tiistai 16. joulukuuta 2014

Suomalainen Xmas

Viime vuonna olin joulun aikaan sairaslomalla, eikä joulumieltä oikein löytynyt. Tänä vuonna on niin helvetin pimeää, että kaamosoireet vaivaavat jopa mua, joka en ole pitänyt itseäni erityisen herkkänä pimeydelle (tähän talouteen saapui tänään kirkasvalolamppu, toivotaan että siitä on apua). Lumen suhteen olen jo luovuttanut: sitä valkeaa joulua kuitenkaan saada. Joulutunnelmani tiellä on tänä vuonna kuitenkin jotakin muutakin.

Oletteko huomanneet, että joulukuusi ei ole enää vihreä? Se on nykyään valkoinen. Kasvihan se ei ole ollut enää moneen aikaan, eikä siis nytkään varista neulasiaan, mutta hopeanhohtoista glitteriä kylläkin. Siis ihan oikeasti ihmiset? Onko se kokovalkoinen sisustus todella niin hirveän hieno ja tärkeä asia, että pariksi viikoksi vuodessa ei voida valita edes sitä vihreää polymeeripuuta, jos aitoa kuusta ei syystä tahi toisesta voida käyttää? Ja tottakai sen glitterhäkkyrän oksille asetellaan vielä pinkkejä ja sähkönsinisiä kimallekoristeita niin, että joulupuu näyttää edemmän diskopallolta kuin rauhallisen perhejuhlan symbolilta. Tulevaisuudessa varmaan ravintola-ala kiittää, kun siirrytään siihen, että jouluaaton ja uudenvuodenaaton menoa baareissa ei erota toisistaan kuin päivämäärä.

Älkää ymmärtäkö väärin; mä pidän kyllä kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta lähtökohtaisesti ihan hyvänä asiana. Kivahan se, että suomalaiseenkin joulunodotukseen otetaan vaikutteita vaikka Keski-Euroopan joulutoreista ja vieraista ruokakulttuureista. Toisaalta taas toivoisin, että ne jäisivät vaikutteiden tasolle ja joitakin viitteitä suomalaisestakin joulusta säilyisi. Ja että niitä ideoita ihan otettaisiin muualtakin kuin Amerikan Yhdysvalloista.

Mulla oli tänään hyvää aikaa pohdiskella asiaa, kun istuin Koskikeskuksessa odottelemassa liikenneruuhkaan juuttunutta Clairea. Katselin jouluostoksia tekevien ihmisten menoa, ja mua ahdisti. Jonkun halparättikaupan ikkunat olivat täynnä kirkuvanpinkkejä ja mintunvihreitä pyjamia - joulun sesonkituote tuon alan liikkeissä ilmeisesti. Käytävillä soi joululauluja. Amerikkalaisia joululauluja, ei yhtäkään suomalaista tai edes suomeksi käännettyä. Katosta roikkui pinkkejä joulupalloja ja joka ainoan myymälän ikkunoihin oli liimattu kultaisella tai hopeisella koukerofontilla joku Merry Christmas -tarra.

Vaikken ole tipan tippaa uskonnollinen, mua risoo, että Suomessa viedään nykyään kynttilöitä rakkaiden haudoille halloweenina, siis jos nyt naamiaisbileiltä ehditään. Jos pyhäinpäiväkin on jo sanana mennyt muodista, niin eipä siihen varmaan kauan mene, kun meilläkin kirjoitetaan joulukortteihin "Hyvää Xmasia" tai muuta idioottimaista. Toki kaupat ovat osasyyllisiä suomalaisen joulun amerikkalaistumiseen, mutta miksi me lähdemme siihen mukaan? Miksi niitä valkoisia kimallekuusia ostetaan? Joo ne näyttää jonkun mielestä hienolta, mutta ei kai joulukuusen tehtävä ole olla sisustukseen sopiva muotiesine vaan mahdollisimman kaunis koristeltuna (vaikka sitten glitterpalloilla), vihreänä kuusena?

Pahinta on kuitenkin tämä nykyinen lahjontakulttuuri. Viime päivinä moni muukin kuin minä on ihmetellyt joidenkin äitien pohdintoja siitä, onko oikein syöttää lapselle pajunköyttä niinkin vakavasta asiasta kuin Joulupukin olemassaolo. Ikään kuin se olisi joulun viettämisen suurin ongelma, eikä esimerkiksi se, että todella nuoret mukulat saattavat saada lahjaksi aivan älyttömiä juttuja: älypuhelimia, tablettitietokoneita, järjestelmäkameroita, merkkihajuvesiä ja kalliita koruja. Oppiiko siinä sitten tuntemaan rahan ja lahjan arvon, jos jokaisesta lahjaröykkiön paketista paljastuu jotakin vähintään parinsadan euron arvoista?

Noh, lähden vielä ennen joulua hetkeksi tätä oksettavaa jenkkijoulua henkivää Suomea karkuun haistelemaan Prahan joulutunnelmia. Kyllä sen verran taas mieleni pahoitin, kun joulukuusikin on valkoinen.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kimchiä ja karjalanpiirakoita

Saatoin tänään linja-autoasemalle oman vuoteni taatusti mieleenpainuvimman vieraan. Takana on omalla tavallaan pitkä ja väsyttävä, mutta ennen kaikkea todella hauska ja antoisa viikko eteläkorealaisen kirjeenvaihtokaverini Chung-Ah'n kanssa. Hän on matkustanut jo kolmisen viikkoa ympäri Suomea ja vietti kuusi yötä minun luonani Tampereella. Ja voin jo heti alkuun sanoa, että ulkomaalaisen kirjekaverin tai nettitutun tapaaminen kyllä todella kannattaa, jos siihen tulee tilaisuus! Ainakin meidän tapauksessamme kuutisen vuotta sitten alkanut kirjeenvaihto oli jo ehtinyt syventyä sellaiseksi ystävyydeksi, että myös kasvokkain tapaaminen ja juttelu tuntui heti luontevalta. Viimeisetkin hienostelun rippeet haihtuivat, kun ensimmäisenä iltana kirosin englanniksi telkkarissa pyörinyttä surkean lumetonta joulukuun alkua luvannutta säätiedotusta ja ystäväni totesi f-sanojeni perään selvällä suomen kielellä: vittu.


Myönnän kyllä, että mennessäni tiistaina rautatieasemalle ystävääni vastaan olin vähän jännittynyt. En ollut puhunut englantia ääneen pitkiin aikoihin ja pelkäsin, ettemme ymmärrä toisiamme. Se pelko osoittautui heti täysin turhaksi: kummankaan puheessa ei ollut niin vahvaa korostusta, että se olisi häirinnyt keskustelua. Muutenkin kielitaitomme on aika lailla samalla tasolla. Melkeinpä aiheesta kuin aiheesta oli mahdollista keskustella ilman suurempaa takeltelua ja ymmärtämisvaikeuksia. 

Viikon aikana jouduin tekemään jonkun verran koulutöitä, enkä voinut viettää ihan joka hetkeä Chung-Ah'n kanssa, mutta paljon ehdimme silti: kävimme tutustumassa yliopiston tiloihin, ihailimme maisemia tornihotellin näköalavessasta (jep, siellä todella on sellainen), pistäydyimme tuomiokirkossa ihailemassa Kuoleman puutarhaa, vierailimme vanhempieni luona, kuuntelimme musiikkia kummankin kotimaasta, kävimme ottamassa tatuoinnin (eli siis Chung-Ah oli tatuoitavana ja minä henkisenä tukena/tulkkina/valokuvaajana)...ja ennen kaikkea söimme. Ehdimme maistella korealaistakin ruokaa, mutta toki pääosassa olivat täkäläiset erikoisuudet. 


Ihmiset: kun kutsutte kotiinne ulkomaalaisia vieraita, sohvasurffaajia tai vaikka tuutoroitte vaihtareita, niin viitsikää nyt edes sen verran, että tarjoatte tulijalle pullaa, jos sitä ei hänen kotimaassaan tunneta. Chung-Ah oli nimittäin ehtinyt majoittua monien suomalaisten kodeissa eri paikkakunnilla, mutta maistoi pullaa ensimmäistä kertaa vasta Tampereella. Kuten myös suomalaista pannukakkua, leipäjuustoa, mämmiä, kaurapuuroa...ja vaikka neiti oli ehtinyt viettää useita päiviä Kuopiossa, kukaan ei ollut puhunut halaistua sanaa kalakukosta. Oli suoraan sanoen hämmästynyt. Yritin korjata vahingon mahdollisimman tehokkaasti täällä Tampereella, minkä vuoksi perjantain Suomi-teemaisiin pippaloihin luvattu "pientä purtavaa" oli lopulta aika kaukana todellisuudesta (niitä eväitä on nimittäin vieläkin jäljellä ihan reippaasti). Ylimääräisiä kaloreita tosin myös kulutettiin Fröbelin Palikoiden videoiden tahdissa. :D Tajusin vasta jälkeenpäin, että letkajenkankin olisi voinut vieraalle opettaa.

(Kuvassa on Korean kansallisruokaa kimchiä riisin ja kananmunan kanssa. Kimchi on lyhyesti sanottuna voimakkaasti maustettua hapankaalia - suht terveellistä ja todella hyvää!)

Toinen juttu, mistä tunsin vähän jopa häpeää maanmiesteni ja -naisteni puolesta oli tietynlainen empatian, hyvän maun ja käytöstapojen puute. Arvannette jo, että kyse on siitä, miten korealaiselle ihmiselle puhutaan Etelän ja Pohjoisen suhteista. Toki meille pallon toisella puolella asuville Pohjois-Korean absurdi meno on helposti vain huvittavaa, mutten tajunnut, että tässä maassa on oikeasti niin puupäätä porukkaa, että korealaiselta matkustajalta kysytään, onko hän Etelä- vai Pohjois-Koreasta. Tai sitten kysytään ihan suoraan että oletko Pohjoisesta ja naureskellaan päälle kuin kyseessä olisi hauskakin juttu. Möläyttelijöiden on pakko tietää ihan hyvin (jos kerran kykenevät vitsailemaankin aiheesta), että Koreoiden välit ovat kireät ja tavallisen pohjoiskorealaisen elämä vaikeaa. Siinä ei ole mitään hauskaa. Korealaisessa arjessa ei kuulemma juurikaan edes puhuta politiikasta, joten suomalaisenkin olisi syytä ajatella, mitä suustaan päästää.

Viikon aikana ehdimme jutella ja nauraa paljon - varsinkin Facebookin automaattisille korea-suomi-käännöksille. Vaikka kulttuurimme eroavat toisistaan monessa suhteessa, myös yhtäläisyyksiä löytyy. Ja kumpikin varmasti oppi paljon uutta. Chung-Ah teki luonani korealaisia ruokia ja kertoi kansallisruokaansa kimchiä syödessään, ettei oikeastaan edes pidä siitä. Ystäväni on ollut pian kuukautta reissussa Venäjällä, Islannissa ja nyt Suomessa (ja tämä on muuten hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa!) ja koti-ikävä sai lopulta kaipaamaan perinneruokaa, vaikka täällä sitä myytiinkin vain einesversiona aasialaisessa ruokakaupassa. Minä taas tulin katsoneeksi suomalaista kulttuuria uudella tavalla. Sama toistunee joskus tulevaisuudessa toisinpäin, kun lähden vastavierailulle Etelä-Koreaan - kunhan rahatilanne sallii.