keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Koulutusvaatimuksia elämänkumppanille?

Mulla oli syksyllä hirveästi kouluhommia ja tosi vähän aikaa ja inspiraatiota blogin kirjoitteluun. Sen takia blogin sisältö saattaa nyt näyttää siltä, että mun elämäni on pyörinyt pelkästään deittailun ympärillä. On mulla ihan oikeasti paljon muutakin elämää tenttikirjojen lukemisesta lastenhoitohommiin, mutta tästä aiheesta nyt sattuu olemaan sanottavaa. :D

Olen joutunut pohtimaan, mistä tietyt toiveeni kumppanin suhteen kumpuavat, siis ennakkoluuloista ja asenteista vai muilla perusteilla. Yksi tällainen on koulutus, ja sen miettimiseen mua ovat ajaneet miehet itse. En ole koskaan ajatellut olevani "koulutusrasisti", vaikka välillä kierrätänkin amiksiin ja teekkareihin liittyviä vitsejä siinä missä muutkin. Jostain syystä matalammin koulutetut miehet kokevat tarvetta vakuutella mulle, että ammattikoulutettukin voi olla fiksu ja sivistynyt.

No tottakai voi. Mulle ei ole tullut mieleenkään, etteikö voisi, vaikka myönnänkin, ettei mulla varmaankaan olisi stereotyyppisen ammattikoululaisen kanssa juurikaan yhteistä. Stereotypiat ovat kuitenkin eri asia kuin todellisuus. Kumpikin existäni on käynyt ammattikoulun, vaikka ovatkin sittemmin jatkaneet opintojaan. Monet fiksuimmista tuntemistani ihmisistä ovat siirtyneet suoraan ammattikoulusta työelämään. En muista koskaan ajatelleeni, että koulutus tai sen puute tekisi ihmisestä parempaa tai huonompaa.

Ihmisen "hyvyys" tai "huonous" sen sijaan on tyystin eri asia kuin se, onko hän toiselle sopiva elämänkumppani. Ja siihen koulutuksella minun mielestäni voi olla vaikutusta. Juttelin taannoin erään miehen kanssa, joka vaikutti kovin kiinnostuneelta minusta. Huomasin keskustelun aikana, että hän on minulle - jälleen kerran - aivan liian kiltti ja arka; minä olisin hänelle kumppanina lähinnä musertava. Viimeinen niitti oli, kun olin ensin kertonut opinnoistani yliopistossa ja kertonut harkitsevani tulevaisuudessa väitöskirjan tekemistä, ja kysyin sitten mieheltä, mikä hänen koulutustaustansa on. Vastaus: peruskoulu. Ei kuulemma amisaikoina oikein kiinnostanut.

Edelleenkään mä en pitänyt häntä huonona ihmisenä, mutta monesta syystä - koulutus mukaanlukien - väärältä ihmiseltä minulle. Jokaisella on oma tapansa löytää paikka tässä maailmassa, mutta sama pätee myös kumppanin valintaan. Jos koulutus on mulle tärkeä asia, kai saan pitää sen kriteerinä esimerkiksi treffiseuran suhteen siinä, missä joku korostaa vaikka pukeutumistyyliä? Sinänsähän en usein edes ajattele asiaa suoritetun tutkinnon vaan ihmisen yleisen sivistyneisyyden kautta, mutta tässä tapauksessa koulutuseron muodostama kuilu olisi ollut valtava: ammattikoulun keskeyttänyt liki kolmekymppinen mies ja tutkijanuraa suunnitteleva nuori nainen. 

Kun se yleissivistyskään ei tuntunut peruskoulutaustaa kummemmalla tasolla olevan, parisuhde tällaisen ihmisen kanssa olisi todennäköisesti molemmille osapuolille turhauttava. Mun tapani ajatella ja puhua on syvällisen keskustelun kannalta toiselle liian monimutkainen - ei siis parempi tai huonompi, vaan erilainen. Haluan kumppanin, jonka kanssa voin keskustella niin, ettei kumpikaan osapuoli tunne oloaan tyhmäksi, ja tästä itsensä tyhmäksi kokemisesta moni minua matalammin koulutettu mies usein raportoi. En mä halua aiheuttaa toiselle sellaista oloa, mutten myöskään tingi siitä, että mullakin on oikeus olla sellainen kuin olen. Koulutus kuulemma kuuluu mun puheissani, ja jos näin on, en halua sitä jarrutella.

Ilmeisesti "fiksut puheeni" antavat joillekin sen mielikuvan, että arvotan ihmisiä koulutuksen mukaan. Että pidän vain korkeakoulutettuja kunnon ihmisinä ja muita jonkinlaisena pohjasakkana. Näinhän en todellakaan ajattele, vaikka saatankin sanoa suoraan, että tarvitsen sivistyneen ja keskustelutaitoisen kumppanin. Jees-miehet ja ihansama-kaverit ovat ärsyttäviä, samoin ne, jotka eivät osaa perustella näkemyksiään asiallisesti. Näitä löytyy kuitenkin joka puolelta riippumatta siitä, mikä nimike tutkintotodistuksessa lukee. Mulle on yksi ja sama, mitä kumppanini tekee työkseen ja millä tulotasolla, kunhan hänellä on edes jonkinlaista käsitteellistä valmiutta ymmärtää minun työtäni ja opintojani. Suhteesta tulee kovin vaikea, jos keskustellaan suomeksi, mutta silti aivan eri kielellä.

torstai 17. joulukuuta 2015

Kertomus eräästä perjantai-illasta

Mulla on tapana lähteä toisinaan itsekseni kaupungille viikonloppuisin. Otan ehkä kirjan mukaan, juon lasin tai kaksi viiniä ja lähden takaisin kotiin. En etsi enkä kaipaa ketään seurakseni, vaan saatan vain katsella ihmisten menoa ympärilläni ja kuunnella sivusta, mistä toiset keskustelevat. Jos minua joku silti lähestyy, vaihdan kyllä yleensä hänen kanssaan muutaman sanan.

Viime viikon perjantaina istuin eräässä Hämeenkadun pubissa selailemassa matkailulehteä, kun viereeni pelmahti kaksi jo ilmeisesti jokusen tuopin nauttinutta kaverusta, arviolta 50 ikävuoden korvilla olevat mies ja nainen. He katsoivat minua hetken, mistä päättelin heidän kohta avaavan sanaisen arkkunsa, mutta keskustelunavauksen sisältö kyllä yllätti totaalisesti. Oot sä Oulusta?

Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä, mikä mut sai kaverusten mielestä näyttämään oululaiselta, mutta totesin heille, että en sitä ole. Seuraava kysymys oli, että mistä mä sitten tulen. Kerroin kotipaikkakuntani ihmetellen, mihin he pyrkivät. Olen asunut koko ikäni Pirkanmaalla, mikä saattaa jopa kuulua hämäläismurteestani, mutta: oot sä siis ihan syntyperänen?

Tilanne oli tässä kohtaa jo vähintäänkin huvittava, mutta vastasin myöntävästi ja kysyin ilmeisesti riittävän terävään sävyyn, että miten niin. Tästä päästiin humalaiselle tyypilliseen anteeksipyyntelyyn ja puolusteluun, että ei me toki millään pahalla - ja lopulta sain perustelun näille kysymyksille: kun me ei oikein tykätä maahamuuttajista.

Juttelin näiden toverusten kanssa hetken, ja mulla oli hervottoman hauskaa. Keskustelukumppaninani oli kaksi kännistä elämänkoululaista, joiden mielestä minä olin kaikesta päätellen ärsyttävä snobi, joka ei tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään. Ilmeisesti he olivat jonkun mutkan kautta saaneet kuitenkin sen käsityksen, että olen maahanmuuttaja (tai ainakin oululainen), sillä heillä oli suuri tarve varmistella, ymmärränkö sellaisia sanoja kuin siima ja liksa.

Se mulle ei sitten koskaan selvinnyt, millä logiikalla oululainen ja maahanmuuttaja ovat sama asia. Todennäköisesti en ole koskaan ollut riittävän humalassa ymmärtääkseni. Keskustelu meni vähitellen niin absurdiksi, että katsoin parhaaksi poistua toiseen paikkaan. Lähtiessäni toivotin toveruksille mukavaa loppuiltaa. Naureskelin kaksikon logiikalle vielä pitkään seuraavana päivänä. Juuri tällaisten kohtaamisten takia on hyvä välillä uskaltautua ulos yksin.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Nettideittaavat miehet

Heti alkuun se perinteinen disclaimer: puhun tässä miehistä vain, koska itse tapailen miehiä. Tässä nauretaan miesten kustannuksella, mutta kyllä me naisetkin töppäillä osaamme.

Vajaan vuoden aikana olen ehtinyt käydä lukuisilla treffeillä, jotka ovat jääneet siihen yhteen lyhyeen kahvitteluun. Sitäkin enemmän on tapauksia, joiden kanssa olen jutellut Tinderissä tai deittisivustoilla, ja tuumannut, että niitä ensimmäisiäkään livetärskyjä ei tule. Ja sitten on vielä se porukka, jonka viesteihin en edes vastaa. Syy voi olla joko viestissä itsessään tai sitten miehen profiilissa. Miehillä tuntuu välillä olevan tiettyjä harhaluuloja naisten ja nettideittailun suhteen. Taas tulee tyypittelyä ja usein kuultuja lauseita.

"Nyt kaikki naiset rohkeesti vaan jutulle!"
On totta, että deittailukulttuuri on edelleen sikäli aika konservatiivista, että aloitteen tekemisen oletetaan helposti olevan miehen tehtävä. Yllä olevan kaltaisissa lauseissa on kuitenkin kaksi pikku ongelmaa. Ensinnäkin se antaa helposti kuvan miehestä, joka kuvittelee hyppäävänsä himokkaiden sinkkunaisten virtuaaliseen mereen; hänelle internet on se ihmemaa, jossa saa naisia ihan vaan olemassaolostaan ilmoittamalla. No ei muuten saa. Toisekseen tätä rohkaisemista harrastavat usein sellaiset miehet, joiden profiilissa on kuva koiranpentusilmäisestä, hyvin kiltin oloisesta miehestä, jonka lähestyminen ei todellakaan jää kiinni ensisijaisesti rohkeuden puutteesta. (Pakko huomauttaa myös, että mun mielestäni tämä ilmaisu "jutulle" on vähintäänkin rasittava.)

"Nyt mulle nainen heti!"
Tähän päädytään siinä vaiheessa, kun rohkaisuista huolimatta naisia ei tulvikaan ovista ja ikkunoista. Uusuhmaikäisyys tosin ei ole kaikkien rohkaisijamiesten juttu, koska osalle vaatimusten esittäminen on suorastaan pelottava asia.

"Ei täällä näköjään ole kuin pinnallisia nirppanokkia."
Turhautumisen seuraava aste on nuriseminen siitä, että sopivaa naista ei ole löytynyt. Ja syyhän on ilmiselvästi naisissa itsessään. Katkeroituminen johtaa siihen, että koko naissukupuoli leimataan nirsoksi, pinnalliseksi ja kaikin puolin ikäväksi. Muakin on joskus valistettu siitä, miten kaikki me naiset haluamme tietynlaisen miehen - ja toki se on suorastaan hurmaavaa, kun toinen kertoo mulle, miten mä ajattelen. Syyttelyyn saatetaan myös liittää "uhkailua" siitä, että mies poistaa profiilinsa, jos kohta ei ala naisilta tulla viestejä. En ole tähän päivään mennessä vielä keksinyt, millä logiikalla mies kuvittelee kiinnostuksen silloin lisääntyvän.

Kuva ei toki liity aiheeseen millään tavalla, mutta halusin rytmittää tekstiä. Se on otettu kesällä Gdanskissa, minkä jälkeen käytin sitä Photoshopilla leikkiessäni.

"En mä jaksa lukea profiileja, tapaan mieluummin livenä."
Jep, mutta ei tullut mieleen että vastapuoli saattaisi arvostaa sitä että osoitat sen verran kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, että luet, mitä hän profiilissaan itsestään kertoo? Joillakin miehillä on hirveä kiire kasvokkain tapaamiseen, jopa silloin kun ainakin kovasti väitetään, että ollaan etsimässä ihan parisuhdetta eikä pelkkää seksiä. Päivän tai parin viestinvaihto verkossa on ylitsepääsemätön ongelma, jumiutumista "kirjekaveruuteen". Omaakaan profiilia ei vaivauduta päivittämään, vaan se saattaa ammottaa tyhjyyttään tai olla täynnä imeliä iskureploja, ja näiden perusteella naisen pitäisi sitten päättää, onko mies tutustumisen arvoinen. Jostakin kumman syystä nämä samat tapaukset tekevät aina välillä uuden profiilin ja viihtyvät eri nimimerkeillä samassa palvelussa kuukaudesta toiseen.

"Kysy jos haluat tietää jotain."
No toki. Sinänsä hyvä neuvo, mutta monellakohan naisella riittää kiinnostusta lähteä kyselemään kuvattoman ja tekstittömän profiilin omistajalta yhtään mitään?

*läählääh*
Läähätys- ja lässytysviestejä, joissa viljellään sellaisia sanoja kuin ihana, kaunis ja seksikäs saa eniten silloin, kun ei ole ladannut treffipalveluun kuvaa itsestään. Mies päättelee siis pelkän profiilitekstin perusteella, että olen kaunis ja ihana, eli toisin sanoen luulee naisen innostuvan imelästä paskanjauhannasta, joka on koristeltu kourallisella silmäniskuhymiöitä. Ei varmaan tule yllätyksenä, että nämä miehet etsivät yleensä itseään huomattavasti nuorempaa seuraa. Päättelyketju on luultavasti sen suuntainen, että koska naisella ei ole kuvaa profiilissaan, hänen täytyy olla hirveän epävarma ulkonäöstään ja siksi niin aivoton, että imartelu toimii, vaikka mies ei tiedä miltä nainen näyttää.

No millä niitä naisia sitten saa? Ei ainakaan ajattelemalla naisia yhtenäisenä joukkona "tavaroita", joita "saadakseen" pitää osata tietyt taikasanat tai olla tietyn näköinen. Voi ja kannattaa olla oma itsensä ja kunnioittaa vastapuolta sen verran, että edes yrittää nähdä tämän yksilönä ja on kiinnostunut siitä, mitä hän sanoo. Siitäkin huolimatta, että ollaan netissä, jossa copypaste-viestien lähettämisen houkutus on ilmeisesti joillekin suuri. Kukaan ei kiinnostu baarissakaan, jos toinen ei kerro itsestään mitään eikä näe esimerkiksi sen verran vaivaa, että pukisi puhtaat vaatteet ylleen. Sama se on netissäkin, jos profiili ammottaa tyhjyyttään. Valitettavasti teknologia ei ihmissuhteissakaan ole mikään oikotie onneen.