ja kärsivällisyydellä se mitämissämilloin- ja kukamitähäh-tieto kyllä löytyy. :)

perjantai 1. elokuuta 2014

Samanlaiset nuoret

Selailin Instagramissa vanhojen tuttujen eli puolituttujen entisten luokkakavereiden ja samassa kaupungissa asuneiden profiileja. Melkein jokaisen nimimerkki on mallia PirkkoAnneli tai iiirmeeeliii99. Tai väännös vuosia sitten syntyneestä lempinimestä, jolla ei välttämättä ole oikean nimen kanssa mitään tekemistä, mutta joka on vakiintunut kyseisen henkilön kutsumanimeksi. Missä vaiheessa keksityistä, mielikuvituksellisista nimimerkeistä tuli epämuodikkaita?

Yläasteaikoina olin pitkään erilainen nuori, joka ei ollut facessa eikä galtsussa, jossa kaikkien "piti" olla. Nyt olisin erilainen nuori, koska olen Facebookissa, hylännyt IRC-gallerian ja siirtynyt päivittelemään harvakseltaan blogia, Twitteriä ja Instagramia, mutta mun nimimerkkini ei olekaan RiikkaStina, vaan joskus muinoin keksitty ethenee, jonka alkuperää ja taustatarinaa en enää edes muista. Jos olisin vielä yläasteella, tämä olisi todennäköisesti piikittelyn aihe. Onneksi olen jo yliopistossa, jossa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin kytätä niitä, jotka eivät syystä tahi toisesta sulaudu massaan.

Jutun pointti oli ehkä se, että nämä niin sanotut samanlaiset nuoret jaksavat aina hämmästyttää. Mä olin aikanani erilainen nuori (lue: luuseri) ihan yrittämättä ja omana itsenäni, mutten silloinkaan tajunnut, miksi teinityttöjen pitää yrittää näyttää, kuulostaa ja haista samalta massalta (oikeasti tuntui, että niillä oli kaikilla sama ällömakealta haiseva parfyymikin, kun itselleni riitti deodorantti). Tai siis joo, tajusin ja tajuan että se kuuluu siihen ikään, että ollaan epävarmoja eikä haluta erottua liikaa, mutta liika se on liikaa samanlaisuudessakin.

Muistan erittäin elävästi pillifarkuissa, merkkihuppareissa ja tennareissa kulkeneet teinitytöt, joilla oli selässä pinkki tai vaaleansininen Dakine, kaikilla samansävyiset, samalla tavalla tupeeratut ruskeat hiukset, samat nudehuulet ja paakkuiseksi pakkeloidut ripset. Itse olin tässä vaiheessa jo lukioikäinen ja nämä kloonilaumat yläasteella, mutta mieleen jäivät. Varsinkin, kun se yli-imelä hajuvesipilvi pöllähti välitunneilla samaan vessaan tai pukuhuoneeseen. Ja jos samanlaisuus ei ole vielä mennyt äärimmilleen, kun Instagram-nickiäkään ei voi rakentaa muuten kuin omista etunimistä, niin kohta siellä varmaan kirotaan, kun alaikäinen ei voi vaihtaa etunimeään, vaikka kaikki muutkin on Jenni Alexandroja.

Mulle on silti kyllä jäänyt ihan mysteeriksi, miten ihmisestä tulee yksilö, joka ei uskalla olla oma itsensä. Mulle se on aina ollut niin itsestään selvää, että olen mitä olen, enkä kuitenkaan kelpaa enempää tai vähempää, jos yritän mennä massan mukana. Ja auta armias, jos musta olisikin tullut instanimi RiikkaStinaAurora, joka kirjoittaa omaperäisesti nimettyä Live Laugh Love -lifestyleblogia ja otsikoi postauksensa satunnaisilla säkeillä radiohittien kertosäkeistä. Näin "aikuisena" sitä oikeastaan huokaisee helpotuksesta, ettei ole ollut pissis.