Miehet, jotka pelkäävät naisia

Mulla on miesten kanssa yksi perustavanlaatuinen ongelma. Äitini on kertonut kokeneensa saman ennen kuin tapasi isäni, joten kyseessä on ilmeisesti sukuvika. Ongelma ei ole se, ettei mulla ole miestä, eikä se, etteikö sellaisia halutessani olisi tarjollakin (ihme kyllä). Nautin tällä hetkellä sinkkuudestani ihan rauhassa ja tutustun itselleni sopivaan tahtiin uusiin ihmisiin. En pidä turhaa kiirettä, mutta toki se nyt tekisi tästä touhusta vähän mielekkäämpää, että treffiseura olisi edes etäisesti sitä sorttia, jonka kanssa voisi kuvitella joskus muodostavansa pariskunnan. Suurin osa tapaamistani miehistä tuntuu kuitenkin olevan ihan kaikkea muuta, kuin mitä etsin. Se on se ongelma.

Mä en tiedä, mikä mun luonteessani lopulta on se juttu, joka vetää lapatossumiehiä puoleensa. Olen jämäkkä ja vahvatahtoinen, omalla tavallani hyvin itsenäinen ja moderni nainen, mutta välillä tuntuu kuin pääni päällä vilkkuisi tahtomattani mainos, jossa lukee kirkuvanpunaisin kirjaimin: "HALUATKO TOSSUN ALLE?". Pelottavan moni mies haluaa, mutta kukaan ei kysy, tahtoisinko minä itse kynnysmaton vai elämänkumppanin. Rehellisesti sanoen olen luullut, että laji nimeltä peräkamarin poika olisi sukupuuton partaalla. Ilmeisesti ei kuitenkaan ole, tai ainakin mä olen sitten saanut ympärilleni kattavan otoksen noista harvinaisista yksilöistä. En ole siitä erityisen iloinen.

On melko mielenkiintoista, miten mustavalkoisesti nämä kiltit, hiljaiset nuoret miehet näkevät naisten mieltymykset: kun ilmaiset toivovasi kumppania, joka uskaltaa sanoa asioita suoraan, aletaan huokailla ja surkutella, miten kaikki naiset haluavat tatuoidun, kaljun ja parrakkaan koviksen. Ikään kuin ulkonäöllä olisi mitään tekemistä sen kanssa, että mies on henkisesti täysin ylikäveltävä tapaus. Joissakin tapauksissa jopa heittäydytään marttyyriksi, itketään ja syytellään, miten inhottavaa on, kun ei kelvata naiselle. Hetki sitten niin rauhallinen mies onkin yhtäkkiä todella arvaamattoman ja epävakaan oloinen. Olen ihan tosissani pelännyt tuollaisissa tilanteissa.

Hiljaiset hissukat näkevät itsensä "kunnollisina herrasmiehinä" ja ihmettelevät, miksi naiset eivät halua sellaista. Lisäksi he eivät vahingossakaan koske naista pyytämättä erikseen lupaa jokaiseen hipaisuun. Sitä hissukat pitävät naisen kunnioittamisena, vaikka saattavatkin myöntää, että haluaisivat fyysistä läheisyyttä. Ja niin ehkä haluaisi nainenkin, mutta tossukkamies haluaa kunnioittaa seuralaistaan jopa yli tämän omien toiveiden. Kaunis ajatus, mutta tilannetaju puuttuu.

Mua ärsyttää. Huopatossumiehet eivät ole mua varten, mutta en mä heille pahaakaan toivo: onhan niitä ujoja, hiljaisia naisiakin. Tai niitä, jotka nauttivat puolisonsa pompottelusta. En ole koskaan uskonut olevani miesten silmissä millään tavalla viehättävä tai puoleensavetävä, mutta viimeisen puolen vuoden aikana olen tavannut todella monta miestä, joita olisin voinut halutessani pyörittää ihan miten päin tahansa. Vaan kun en halua. Pidän toki kilteistä miehistä - en mä mitään öykkäröintiäkään katsele - mutta kiltteys ja täydellinen oman tahdon puuttuminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Mä en usko että jälkimmäinen on kenenkään synnynnäinen ja muuttumaton luonteenpiirre, tai että se tekisi ketään onnelliseksi, vähiten ihmistä itseään.

Paha vaan, että nämä naisia pelkäävät miesyksilöt eivät näe itsessään minkäänlaista muutoksen tarvetta - vika on vain ja ainoastaan siinä, että naiset valitsevat väärin. Tässä kohtaa on yhdentekevää, miksi miehestä on tullut lapanen. Pointti on, että aikuisen ihmisen elämästä tulee kovin vaikeaa, jos ei osaa pitää puoliaan ja kokee tarvitsevansa jonkun vahvemman persoonan määräämään suunnilleen kaikesta mahdollisesta, aamurutiineista asunnon sisustamiseen. Veikkaan, että nämä tossukat ovat viihtyneet armeijassa oikein hyvin. Siellä kun ei kuulemma tarvitse itse ajatella.

Valitettavasti moni tällainen mies elää omassa pienessä kuplassaan kuvitellen olevansa ihan riittävän jämäkkä. Mä olen kuullut surullisen monta kertaa miehen kertovan, että pitää kyllä puolensa sitten, kun asia on riittävän tärkeä. Ja kuitenkaan sitä tarpeeksi tärkeää ei tunnu olevan olemassakaan. Tai ehkä ne ovat sitten kokoluokkaa yhteinen auto ja asuntolaina. Mä en uskaltaisi ryhtyä parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka avaa suunsa vasta sitten, kun nuo asiat ovat ajankohtaisia. Nämä kiltit ja kunnolliset miehet tuntuvat kuitenkin olevan sitä mieltä, että kun he eivät kelpaa, vika on naisissa ja näiden vaatimuksissa, ei heidän omassa toiminnassaan. Ja kuitenkaan kukaan ei pyydä heitä muuttumaan ihmisinä, vaan näyttämään persoonan huopatossukuoren alla.

Puolan matka: Malbork

Gdanskissa ollessani ensimmäiset päivät olivat sateisia, joten en voinut lorvehtia pitkin katuja ihan niin paljon, kuin olisin halunnut. Vietin siis aikaa sisätiloissa, kuten meripihkamuseossa ja Bazylika Mariackassa, mutta koska ylenmääräinen museoiden kiertely ei ollut matkani tarkoitus, lähdin kohti Malborkia ja sen suurta keskiaikaista linnaa. Okei, museohan sekin on nykyään, mutta vähän eri asia kuitenkin kuin piskuiset taidegalleriat.

Ensimmäiset pari iltaa olin vielä kokolailla kauhuissani, vaikka olinkin jo kovasti tykästynyt Gdanskin kaupunkiin. Sitten aloin vähitellen rohkaistua ja keksin ryhtyä selvittelemään, miten pääsen Gdanskista Malborkiin yhtenä kappaleena - ja mielellään takaisinkin. Kaupunkien välinen matka sujui yllättävänkin helposti ja edullisesti junalla, mutta varsinainen haaste tulikin sitten Malborkin kaupungissa. Juna kulkee kyllä Gdanskista tullessa linnan ohi, mutta rautatieasemalta tuota maamerkkiä ei näy. Asemalta taas ei löydy paperisia turistikarttoja, vaan sen edessä on kosketusnäytöllinen - ja pakko sanoa, että ei erityisen helppokäyttöinen - karttataulu.

Tavasin taululla näkyvää karttaa vesisateessa nuoren puolalaispariskunnan kanssa, ja oloni oli suhteellisen surkea. Kartan perusteella edessä oli nimittäin sen luokan sokkelo, etten uskonut pääseväni linnalle asti saman vuorokauden aikana. Ensin teki mieli mennä lippuluukulle ja pyytää heti paluutikettiä Gdanskiin. Olinhan jo nähnyt Malborkin rautatieaseman, joka, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, on kattomaalauksineen ainakin minun mielestäni jo nähtävyys sinänsä. Sitten teki mieli turvautua aseman vieressä kyttäävien taksikuskien apuun. Vaan kun olin liian ylpeä tekemään kumpaakaan. Omatoimimatkalle tänne oli tultu ja sellaisena mä tämän toteuttaisin. Perkele. Ja kerrankin mun ei tarvinnut kirota ja katua kovapäisyyttäni!

Puolassa rautatieasemilla on ilmainen wifi. Kävin vielä asemahallissa vilkaisemassa Google Mapsin mielipidettä sopivasta kävelyreitistä ja kokoamassa itseni. Sitten lähdin kieltämättä kohtalaisen umpimähkään siihen suuntaan, jonka arvelin mahdollisesti oikeaksi. Aikani haahuiltuani bongasin jo linnalle osoittavia opasteita ja hetken perästä löysin itseni kaupungin hiljaisesta, mutta varsin viehättävästä keskustasta. Sadekin lakkasi, ja olin iloinen siitä, etten ottanut taksia suoraan linnalle. Matka ei ollut kävellenkään pitkä, ja autokyydillä moni pieni yksityiskohta olisi jäänyt näkemättä.

Malborkin linnaan on ilmeisesti aina menossa paljon kävijöitä. Opastettu ryhmäkierros ei ole pakollinen, mutta koska kyseessä on pinta-alaltaan maailman suurin linna, kierrokselle osallistuminen on järkevää. Oppaiden englanti ei välttämättä ole parhaasta päästä ja he korostavat useampaan kertaa kierroksen aikana sitä, miten tärkeää linnan korjausten rahoittamiselle on, että matkailijat käyvät Malborkissa ja tulevat uudestaankin. Se voi kuulostaa ärsyttävältä myyntipuheelta, mutta siinä on myös vinha perä: tämäkin ennen niin upea kaupunki linnoineen oli natsien ja neuvostoliittolaisten keskinäisten kahinoiden jälkeen raunioina, ja vaikka linna näyttääkin ehkä ulkoapäin olevan taas hyvässä kunnossa, rekonstruointi on edelleen kesken. Vuoden päästä pääsylipun ostaja näkee ja kuulee taas hieman enemmän linnan historiasta kuin tänään.

Linna on valtavan kokoinen ja oppaan perässä kulkiessa koko muurien sisäistä aluetta on hankala hahmottaa. Kierroksen lopulla vierailija tosin näkee pienoismallin linnasta, jolloin on ehkä hieman helpompi ymmärtää, missä on käynyt. Ja onhan Malborkin linna kaunis. Tavalla, joka ei edes ammattilaisen ottamista kuvista välity, minun räpellyksistäni puhumattakaan. Linna pitää nähdä itse. Parin tunnin kierroksella kuulee ja näkee niin paljon yksityiskohtia, ettei niistä jälkeenpäin hirvittävän paljon edes muista (varsinkaan, jos muisti toimii yhtä heikosti kuin minulla tällä hetkellä...), mutta kerrottakoon, että vuosisatoja ennen II maailmansodan tuhoja linna kuului Saksalaiselle ritarikunnalle ja toimi ritarikunnan suurmestarin asemapaikkanakin.

Harhailin linnalta takaisin Malborkin keskustaan. Nyt, myöhään iltapäivällä, siellä oli vielä hiljaisempaa kuin aamulla saapuessani. Ilmeisesti turistit eivät suuremmin poistu linnan välittömästä läheisyydestä, sillä paikallisessa kahvilassa oltiin suorastaan hämmentyneitä englantia puhuvasta asiakkaasta. Tiskin toisella puolella kommunikointi lontooksi sujui vähän niin ja näin, mutta elekielen saattelemana ymmärsimme toisiamme riittävästi.

Gdanskiin palatessani sielläkin oli jo lakannut satamasta, ja mä olin hyvällä tuulella. Aamupäivällä lähtiessäni mulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, miten selviän Malborkiin ja takaisin eksymättä (lue: kuolematta), ja päivän aikana olin liikkunut ympäriinsä käytännössä täysin sokkona. Silti kaikki oli mennyt tosi hyvin ja hostellille kävellessäni huomasin, etten oikeastaan enää pelännyt mitään. Lopultahan kyse ei ollut sen kummemmasta kuin liikkummisesta vieraassa maassa, jossa kaikki vaan sattuu toimimaan eri kielellä kuin kotona. Aloin ihan oikeasti nauttia siitä, mitä teen.

Puolan matka: Gdansk

Huomatkaa heti alkuun kekseliäs ja suorastaan persoonallinen otsikointi. Hohhoijaa. Ainakin se on kuvaava. Mutta hei: hengissä ollaan ja nuutuneen väsyneestä tullako-vai-eikö-tulla-flunssaan -olosta huolimatta olen myös monella tavalla enemmän elossa kuin muutama viikko sitten, ennen matkaan lähtöä. Tulin siis viikko sitten tiistaina Puolasta, jossa pyörin pari viikkoa itseni, rinkkani ja kamerani kanssa. Jostain syystä monen ensimmäinen kysymys tässä kohtaa on, että olinko reilaamassa. Aivan kuin se kortti, jossa lukee InterRail, tekisi reissusta jotenkin hohdokkaamman. Vastaus on, että liikuin matkan aikana kyllä junallakin, mutta lippuni oli ihan tavallinen.

Reilaajastatuksen puutteesta huolimatta koen reissuni olleen oikein onnistunut. Mutta kyllä mua piru vie sitten jännittikin. Pari päivää ennen lähtöä olin jo aivan hermona, totesin kavereille että lähtöpäivän aamuna varmaan oksennan (ihmeekseni en muuten sitten oksentanutkaan), ja pakkasin oikeasti vähän vastentahtoisena. Tämä oli mun ensimmäinen ulkomaanmatkani täysin yksin, ja olin ihan varma, etten pärjää. Mikä ihmeen mielenhäiriö mulla oli ollut lentoja varatessani, kun suorastaan uhkuin itsevarmuutta?

Puolahan ei ole erityisen mediaseksikäs maa, kun ajatellaan että vaihtoehtona voisi olla luksushotellin uima-altaalla notkuminen Thaimaassa tai shoppailuviikonloppu New Yorkissa. Puola ei tule monelle edes mieleen mahdollisena matkakohteena, mikä on tosi sääli, koska siellä on paljon mielenkiintoista nähtävää (ja edullinen hintataso, mikä sekin on plussaa). Maalla on rankka historia, sillä Puolan alueella ovat riehuneet milloin ruotsalaiset, milloin saksalaiset tai venäläiset. Toisen maailmansodan aikana nykyisen Puolan alueella sijaitsivat sellaisetkin merkittävät ja tuhoisat keskitys- ja tuhoamisleirit kuin Auschwitz ja Treblinka, joissa muiden leirien ohella kuoli merkittävä määrä puolalaisia. Natsit ja neuvostojoukot tekivät myös paljon materiaalista vahinkoa, ja sodan jälkeen kommunismin tielle ajautunutta Puolaa jälleenrakennettiin vielä pitkään.

Näin kävi aikanaan myös Gdanskissa, joka oli reissuni ensimmäinen etappi. Halpalentoyhtiö Wizzair lentää Turusta Gdanskiin varsin opiskelijaystävällisin hinnoin, kunhan osaa väistellä lisämaksuja suurikokoisen käsimatkatavaran kantamisesta istumapaikan valintaan ja lentokenttäkuljetuksiin. Matka kestää puolisentoista tuntia, minkä jälkeen Gdanskissa on helpointa siirtyä reilun puolen tunnin matka kentältä keskustaan bussilla. Hostelli, jossa yövyin, sijaitsee sopivan kävelymatkan päässä rautatieasemalta ja keskeisistä nähtävyyksistä, joten sinnekin oli alun hämmennyksen jälkeen helppo löytää. Osuin heti ensimmäisenä samaan huoneeseen nuoren korealaismiehen kanssa. Hän oli ehtinyt viettää jo jokusen päivän Gdanskissa ja tarjoutui näyttämään kaupunkia minulle heti ensimmäisenä iltana. Se oli mukavan "pehmeä lasku" uuteen maahan ja kaupunkiin, ja ilta oli oikein hauska.

Gdansk kuuluu satamakaupunki Gdynian ja hiekkarannoistaan tunnetun Sopotin ohella "kolmoiskaupunkiin" - puolalaiset puhuvat ihan yleisesti Tricitysta tai Trojmiastosta. Gdansk lienee kuitenkin alueen tärkein kaupunki, ja siellä on tapahtunut historian saatossa yhtä sun toista. Neuvostojoukkojen viimeisteltyä natsien aloittaman tuhon 90 % kaupungista oli raunioina. On pieni ihme, ettei tilalle noussut harmaata kommunistiarkkitehtuuria, vaan kaupungissa päätettiin, että vanhakaupunki rekonstruoidaan mahdollisimman paljon alkuperäisen näköiseksi. Tänä päivänä historiaa tuntematon turisti ei arvaa kävelevänsä keskellä kopioita.

Minusta Gdanskissa ei tarvitse tehdä oikeastaan mitään muuta kuin kävellä, ja sekin voi tapahtua suhteellisen pienellä alueella, vaikka tottakai siellä on paljon muutakin tarjolla. Motława-joen rannalla tuntuu olevan aina elämää katusoittajista meripihkakorujen myyjiin. Kävelykatu Długa ja sen lähellä sijaitseva pienempi kuja, Mariacka, eivät taida koskaan olla tyhjillään. Mariacka johtaa tietenkin nimensä mukaisesti Bazylika Mariackalle eli Pyhän Marian katedraalille - mahtipontiselle tiilikirkolle, jossa kannattaa piipahtaa sisälläkin, jos sattuu olemaan liikkeellä sen aukioloaikoina. Sisään pääsee ilmaiseksi, mutta jos haluaa istahtaa katedraalin penkkiin tai käydä ihailemassa pääalttaria, tulee ostaa pääsylippu. Maksu tosin on aika nimellinen 4 złotya - noin euron verran.

Ihastuin Gdanskiin kovasti. Se on yksin matkaavan ensikohteeksi varsin sopiva, sillä se on turvallinen ja helposti haltuun otettava niiltä osin, kuin turistina siellä tulee yleensä kulkeneeksi. Lisäksi se on kaunis ja tunnelmallinen kaupunki varsinkin ilta-aikaan. Palattuani Etelä-Puolasta takaisin Gdanskiin viimeiseksi yöksi ennen paluulentoa Suomeen, tunsin palanneeni jo kotiin, eikä illan ohjelmaa tarvinnut juuri pohtia. Halusin ehdottomasti vielä kävellä "vanhan"kaupungin kaduilla, katselemassa ihmisvilinää ja iltavalaistuja rakennuksia, kuuntelemassa taitavia katusoittajia.

Samalla sain tilaisuuden ikään kuin laittaa hyvän kiertämään ja tehdä toiselle saman palveluksen, joka minulle tehtiin ensimmäisenä iltanani Gdanskissa. Yövyin samassa hostellissa kuin reissun alussakin, ja tällä kertaa osuin paikalle melkeinpä samalla ovenavauksella vasta kaupunkiin saapuneen ruotsalaispojan kanssa. Hänelle kaupunki oli tietenkin vieraampi kuin minulle, ja lähdinkin mielelläni oppaaksi. Ja aivan varmasti lähden tulevaisuudessakin, kun palaan joskus Gdanskiin ja törmään taas hostellissa uusiin tuttavuuksiin.