tiistai 10. marraskuuta 2015

Erityistä herkkyyttä, erilaisia ihmisiä

Tutustuin erityisherkkyyteen terminä ja ilmiönä muutaman sattuman kautta hieman ennen kuin se ehti Suomessa tulla oikeasti tunnetuksi käsitteeksi. Perehdyin aiheeseen sen verran, että tunnistin piirteen itsessäni ja kiinnostuin siitä niin, että erityisherkkyys päätyi lopulta kanditutkielmani keskeiseksi käsitteeksi. Siinä vaiheessa oli jo ehtinyt räjähtää: yhtäkkiä erityisherkkyydestä puhuttiin sanomalehdissä, naistenlehdissä, blogeissa ja vaikka missä. Moni huomasi olevansa erityisherkkä ja ymmärtäviä kannanottoja tuli paljon, mutta tottakai siellä oli myös kritiikkiä ja soraääniä. Osa ei usko piirteen olemassaoloon lainkaan, toisten mielestä se on lähinnä huomionhakua ja "diagnoosi", jolla selitetään yksilön laiskuutta ja halua olla erityinen.

Erityisherkkyydestä löytyy tutkimustietoa, kuvauksia ja kokemuksia pilvin pimein, joten painotan tässä vain sitä, että kyseessä ei ole sairaus, vika tai vamma. Se ei ole diagnoosi, vaan piirre, jonka olemassaoloon ihminen ei itse voi vaikuttaa. Erityisherkkyydellä on fysiologinen perusta; lyhyesti ja erittäin karkeasti sanottuna se tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa tunne- ja aistiherkkyyttä, joka johtaa siihen, että erityisherkkä (eli HSP, kuten lyhennetään) kokee ylivirittyneisyyttä huomattavasti pienemmällä ärsykemäärällä kuin vähemmän herkkä. Piirteeseen liittyy tietysti paljon muutakin tunnusomaista, mutten mene tässä siihen - lisätietoa löytyy kyllä helposti googlailemalla.


On arvioitu, että väestöstä 15-20 % on erityisherkkiä. Se taas ei tee tästä sinänsä laajasta osuudesta herkkyydessään homogeenista - ei todellakaan. Herkkyyden ilmenemismuotojen kirjo on valtava, puhumattakaan siitä vaihtelusta, minkä kunkin yksilöllinen tapa käsitellä ja tulkita herkkyytensä aiheuttamia reaktioita tuo kuvioon. HSP-ryhmiä vaikka Facebookissa seuratessaan saattaa törmätä ensimmäisenä väsyneisiin ihmisiin, jotka kokevat tulleensa ymmärretyksi väärin. Tunteet ovat voimakkaita, jaossa on paljon runoja, voimalauseita ja kauniita kuvia. Puhutaan taiteesta ja kirjallisuudesta; monelle myös henkisyys on tärkeä osa elämää. Tämä hempeys ja tässä ajassa ehkä vähän oudoksuttukin "pehmeys" liitetään monesti erityisherkkyyteen.

Osittain kyse on siitä, että herkkyys ja varsinkin erityisherkkyys ovat todella hämääviä sanoja - suomenkielinen vastine termille highly sensitive person (HSP) on minusta epäonnistunut ja harhaanjohtava. Erityisherkkyys-termin tarkoitus ei nimittäin todellakaan ole tarkoitus olla arvottava saati oikeuttaa vaatimukset jonkinlaisesta erityiskohtelusta. Tiedän monen HSP:n loukkaantuvan tästä verisesti, mutta mä suhtaudun erittäin varauksella lauseisiin, kuten "koska olen niin herkkä". On hyvä pyrkiä elämään herkkyytensä rajoissa siten, ettei uuvuta itseään, mutta se ei myöskään saa olla tekosyy käyttäytymiselle, joka pahimmillaan venyy lähipiirin kontrolloinniksi ja manipuloinniksi. Onneksi sellainen taitaa olla kuitenkin suhteellisen harvinaista, joskin itse olen myös tämän varjopuolen "päässyt" näkemään.


Se, mitä haluan tällä postauksella sanoa, on että meitä erityisherkkiäkin on moneksi. Mun läheiseni eivät missään nimessä kuvailisi mua ensimmäisenä herkäksi, koska erityisherkkyys ei aina ole herkkyyttä siinä kulttuurisessa merkityksessä, joka sanasta monille tulee mieleen. Silti HSP-testeistä napsahtaa piirrettä osoittava pistemäärä silloinkin, kun vastaan kysymyksiin mahdollisimman varovasti ja jopa herkkyyttäni jarrutellen. Mulla on vahva intuitio siinä mielessä, että "haistan" yleensä nopeasti, voiko ihmiseen luottaa. Ruuhkaisen supermarketin käytävillä kaikuva tasainen puheensorina - eli jatkuva virta ärsykkeitä, joita en ehdi käsitellä kunnolla - saattaa saada mut voimaan fyysisesti pahoin, samoin kirkkaat valot. Olen tunnollinen ja tarkka, mutten pidä siitä, että työskentelyäni tarkkaillaan (edes teoriassa), minkä vuoksi viihdyn luennoilla usein takarivissä niin, ettei välittömästi takanani istu ketään.

Saatan olla ulkopuolisen silmiin toisinaan kovin kylmä ja rationaalinen, ja se saattaa hirvittää niitä, joiden herkkyys ilmenee toisin. Facebookin HSP-ryhmissä käydään aina välillä aika ikävän sävyistä keskustelua siitä, millainen "oikea erityisherkkä" voi ja saa olla. Siinä unohdetaan se, että erityisherkkyys on kuitenkin vain yksi piirre ihmisessä, yksi monien muiden joukossa. Se voi vaikuttaa elämään monin tavoin, toisinaan vahvastikin, muttei välttämättä ole se hallitsevin ominaisuus. Se ei määrää ihmisen arvomaailmaa, mielipiteitä tai tee ihmisestä ketään toista parempaa tai huonompaa.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Puolan reissu: Zakopane

Vihdoin on aika puhua Puolan matkani viimeisestä etapista ennen Gdanskin kautta Suomeen palaamista. Vihdoin, sillä Zakopane ja sen lähellä sijaitseva Tatran kansallispuisto olivat oikeastaan ne, joiden ympärille aloin matkaani alunperin suunnitella. Olin halunnut lähteä vaeltamaan ja valokuvaamaan Norjaan tai Islantiin, mutta niiden kalleuden takia sellainen ei tullut kuuloonkaan. Exäni ehdotti mulle Puolaa (jossa ei itsekään koskaan ole käynyt) ja minä ryhdyin tutkimaan, mitä nähtävää maassa voisi olla (ensimmäiset mielikuvani Puolasta eivät olleet erityisen imartelevia). Kun hoksasin Puolan ja Slovakian rajalla sijaitsevat Tatra-vuoret ja niiden ympärillä olevat kansallispuistot, kohdemaa oli selvillä.


Krakovasta pääsee Zakopaneen kätevimmin bussilla. Juna-aikataulut saattavat näyttää lyhyempiä kulkuaikoja kuin bussiaikataulut, mutta kokeneemmat kulkijat varoittelivat mua jo Gdanskissa, että käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto tuolle välille on bussi. Minä valitsin jo muutenkin tutuksi tuleen Polskibusin, mutta moni muukin firma tarjoaa edullisia matkoja Krakovasta Zakopaneen. Matka kestää pari tuntia.

Zakopane on kummallinen pieni kaupunki. Siis lähinnä siksi, että jostain syystä mä onnistuin eksymään siellä jatkuvasti. En pahasti toki, mutta suuntavaistoni tuntui olevan jatkuvasti täysin sekaisin, vaikka mulla oli karttakin. Muissa kaupungeissa mulla ei ollut vastaavia ongelmia edes ilman karttaa ja kansallispuistossakin pärjäsin lopulta aivan yllättävän vähällä kartanluvulla (tosin mulla oli kopio opaskirjan luvusta, jossa kävelemäni reitti kuvailtiin).


Suurin osa Zakopaneen tulijoista tulee kaupunkiin aika lailla pelkästään lähteäkseen vuoristoon. Kaupungin toinen suosittu aktiviteetti on shoppailu, ja pääkatu Krupówkin varrella onkin jos jonkinlaista putiikkia. Moni niistä keskittyy tietysti vaellusvarusteisiin ja urheiluvaatteisiin, mutta seassa on myös kaikenlaisia turistikrääsäkauppoja ja ketjuliikkeitäkin. Ja ravintoloita, kahviloita ja juustonmyyjiä kojuissaan. Zakopanen erikoisuuksia on oscypek-juusto, joka ymmärtääkseni tehdään lampaanmaidosta. Se on savujuustoa, järkyttävän suolaista sellaista, mutta toki myös todella hyvää ja hyvin säilyvää. Myyjiltä kannattaa kysyä muoviin pakattua juustoa, jonka voi hyvillä mielin kuljettaa lentokoneessakin.

Hostelliin mennessäni minut otti vastaan varsin persoonallinen nuori mies. Hän selitti innolla hostellista, kaupungista ja kansallispuistosta - moneen muuhun hostellityöntekijään verrattuna erinomaisella englannilla. Target Hostel on aika pieni ja siellä on omat puutteensa (vaikka nyt pistorasioiden vähäisyydestä alkaen, kun vaeltajien pitäisi öiden aikana pystyä lataamaan laitteitaan...), mutta henkilökuntaa ei todellakaan voi syyttää kiinnostuksen puutteesta. Kaikkiin kysymyksiin vastattiin perinpohjaisesti ja jos jokin asia vaikutti epävarmalta, siitä otettiin heti selvää.



Tatran kansallispuistoon ei saa jäädä telttailemaan. Siellä on vuoristomajoja, joihin pidemmällä vaelluksella olevat voivat majoittua, mutta maastoon ei saa jäädä yöksi. Säännöllä suojellaan sekä itse puistoa että siellä vaeltavia ihmisiä. Mä en ole partiotaustastani huolimatta kokenut vaeltaja, joten ajatukseni oli tehdä kolme tai neljä lyhyttä päiväretkeä. Se suunnitelma tyssäsi jo hyvissä ajoin Krakovassa, kun onnistuin tyypilliseen tapaani saamaan osakseni järkyttävän flunssan - lomalla. Tavoitteeksi tuli sitten olla maastossa sen verran, kun terveys antaa myöten, mikä lopulta tarkoitti yhtä päivää. Sen jälkeen olin lopen uupunut. Lisäksi toinen jalkani oli päättänyt kehittää itseensä jonkin sortin rasitusvamman, jonka ansiosta onnuin seuraavat päivät. Mutta tärkeintä oli, että pääsin edes yhtenä päivänä sinne, mihin olin halunnutkin!

Jos ei kovin pitkille ja raskaille reiteille lähde, Tatralla ei varsinaisesti tarvitse pelätä eksymistä. Se johtuu siitä, että puistossa on opasteita ja merkityiltä poluilta poistuminen on kai ainakin periaatteessa kiellettyä. Ja lisäksi siellä on koko ajan muitakin ihmisiä, ainakin kesäaikaan. Minä menin flunssaisena ihan riittävän haastavalta tuntuneen reitin, jossa oli suhteellisen vähän nousua. Reitin pituus oli jotakin kymmenen kilometrin luokkaa.


Kävellessäni hostellilta kohti kansallispuistoa järkyttävässä helteessä, olin aivan varma etten selviä päivästä elävänä. Helpotuksekseni puistossa oli kuitenkin miellyttävän viileää, vaikka aurinkokin välillä paistoi. Ja kyllä sinne meneminen kannatti! Monta kertaa pysähdyin valokuvaamaan, hengittämään puhdasta ilmaa ja ihan pelkästään huokailemaan maisemien upeudelle. Okei, jyrkkien nousujen aikana huokailin ihan myös huonoa kuntoani, mutta niin teki moni muukin. 

Oli aika hämmentävää, että monella puolalaisvanhemmalla oli puistossa mukana hyvinkin pieniä lapsia, joille reitti varmasti oli todella raskas jo pituutensa puolesta. Varsinkin erittäin epäergonomisen näköisillä varvassandaaleilla. Siellä ne mukulat silti menivät ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. (Koitapa saada suomalainen viisivuotias päiväksi tunturiin vaeltamaan.)


Vaellusreittini kohokohta oli Sarnia Skała -niminen huippu reilun 1300 metrin korkeudessa (yllä levähdyspaikalta otettu kuva ennen huipulle nousua, alempana muutama näkymä huipulta). Näkymät olivat aika mielettömät, ja unohdin hetkessä sen, että huipulle päästäkseni olin ehtinyt hikoilla ja puuskuttaa jo useamman tunnin. Jälleen huokailin raskaasti ihan vain siksi, että kaikkialla ympärilläni oli jotakin todella kaunista. En olisi malttanut laskeutua alas huipulta, ja näitä kuvia katsoessani haluan takaisin Puolaan, takaisin Zakopaneen ja kansallispuistoon.



Sarnia Skałalta lähdin (vastentahtoisesti) laskeutumaan alemmas, kohti Polana Strążyskaa, aukeata, jossa on pieni kanttiini. Siitä lähtee reitti kohti Zakopanea, mutta myös sivupolku Wodospad Siklawicalle. Se on vesiputous, jossa kaiketi on useampiakin osia jossain ylempänä vuoristossa, mutta josta monet käyvät katsomassa vain tämän yhden, pienen osan. Kävellessäni liukkaalla kivipolulla kohti vesiputousta vastaan tuli valtava lauma koululaisia opettajineen. Oppilaita - arvioni mukaan meikäläisiä kolmasluokkalaisia vastaavia - oli useita kymmeniä, varmaankin lähemmäs sata, opettajia ehkä kymmenkunta. Ja siitä huolimatta, että tämä revohka ehti poistua ennen minua, vesiputouksella oli aivan hurjasti porukkaa. 


Narisin tästä jo läheisilleni Facebookissa, mutta haluan valittaa samasta asiasta täälläkin. Mikä piru siinä on, että kun on kaunis luontokohde tai ihan mikä tahansa muukin nähtävyys, sen viereen (tai päälle tai alle) on pakko laittaa seisomaan perheen lapset yhdessä ja erikseen (ja molempien vanhempien kanssa sekä vanhemmat erikseen ja vielä mielellään koko perhe) ja räpsiä turistikuvia, joissa näkyy enemmän tekohymyjä ja jäykkiä poseerauksia kuin itse kohdetta? Ja tämä sama toistetaan jokaisen vähänkään nätimmän paikan kohdalla. Eikö lomalla voisi ottaa muitakin kuvia kuin selfieitä? 

Varsinainen mussutuksen kohde ei kuitenkaan ole se, millaisia kuvia kunkin puhelimesta ja kamerasta löytyy, vaan se, että jos kohde on varsin pieni ja paikalla on paljon ihmisiä, voisi oikeasti olla kiva idea miettiä, missä kohtaa niitä perhepotretteja kannattaa ottaa ja kuinka kauan aikaa siihen kannattaa käyttää. Kun siellä on muitakin ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua kuviinsa sinua, vesiputoukseen aseteltua kakaraasi tai esimerkiksi persettään kaivelevaa vaimoasi (perustuu muistikortiltani löytyneeseen kuvamateriaaliin). Yritin olla olematta turhan paljon toisten tiellä ja kuitenkin pitää puoleni saadakseni edes jonkun järkevän kuvan Siklawicasta. Ylempänä oleva kuva on vesiputousotoksistani vähiten epäonnistunut, ja siinäkin näkyy jonkun kengänkärki. Perkele.


Siklawicalta palasin takaisin Polana Strążyskalle ja siitä vähitellen alemmas, pois vuoristosta ja kansallispuistosta. Zakopanessa oli edelleen tukahduttavan kuuma, mutta mulla oli takanani upea päivä vuoristossa. Olin uupunut, mutta onnellinen siitä, että olin järjestänyt itseni tänne asti. Seuraavat päivät linkutin kipeän jalkani kanssa ostoskadulla ihmisvilinää ja kauppojen valikoimia katsellen, kävin huvittavassa pienessä nallekarhumuseossa ja suunnittelin matkan viimeisiä vaiheita ennen paluulentoa. Zakopanen kaupunki sinänsä ei oikein ollut mua varten; oikeastaan mulla oli jo ikävä aivan maan toisessa ääressä sijaitsevaa Gdanskia. Vuoristossa olisin toki viihtynyt useampanakin päivänä, jos olosuhteet olisivat siellä vaeltelun sallineet. Toivottavasti kuvista välittyy lukijallekin, miksi.