keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Koulutusvaatimuksia elämänkumppanille?

Mulla oli syksyllä hirveästi kouluhommia ja tosi vähän aikaa ja inspiraatiota blogin kirjoitteluun. Sen takia blogin sisältö saattaa nyt näyttää siltä, että mun elämäni on pyörinyt pelkästään deittailun ympärillä. On mulla ihan oikeasti paljon muutakin elämää tenttikirjojen lukemisesta lastenhoitohommiin, mutta tästä aiheesta nyt sattuu olemaan sanottavaa. :D

Olen joutunut pohtimaan, mistä tietyt toiveeni kumppanin suhteen kumpuavat, siis ennakkoluuloista ja asenteista vai muilla perusteilla. Yksi tällainen on koulutus, ja sen miettimiseen mua ovat ajaneet miehet itse. En ole koskaan ajatellut olevani "koulutusrasisti", vaikka välillä kierrätänkin amiksiin ja teekkareihin liittyviä vitsejä siinä missä muutkin. Jostain syystä matalammin koulutetut miehet kokevat tarvetta vakuutella mulle, että ammattikoulutettukin voi olla fiksu ja sivistynyt.

No tottakai voi. Mulle ei ole tullut mieleenkään, etteikö voisi, vaikka myönnänkin, ettei mulla varmaankaan olisi stereotyyppisen ammattikoululaisen kanssa juurikaan yhteistä. Stereotypiat ovat kuitenkin eri asia kuin todellisuus. Kumpikin existäni on käynyt ammattikoulun, vaikka ovatkin sittemmin jatkaneet opintojaan. Monet fiksuimmista tuntemistani ihmisistä ovat siirtyneet suoraan ammattikoulusta työelämään. En muista koskaan ajatelleeni, että koulutus tai sen puute tekisi ihmisestä parempaa tai huonompaa.

Ihmisen "hyvyys" tai "huonous" sen sijaan on tyystin eri asia kuin se, onko hän toiselle sopiva elämänkumppani. Ja siihen koulutuksella minun mielestäni voi olla vaikutusta. Juttelin taannoin erään miehen kanssa, joka vaikutti kovin kiinnostuneelta minusta. Huomasin keskustelun aikana, että hän on minulle - jälleen kerran - aivan liian kiltti ja arka; minä olisin hänelle kumppanina lähinnä musertava. Viimeinen niitti oli, kun olin ensin kertonut opinnoistani yliopistossa ja kertonut harkitsevani tulevaisuudessa väitöskirjan tekemistä, ja kysyin sitten mieheltä, mikä hänen koulutustaustansa on. Vastaus: peruskoulu. Ei kuulemma amisaikoina oikein kiinnostanut.

Edelleenkään mä en pitänyt häntä huonona ihmisenä, mutta monesta syystä - koulutus mukaanlukien - väärältä ihmiseltä minulle. Jokaisella on oma tapansa löytää paikka tässä maailmassa, mutta sama pätee myös kumppanin valintaan. Jos koulutus on mulle tärkeä asia, kai saan pitää sen kriteerinä esimerkiksi treffiseuran suhteen siinä, missä joku korostaa vaikka pukeutumistyyliä? Sinänsähän en usein edes ajattele asiaa suoritetun tutkinnon vaan ihmisen yleisen sivistyneisyyden kautta, mutta tässä tapauksessa koulutuseron muodostama kuilu olisi ollut valtava: ammattikoulun keskeyttänyt liki kolmekymppinen mies ja tutkijanuraa suunnitteleva nuori nainen. 

Kun se yleissivistyskään ei tuntunut peruskoulutaustaa kummemmalla tasolla olevan, parisuhde tällaisen ihmisen kanssa olisi todennäköisesti molemmille osapuolille turhauttava. Mun tapani ajatella ja puhua on syvällisen keskustelun kannalta toiselle liian monimutkainen - ei siis parempi tai huonompi, vaan erilainen. Haluan kumppanin, jonka kanssa voin keskustella niin, ettei kumpikaan osapuoli tunne oloaan tyhmäksi, ja tästä itsensä tyhmäksi kokemisesta moni minua matalammin koulutettu mies usein raportoi. En mä halua aiheuttaa toiselle sellaista oloa, mutten myöskään tingi siitä, että mullakin on oikeus olla sellainen kuin olen. Koulutus kuulemma kuuluu mun puheissani, ja jos näin on, en halua sitä jarrutella.

Ilmeisesti "fiksut puheeni" antavat joillekin sen mielikuvan, että arvotan ihmisiä koulutuksen mukaan. Että pidän vain korkeakoulutettuja kunnon ihmisinä ja muita jonkinlaisena pohjasakkana. Näinhän en todellakaan ajattele, vaikka saatankin sanoa suoraan, että tarvitsen sivistyneen ja keskustelutaitoisen kumppanin. Jees-miehet ja ihansama-kaverit ovat ärsyttäviä, samoin ne, jotka eivät osaa perustella näkemyksiään asiallisesti. Näitä löytyy kuitenkin joka puolelta riippumatta siitä, mikä nimike tutkintotodistuksessa lukee. Mulle on yksi ja sama, mitä kumppanini tekee työkseen ja millä tulotasolla, kunhan hänellä on edes jonkinlaista käsitteellistä valmiutta ymmärtää minun työtäni ja opintojani. Suhteesta tulee kovin vaikea, jos keskustellaan suomeksi, mutta silti aivan eri kielellä.

torstai 17. joulukuuta 2015

Kertomus eräästä perjantai-illasta

Mulla on tapana lähteä toisinaan itsekseni kaupungille viikonloppuisin. Otan ehkä kirjan mukaan, juon lasin tai kaksi viiniä ja lähden takaisin kotiin. En etsi enkä kaipaa ketään seurakseni, vaan saatan vain katsella ihmisten menoa ympärilläni ja kuunnella sivusta, mistä toiset keskustelevat. Jos minua joku silti lähestyy, vaihdan kyllä yleensä hänen kanssaan muutaman sanan.

Viime viikon perjantaina istuin eräässä Hämeenkadun pubissa selailemassa matkailulehteä, kun viereeni pelmahti kaksi jo ilmeisesti jokusen tuopin nauttinutta kaverusta, arviolta 50 ikävuoden korvilla olevat mies ja nainen. He katsoivat minua hetken, mistä päättelin heidän kohta avaavan sanaisen arkkunsa, mutta keskustelunavauksen sisältö kyllä yllätti totaalisesti. Oot sä Oulusta?

Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä, mikä mut sai kaverusten mielestä näyttämään oululaiselta, mutta totesin heille, että en sitä ole. Seuraava kysymys oli, että mistä mä sitten tulen. Kerroin kotipaikkakuntani ihmetellen, mihin he pyrkivät. Olen asunut koko ikäni Pirkanmaalla, mikä saattaa jopa kuulua hämäläismurteestani, mutta: oot sä siis ihan syntyperänen?

Tilanne oli tässä kohtaa jo vähintäänkin huvittava, mutta vastasin myöntävästi ja kysyin ilmeisesti riittävän terävään sävyyn, että miten niin. Tästä päästiin humalaiselle tyypilliseen anteeksipyyntelyyn ja puolusteluun, että ei me toki millään pahalla - ja lopulta sain perustelun näille kysymyksille: kun me ei oikein tykätä maahamuuttajista.

Juttelin näiden toverusten kanssa hetken, ja mulla oli hervottoman hauskaa. Keskustelukumppaninani oli kaksi kännistä elämänkoululaista, joiden mielestä minä olin kaikesta päätellen ärsyttävä snobi, joka ei tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään. Ilmeisesti he olivat jonkun mutkan kautta saaneet kuitenkin sen käsityksen, että olen maahanmuuttaja (tai ainakin oululainen), sillä heillä oli suuri tarve varmistella, ymmärränkö sellaisia sanoja kuin siima ja liksa.

Se mulle ei sitten koskaan selvinnyt, millä logiikalla oululainen ja maahanmuuttaja ovat sama asia. Todennäköisesti en ole koskaan ollut riittävän humalassa ymmärtääkseni. Keskustelu meni vähitellen niin absurdiksi, että katsoin parhaaksi poistua toiseen paikkaan. Lähtiessäni toivotin toveruksille mukavaa loppuiltaa. Naureskelin kaksikon logiikalle vielä pitkään seuraavana päivänä. Juuri tällaisten kohtaamisten takia on hyvä välillä uskaltautua ulos yksin.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Nettideittaavat miehet

Heti alkuun se perinteinen disclaimer: puhun tässä miehistä vain, koska itse tapailen miehiä. Tässä nauretaan miesten kustannuksella, mutta kyllä me naisetkin töppäillä osaamme.

Vajaan vuoden aikana olen ehtinyt käydä lukuisilla treffeillä, jotka ovat jääneet siihen yhteen lyhyeen kahvitteluun. Sitäkin enemmän on tapauksia, joiden kanssa olen jutellut Tinderissä tai deittisivustoilla, ja tuumannut, että niitä ensimmäisiäkään livetärskyjä ei tule. Ja sitten on vielä se porukka, jonka viesteihin en edes vastaa. Syy voi olla joko viestissä itsessään tai sitten miehen profiilissa. Miehillä tuntuu välillä olevan tiettyjä harhaluuloja naisten ja nettideittailun suhteen. Taas tulee tyypittelyä ja usein kuultuja lauseita.

"Nyt kaikki naiset rohkeesti vaan jutulle!"
On totta, että deittailukulttuuri on edelleen sikäli aika konservatiivista, että aloitteen tekemisen oletetaan helposti olevan miehen tehtävä. Yllä olevan kaltaisissa lauseissa on kuitenkin kaksi pikku ongelmaa. Ensinnäkin se antaa helposti kuvan miehestä, joka kuvittelee hyppäävänsä himokkaiden sinkkunaisten virtuaaliseen mereen; hänelle internet on se ihmemaa, jossa saa naisia ihan vaan olemassaolostaan ilmoittamalla. No ei muuten saa. Toisekseen tätä rohkaisemista harrastavat usein sellaiset miehet, joiden profiilissa on kuva koiranpentusilmäisestä, hyvin kiltin oloisesta miehestä, jonka lähestyminen ei todellakaan jää kiinni ensisijaisesti rohkeuden puutteesta. (Pakko huomauttaa myös, että mun mielestäni tämä ilmaisu "jutulle" on vähintäänkin rasittava.)

"Nyt mulle nainen heti!"
Tähän päädytään siinä vaiheessa, kun rohkaisuista huolimatta naisia ei tulvikaan ovista ja ikkunoista. Uusuhmaikäisyys tosin ei ole kaikkien rohkaisijamiesten juttu, koska osalle vaatimusten esittäminen on suorastaan pelottava asia.

"Ei täällä näköjään ole kuin pinnallisia nirppanokkia."
Turhautumisen seuraava aste on nuriseminen siitä, että sopivaa naista ei ole löytynyt. Ja syyhän on ilmiselvästi naisissa itsessään. Katkeroituminen johtaa siihen, että koko naissukupuoli leimataan nirsoksi, pinnalliseksi ja kaikin puolin ikäväksi. Muakin on joskus valistettu siitä, miten kaikki me naiset haluamme tietynlaisen miehen - ja toki se on suorastaan hurmaavaa, kun toinen kertoo mulle, miten mä ajattelen. Syyttelyyn saatetaan myös liittää "uhkailua" siitä, että mies poistaa profiilinsa, jos kohta ei ala naisilta tulla viestejä. En ole tähän päivään mennessä vielä keksinyt, millä logiikalla mies kuvittelee kiinnostuksen silloin lisääntyvän.

Kuva ei toki liity aiheeseen millään tavalla, mutta halusin rytmittää tekstiä. Se on otettu kesällä Gdanskissa, minkä jälkeen käytin sitä Photoshopilla leikkiessäni.

"En mä jaksa lukea profiileja, tapaan mieluummin livenä."
Jep, mutta ei tullut mieleen että vastapuoli saattaisi arvostaa sitä että osoitat sen verran kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, että luet, mitä hän profiilissaan itsestään kertoo? Joillakin miehillä on hirveä kiire kasvokkain tapaamiseen, jopa silloin kun ainakin kovasti väitetään, että ollaan etsimässä ihan parisuhdetta eikä pelkkää seksiä. Päivän tai parin viestinvaihto verkossa on ylitsepääsemätön ongelma, jumiutumista "kirjekaveruuteen". Omaakaan profiilia ei vaivauduta päivittämään, vaan se saattaa ammottaa tyhjyyttään tai olla täynnä imeliä iskureploja, ja näiden perusteella naisen pitäisi sitten päättää, onko mies tutustumisen arvoinen. Jostakin kumman syystä nämä samat tapaukset tekevät aina välillä uuden profiilin ja viihtyvät eri nimimerkeillä samassa palvelussa kuukaudesta toiseen.

"Kysy jos haluat tietää jotain."
No toki. Sinänsä hyvä neuvo, mutta monellakohan naisella riittää kiinnostusta lähteä kyselemään kuvattoman ja tekstittömän profiilin omistajalta yhtään mitään?

*läählääh*
Läähätys- ja lässytysviestejä, joissa viljellään sellaisia sanoja kuin ihana, kaunis ja seksikäs saa eniten silloin, kun ei ole ladannut treffipalveluun kuvaa itsestään. Mies päättelee siis pelkän profiilitekstin perusteella, että olen kaunis ja ihana, eli toisin sanoen luulee naisen innostuvan imelästä paskanjauhannasta, joka on koristeltu kourallisella silmäniskuhymiöitä. Ei varmaan tule yllätyksenä, että nämä miehet etsivät yleensä itseään huomattavasti nuorempaa seuraa. Päättelyketju on luultavasti sen suuntainen, että koska naisella ei ole kuvaa profiilissaan, hänen täytyy olla hirveän epävarma ulkonäöstään ja siksi niin aivoton, että imartelu toimii, vaikka mies ei tiedä miltä nainen näyttää.

No millä niitä naisia sitten saa? Ei ainakaan ajattelemalla naisia yhtenäisenä joukkona "tavaroita", joita "saadakseen" pitää osata tietyt taikasanat tai olla tietyn näköinen. Voi ja kannattaa olla oma itsensä ja kunnioittaa vastapuolta sen verran, että edes yrittää nähdä tämän yksilönä ja on kiinnostunut siitä, mitä hän sanoo. Siitäkin huolimatta, että ollaan netissä, jossa copypaste-viestien lähettämisen houkutus on ilmeisesti joillekin suuri. Kukaan ei kiinnostu baarissakaan, jos toinen ei kerro itsestään mitään eikä näe esimerkiksi sen verran vaivaa, että pukisi puhtaat vaatteet ylleen. Sama se on netissäkin, jos profiili ammottaa tyhjyyttään. Valitettavasti teknologia ei ihmissuhteissakaan ole mikään oikotie onneen.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Erityistä herkkyyttä, erilaisia ihmisiä

Tutustuin erityisherkkyyteen terminä ja ilmiönä muutaman sattuman kautta hieman ennen kuin se ehti Suomessa tulla oikeasti tunnetuksi käsitteeksi. Perehdyin aiheeseen sen verran, että tunnistin piirteen itsessäni ja kiinnostuin siitä niin, että erityisherkkyys päätyi lopulta kanditutkielmani keskeiseksi käsitteeksi. Siinä vaiheessa oli jo ehtinyt räjähtää: yhtäkkiä erityisherkkyydestä puhuttiin sanomalehdissä, naistenlehdissä, blogeissa ja vaikka missä. Moni huomasi olevansa erityisherkkä ja ymmärtäviä kannanottoja tuli paljon, mutta tottakai siellä oli myös kritiikkiä ja soraääniä. Osa ei usko piirteen olemassaoloon lainkaan, toisten mielestä se on lähinnä huomionhakua ja "diagnoosi", jolla selitetään yksilön laiskuutta ja halua olla erityinen.

Erityisherkkyydestä löytyy tutkimustietoa, kuvauksia ja kokemuksia pilvin pimein, joten painotan tässä vain sitä, että kyseessä ei ole sairaus, vika tai vamma. Se ei ole diagnoosi, vaan piirre, jonka olemassaoloon ihminen ei itse voi vaikuttaa. Erityisherkkyydellä on fysiologinen perusta; lyhyesti ja erittäin karkeasti sanottuna se tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa tunne- ja aistiherkkyyttä, joka johtaa siihen, että erityisherkkä (eli HSP, kuten lyhennetään) kokee ylivirittyneisyyttä huomattavasti pienemmällä ärsykemäärällä kuin vähemmän herkkä. Piirteeseen liittyy tietysti paljon muutakin tunnusomaista, mutten mene tässä siihen - lisätietoa löytyy kyllä helposti googlailemalla.


On arvioitu, että väestöstä 15-20 % on erityisherkkiä. Se taas ei tee tästä sinänsä laajasta osuudesta herkkyydessään homogeenista - ei todellakaan. Herkkyyden ilmenemismuotojen kirjo on valtava, puhumattakaan siitä vaihtelusta, minkä kunkin yksilöllinen tapa käsitellä ja tulkita herkkyytensä aiheuttamia reaktioita tuo kuvioon. HSP-ryhmiä vaikka Facebookissa seuratessaan saattaa törmätä ensimmäisenä väsyneisiin ihmisiin, jotka kokevat tulleensa ymmärretyksi väärin. Tunteet ovat voimakkaita, jaossa on paljon runoja, voimalauseita ja kauniita kuvia. Puhutaan taiteesta ja kirjallisuudesta; monelle myös henkisyys on tärkeä osa elämää. Tämä hempeys ja tässä ajassa ehkä vähän oudoksuttukin "pehmeys" liitetään monesti erityisherkkyyteen.

Osittain kyse on siitä, että herkkyys ja varsinkin erityisherkkyys ovat todella hämääviä sanoja - suomenkielinen vastine termille highly sensitive person (HSP) on minusta epäonnistunut ja harhaanjohtava. Erityisherkkyys-termin tarkoitus ei nimittäin todellakaan ole tarkoitus olla arvottava saati oikeuttaa vaatimukset jonkinlaisesta erityiskohtelusta. Tiedän monen HSP:n loukkaantuvan tästä verisesti, mutta mä suhtaudun erittäin varauksella lauseisiin, kuten "koska olen niin herkkä". On hyvä pyrkiä elämään herkkyytensä rajoissa siten, ettei uuvuta itseään, mutta se ei myöskään saa olla tekosyy käyttäytymiselle, joka pahimmillaan venyy lähipiirin kontrolloinniksi ja manipuloinniksi. Onneksi sellainen taitaa olla kuitenkin suhteellisen harvinaista, joskin itse olen myös tämän varjopuolen "päässyt" näkemään.


Se, mitä haluan tällä postauksella sanoa, on että meitä erityisherkkiäkin on moneksi. Mun läheiseni eivät missään nimessä kuvailisi mua ensimmäisenä herkäksi, koska erityisherkkyys ei aina ole herkkyyttä siinä kulttuurisessa merkityksessä, joka sanasta monille tulee mieleen. Silti HSP-testeistä napsahtaa piirrettä osoittava pistemäärä silloinkin, kun vastaan kysymyksiin mahdollisimman varovasti ja jopa herkkyyttäni jarrutellen. Mulla on vahva intuitio siinä mielessä, että "haistan" yleensä nopeasti, voiko ihmiseen luottaa. Ruuhkaisen supermarketin käytävillä kaikuva tasainen puheensorina - eli jatkuva virta ärsykkeitä, joita en ehdi käsitellä kunnolla - saattaa saada mut voimaan fyysisesti pahoin, samoin kirkkaat valot. Olen tunnollinen ja tarkka, mutten pidä siitä, että työskentelyäni tarkkaillaan (edes teoriassa), minkä vuoksi viihdyn luennoilla usein takarivissä niin, ettei välittömästi takanani istu ketään.

Saatan olla ulkopuolisen silmiin toisinaan kovin kylmä ja rationaalinen, ja se saattaa hirvittää niitä, joiden herkkyys ilmenee toisin. Facebookin HSP-ryhmissä käydään aina välillä aika ikävän sävyistä keskustelua siitä, millainen "oikea erityisherkkä" voi ja saa olla. Siinä unohdetaan se, että erityisherkkyys on kuitenkin vain yksi piirre ihmisessä, yksi monien muiden joukossa. Se voi vaikuttaa elämään monin tavoin, toisinaan vahvastikin, muttei välttämättä ole se hallitsevin ominaisuus. Se ei määrää ihmisen arvomaailmaa, mielipiteitä tai tee ihmisestä ketään toista parempaa tai huonompaa.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Puolan reissu: Zakopane

Vihdoin on aika puhua Puolan matkani viimeisestä etapista ennen Gdanskin kautta Suomeen palaamista. Vihdoin, sillä Zakopane ja sen lähellä sijaitseva Tatran kansallispuisto olivat oikeastaan ne, joiden ympärille aloin matkaani alunperin suunnitella. Olin halunnut lähteä vaeltamaan ja valokuvaamaan Norjaan tai Islantiin, mutta niiden kalleuden takia sellainen ei tullut kuuloonkaan. Exäni ehdotti mulle Puolaa (jossa ei itsekään koskaan ole käynyt) ja minä ryhdyin tutkimaan, mitä nähtävää maassa voisi olla (ensimmäiset mielikuvani Puolasta eivät olleet erityisen imartelevia). Kun hoksasin Puolan ja Slovakian rajalla sijaitsevat Tatra-vuoret ja niiden ympärillä olevat kansallispuistot, kohdemaa oli selvillä.


Krakovasta pääsee Zakopaneen kätevimmin bussilla. Juna-aikataulut saattavat näyttää lyhyempiä kulkuaikoja kuin bussiaikataulut, mutta kokeneemmat kulkijat varoittelivat mua jo Gdanskissa, että käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto tuolle välille on bussi. Minä valitsin jo muutenkin tutuksi tuleen Polskibusin, mutta moni muukin firma tarjoaa edullisia matkoja Krakovasta Zakopaneen. Matka kestää pari tuntia.

Zakopane on kummallinen pieni kaupunki. Siis lähinnä siksi, että jostain syystä mä onnistuin eksymään siellä jatkuvasti. En pahasti toki, mutta suuntavaistoni tuntui olevan jatkuvasti täysin sekaisin, vaikka mulla oli karttakin. Muissa kaupungeissa mulla ei ollut vastaavia ongelmia edes ilman karttaa ja kansallispuistossakin pärjäsin lopulta aivan yllättävän vähällä kartanluvulla (tosin mulla oli kopio opaskirjan luvusta, jossa kävelemäni reitti kuvailtiin).


Suurin osa Zakopaneen tulijoista tulee kaupunkiin aika lailla pelkästään lähteäkseen vuoristoon. Kaupungin toinen suosittu aktiviteetti on shoppailu, ja pääkatu Krupówkin varrella onkin jos jonkinlaista putiikkia. Moni niistä keskittyy tietysti vaellusvarusteisiin ja urheiluvaatteisiin, mutta seassa on myös kaikenlaisia turistikrääsäkauppoja ja ketjuliikkeitäkin. Ja ravintoloita, kahviloita ja juustonmyyjiä kojuissaan. Zakopanen erikoisuuksia on oscypek-juusto, joka ymmärtääkseni tehdään lampaanmaidosta. Se on savujuustoa, järkyttävän suolaista sellaista, mutta toki myös todella hyvää ja hyvin säilyvää. Myyjiltä kannattaa kysyä muoviin pakattua juustoa, jonka voi hyvillä mielin kuljettaa lentokoneessakin.

Hostelliin mennessäni minut otti vastaan varsin persoonallinen nuori mies. Hän selitti innolla hostellista, kaupungista ja kansallispuistosta - moneen muuhun hostellityöntekijään verrattuna erinomaisella englannilla. Target Hostel on aika pieni ja siellä on omat puutteensa (vaikka nyt pistorasioiden vähäisyydestä alkaen, kun vaeltajien pitäisi öiden aikana pystyä lataamaan laitteitaan...), mutta henkilökuntaa ei todellakaan voi syyttää kiinnostuksen puutteesta. Kaikkiin kysymyksiin vastattiin perinpohjaisesti ja jos jokin asia vaikutti epävarmalta, siitä otettiin heti selvää.



Tatran kansallispuistoon ei saa jäädä telttailemaan. Siellä on vuoristomajoja, joihin pidemmällä vaelluksella olevat voivat majoittua, mutta maastoon ei saa jäädä yöksi. Säännöllä suojellaan sekä itse puistoa että siellä vaeltavia ihmisiä. Mä en ole partiotaustastani huolimatta kokenut vaeltaja, joten ajatukseni oli tehdä kolme tai neljä lyhyttä päiväretkeä. Se suunnitelma tyssäsi jo hyvissä ajoin Krakovassa, kun onnistuin tyypilliseen tapaani saamaan osakseni järkyttävän flunssan - lomalla. Tavoitteeksi tuli sitten olla maastossa sen verran, kun terveys antaa myöten, mikä lopulta tarkoitti yhtä päivää. Sen jälkeen olin lopen uupunut. Lisäksi toinen jalkani oli päättänyt kehittää itseensä jonkin sortin rasitusvamman, jonka ansiosta onnuin seuraavat päivät. Mutta tärkeintä oli, että pääsin edes yhtenä päivänä sinne, mihin olin halunnutkin!

Jos ei kovin pitkille ja raskaille reiteille lähde, Tatralla ei varsinaisesti tarvitse pelätä eksymistä. Se johtuu siitä, että puistossa on opasteita ja merkityiltä poluilta poistuminen on kai ainakin periaatteessa kiellettyä. Ja lisäksi siellä on koko ajan muitakin ihmisiä, ainakin kesäaikaan. Minä menin flunssaisena ihan riittävän haastavalta tuntuneen reitin, jossa oli suhteellisen vähän nousua. Reitin pituus oli jotakin kymmenen kilometrin luokkaa.


Kävellessäni hostellilta kohti kansallispuistoa järkyttävässä helteessä, olin aivan varma etten selviä päivästä elävänä. Helpotuksekseni puistossa oli kuitenkin miellyttävän viileää, vaikka aurinkokin välillä paistoi. Ja kyllä sinne meneminen kannatti! Monta kertaa pysähdyin valokuvaamaan, hengittämään puhdasta ilmaa ja ihan pelkästään huokailemaan maisemien upeudelle. Okei, jyrkkien nousujen aikana huokailin ihan myös huonoa kuntoani, mutta niin teki moni muukin. 

Oli aika hämmentävää, että monella puolalaisvanhemmalla oli puistossa mukana hyvinkin pieniä lapsia, joille reitti varmasti oli todella raskas jo pituutensa puolesta. Varsinkin erittäin epäergonomisen näköisillä varvassandaaleilla. Siellä ne mukulat silti menivät ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. (Koitapa saada suomalainen viisivuotias päiväksi tunturiin vaeltamaan.)


Vaellusreittini kohokohta oli Sarnia Skała -niminen huippu reilun 1300 metrin korkeudessa (yllä levähdyspaikalta otettu kuva ennen huipulle nousua, alempana muutama näkymä huipulta). Näkymät olivat aika mielettömät, ja unohdin hetkessä sen, että huipulle päästäkseni olin ehtinyt hikoilla ja puuskuttaa jo useamman tunnin. Jälleen huokailin raskaasti ihan vain siksi, että kaikkialla ympärilläni oli jotakin todella kaunista. En olisi malttanut laskeutua alas huipulta, ja näitä kuvia katsoessani haluan takaisin Puolaan, takaisin Zakopaneen ja kansallispuistoon.



Sarnia Skałalta lähdin (vastentahtoisesti) laskeutumaan alemmas, kohti Polana Strążyskaa, aukeata, jossa on pieni kanttiini. Siitä lähtee reitti kohti Zakopanea, mutta myös sivupolku Wodospad Siklawicalle. Se on vesiputous, jossa kaiketi on useampiakin osia jossain ylempänä vuoristossa, mutta josta monet käyvät katsomassa vain tämän yhden, pienen osan. Kävellessäni liukkaalla kivipolulla kohti vesiputousta vastaan tuli valtava lauma koululaisia opettajineen. Oppilaita - arvioni mukaan meikäläisiä kolmasluokkalaisia vastaavia - oli useita kymmeniä, varmaankin lähemmäs sata, opettajia ehkä kymmenkunta. Ja siitä huolimatta, että tämä revohka ehti poistua ennen minua, vesiputouksella oli aivan hurjasti porukkaa. 


Narisin tästä jo läheisilleni Facebookissa, mutta haluan valittaa samasta asiasta täälläkin. Mikä piru siinä on, että kun on kaunis luontokohde tai ihan mikä tahansa muukin nähtävyys, sen viereen (tai päälle tai alle) on pakko laittaa seisomaan perheen lapset yhdessä ja erikseen (ja molempien vanhempien kanssa sekä vanhemmat erikseen ja vielä mielellään koko perhe) ja räpsiä turistikuvia, joissa näkyy enemmän tekohymyjä ja jäykkiä poseerauksia kuin itse kohdetta? Ja tämä sama toistetaan jokaisen vähänkään nätimmän paikan kohdalla. Eikö lomalla voisi ottaa muitakin kuvia kuin selfieitä? 

Varsinainen mussutuksen kohde ei kuitenkaan ole se, millaisia kuvia kunkin puhelimesta ja kamerasta löytyy, vaan se, että jos kohde on varsin pieni ja paikalla on paljon ihmisiä, voisi oikeasti olla kiva idea miettiä, missä kohtaa niitä perhepotretteja kannattaa ottaa ja kuinka kauan aikaa siihen kannattaa käyttää. Kun siellä on muitakin ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua kuviinsa sinua, vesiputoukseen aseteltua kakaraasi tai esimerkiksi persettään kaivelevaa vaimoasi (perustuu muistikortiltani löytyneeseen kuvamateriaaliin). Yritin olla olematta turhan paljon toisten tiellä ja kuitenkin pitää puoleni saadakseni edes jonkun järkevän kuvan Siklawicasta. Ylempänä oleva kuva on vesiputousotoksistani vähiten epäonnistunut, ja siinäkin näkyy jonkun kengänkärki. Perkele.


Siklawicalta palasin takaisin Polana Strążyskalle ja siitä vähitellen alemmas, pois vuoristosta ja kansallispuistosta. Zakopanessa oli edelleen tukahduttavan kuuma, mutta mulla oli takanani upea päivä vuoristossa. Olin uupunut, mutta onnellinen siitä, että olin järjestänyt itseni tänne asti. Seuraavat päivät linkutin kipeän jalkani kanssa ostoskadulla ihmisvilinää ja kauppojen valikoimia katsellen, kävin huvittavassa pienessä nallekarhumuseossa ja suunnittelin matkan viimeisiä vaiheita ennen paluulentoa. Zakopanen kaupunki sinänsä ei oikein ollut mua varten; oikeastaan mulla oli jo ikävä aivan maan toisessa ääressä sijaitsevaa Gdanskia. Vuoristossa olisin toki viihtynyt useampanakin päivänä, jos olosuhteet olisivat siellä vaeltelun sallineet. Toivottavasti kuvista välittyy lukijallekin, miksi.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Muutama huonosti jäsennelty ajatus lasten maailmasta

Mä sain alkusyksystä töitä. Järjestin itseni erään liikuntakeskuksen lastenhoitopalveluun osa-aikaiseen työhön, jossa tehdään yksi lyhyt vuoro viikossa, ja palkkana on täysjäsenyys kyseiseen keskukseen. Köyhälle opiskelijalle todella iso juttu. Mun vakivuoroni on yksi viikon hiljaisimpia, joten olen päässyt vieläpä aika helpolla - syyslomaviikkoa lukuunottamatta. Silloin lapsia oli vahdittavana melkoinen lauma, tosin onneksi pääosin jo vanhoja tuttuja, joten suuremmilta itkuilta vältyttiin siitä huolimatta, että meno oli väliin aika hurjaa.

Tykkään hoitopalveluun tuotavista muksuista ihan järjestään, ja vanhemmatkin ovat olleet tosi ystävällisiä, vaikka toiminnastani välillä varmaan näkyykin, etten ole pienten lasten kanssa erityisen kokenut. Kai se on osin kokemattomuuttakin, mutta kyllä mä joitakin piirteitä nykykakaroissa ihmettelen. En välttämättä kauhistele, mutta ihmettelen.

Otetaan vaikka noiden ipanoiden tuotetietoisuus; se on välillä vähän pelottavaakin. Jos värityskuvakansiossa on kuvia Frozen-elokuvan Annasta ja Elsasta, ne viedään käsistä. Kyseisistä prinsessoista on muutenkin kovasti puhetta aina välillä, ja hassuinta on se, että kaikki Annaa ja Elsaa ihannoivat lapset eivät ole edes nähneet tuota Disneyn elokuvaa. En ole muuten minäkään, mutta olen vakavasti harkinnut leffan katsomista ihan vain siksi, että olisin paremmin tehtävieni tasalla.


Tällä viikolla töissä ollessani tajusin, ettei värityskuvakansiossa ole oikeastaan kuin Disneyn hahmoja esittäviä kuvia, ehkä jotain satunnaisia muistakin hyvin brändätyistä sarjoista. Ensin mietin, että pitäisikö pomolle vihjaista, että valitaan kansioon vähän vähemmän kaupallista kuvastoa, mutta sitten tajusin, että syy kuvavalikoimaan on ehkäpä kuitenkin se, että mukulat ihan itse pyytävät juuri näitä tiettyjä tuotteita: Annaa, Elsaa ja transformereita. Ja isommistakaan lapsista aika harva piirtää itse, vaikka tyhjääkin paperia olisi tarjolla.

Missä kohtaa sitten se pienten viaton kiinnostus vähän kaikkeen muuttuu trendeihin ja brändeihin suuntautuvaksi? Lastenhoitajana mun pienimmät "asiakkaani" eivät vielä puhu tai edes kävele. Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, koska heidän isompien sisarustensa puheet muuttuvat pienempien korvissa sen verran konkreettisiksi, että Frozen, minionit ja muut lasten suosiossa olevat jutut alkavat kiinnostaa. En mä sano, ettäkö ne sinällään turmelisivat ketään. Mä vaan ihmettelen, missä kohtaa ihmisessä herää sellainenkin tunne kuin muotitietoisuus.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Puolan matka: Krakova

Viime viikkoina on taas tullut mutkia matkaan elämässä monella tavalla, mutta vihdoin pääsen takaisin matkapostausten pariin! Nämä ovat mulle tärkeä tapa purkaa ajatuksiani, kuviani ja matkapäiväkirjojani - ja toivottavasti näistä on lukijallekin jotain iloa. :D

Viihdyin matkani ensimmäiset päivän Gdanskissa ja sen ympäristössä, mutta koska varsinainen määränpääni oli aivan toisessa päässä maata, kaupungista piti lopulta poistua johonkin suuntaan, vaikka siihen kovasti olinkin ihastunut. Aikatauluja hetken pohdittuani päädyin siihen, että siirryn Gdanskista suoraan Krakovaan ilman välipysähdyksiä, sillä en halunnut reissustani turhan kiireistä. Mä olin lomalla enkä juoksukilvassa kellon kanssa.

Sellainen pikku juttu vain, että Gdanskista Krakovaan on melko pitkä matka. Nopeimmatkin junat kulkevat välin reilussa viidessä tunnissa, mutta näin alkuvaiheessa matkaani en vielä uskaltanut käyttää niin paljoa rahaa kuin siihen olisi vaadittu. Eikä yöjunakaan rehellisesti sanoen houkutellut, sillekin olisi kuitenkin tullut jonkun verran hintaa. Puolassa opiskelija-alennusta juniin ei saa ilman jonkinlaista kytköstä maahan, eli käytännössä Puolan kansalaisuutta tai vähintäänkin vaihto-opiskelua paikallisessa oppilaitoksessa, joten olisin maksanut kaiken lisäksi vielä täyden hinnan lipusta.


Niinpä mä sitten päädyin kaivelemaan vaihtoehtoja 10 tunnin bussimatkan taittamiseen. Ja mitä löysinkään: firma nimeltä Polskibus.com kuljettaa ilmastoiduilla, kaksikerroksisilla punaisilla autoillaan matkustajia pitkin maata (ja myös esimerkiksi Saksaan ja Tsekkiin) harvinaisen edullisin hinnoin. Kuulostaako tutulta? Kyseessä on tietenkin meikäläisen Onnibus.comin sisar. Homma toimii suomalaiselle ilahduttavan samalla tavalla kuin kotimaassa, ja tuntuu siksi myös turvalliselta. Mutta kyllähän se reilun 10 tunnin bussissa istuminen käy hermoille ja istumalihaksille. Ensimmäiset seitsemän tuntia sujuivat kohtuullisen mukavasti, mutta sen jälkeen loppumatka tuntui melko nihkeältä. Mutta istuttava se oli, ja lopultakin olin illalla helteisen hiostavassa Krakovassa, ja löysin jopa hostelliini suhteellisen helposti.


Viimeksi mainittua voin muuten lämpimästi suositella Krakovaan matkaaville: Hostel Giraffen sijainti on mainio, hintataso erittäin kohtuullinen, henkilökunta oikein ystävällistä, ja palvelut ylipäätään todella hyvällä tasolla ottaen huomioon, että ollaan hostellissa. Kirahviteema on mukana koko sisustuksen ja hymyilin itsekseni huomatessani makuusalissa, että asiakkaille tarjolla olevat kirahvikuvioidut huovat saavat aikaan hupsun mielikuvan siitä, että sängyissä retkottaa lauma pitkäkaulaisia sorkkaeläimiä. Sen annan Giraffeen menijöille vinkiksi, että respasta annettavat lukot säilytyslokeroihin ovat aika heppoisen oloisia - olisin ihan varmasti saanut omani tiirikoitua auki hiuspinnillä, jos olisin kokeillut - että mukana kannattaa olla oma riippulukko. Tosin hostellissa yöpyvillä varmaan usein on muutenkin, kuten minullakin.


Krakovassa se alue, jolla turisti enimmäkseen pyörii, on suhteellisen pieni ja tiivis. Siksi siellä on helppo liikkua, ja kaupunki on myös turvallisen oloinen. Tosin yksin matkustavana ja pelkästään jo kotimaassa yökerhoja karttavana jätin Krakovan hurjaksi kehutun klubielämän katsastamatta. Ilta-aikaan kaupungin pääaukiolla kauppahalli Sukiennicen ja Mariankirkon ympärillä on ihana tunnelma - ja pimeän aikaan lämpötilakin on siedettävä. Päiväsaikaan sen sijaan päähine, aurinkorasva ja reilu määrä juotavaa on syytä olla mukana. Allekirjoittanut oppi tämän valitettavasti kantapään kautta unohtaessaan kaksi ensimmäistä ja aliarvioidessaan reippaasti viimeisen tarpeen. No, hengissä ollaan.

Krakovassa on kirkkoja vähän joka nurkalla ja tämä on kaupungin kirkoista pienin - niin pieni, että apostolienkin piti jäädä ulos seisomaan, vinoilevat paikalliset. (Kirkon edustalla seisovat patsaat esittävät apostoleja.)
Mulla oli Krakovan alueella suunnitelmissa paljon muutakin kuin kaupungin katselua, joten tärkeimpien nähtävyyksien tarkastelu piti ahtaa käytännössä yhteen päivään. Heittäydyin perusturistiksi ja liityin kameroineni eräälle kaupungissa tarjolla olevista ilmaisista kiertokävelyistä. Niitä pyörittävät englantia (tai joskus espanjaa tai jotain muuta kieltä) puhuvat oppaat, joille voi antaa kykynsä ja omantuntonsa mukaan tippiä kävelyn lopussa. Siellä sitä sitten tassulteltiin kiltisti Krakovan kuumuudessa Mariankirkolta kansallisteatterille ja Wawelin kukkulalle korkokengissään ja minihameessaan kierrosta vetävän nuoren naisen perässä - ja vaikka vaatetus tuntui työn fyysiseen vaativuuteen nähden aika epäkäytännölliseltä, kyseessä oli muuten todella teräväpäinen nuori nainen, joka puhui erinomaista englantia. Ihmettelin, miksei häntä oltu jo ryövätty jonkin korkeita maksuja veloittavan turistikierrosfirman palkkalistoille.


Iltapäivällä liityin samaisen oppaan kierrokselle Kazimierziin, Krakovan vanhaan juutalaiskortteliin. Kaupunki säästyi kuin ihmeen kaupalla toisen maailmansodan tuhoilta niin, ettei sitä jouduttu rakentamaan käytännössä kokonaan uudelleen, kuten vaikkapa Gdanskissa kävi. Silti natsivallan jättämät arvet ovat läsnä sielläkin. Kazimierzin läheisyydessä, Podgórzen kaupunginosassa, sijaitsi kolmannen valtakunnan aikaan ghetto, jonne ahdetut juutalaiset lopulta kuljetettiin keskitys- ja tuhoamisleireille pitkin Puolaa. Työleireille päätyneistä osa pelastui teollisuusmies Oscar Schindlerin ansiosta - moni on varmasti nähnyt näistä tapahtumista kertovan elokuvan Schindlerin lista. Kazimierz-kierros ei ole sieltä iloisimmasta päästä, mutta siellä kannattaa ehdottomasti käydä.

Krakova on kaunis kaupunki ja monen suosikkilistan kärkipäässä. Kuten aiemmista postauksista voi päätellä, se ei näyttäytynyt mulle yhtä viehättävänä kuin Gdansk, mutta sinnekin voisin yhtä kaikki palata oikein mielelläni. Paljon jäi aikapulan vuoksi tietenkin vielä näkemättä, minkä vuoksi olen aika varma, että palaan Puolaan vielä uudemman kerran, ehkä siinä samalla Krakovaankin.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Viisas elämä 2015

Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetyt Viisas elämä -messut tekivät muhun sen verran hyvän vaikutuksen, että varasin messuviikonlopun kalenteriini jo ajat sitten. Vuosi sitten olin messuilla silloisen poikaystäväni kanssa ystävältä saaduilla vapaalipuilla, mutta tänä vuonna lähdin Tampere-taloon yksin - ja opiskelija-alennetuilla, mutta itse maksetuilla lipuilla, jos se jotakin kiinnostaa. :D 5 euroa per päivä oli minusta varsin kohtuullinen hinta messuista, joilla oli muutakin tekemistä kuin rahojen tuhlaaminen näytteilleasettajien kauppaamiin tuotteisiin.

Jos viimeksi tuumasinkin, että uskomushoidot ja henkisyys eivät ole mun juttuni, enkä niihin juuri käyttänyt aikaa, tällä kertaa halusin messukojuilla pyöriessäni ottaa ihan rauhassa aikaa näytteilleasettajien jututtamiseen. Ei niin, että olisin yhtäkkiä suuresti henkistynyt - olen edelleen "tiedeuskovainen", jos näin haluaa asian ilmaista. Mulla on kuitenkin myös uteliaisuutta sitä kohtaan, miten eri tavoin asioita voi nähdä, ja kuinka mielikuvituksellisista asioista ihmiset hakevat ja epäilemättä myös kokevat saavansa apua ongelmiinsa. (Uteliaisuuteni johti tosin valitettavasti myös siihen, että osa näytteilleasettajista luuli "käännyttäneensä" minut aatteensa kannattajaksi, koska kuuntelin heidän kertomuksiaan ystävällisesti hymyillen. Jotkut taas suhtautuivat nyrpeästi siihen, että avoimen kuuntelun lomassa saatoin myös esittää haastavia kysymyksiä.) Toisaalta puhuin myös sellaisten aatteiden edustajille, joiden opit itsekin allekirjoitan.


Seuraavassa pari mielenkiintoista nostoa messuilta. Nämä eivät ole maksettuja mainoksia, vaan omia ajatuksiani; voisin toki puhua yleisemmällä tasolla nimiä mainitsematta, mutta minusta on asiallista viitata suoraan niihin henkilöihin ja yrityksiin, jotka uhrasivat aikaansa keskusteluun kanssani.

Kukkaterapia. Mun ensimmäinen mielikuvani tästä oli jotakin hyvin hippiä - tanssitaan ja maataan kukkien keskellä? - mutta ilmeisesti kyse on kuitenkin hoitomuodosta, jossa muun terapian tukena käytetään kukista uutettua liuosta. Liuoksen nauttimisen uskotaan käsittääkseni vaikuttavan ihmisen sisäisiin energiavirtauksiin ja sitä kautta tunne-elämään samansuuntaisesti kuin vaikkapa akupunktion. Ottamatta kantaa siihen, onko tämä tieteellisesti uskottavaa, ajatus on minusta aika hauska. Ja jälleen kerran: jos ihminen kokee hoidon antavan mielenrauhaa ja tukevan hyvinvointia, eikä haittavaikutuksia ilmene, mitäpä pahaa vaihtoehtohoidoissa olisi? Viisas elämä -messuilla kukkaterapiaa esitteli Tunnekeskus Lumpeenkukan Tarja Repo. Keskuksessa järjestetään hoitojen lisäksi luentoja ja kursseja - vaikkapa sitten kukkaterapeutiksi kouluttautumiseen.


Mindfulness. Tämä oli messujen kenties keskeisin yksittäinen termi; messujen järjestäjän, kirjakustantamo Basam Booksin julkaisuista hyvin monissa vähintäänkin sivutaan tietoisuustaitoja ja tapahtumassakin ne olivat esillä niin luennoilla kuin näytteilleasettajapuolella. Lyhyesti kerrottuna mindfulness tarkoittaa tietoista läsnäoloa, jossa tuodaan ajatukset arkipäivän stressaavista mietteistä ja ahdistuksista juuri tähän hetkeen. Se on eräänlaista meditaatiota, ja sillä on tutkitusti myönteisiä vaikutuksia erilaisten psyykkisten ja ehkä fyysistenkin oireiden hallintaan sekä yleisen hyvinvoinnin tukemiseen. Mindfulness on niitä asioita, joiden toimivuuteen itsekin uskon, siksi mainitsen tässä ihan mielelläni, että Resurssiverstaan Tuuli Mähönen kertoi mindfulness-kursseillaan olevan vielä paljon vapaita paikkoja. Nyt sellaiselle olisi siis oiva tilaisuus halutessaan päästä osallistumaan.


Luennot valikoin tänäkin vuonna enemmän itseäni koskettavien aihepiirien mukaan - mindfulnessia, ravitsemusasioita, stressin lievitystä. Jos jossain välissä osuinkin kuulemaan jonkun luennon loppua tullessani saliin odottamaan seuraavan alkua, kulmakarvani olivat aika nopeasti matkalla kohti katonrajaa. En voi mitään sille, että vaikka ilman muuta puolustan ihmisen vapautta uskoa mihin haluaa, mulle itselleni enkelit ja energiakentät ovat sen sortin soopaa, että pidemmän päälle alkaa ärsyttää. Se ei oikeastaan liity pelkästään itse aiheeseen, vaan myös siihen retoriikkaan, jota näiden aiheiden parissa usein käytetään. Puhujat ja kirjoittajat tuntuvat - ehkä huomaamattaan - haluavan esiintyä jonkinlaisina guruina, asioita esitetään ehdottomina totuuksina ja ohjeita annetaan käskymuodossa.

Politiikaltakaan ei messuilla vältytty...
Tieteellisemmillä luennoilla käytetään enemmän epävarmuutta osoittavia sanavalintoja - ehkä ja saattaa - ja korostetaan useammin sitä, että mikä toimii yhdelle, ei aina toimi toiselle. Mä en henkilökohtaisesti pidä valmiiden "helppojen ratkaisujen" tarjoamisesta, koska en usko minkään sortin ihmeisiin. (Pidän itselläni oikeuden sanoa asia suoraan omassa blogissani, joten kukaan älköön nyt ryhtykö mielensäpahoittajaksi.) Kuuntelin viikonlopun aikana paljon luentoja, mutta pakko se on sanoa, että messujen "pääesiintyjä" Brian Mayne jäi kyllä päällimmäiseksi mieleen, ja erittäin positiivisesti. Hänen Goal Mapping -metodinsa on yksinkertainen ja ainakin minulle tarpeeksi tieteellisesti perusteltu, mutta mikä tärkeintä: Mayne ei lupaa mitään oikotietä onneen, ainoastaan työkalun onnea tavoittelevan ihmisen tueksi. Se teki minuun vaikutuksen ottaen huomioon, millaisia ihmeratkaisuja monilla muilla luennoilla halutaan ihmisille tarjota.


Raahasin messuilta kotiin vinon pinon kirjoja, muutaman pussin hamppurouhetta ja luonnonkosmetiikkaa. Viimeksi mainitusta kirjoittelen vielä myöhemmin, koska näytteilleasettajan kanssa jutusteltuani päätin hetken mielijohteesta tarttua hänen tarjoukseensa: sain roiman alennuksen ostamastani tuotteesta, ja lupasin kirjoittaa siitä blogiini. Rehellisesti, minkä totesin myyjällekin jo valmiiksi. Ei tästä mitään kaupallista blogia tule sen paremmin kuin aiemminkaan, mutta on mielenkiintoista kokeilla niin sanotusti toimeksiannosta kirjoittamista, vaikka toisaalta itsenäisyyttäni sanankäytön suhteen lisää entisestään se, että alennuksesta huolimatta maksoin tuotteesta myös itse. En ole kosmetiikkabloggari (minkä yrityksen edustaja senkin tietää), joten tuon postauksen kirjoittamisesta tulee lievästi sanottuna mielenkiintoinen prosessi.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Puolan matka: Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo

Lienee sanomattakin selvää, että tämä postaus ei ole sieltä kevyimmästä päästä, mutta sanotaan nyt vielä: keskiössä on erittäin raskas osa matkaani, joten jos tiedät olevasi todella herkkä, harkitse postauksen lukematta jättämistä.

Viitisenkymmentä kilometriä länteen Krakovasta sijaitsee Oświęcim, muutaman kymmenen tuhannen asukkaan aivan tavallinen pikkukaupunki. Sillä on värikäs historia ja esimerkiksi menestynyt jääkiekkojoukkue, joka on voittanut Puolan mestaruuden useampia kertoja. Valitettavasti kaupungin elämää varjostaa kuitenkin edelleen sen synkkä päänähtävyys, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo. Museon asema kaupungissa on kaksijakoinen: yhtäältä sitä ei ymmärrettävistä syistä haluta kaupallistaa liiaksi - se on kuitenkin enemmän hautausmaa kuin turistikohde - mutta toisaalta se on juuri se asia, joka vetää ihmisiä Oświęcimiin. Itse kaupunki kuitenkin jää valtaosalta huomiotta.

Auschwitz I:n kenties tunnetuin yksityiskohta, julmalla tavalla ironinen Arbeit Macht Frei -portti. Se on oikeasti paljon pienempi, kuin olin itse kuvien perusteella luullut.

Näin kävi itse asiassa myös minulle. Alunperin suunnittelin omatoimista päiväreissua Krakovasta Oświęcimiin, mutta kun kävi ilmi, että omatoimireissaajille varatut paikat englanninkielisille opastuskierroksille oli myyty loppuun niiltä päiviltä, kun olisin paikassa päässyt käymään, oli pakko heittäytyä turistiksi. Krakovassa toimii tietenkin monia matkanjärjestäjiä, jotka kuljettavat turisteja lähialueen pääkohteisiin, Auschwitziin ja Wieliczkan suolakaivokselle. Tiukan aikataulun takia mun oli valittava noista kahdesta toinen, eikä valinta ollut vaikea. Ei olisi tullut mieleenkään jättää Auschwitzia väliin. Koin siellä käymisen moraalisena velvollisuutena.

Valmiin päiväretken huono puoli on se, että ajankäyttöön ei pääse itse vaikuttamaan. Muuten mulla ei itse asiassa ole palvelusta juuri muuta valittamista kuin se, etten oikein pidä "must see" -mainoslauseista Auschwitzin porttia esittävän kuvan vieressä. Keskitysleirimuseo ei ole mikään viihdekeskus, vaan siihen pitäisi suhtautua tietyllä kunnioituksella. Se pätee muuten sitten myös pukeutumiseen; nyt on ihan pakko nalkuttaa. Ihan oikeasti. Kun mennään vierailulle paikkaan, jossa on elänyt epäinhimillisissä oloissa ja kuollut karmealla tavalla yli miljoona viatonta ihmistä, sinne ei pukeuduta napapaitaan ja minishortseihin. Siellä ei myöskään hiplata kumppanin takapuolta, vaikka kuinka olisi vastarakastunut. Puolan eteläosissa osaa kieltämättä olla kesällä tukalan kuumaa, mutta pukeutumisen ja varsinkin käyttäytymisen voi silti sovittaa kohdetta vastaavaksi: olkapäiden peittäminen ja polven tienoille ulottuvien lahkeiden tai hameenhelman valitseminen riittää jo pitkälle. Ei voi olla niin vaikeaa. Purin kiukkuisena huultani nähdessäni minibussiimme nousseet nuoret naiset, joiden asut olisivat sopineet paremmin uimarannalle.

Natsit dokumentoivat keskitysleirien toimintaa melko tarkasti, ja leireille tuoduista vangeista pidettiin kirjaa. Alkuun vangit valokuvattiin, mutta myöhemmin se tuli hitaaksi ja kalliiksi, ja natsit päättivät siirtyä vankien tatuointiin. Säästyneet valokuvat ovat nyt erään parakin seinillä; kuvissa näkyvät ihmiset edustavat tietenkin vain murto-osaa leirin uhreista.

Nyt kun olen saarnannut, päästään itse asiaan. Päiväretkipakettiin kuului minibussikuljetus Krakovasta Oświęcimiin ja takaisin, englanninkielinen opastus Auschwitzin ja Birkenaun leirialueilla sekä kaikille museon kävijöille näytettävä dokumenttielokuva Auschwitzin vapauttamisesta. Meille se näytettiin matkalla minibussin dvd-laitteiston avulla. Jos ennen lähtöä bussissa olikin käynyt iloinen puheensorina, viimeistään filmin päätyttyä siellä oli hiirenhiljaista. Dokumentissa näytetään ukrainalaisten sotilaiden kuvaamaa videomateriaalia siitä, mitä he näkivät natsien hylkäämässä leirissä, johon heikoimmassa kunnossa olevat vangit oli hylätty. Kaikki suinkin kykenevät marssitettiin sotilaiden mukana kauemmas länteen. Kuolemanmarssiksi nimitetyllä matkalla menehtyi - tai tapettiin - tuhansia ihmisiä.

Auschwitz käsitti oikeastaan kolme leiriä: Auschwitz I, Auschwitz II - Birkenau ja Auschwitz III - Monowitz. Viimeksi mainitusta ei ymmärtääkseni ole enää olemassa juurikaan fyysisiä merkkejä, mutta Auschwitz ja Birkenau toimivat keskitysleirimuseona, joiden alueella tehdään ilmeisesti edelleen rekonstruointityötä. Auschwitz on alueena suhteellisen pieni, eikä sinne saapuessa tunne sellaista välitöntä ahdistusta, jota itse odotin. Osittain se saattaa johtua siitä, että siellä olevat rakennukset ovat itse asiassa vanhoja puolalaisia sotilasparakkeja eli tavallaan aika kaukana siitä, mitä natsit itse rakensivat monilla muilla leireillä.

Auschwitzista puhuttaessa törmää usein kuviin tästä asemarakennukseksi naamioidusta sisäänkäynnistä, mutta tarkkaan ottaen se kuuluu Birkenaun leirialueeseen. Kuva on tietenkin otettu porttien sisäpuolelta.

Suurempi syy taitaa kuitenkin olla shokki. Auschwitzissa kierroksia vetävät oppaat latelevat alusta asti karua faktaa hengästyttävällä syötöllä. Kaikki ei jää mieleen, ja sitä, mikä jää, on liki mahdoton käsitellä. Vaikka suurimman osan samasta asiasta on kuullut jo koulussa tai lukenut muualta, sen kuuleminen paikassa, jossa tuo kaikki on oikeasti tapahtunut, on aivan oma lukunsa. Samalla se tuntuu ylittävän ymmärryksen rajat. Kun mieli ei oikein osaa sulattaa sitä, mitä todella tarkoittaa nähdä lasin takana tonneittain ihmisen hiuksia tai läjäpäin kenkiä, se reagoi sulkeutumalla. Lopulta vain kuljin oppaan perässä tyhjin katsein ja yritin välillä ottaa paikkaa kunnioittavia valokuvia.

Jos Auschwitz I onkin pieni ja tiivis alue, Birkenau on sitten kaikkea muuta. Se on musertavan suuri, karu ja koruton paikka, jossa vuosikymmenien takainen epätoivo, kärsimys ja kauhu on edelleen aistittavissa. Siellä on shokista huolimatta mahdollista iskostaa edes jollakin tavalla tajuntaansa, miten puhtaasta pahuudesta natsien tuhoamisleireissä oli kyse. Lukemani perusteella tiesin odottaa sitä hetkeä, kun opas lausuu sanat right where you are standing. Silti seisominen sillä paikalla, jossa junalla juuri saapuneita vankeja valikoitiin työkykyisiin ja niihin, jotka lähetettiin suoraan kaasukammioihin, tuntui epätodelliselta. Niin ahdistavalta, ettei se tunnu miltään. Alla oleva kuva on otettu tuolla laiturilla, lukuisten ihmisten elämän päätepysäkiltä.


Paluumatkalla bussissa oli taas hiljaista. Iltapäivän paahtava kuumuus oli vaihtunut rankkasateeksi ja aluksi kaikki tuntuivat olevan ajatuksissaan. Vähitellen alkoi varovainen puheensorina, mutta minä ja retkellä seuranani ollut ranskalaistyttö, jonka tapasin hostellissa, olimme koko matkan hiljaa. Olen pelännyt sitä hetkeä, kun alan todella ymmärtää, mitä olen nähnyt. En tiedä, koska se tulee, tai tuleeko sitä koskaan. Ehkä koko totuus on liian hirveä ymmärrettäväksi täysin. Siitä huolimatta suosittelen keskitysleirimuseossa vierailua jokaiselle, jolle siihen mahdollisuus tulee. Se on raskas kokemus, mutten tiedä ketään, joka sitä olisi katunut.

Sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen moni natsi pakeni vastuuta rikoksistaan tekemällä itsemurhan. Ne, jotka saatiin kiinni, vietiin oikeuden eteen ja tuomittiin usein kuolemaan. Tällä paikalla, yhden Auschwitz I:n krematorion edessä, hirtettiin huhtikuussa 1947 Rudolf Höss, joka toimi pitkään KL Auschwitzin johtajana.

tiistai 25. elokuuta 2015

Miehet, jotka pelkäävät naisia

Mulla on miesten kanssa yksi perustavanlaatuinen ongelma. Äitini on kertonut kokeneensa saman ennen kuin tapasi isäni, joten kyseessä on ilmeisesti sukuvika. Ongelma ei ole se, ettei mulla ole miestä, eikä se, etteikö sellaisia halutessani olisi tarjollakin (ihme kyllä). Nautin tällä hetkellä sinkkuudestani ihan rauhassa ja tutustun itselleni sopivaan tahtiin uusiin ihmisiin. En pidä turhaa kiirettä, mutta toki se nyt tekisi tästä touhusta vähän mielekkäämpää, että treffiseura olisi edes etäisesti sitä sorttia, jonka kanssa voisi kuvitella joskus muodostavansa pariskunnan. Suurin osa tapaamistani miehistä tuntuu kuitenkin olevan ihan kaikkea muuta, kuin mitä etsin. Se on se ongelma.

Mä en tiedä, mikä mun luonteessani lopulta on se juttu, joka vetää lapatossumiehiä puoleensa. Olen jämäkkä ja vahvatahtoinen, omalla tavallani hyvin itsenäinen ja moderni nainen, mutta välillä tuntuu kuin pääni päällä vilkkuisi tahtomattani mainos, jossa lukee kirkuvanpunaisin kirjaimin: "HALUATKO TOSSUN ALLE?". Pelottavan moni mies haluaa, mutta kukaan ei kysy, tahtoisinko minä itse kynnysmaton vai elämänkumppanin. Rehellisesti sanoen olen luullut, että laji nimeltä peräkamarin poika olisi sukupuuton partaalla. Ilmeisesti ei kuitenkaan ole, tai ainakin mä olen sitten saanut ympärilleni kattavan otoksen noista harvinaisista yksilöistä. En ole siitä erityisen iloinen.

On melko mielenkiintoista, miten mustavalkoisesti nämä kiltit, hiljaiset nuoret miehet näkevät naisten mieltymykset: kun ilmaiset toivovasi kumppania, joka uskaltaa sanoa asioita suoraan, aletaan huokailla ja surkutella, miten kaikki naiset haluavat tatuoidun, kaljun ja parrakkaan koviksen. Ikään kuin ulkonäöllä olisi mitään tekemistä sen kanssa, että mies on henkisesti täysin ylikäveltävä tapaus. Joissakin tapauksissa jopa heittäydytään marttyyriksi, itketään ja syytellään, miten inhottavaa on, kun ei kelvata naiselle. Hetki sitten niin rauhallinen mies onkin yhtäkkiä todella arvaamattoman ja epävakaan oloinen. Olen ihan tosissani pelännyt tuollaisissa tilanteissa.

Hiljaiset hissukat näkevät itsensä "kunnollisina herrasmiehinä" ja ihmettelevät, miksi naiset eivät halua sellaista. Lisäksi he eivät vahingossakaan koske naista pyytämättä erikseen lupaa jokaiseen hipaisuun. Sitä hissukat pitävät naisen kunnioittamisena, vaikka saattavatkin myöntää, että haluaisivat fyysistä läheisyyttä. Ja niin ehkä haluaisi nainenkin, mutta tossukkamies haluaa kunnioittaa seuralaistaan jopa yli tämän omien toiveiden. Kaunis ajatus, mutta tilannetaju puuttuu.

Mua ärsyttää. Huopatossumiehet eivät ole mua varten, mutta en mä heille pahaakaan toivo: onhan niitä ujoja, hiljaisia naisiakin. Tai niitä, jotka nauttivat puolisonsa pompottelusta. En ole koskaan uskonut olevani miesten silmissä millään tavalla viehättävä tai puoleensavetävä, mutta viimeisen puolen vuoden aikana olen tavannut todella monta miestä, joita olisin voinut halutessani pyörittää ihan miten päin tahansa. Vaan kun en halua. Pidän toki kilteistä miehistä - en mä mitään öykkäröintiäkään katsele - mutta kiltteys ja täydellinen oman tahdon puuttuminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Mä en usko että jälkimmäinen on kenenkään synnynnäinen ja muuttumaton luonteenpiirre, tai että se tekisi ketään onnelliseksi, vähiten ihmistä itseään.

Paha vaan, että nämä naisia pelkäävät miesyksilöt eivät näe itsessään minkäänlaista muutoksen tarvetta - vika on vain ja ainoastaan siinä, että naiset valitsevat väärin. Tässä kohtaa on yhdentekevää, miksi miehestä on tullut lapanen. Pointti on, että aikuisen ihmisen elämästä tulee kovin vaikeaa, jos ei osaa pitää puoliaan ja kokee tarvitsevansa jonkun vahvemman persoonan määräämään suunnilleen kaikesta mahdollisesta, aamurutiineista asunnon sisustamiseen. Veikkaan, että nämä tossukat ovat viihtyneet armeijassa oikein hyvin. Siellä kun ei kuulemma tarvitse itse ajatella.

Valitettavasti moni tällainen mies elää omassa pienessä kuplassaan kuvitellen olevansa ihan riittävän jämäkkä. Mä olen kuullut surullisen monta kertaa miehen kertovan, että pitää kyllä puolensa sitten, kun asia on riittävän tärkeä. Ja kuitenkaan sitä tarpeeksi tärkeää ei tunnu olevan olemassakaan. Tai ehkä ne ovat sitten kokoluokkaa yhteinen auto ja asuntolaina. Mä en uskaltaisi ryhtyä parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka avaa suunsa vasta sitten, kun nuo asiat ovat ajankohtaisia. Nämä kiltit ja kunnolliset miehet tuntuvat kuitenkin olevan sitä mieltä, että kun he eivät kelpaa, vika on naisissa ja näiden vaatimuksissa, ei heidän omassa toiminnassaan. Ja kuitenkaan kukaan ei pyydä heitä muuttumaan ihmisinä, vaan näyttämään persoonan huopatossukuoren alla.

maanantai 24. elokuuta 2015

Puolan matka: Malbork

Gdanskissa ollessani ensimmäiset päivät olivat sateisia, joten en voinut lorvehtia pitkin katuja ihan niin paljon, kuin olisin halunnut. Vietin siis aikaa sisätiloissa, kuten meripihkamuseossa ja Bazylika Mariackassa, mutta koska ylenmääräinen museoiden kiertely ei ollut matkani tarkoitus, lähdin kohti Malborkia ja sen suurta keskiaikaista linnaa. Okei, museohan sekin on nykyään, mutta vähän eri asia kuitenkin kuin piskuiset taidegalleriat.


Ensimmäiset pari iltaa olin vielä kokolailla kauhuissani, vaikka olinkin jo kovasti tykästynyt Gdanskin kaupunkiin. Sitten aloin vähitellen rohkaistua ja keksin ryhtyä selvittelemään, miten pääsen Gdanskista Malborkiin yhtenä kappaleena - ja mielellään takaisinkin. Kaupunkien välinen matka sujui yllättävänkin helposti ja edullisesti junalla, mutta varsinainen haaste tulikin sitten Malborkin kaupungissa. Juna kulkee kyllä Gdanskista tullessa linnan ohi, mutta rautatieasemalta tuota maamerkkiä ei näy. Asemalta taas ei löydy paperisia turistikarttoja, vaan sen edessä on kosketusnäytöllinen - ja pakko sanoa, että ei erityisen helppokäyttöinen - karttataulu.

Tavasin taululla näkyvää karttaa vesisateessa nuoren puolalaispariskunnan kanssa, ja oloni oli suhteellisen surkea. Kartan perusteella edessä oli nimittäin sen luokan sokkelo, etten uskonut pääseväni linnalle asti saman vuorokauden aikana. Ensin teki mieli mennä lippuluukulle ja pyytää heti paluutikettiä Gdanskiin. Olinhan jo nähnyt Malborkin rautatieaseman, joka, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, on kattomaalauksineen ainakin minun mielestäni jo nähtävyys sinänsä. Sitten teki mieli turvautua aseman vieressä kyttäävien taksikuskien apuun. Vaan kun olin liian ylpeä tekemään kumpaakaan. Omatoimimatkalle tänne oli tultu ja sellaisena mä tämän toteuttaisin. Perkele. Ja kerrankin mun ei tarvinnut kirota ja katua kovapäisyyttäni!



Puolassa rautatieasemilla on ilmainen wifi. Kävin vielä asemahallissa vilkaisemassa Google Mapsin mielipidettä sopivasta kävelyreitistä ja kokoamassa itseni. Sitten lähdin kieltämättä kohtalaisen umpimähkään siihen suuntaan, jonka arvelin mahdollisesti oikeaksi. Aikani haahuiltuani bongasin jo linnalle osoittavia opasteita ja hetken perästä löysin itseni kaupungin hiljaisesta, mutta varsin viehättävästä keskustasta. Sadekin lakkasi, ja olin iloinen siitä, etten ottanut taksia suoraan linnalle. Matka ei ollut kävellenkään pitkä, ja autokyydillä moni pieni yksityiskohta olisi jäänyt näkemättä.


Malborkin linnaan on ilmeisesti aina menossa paljon kävijöitä. Opastettu ryhmäkierros ei ole pakollinen, mutta koska kyseessä on pinta-alaltaan maailman suurin linna, kierrokselle osallistuminen on järkevää. Oppaiden englanti ei välttämättä ole parhaasta päästä ja he korostavat useampaan kertaa kierroksen aikana sitä, miten tärkeää linnan korjausten rahoittamiselle on, että matkailijat käyvät Malborkissa ja tulevat uudestaankin. Se voi kuulostaa ärsyttävältä myyntipuheelta, mutta siinä on myös vinha perä: tämäkin ennen niin upea kaupunki linnoineen oli natsien ja neuvostoliittolaisten keskinäisten kahinoiden jälkeen raunioina, ja vaikka linna näyttääkin ehkä ulkoapäin olevan taas hyvässä kunnossa, rekonstruointi on edelleen kesken. Vuoden päästä pääsylipun ostaja näkee ja kuulee taas hieman enemmän linnan historiasta kuin tänään.



Linna on valtavan kokoinen ja oppaan perässä kulkiessa koko muurien sisäistä aluetta on hankala hahmottaa. Kierroksen lopulla vierailija tosin näkee pienoismallin linnasta, jolloin on ehkä hieman helpompi ymmärtää, missä on käynyt. Ja onhan Malborkin linna kaunis. Tavalla, joka ei edes ammattilaisen ottamista kuvista välity, minun räpellyksistäni puhumattakaan. Linna pitää nähdä itse. Parin tunnin kierroksella kuulee ja näkee niin paljon yksityiskohtia, ettei niistä jälkeenpäin hirvittävän paljon edes muista (varsinkaan, jos muisti toimii yhtä heikosti kuin minulla tällä hetkellä...), mutta kerrottakoon, että vuosisatoja ennen II maailmansodan tuhoja linna kuului Saksalaiselle ritarikunnalle ja toimi ritarikunnan suurmestarin asemapaikkanakin.


Harhailin linnalta takaisin Malborkin keskustaan. Nyt, myöhään iltapäivällä, siellä oli vielä hiljaisempaa kuin aamulla saapuessani. Ilmeisesti turistit eivät suuremmin poistu linnan välittömästä läheisyydestä, sillä paikallisessa kahvilassa oltiin suorastaan hämmentyneitä englantia puhuvasta asiakkaasta. Tiskin toisella puolella kommunikointi lontooksi sujui vähän niin ja näin, mutta elekielen saattelemana ymmärsimme toisiamme riittävästi.

Gdanskiin palatessani sielläkin oli jo lakannut satamasta, ja mä olin hyvällä tuulella. Aamupäivällä lähtiessäni mulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, miten selviän Malborkiin ja takaisin eksymättä (lue: kuolematta), ja päivän aikana olin liikkunut ympäriinsä käytännössä täysin sokkona. Silti kaikki oli mennyt tosi hyvin ja hostellille kävellessäni huomasin, etten oikeastaan enää pelännyt mitään. Lopultahan kyse ei ollut sen kummemmasta kuin liikkummisesta vieraassa maassa, jossa kaikki vaan sattuu toimimaan eri kielellä kuin kotona. Aloin ihan oikeasti nauttia siitä, mitä teen.

torstai 20. elokuuta 2015

Puolan matka: Gdansk

Huomatkaa heti alkuun kekseliäs ja suorastaan persoonallinen otsikointi. Hohhoijaa. Ainakin se on kuvaava. Mutta hei: hengissä ollaan ja nuutuneen väsyneestä tullako-vai-eikö-tulla-flunssaan -olosta huolimatta olen myös monella tavalla enemmän elossa kuin muutama viikko sitten, ennen matkaan lähtöä. Tulin siis viikko sitten tiistaina Puolasta, jossa pyörin pari viikkoa itseni, rinkkani ja kamerani kanssa. Jostain syystä monen ensimmäinen kysymys tässä kohtaa on, että olinko reilaamassa. Aivan kuin se kortti, jossa lukee InterRail, tekisi reissusta jotenkin hohdokkaamman. Vastaus on, että liikuin matkan aikana kyllä junallakin, mutta lippuni oli ihan tavallinen.


Reilaajastatuksen puutteesta huolimatta koen reissuni olleen oikein onnistunut. Mutta kyllä mua piru vie sitten jännittikin. Pari päivää ennen lähtöä olin jo aivan hermona, totesin kavereille että lähtöpäivän aamuna varmaan oksennan (ihmeekseni en muuten sitten oksentanutkaan), ja pakkasin oikeasti vähän vastentahtoisena. Tämä oli mun ensimmäinen ulkomaanmatkani täysin yksin, ja olin ihan varma, etten pärjää. Mikä ihmeen mielenhäiriö mulla oli ollut lentoja varatessani, kun suorastaan uhkuin itsevarmuutta?

Puolahan ei ole erityisen mediaseksikäs maa, kun ajatellaan että vaihtoehtona voisi olla luksushotellin uima-altaalla notkuminen Thaimaassa tai shoppailuviikonloppu New Yorkissa. Puola ei tule monelle edes mieleen mahdollisena matkakohteena, mikä on tosi sääli, koska siellä on paljon mielenkiintoista nähtävää (ja edullinen hintataso, mikä sekin on plussaa). Maalla on rankka historia, sillä Puolan alueella ovat riehuneet milloin ruotsalaiset, milloin saksalaiset tai venäläiset. Toisen maailmansodan aikana nykyisen Puolan alueella sijaitsivat sellaisetkin merkittävät ja tuhoisat keskitys- ja tuhoamisleirit kuin Auschwitz ja Treblinka, joissa muiden leirien ohella kuoli merkittävä määrä puolalaisia. Natsit ja neuvostojoukot tekivät myös paljon materiaalista vahinkoa, ja sodan jälkeen kommunismin tielle ajautunutta Puolaa jälleenrakennettiin vielä pitkään.


Näin kävi aikanaan myös Gdanskissa, joka oli reissuni ensimmäinen etappi. Halpalentoyhtiö Wizzair lentää Turusta Gdanskiin varsin opiskelijaystävällisin hinnoin, kunhan osaa väistellä lisämaksuja suurikokoisen käsimatkatavaran kantamisesta istumapaikan valintaan ja lentokenttäkuljetuksiin. Matka kestää puolisentoista tuntia, minkä jälkeen Gdanskissa on helpointa siirtyä reilun puolen tunnin matka kentältä keskustaan bussilla. Hostelli, jossa yövyin, sijaitsee sopivan kävelymatkan päässä rautatieasemalta ja keskeisistä nähtävyyksistä, joten sinnekin oli alun hämmennyksen jälkeen helppo löytää. Osuin heti ensimmäisenä samaan huoneeseen nuoren korealaismiehen kanssa. Hän oli ehtinyt viettää jo jokusen päivän Gdanskissa ja tarjoutui näyttämään kaupunkia minulle heti ensimmäisenä iltana. Se oli mukavan "pehmeä lasku" uuteen maahan ja kaupunkiin, ja ilta oli oikein hauska.


Gdansk kuuluu satamakaupunki Gdynian ja hiekkarannoistaan tunnetun Sopotin ohella "kolmoiskaupunkiin" - puolalaiset puhuvat ihan yleisesti Tricitysta tai Trojmiastosta. Gdansk lienee kuitenkin alueen tärkein kaupunki, ja siellä on tapahtunut historian saatossa yhtä sun toista. Neuvostojoukkojen viimeisteltyä natsien aloittaman tuhon 90 % kaupungista oli raunioina. On pieni ihme, ettei tilalle noussut harmaata kommunistiarkkitehtuuria, vaan kaupungissa päätettiin, että vanhakaupunki rekonstruoidaan mahdollisimman paljon alkuperäisen näköiseksi. Tänä päivänä historiaa tuntematon turisti ei arvaa kävelevänsä keskellä kopioita.



Minusta Gdanskissa ei tarvitse tehdä oikeastaan mitään muuta kuin kävellä, ja sekin voi tapahtua suhteellisen pienellä alueella, vaikka tottakai siellä on paljon muutakin tarjolla. Motława-joen rannalla tuntuu olevan aina elämää katusoittajista meripihkakorujen myyjiin. Kävelykatu Długa ja sen lähellä sijaitseva pienempi kuja, Mariacka, eivät taida koskaan olla tyhjillään. Mariacka johtaa tietenkin nimensä mukaisesti Bazylika Mariackalle eli Pyhän Marian katedraalille - mahtipontiselle tiilikirkolle, jossa kannattaa piipahtaa sisälläkin, jos sattuu olemaan liikkeellä sen aukioloaikoina. Sisään pääsee ilmaiseksi, mutta jos haluaa istahtaa katedraalin penkkiin tai käydä ihailemassa pääalttaria, tulee ostaa pääsylippu. Maksu tosin on aika nimellinen 4 złotya - noin euron verran.


Ihastuin Gdanskiin kovasti. Se on yksin matkaavan ensikohteeksi varsin sopiva, sillä se on turvallinen ja helposti haltuun otettava niiltä osin, kuin turistina siellä tulee yleensä kulkeneeksi. Lisäksi se on kaunis ja tunnelmallinen kaupunki varsinkin ilta-aikaan. Palattuani Etelä-Puolasta takaisin Gdanskiin viimeiseksi yöksi ennen paluulentoa Suomeen, tunsin palanneeni jo kotiin, eikä illan ohjelmaa tarvinnut juuri pohtia. Halusin ehdottomasti vielä kävellä "vanhan"kaupungin kaduilla, katselemassa ihmisvilinää ja iltavalaistuja rakennuksia, kuuntelemassa taitavia katusoittajia.

Samalla sain tilaisuuden ikään kuin laittaa hyvän kiertämään ja tehdä toiselle saman palveluksen, joka minulle tehtiin ensimmäisenä iltanani Gdanskissa. Yövyin samassa hostellissa kuin reissun alussakin, ja tällä kertaa osuin paikalle melkeinpä samalla ovenavauksella vasta kaupunkiin saapuneen ruotsalaispojan kanssa. Hänelle kaupunki oli tietenkin vieraampi kuin minulle, ja lähdinkin mielelläni oppaaksi. Ja aivan varmasti lähden tulevaisuudessakin, kun palaan joskus Gdanskiin ja törmään taas hostellissa uusiin tuttavuuksiin.


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Muutoksia ja matkasuunnitelmia

Jos vuosi sitten elinkin näin jälkiviisastellen aika pysähtynyttä ja tukahtuneen hiljaista elämää, tämän vuoden puolella on sitten taas menty senkin edestä. Johtamis- ja työhyvinvointijuttuja opiskelevana en voi olla törmäämättä siihen ajatukseen, että jatkuva muutos on väistämätöntää ja oikeastaan ihan hyvästä. Mutta on se myös väsyttävää; kyllä mä ainakin itse kaipaan elämääni tiettyä pysyvyyttä ja vakautta. Viime aikoina sitä vaan on ollut aika vähän, enkä oikein ole tiennyt, mitä blogiinkaan kirjoittaa. Silkkipussissakin on menossa hiljainen kausi.


Kun tammikuussa erosin silloisesta poikaystävästäni, olin hetken aikaa aivan sekaisin. Olin ehtinyt rakentaa miehen varaan sen verran toiveita ja suunnitelmia, että kaikelta tuntui putoavan pohja. Eksän tuodessa vara-avaimeni takaisin muutamaa viikkoa eron jälkeen jäin ensin keskelle katua itkemään hysteerisesti, ennen kuin sain paettua ostoskeskuksen vessaan kokoamaan itseni. Sieltä menin pää sumussa ja katse tyhjänä Alkoon ostamaan punaviinipullon, jonka tyhjensin seuraavien tuntien aikana yksin. Muistan kuunnelleeni ruotsalaisyhtyettä nimeltä Movits! ja purkaneeni ahdistustani ystävilleni sadoilla WhatsApp-viesteillä, mutta kaikki muu on vähän hämärän peitossa. Se on minulle äärimmäisen harvinaista, enkä suosittele vastaavaa kenellekään, mutta jostakin syystä olen silti sitä mieltä, että kyseessä oli paras koskaan juomani viini. Ehkä mä tarvitsin sitä, koska tuon iltapäivän jälkeen suurin suru oli surtu.

Kevättalvella kävin todella ahkerasti treffeillä ja tapasin paljon uusia ihmisiä. Se teki hyvää, koska sosiaalisuuteni oli pitkään rajoittunut perheeseen, muutamiin läheisimpiin ystäviin ja kulloiseenkin poikaystävään. Vaikken kaipaa ympärilleni laumoittain ihmisiä, enkä kiirehdi uuteen parisuhteeseen, on ollut ihan tervettä löytää uusia tuttavuuksia. Myös niitä, joihin en jälkeenpäin ajatellen olisikaan ehkä halunnut törmätä. Olen nimittäin ehtinyt kevään aikana kevyiden ihastumisten ja syvien ystävystymisten lisäksi myös ahdistua, loukkaantua ja pelätä, vaikkei mitään vakavaa olekaan lopulta koskaan tapahtunut. Niitäkään kokemuksia en kuitenkaan vaihtaisi pois, sillä ne opettavat jämäkkyyttä ja tiettyä kylmyyttä, jota olen aiemmin sinkkukavereissani ihmetellyt. Nyt ymmärrän, mihin sitä tarvitaan: olen oppinut antamaan pakit ja pitämään niistä kiinni toisen osapuolen arvaamattomistakin reaktioista huolimatta.


Ei mun arkeni silti ole pelkästään miesten ympärillä pyörinyt - järki lähtisi, jos kaksilahkeiset olisivat elämän pääsisältö. Leijonanosan loppukeväästä söi asia, jonka olen toistaiseksi pitänyt aika monilta vielä salassa: alanvaihto ja pääsykokeisiin lukeminen. Niin paljon kuin tietyt hallintotieteelliset aiheet mua kiehtovatkin, olen kokenut jo jonkun aikaa olevani alalla, joka ylittää mun aivokapasiteettini. Tunnen itseni outolinnuksi, eikä paikkani ole hallinnon kysymysten parissa - sen osoittaa jo kandityöni, josta toki sain korkeimman mahdollisen arvosanan, mutta joka koetteli tieteenalani rajoja. Lopulta jouduin tunnustamaan sisäisen humanistini olemassaolon ja päädyin hakemaan uudelle alalle. Koska olen vielä puolikuntoinen ja mulla on jo opiskelupaikka, en ottanut pääsykokeisiin lukemista turhan vakavasti (olen edelleen yllättynyt, että oikeasti jopa kykenin tähän perfektionismistani huolimatta) ja päätin, että käyn pääsykokeissa kokeilemassa.

Käytännössä jauhoin koepaperille paskaa. Taito puppulauseiden muodostamiseen kehittyy huomaamatta neljän yliopistovuoden aikana. Toki olin lukenut pääsykoeartikkelit, mutta kuten aina, tuntui siltä, etten muistanut niistä tärkeimmistä kohdista mitään. Niinpä nähdessäni valintatuloksen nauraa hörähdin itsekseni, että näköjään sillä paskanjauhannalla päästään vaihtamaan alaa, ja vielä oikein hyvillä pisteillä. Vietän käytännön syistä vielä vuoden Tampereella, mutta sen jälkeen siirryn Vaasan yliopistoon opiskelemaan viestintätieteitä. Käytännössä teen Vaasassa vain maisterin tutkinnon, sillä saan toivottavasti kandin paperit pian ulos Tampereelta. Oloni on helpottunut: mulla on taas jonkinlainen suunta, eikä opiskeluni ole päämäärätöntä haahuilua kurssilta toiselle.


Kaiken tämän lomassa pysyviä asioita on oikeasti ollut aika vähän. Kesä-heinäkuussa painoin pääsykokeiden päälle pari tenttiä ja kirjallisia tehtäviä, joista kertyy sen verran opintopisteitä, ettei Kelan pitäisi ihan heti hönkiä niskaan vaatia selitystä opintojen hidastumisesta. Nyt on taas pitkästä aikaa sellainen hetki, ettei mulla ole deadlineja tulossa eikä mitään akuuttia stressaamisen aihetta. Se tuntuu oudolta, kun on tottunut ihan muuhun. Elämäni on mennyt kuluneen kevään ja kesän aikana aivan uuteen uskoon, ja nyt mulla on vihdoin aikaa tajuta se. Tässä kohtaa moni lähtisi trendikkäästi Intiaan etsimään itseään tai viettämään välivuotta Australiaan. Minä lähden Puolaan.

Tammikuisen eron jälkeen minä ja eksäni olimme pitkään puhumatta toisillemme mitään, vaikkemme olleet mitenkään riitaisissa väleissä. Kumpikin kai tarvitsi toipumisaikaa. Keväämmällä aloimme taas varovasti jutella, ja nyt juttelemme vähintäänkin viikottain, ellei jopa useammin. Mies kertoi lähtevänsä kiertämään Itä-Eurooppaa ja totesi, kuten niin monesti ennenkin, että irtiotto tekisi mullekin hyvää, kannusti lähtemään liikkeelle vaikka sitten yksin. Ja kun valittelin unelmamaideni Norjan ja Islannin kalleutta, hän ehdotti Puolaa. Hetken mietittyäni ja asiaa tutkittuani ajattelin, että mikä jottei. Sitten aloin budjetoida ja suunnitella aikataulua. Lopulta uskaltauduin painamaan sitä viimeistä maksupainiketta verkkopankissa ja ostamaan itselleni lentoliput. Ja todellakin vain itselleni.


Lähtö on ylihuomenna, ja kyllähän se hirvittää. Tuumasin kavereille viikonloppuna, että keskiviikkoaamuna varmaan oksennan ennen kuin saan itseni siirtymään kohti bussipysäkkiä. En ole koskaan matkustanut yksin ulkomailla, ja vaikka Puolan pitäisi olla suhteellisen turvallinen maa, on varmaan ihan luonnollista olla vähän peloissaan. Tosin olen luonnollisesti myös innoissani tulevasta reissusta, toisin kuin vanhempani, jotka varmaan mieluummin pitäisivät mut kotimaassa, jos voisivat menemisiini vaikuttaa.


Kun tulen parin viikon päästä kotiin, olen kolunnut Gdanskin, Krakovan ja Zakopanen kaupunkeja, vieraillut Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa, vaeltanut Tatran kansallispuistossa ja valokuvannut paljon. Ennen kaikkea olen taatusti ylittänyt itseni ja oman uskallukseni rajat, minkä olen tehnyt tämän kevään aikana tavalla tai toisella jo monta kertaa. Voin paremmin, ja muutos on tehnyt hyvää - en varmaan enää tunnistaisi vuoden takaista itseäni - mutta ei tämä voi loputtomiin tällaista myllytystä olla. Joskus vielä on pakko asettua aloilleen.

Kuvituksena enemmän tai vähemmän vanhoja kuvia, jotka joutuivat kokeellisen photoshoppailuni uhreiksi, kun innostuin tutustumaan kuvankäsittelyohjelmaani pintaa syvemmin ja testailemaan mitä kaikkea jännää saan aikaiseksi.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin?

Olin eilen perua suunnittelemani valokuvausvaeltelun, kun osuin Facebookissa lukemaan eräänkin kuvausharrastajien ryhmän seinällä käytyä keskustelua. Jestas, että voi tulla toisen ihmisen puolesta paha olo: tilaustyönä kuvia ottanut harrastaja laittoi otoksensa ryhmän nähtäville pyytäen palautetta, mutta tuli lähinnä syödyksi elävältä. Syy oli se, että kuvaaja uskalsi myöntää olevansa tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, vaikka totesikin samanaikaisesti tietävänsä, että hänellä on vielä paljon opittavaa. Ja siitäkös nämä kaikkitietävät puoliammattilaiset (ja vähän ammattilaisetkin) riemastuivat: oikea valokuvaajahan ei koskaan pidä omista kuvistaan (tai ainakaan myönnä sitä)! Palautetta pyytänyttä ryhmäläistä syytettiin nöyryyden puutteesta, turhasta puolustelusta ja kyvyttömyydestä ottaa vastaan kritiikkiä, kuvat teilattiin "luokattoman huonoiksi".


En tiedä yhtäkään toista harrastusta, joka nostaisi nesteen ihmisen päähän yhtä herkästi kuin valokuvaus. Varsinkaan aloittelijalle rakentavan kritiikin saaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Ongelma ei ole siinä, että osoitetaan opettelua vaativat kohdat, vaan siinä, miten osoitetaan - aivan liian usein tarpeettomasti tölvimällä ja henkilökohtaisuuksiin menemällä. Valokuvaajayhteisöjen huonosta hengestä ei minun tietääkseni juuri puhuta, koska asiallista palautetta vaativa on helppo leimata pelkkiä kehuja kaipaavaksi, kehityshaluttomaksi idiootiksi, joka ei kestä mitään kritiikkiä töitään kohtaan. Edellä sanottu tosin on syy siihen, miksi seuraan valokuvauskeskusteluja tosi vähän: ei mua huvita lukea, kun ihmiset haukkuvat toisiaan ja kuvien paremmuuden sijaan kilpailu tuntuu koskevan ennemminkin "palautteen" loukkaavuutta.


Sen ymmärtämiseen, millainen palaute menee parhaiten perille, ei tarvita monimutkaisia psykologian opintoja. Kuka hyvänsä ymmärtää omakohtaisesta kokemuksesta, että negatiivinen palaute kaikuu kuuroille korville, jos se kohdennetaan henkilöön itseensä ennemmin kuin tämän työhön, tai jos siitä puuttuu kaikki rakentavuus. Oppiminen jää varsin laihaksi, jos palautteen vastaanottaja joutuu käsittelemään haukkumisen nostattamat vihan, ahdistuksen ja pettymyksen tunteet ennen kuin on taas henkisesti sen verran tolpillaan, että kykenee tarkastelemaan työtänsä objektiivisesti.

Itse asiassa juuri se saattaa olla tarkoituskin, vaikkei sitä ehkä aina tiedostetakaan. Ymmärtäähän sen toisaalta: kun kamerat, kuvankäsittelyohjelmat, kirjat ja kurssit ovat kaikkien saatavilla ja harrastajakin voi kehittyä varsin taitavaksi, valokuvaamalla on yhä vaikeampaa elättää itsensä. Miksi palkata valmistujaisia tai häitä varten ammattikuvaaja, kun suvussa on taitava harrastaja, joka tekee homman ainakin halvemmalla, jos ei ilmaiseksi?


Ammattikuvaajaeliitin on helppo naamioida elinkeinonsa suojelu ja oman osaamisensa mainostaminen silmiinpistävällä innolla annetuksi tough love -malliseksi mukapalautteeksi - "sä et koskaan opi mitään jos mä en sano sulle suoraan että sä et osaa mitään". Ja mitä isot edellä: sama ylimielisyys tuntuu heräävän monessa harrastajassakin viimeistään siinä vaiheessa, kun omista kuvista on ensimmäisen kerran joku maksanut jotain. Jälkimmäistä ilmiötä voisi selittää viiteryhmäajattelulla. Ainahan eliittiin pyrkivä haluaa omaksua ihailemansa porukan tapoja olla ja esiintyä. Kun ammattilaisella nousee nokka pystyyn, hänestä samaistumisen kohdetta hakeva harrastaja hakee uskottavuutta - ja erottaa itsensä aloittelijoista - apinoimalla esikuvansa paskantärkeää nettikäyttäytymistä. Oli siinä järkeä tai ei.

Emme me ihmiset kuitenkaan identiteettiprosessiemme uhreja ole. Kuten niin monesti olen tuumannut, päteviä syitä käytöstapojen totaaliselle unohtamiselle on minun mielestäni oikeasti aika vähän. Ainakaan valokuvauksen harrastaminen eri taitotasoilla ei ole yksi niistä. Valokuvaus on siitä harvinainen harrastus, että sen piirissä tyytyväisyys ja ilo omasta kehityksestä tuntuu olevan täysin kiellettyä. Olen nähnyt taitavien valokuvaajien julistavan sitä, miten heidän oppimiselleen on ollut välttämätöntä nähdä itsensä ala-arvoisena surkimuksena muiden kuvaajien rinnalla. Ehkä niin, mutta minusta näennäinen hyväntahtoisuuskaan ei oikeuta lyttäämään toisten ihmisten itsetuntoa maanrakoon. Lopulta kyse on kuitenkin vain kuvista, eivätkä kaikki suhtaudu niihin samalla vakavuudella.


Tottakai palautetta saa ja pitäisikin antaa. Palautetta, ei turhanpäiväistä rääkymistä ja päänaukomista siitä, miten kuvaaja ja koko hänen tuotantonsa on kuraa, jota ei pitäisi koskaan laittaa mihinkään näkyville. On kaksi eri asiaa kommentoida, että "miksi kuvaat kun et kerran osaa mitään" kuin kertoa, että seuraavalla kerralla kannattaa kiinnittää huomiota asioihin X ja Y, jotta kuva onnistuu. Jälkimmäinenkään tapa antaa palautetta ei edellytä arvioitavan kuvan kehumista millään tavalla, mutta ilmeisesti jo asiallinen ilmaisutapakin sumentaa joidenkin mielestä opettelevan valokuvaajan kyvyn nähdä omaa puutteellisuuttaan. Siinähän voisi jopa erehtyä luulemaan, että on tehnyt jotakin - mahdollisesti, vahingossa - itse asiassa jopa ehkä lähestulkoon oikein. Ja sellainen luulohan ylpistää kenet tahansa välittömästi.

Eivät ne tekstin alussa mainitut otokset haukuista huolimatta luokattoman huonoja olleet. Luokattoman huono kuva on huonosti sommiteltu, tärähtänyt ja pahasti yli- tai alivalottunut; nämä kyseessä olevat kuvat olivat perusominaisuuksiltaan aivan kelpoja, vaikka niissä toki oli myös selkeitä puutteita. Minä olisin oikein iloinen, jos kykenisin joskus ottamaan yhtä hyviä kuvia - siksi minunkin kuviani saisi ilman muuta kommentoida ja kritisoidakin. Ilmeisesti keskinkertaisuus ja asiallisessa muodossa annetun palautteen vaatiminen ovat kuitenkin valokuvaharrastajalle täysin kiellettyjä asioita. Juuri siksi poistuin tuosta kyseisestä Facebook-ryhmästä nähtyäni, että saan sieltä enemmän mielipahaa kuin uusia oppeja. Painuin pihalle ja otin postauksessa näkyvät kuvat. Ja arvatkaapa mitä: näen kyllä, että kehittymisen varaa on ja olen siksi avoin palautteelle, mutta siitä huolimatta olen aikaansaannoksiini myös ihan tyytyväinen.