Feminististä kuvantulkintaa

Facebookissa jaellaan toisinaan kaikenlaisiin kilpailuihin ja arvontoihin liittyviä kuvia. Niihin on jo tottunut ja aika harvoin itse lähden osallistumaan, mutta tänään klikkasin huvikseni itseni mukaan Fitfarmin Superdieetin arvontaan. Samalla huomioni kuitenkin kiinnittyi arvontaa mainostavaan kuvaan. Asiaan saattaa toki vaikuttaa se, että kävin välipäivinä tekemässä sukupuolentutkimuksen kirjatentin, johon oli luettavana muiden muassa juuri tällaisiin kysymyksiin pureutuvia tekstejä. Aihe on minusta kuitenkin tärkeä. Kuvia on aina mahdollista tulkita monella tavalla, mutta mua jäi häiritsemään tästä huokuva, minun silmiini räikeän osoitteleva ajattelutapa.

Lähde: Fitfarm / Jutta Gustafsberg

Kuvassa isokokoinen nainen on juuri iskemässä hampaitaan kiinni valtavan kokoiseen voileipään tai hampurilaiseen. Hänen kasvonsa eivät näy kuvassa kokonaan, vaan valtaisa ruoka-annos peittää osan niistä. Vieressä ilmoitetaan: "Nyt on aika laittaa elämäntavat kuntoon!".

Mikä tässä on vialla? Ensivilkaisullahan viesti on se yleisesti hyväksytty periaate, että ylensyönti ja siitä seuraava ylipaino ja lihavuus ovat haitallisia asioita, joista on pyrittävä eroon. Jos kuvaa ajatellaan tiukasti vain näiden terveydellisten oletusten kannalta, sitä voidaan pitää suhteellisen viattomana. Kuva viestii kuitenkin paljon muutakin.

Ensinnäkin kuvassa oleva nainen vaikuttaa toki suurikokoiselta; huomio kiinnittyy erityisesti käsivarsien paksuuteen. Asenteellinen tulkintaketju lähtee kuitenkin siitä, mitä naisen pyöreys ja pehmeys kuvassa edustaa. Hänet oletetaan ylipainoiseksi, lihavaksi, ehkä myös jollakin tavalla sairaaksi, vaikka emme tiedä hänen painoaan tai näe hänen koko ruumistaan. Lisäksi kuvan vieressä oleva teksti vahvistaa ajatusta ylipainon suorasta yhteydestä huonoihin elämäntapoihin: koska kuvassa on oletettavasti ylipainoinen ihminen, hänen on oltava myös elämäntavoiltaan holtiton.

Elämäntapojen retuperäisyyttä korostaa myös kuvassa oleva hampurilainen. Liioitellun suuri leipä, josta naisen tuntuu olevan vaikea haukatakaan, viestii kyvyttömyydestä hallita annoskokoa - ja toisaalta hampurilainen on tässä epäterveellisen ruoan symboli siitä huolimatta, että sen välissä näkyisi olevan myös runsaasti kasviksia. On myös hyvä huomioida Fitfarmin ruokaideologia, jossa leipää ja juustoa ei käsittääkseni juuri sallita.

Kuvassa on vielä muutakin mätää, mutta otetaan ensin avuksi toinen Fitfarmin mainoskuva:

Lähde: Fitfarm.fi

Toinen kuva mainostaa nuorille urheilijoille tarkoitettua ravintovalmennusta. Myös ylemmässä kuvassa ravitsemuksellinen näkökulma korostuu, sillä toinen mainostettavista tuotteista, Superdieetti Simple, perustuu nimenomaan ruokavalio-ohjeisiin, ei treeniohjelmiin. Urheilijoiden ravintovalmennusta mainostetaan nuoren pojan kuvalla: hän (kirjaimellisesti) punnitsee valintojaan epäterveellisten sipsien ja ravitsevien hedelmien ja kasvisten välillä - ja tuntuu tietenkin kallistuvan viimeksi mainittujen puoleen. (Jätetään tässä huomiotta se, millaista stereotypiaa nuorten roskaruokapitoisista syömistottumuksista jälkimmäinen mainoskuva kierrättää, muuten analyysista tulee loputon.)

Mitä kuvat kertovat niissä esiintyvistä henkilöistä? Ylemmässä kuvassa on ylipainoinen nainen, alemmassa urheilullinen nuori poika - siis periaatteessa kaksi toisilleen täysin vastakohtaista hahmoa. Kumpikaan ei katso kohti kameraa eli kuvan katsojaa, mutta syyt ovat täysin erilaiset. Naisella tuntuu olevan niin kiire hotkia hampurilaistaan, ettei hän huomaa kameraa. Kasvot jäävät osin leivän taakse, mutta ne on myös käännetty sivuttain, ikään kuin nainen kuitenkin häpeäisi syömistään ja oletettuja huonoja elämäntapojaan. Hän tuntuu olevan impulssien ja mielitekojensa vietävissä - piirre, joka kulttuurisesti usein liitetään sekä feminiinisyyteen että lihavuuteen.

Alemman kuvan poikakaan ei katso kameraan, mutta hänen kasvonsa näkyvät kokonaan - niissä ei ole mitään hävettävää. Poika tuntuu harkitsevan tarkasti ruokavalintojaan ja keskittyy kuvassa tähän pohdiskeluun, mitä vielä korostetaan kuvassa näkyvällä vaa'alla. Älyllisyys, harkitsevuus ja itsehillintä liitetäänkin usein osaksi maskuliinisuutta ja urheilullisuutta. Mainosten kuvia ei siis ole rakennettu aivan sattumalta sellaisiksi, kuin ne ovat.

Onko Fitfarm tässä nyt sitten se suuri pahis numero yksi? Ei minusta. En tiedä, onko kuvat otettu vain firman mainoksia varten tai kenties lainattu jostakin kuvapankista, mutta yhtä kaikki se ei suinkaan ole ainoa taho, joka kierrättää kulunutta ajatusta siitä, että ihmisen ruumiinrakenteen (tai sukupuolen) perusteella voisi päätellä jotakin hänen luonteestaan tai vaikka älykkyydestään. Se ei toki tarkoita, etteikö Fitfarminkin voisi olla hyvä tiedostaa mainoskuvien välittämät arvot - mainoksessahan olisi aivan hyvin voinut käyttää vaikka kuvaa keosta hedelmiä tai hymyilevästä Jutta Gustafsbergista. 

Kohderyhmänä tuolla Simple-dieetin mainoksella ovat tietenkin naiset, joiden odotetaan murehtivan painoaan riippumatta siitä, minkä kokoisia he todellisuudessa ovat. Ja se tehoaa: ylensyövään ylipainoiseen samastutaan - joko koettuna todellisuutena tai tulevaisuuden uhkakuvana - siinä määrin, että arvontakuvan alle on ilmoittautunut satoja naisia, jotka kertovat paino-ongelmistaan, retuperäisestä ruokavaliostaan ja motivaationpuutteestaan. Kukaan ei halua näyttää kuvan naiselta, jonka elämän pääsisällöksi esitetään syöminen.

Koulutusvaatimuksia elämänkumppanille?

Mulla oli syksyllä hirveästi kouluhommia ja tosi vähän aikaa ja inspiraatiota blogin kirjoitteluun. Sen takia blogin sisältö saattaa nyt näyttää siltä, että mun elämäni on pyörinyt pelkästään deittailun ympärillä. On mulla ihan oikeasti paljon muutakin elämää tenttikirjojen lukemisesta lastenhoitohommiin, mutta tästä aiheesta nyt sattuu olemaan sanottavaa. :D

Olen joutunut pohtimaan, mistä tietyt toiveeni kumppanin suhteen kumpuavat, siis ennakkoluuloista ja asenteista vai muilla perusteilla. Yksi tällainen on koulutus, ja sen miettimiseen mua ovat ajaneet miehet itse. En ole koskaan ajatellut olevani "koulutusrasisti", vaikka välillä kierrätänkin amiksiin ja teekkareihin liittyviä vitsejä siinä missä muutkin. Jostain syystä matalammin koulutetut miehet kokevat tarvetta vakuutella mulle, että ammattikoulutettukin voi olla fiksu ja sivistynyt.

No tottakai voi. Mulle ei ole tullut mieleenkään, etteikö voisi, vaikka myönnänkin, ettei mulla varmaankaan olisi stereotyyppisen ammattikoululaisen kanssa juurikaan yhteistä. Stereotypiat ovat kuitenkin eri asia kuin todellisuus. Kumpikin existäni on käynyt ammattikoulun, vaikka ovatkin sittemmin jatkaneet opintojaan. Monet fiksuimmista tuntemistani ihmisistä ovat siirtyneet suoraan ammattikoulusta työelämään. En muista koskaan ajatelleeni, että koulutus tai sen puute tekisi ihmisestä parempaa tai huonompaa.

Ihmisen "hyvyys" tai "huonous" sen sijaan on tyystin eri asia kuin se, onko hän toiselle sopiva elämänkumppani. Ja siihen koulutuksella minun mielestäni voi olla vaikutusta. Juttelin taannoin erään miehen kanssa, joka vaikutti kovin kiinnostuneelta minusta. Huomasin keskustelun aikana, että hän on minulle - jälleen kerran - aivan liian kiltti ja arka; minä olisin hänelle kumppanina lähinnä musertava. Viimeinen niitti oli, kun olin ensin kertonut opinnoistani yliopistossa ja kertonut harkitsevani tulevaisuudessa väitöskirjan tekemistä, ja kysyin sitten mieheltä, mikä hänen koulutustaustansa on. Vastaus: peruskoulu. Ei kuulemma amisaikoina oikein kiinnostanut.

Edelleenkään mä en pitänyt häntä huonona ihmisenä, mutta monesta syystä - koulutus mukaanlukien - väärältä ihmiseltä minulle. Jokaisella on oma tapansa löytää paikka tässä maailmassa, mutta sama pätee myös kumppanin valintaan. Jos koulutus on mulle tärkeä asia, kai saan pitää sen kriteerinä esimerkiksi treffiseuran suhteen siinä, missä joku korostaa vaikka pukeutumistyyliä? Sinänsähän en usein edes ajattele asiaa suoritetun tutkinnon vaan ihmisen yleisen sivistyneisyyden kautta, mutta tässä tapauksessa koulutuseron muodostama kuilu olisi ollut valtava: ammattikoulun keskeyttänyt liki kolmekymppinen mies ja tutkijanuraa suunnitteleva nuori nainen. 

Kun se yleissivistyskään ei tuntunut peruskoulutaustaa kummemmalla tasolla olevan, parisuhde tällaisen ihmisen kanssa olisi todennäköisesti molemmille osapuolille turhauttava. Mun tapani ajatella ja puhua on syvällisen keskustelun kannalta toiselle liian monimutkainen - ei siis parempi tai huonompi, vaan erilainen. Haluan kumppanin, jonka kanssa voin keskustella niin, ettei kumpikaan osapuoli tunne oloaan tyhmäksi, ja tästä itsensä tyhmäksi kokemisesta moni minua matalammin koulutettu mies usein raportoi. En mä halua aiheuttaa toiselle sellaista oloa, mutten myöskään tingi siitä, että mullakin on oikeus olla sellainen kuin olen. Koulutus kuulemma kuuluu mun puheissani, ja jos näin on, en halua sitä jarrutella.

Ilmeisesti "fiksut puheeni" antavat joillekin sen mielikuvan, että arvotan ihmisiä koulutuksen mukaan. Että pidän vain korkeakoulutettuja kunnon ihmisinä ja muita jonkinlaisena pohjasakkana. Näinhän en todellakaan ajattele, vaikka saatankin sanoa suoraan, että tarvitsen sivistyneen ja keskustelutaitoisen kumppanin. Jees-miehet ja ihansama-kaverit ovat ärsyttäviä, samoin ne, jotka eivät osaa perustella näkemyksiään asiallisesti. Näitä löytyy kuitenkin joka puolelta riippumatta siitä, mikä nimike tutkintotodistuksessa lukee. Mulle on yksi ja sama, mitä kumppanini tekee työkseen ja millä tulotasolla, kunhan hänellä on edes jonkinlaista käsitteellistä valmiutta ymmärtää minun työtäni ja opintojani. Suhteesta tulee kovin vaikea, jos keskustellaan suomeksi, mutta silti aivan eri kielellä.

Kertomus eräästä perjantai-illasta

Mulla on tapana lähteä toisinaan itsekseni kaupungille viikonloppuisin. Otan ehkä kirjan mukaan, juon lasin tai kaksi viiniä ja lähden takaisin kotiin. En etsi enkä kaipaa ketään seurakseni, vaan saatan vain katsella ihmisten menoa ympärilläni ja kuunnella sivusta, mistä toiset keskustelevat. Jos minua joku silti lähestyy, vaihdan kyllä yleensä hänen kanssaan muutaman sanan.

Viime viikon perjantaina istuin eräässä Hämeenkadun pubissa selailemassa matkailulehteä, kun viereeni pelmahti kaksi jo ilmeisesti jokusen tuopin nauttinutta kaverusta, arviolta 50 ikävuoden korvilla olevat mies ja nainen. He katsoivat minua hetken, mistä päättelin heidän kohta avaavan sanaisen arkkunsa, mutta keskustelunavauksen sisältö kyllä yllätti totaalisesti. Oot sä Oulusta?

Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä, mikä mut sai kaverusten mielestä näyttämään oululaiselta, mutta totesin heille, että en sitä ole. Seuraava kysymys oli, että mistä mä sitten tulen. Kerroin kotipaikkakuntani ihmetellen, mihin he pyrkivät. Olen asunut koko ikäni Pirkanmaalla, mikä saattaa jopa kuulua hämäläismurteestani, mutta: oot sä siis ihan syntyperänen?

Tilanne oli tässä kohtaa jo vähintäänkin huvittava, mutta vastasin myöntävästi ja kysyin ilmeisesti riittävän terävään sävyyn, että miten niin. Tästä päästiin humalaiselle tyypilliseen anteeksipyyntelyyn ja puolusteluun, että ei me toki millään pahalla - ja lopulta sain perustelun näille kysymyksille: kun me ei oikein tykätä maahamuuttajista.

Juttelin näiden toverusten kanssa hetken, ja mulla oli hervottoman hauskaa. Keskustelukumppaninani oli kaksi kännistä elämänkoululaista, joiden mielestä minä olin kaikesta päätellen ärsyttävä snobi, joka ei tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään. Ilmeisesti he olivat jonkun mutkan kautta saaneet kuitenkin sen käsityksen, että olen maahanmuuttaja (tai ainakin oululainen), sillä heillä oli suuri tarve varmistella, ymmärränkö sellaisia sanoja kuin siima ja liksa.

Se mulle ei sitten koskaan selvinnyt, millä logiikalla oululainen ja maahanmuuttaja ovat sama asia. Todennäköisesti en ole koskaan ollut riittävän humalassa ymmärtääkseni. Keskustelu meni vähitellen niin absurdiksi, että katsoin parhaaksi poistua toiseen paikkaan. Lähtiessäni toivotin toveruksille mukavaa loppuiltaa. Naureskelin kaksikon logiikalle vielä pitkään seuraavana päivänä. Juuri tällaisten kohtaamisten takia on hyvä välillä uskaltautua ulos yksin.

Nettideittaavat miehet

Heti alkuun se perinteinen disclaimer: puhun tässä miehistä vain, koska itse tapailen miehiä. Tässä nauretaan miesten kustannuksella, mutta kyllä me naisetkin töppäillä osaamme.

Vajaan vuoden aikana olen ehtinyt käydä lukuisilla treffeillä, jotka ovat jääneet siihen yhteen lyhyeen kahvitteluun. Sitäkin enemmän on tapauksia, joiden kanssa olen jutellut Tinderissä tai deittisivustoilla, ja tuumannut, että niitä ensimmäisiäkään livetärskyjä ei tule. Ja sitten on vielä se porukka, jonka viesteihin en edes vastaa. Syy voi olla joko viestissä itsessään tai sitten miehen profiilissa. Miehillä tuntuu välillä olevan tiettyjä harhaluuloja naisten ja nettideittailun suhteen. Taas tulee tyypittelyä ja usein kuultuja lauseita.

"Nyt kaikki naiset rohkeesti vaan jutulle!"
On totta, että deittailukulttuuri on edelleen sikäli aika konservatiivista, että aloitteen tekemisen oletetaan helposti olevan miehen tehtävä. Yllä olevan kaltaisissa lauseissa on kuitenkin kaksi pikku ongelmaa. Ensinnäkin se antaa helposti kuvan miehestä, joka kuvittelee hyppäävänsä himokkaiden sinkkunaisten virtuaaliseen mereen; hänelle internet on se ihmemaa, jossa saa naisia ihan vaan olemassaolostaan ilmoittamalla. No ei muuten saa. Toisekseen tätä rohkaisemista harrastavat usein sellaiset miehet, joiden profiilissa on kuva koiranpentusilmäisestä, hyvin kiltin oloisesta miehestä, jonka lähestyminen ei todellakaan jää kiinni ensisijaisesti rohkeuden puutteesta. (Pakko huomauttaa myös, että mun mielestäni tämä ilmaisu "jutulle" on vähintäänkin rasittava.)

"Nyt mulle nainen heti!"
Tähän päädytään siinä vaiheessa, kun rohkaisuista huolimatta naisia ei tulvikaan ovista ja ikkunoista. Uusuhmaikäisyys tosin ei ole kaikkien rohkaisijamiesten juttu, koska osalle vaatimusten esittäminen on suorastaan pelottava asia.

"Ei täällä näköjään ole kuin pinnallisia nirppanokkia."
Turhautumisen seuraava aste on nuriseminen siitä, että sopivaa naista ei ole löytynyt. Ja syyhän on ilmiselvästi naisissa itsessään. Katkeroituminen johtaa siihen, että koko naissukupuoli leimataan nirsoksi, pinnalliseksi ja kaikin puolin ikäväksi. Muakin on joskus valistettu siitä, miten kaikki me naiset haluamme tietynlaisen miehen - ja toki se on suorastaan hurmaavaa, kun toinen kertoo mulle, miten mä ajattelen. Syyttelyyn saatetaan myös liittää "uhkailua" siitä, että mies poistaa profiilinsa, jos kohta ei ala naisilta tulla viestejä. En ole tähän päivään mennessä vielä keksinyt, millä logiikalla mies kuvittelee kiinnostuksen silloin lisääntyvän.

Kuva ei toki liity aiheeseen millään tavalla, mutta halusin rytmittää tekstiä. Se on otettu kesällä Gdanskissa, minkä jälkeen käytin sitä Photoshopilla leikkiessäni.

"En mä jaksa lukea profiileja, tapaan mieluummin livenä."
Jep, mutta ei tullut mieleen että vastapuoli saattaisi arvostaa sitä että osoitat sen verran kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, että luet, mitä hän profiilissaan itsestään kertoo? Joillakin miehillä on hirveä kiire kasvokkain tapaamiseen, jopa silloin kun ainakin kovasti väitetään, että ollaan etsimässä ihan parisuhdetta eikä pelkkää seksiä. Päivän tai parin viestinvaihto verkossa on ylitsepääsemätön ongelma, jumiutumista "kirjekaveruuteen". Omaakaan profiilia ei vaivauduta päivittämään, vaan se saattaa ammottaa tyhjyyttään tai olla täynnä imeliä iskureploja, ja näiden perusteella naisen pitäisi sitten päättää, onko mies tutustumisen arvoinen. Jostakin kumman syystä nämä samat tapaukset tekevät aina välillä uuden profiilin ja viihtyvät eri nimimerkeillä samassa palvelussa kuukaudesta toiseen.

"Kysy jos haluat tietää jotain."
No toki. Sinänsä hyvä neuvo, mutta monellakohan naisella riittää kiinnostusta lähteä kyselemään kuvattoman ja tekstittömän profiilin omistajalta yhtään mitään?

*läählääh*
Läähätys- ja lässytysviestejä, joissa viljellään sellaisia sanoja kuin ihana, kaunis ja seksikäs saa eniten silloin, kun ei ole ladannut treffipalveluun kuvaa itsestään. Mies päättelee siis pelkän profiilitekstin perusteella, että olen kaunis ja ihana, eli toisin sanoen luulee naisen innostuvan imelästä paskanjauhannasta, joka on koristeltu kourallisella silmäniskuhymiöitä. Ei varmaan tule yllätyksenä, että nämä miehet etsivät yleensä itseään huomattavasti nuorempaa seuraa. Päättelyketju on luultavasti sen suuntainen, että koska naisella ei ole kuvaa profiilissaan, hänen täytyy olla hirveän epävarma ulkonäöstään ja siksi niin aivoton, että imartelu toimii, vaikka mies ei tiedä miltä nainen näyttää.

No millä niitä naisia sitten saa? Ei ainakaan ajattelemalla naisia yhtenäisenä joukkona "tavaroita", joita "saadakseen" pitää osata tietyt taikasanat tai olla tietyn näköinen. Voi ja kannattaa olla oma itsensä ja kunnioittaa vastapuolta sen verran, että edes yrittää nähdä tämän yksilönä ja on kiinnostunut siitä, mitä hän sanoo. Siitäkin huolimatta, että ollaan netissä, jossa copypaste-viestien lähettämisen houkutus on ilmeisesti joillekin suuri. Kukaan ei kiinnostu baarissakaan, jos toinen ei kerro itsestään mitään eikä näe esimerkiksi sen verran vaivaa, että pukisi puhtaat vaatteet ylleen. Sama se on netissäkin, jos profiili ammottaa tyhjyyttään. Valitettavasti teknologia ei ihmissuhteissakaan ole mikään oikotie onneen.

Erityistä herkkyyttä, erilaisia ihmisiä

Tutustuin erityisherkkyyteen terminä ja ilmiönä muutaman sattuman kautta hieman ennen kuin se ehti Suomessa tulla oikeasti tunnetuksi käsitteeksi. Perehdyin aiheeseen sen verran, että tunnistin piirteen itsessäni ja kiinnostuin siitä niin, että erityisherkkyys päätyi lopulta kanditutkielmani keskeiseksi käsitteeksi. Siinä vaiheessa oli jo ehtinyt räjähtää: yhtäkkiä erityisherkkyydestä puhuttiin sanomalehdissä, naistenlehdissä, blogeissa ja vaikka missä. Moni huomasi olevansa erityisherkkä ja ymmärtäviä kannanottoja tuli paljon, mutta tottakai siellä oli myös kritiikkiä ja soraääniä. Osa ei usko piirteen olemassaoloon lainkaan, toisten mielestä se on lähinnä huomionhakua ja "diagnoosi", jolla selitetään yksilön laiskuutta ja halua olla erityinen.

Erityisherkkyydestä löytyy tutkimustietoa, kuvauksia ja kokemuksia pilvin pimein, joten painotan tässä vain sitä, että kyseessä ei ole sairaus, vika tai vamma. Se ei ole diagnoosi, vaan piirre, jonka olemassaoloon ihminen ei itse voi vaikuttaa. Erityisherkkyydellä on fysiologinen perusta; lyhyesti ja erittäin karkeasti sanottuna se tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa tunne- ja aistiherkkyyttä, joka johtaa siihen, että erityisherkkä (eli HSP, kuten lyhennetään) kokee ylivirittyneisyyttä huomattavasti pienemmällä ärsykemäärällä kuin vähemmän herkkä. Piirteeseen liittyy tietysti paljon muutakin tunnusomaista, mutten mene tässä siihen - lisätietoa löytyy kyllä helposti googlailemalla.

On arvioitu, että väestöstä 15-20 % on erityisherkkiä. Se taas ei tee tästä sinänsä laajasta osuudesta herkkyydessään homogeenista - ei todellakaan. Herkkyyden ilmenemismuotojen kirjo on valtava, puhumattakaan siitä vaihtelusta, minkä kunkin yksilöllinen tapa käsitellä ja tulkita herkkyytensä aiheuttamia reaktioita tuo kuvioon. HSP-ryhmiä vaikka Facebookissa seuratessaan saattaa törmätä ensimmäisenä väsyneisiin ihmisiin, jotka kokevat tulleensa ymmärretyksi väärin. Tunteet ovat voimakkaita, jaossa on paljon runoja, voimalauseita ja kauniita kuvia. Puhutaan taiteesta ja kirjallisuudesta; monelle myös henkisyys on tärkeä osa elämää. Tämä hempeys ja tässä ajassa ehkä vähän oudoksuttukin "pehmeys" liitetään monesti erityisherkkyyteen.

Osittain kyse on siitä, että herkkyys ja varsinkin erityisherkkyys ovat todella hämääviä sanoja - suomenkielinen vastine termille highly sensitive person (HSP) on minusta epäonnistunut ja harhaanjohtava. Erityisherkkyys-termin tarkoitus ei nimittäin todellakaan ole tarkoitus olla arvottava saati oikeuttaa vaatimukset jonkinlaisesta erityiskohtelusta. Tiedän monen HSP:n loukkaantuvan tästä verisesti, mutta mä suhtaudun erittäin varauksella lauseisiin, kuten "koska olen niin herkkä". On hyvä pyrkiä elämään herkkyytensä rajoissa siten, ettei uuvuta itseään, mutta se ei myöskään saa olla tekosyy käyttäytymiselle, joka pahimmillaan venyy lähipiirin kontrolloinniksi ja manipuloinniksi. Onneksi sellainen taitaa olla kuitenkin suhteellisen harvinaista, joskin itse olen myös tämän varjopuolen "päässyt" näkemään.

Se, mitä haluan tällä postauksella sanoa, on että meitä erityisherkkiäkin on moneksi. Mun läheiseni eivät missään nimessä kuvailisi mua ensimmäisenä herkäksi, koska erityisherkkyys ei aina ole herkkyyttä siinä kulttuurisessa merkityksessä, joka sanasta monille tulee mieleen. Silti HSP-testeistä napsahtaa piirrettä osoittava pistemäärä silloinkin, kun vastaan kysymyksiin mahdollisimman varovasti ja jopa herkkyyttäni jarrutellen. Mulla on vahva intuitio siinä mielessä, että "haistan" yleensä nopeasti, voiko ihmiseen luottaa. Ruuhkaisen supermarketin käytävillä kaikuva tasainen puheensorina - eli jatkuva virta ärsykkeitä, joita en ehdi käsitellä kunnolla - saattaa saada mut voimaan fyysisesti pahoin, samoin kirkkaat valot. Olen tunnollinen ja tarkka, mutten pidä siitä, että työskentelyäni tarkkaillaan (edes teoriassa), minkä vuoksi viihdyn luennoilla usein takarivissä niin, ettei välittömästi takanani istu ketään.

Saatan olla ulkopuolisen silmiin toisinaan kovin kylmä ja rationaalinen, ja se saattaa hirvittää niitä, joiden herkkyys ilmenee toisin. Facebookin HSP-ryhmissä käydään aina välillä aika ikävän sävyistä keskustelua siitä, millainen "oikea erityisherkkä" voi ja saa olla. Siinä unohdetaan se, että erityisherkkyys on kuitenkin vain yksi piirre ihmisessä, yksi monien muiden joukossa. Se voi vaikuttaa elämään monin tavoin, toisinaan vahvastikin, muttei välttämättä ole se hallitsevin ominaisuus. Se ei määrää ihmisen arvomaailmaa, mielipiteitä tai tee ihmisestä ketään toista parempaa tai huonompaa.

Puolan reissu: Zakopane

Vihdoin on aika puhua Puolan matkani viimeisestä etapista ennen Gdanskin kautta Suomeen palaamista. Vihdoin, sillä Zakopane ja sen lähellä sijaitseva Tatran kansallispuisto olivat oikeastaan ne, joiden ympärille aloin matkaani alunperin suunnitella. Olin halunnut lähteä vaeltamaan ja valokuvaamaan Norjaan tai Islantiin, mutta niiden kalleuden takia sellainen ei tullut kuuloonkaan. Exäni ehdotti mulle Puolaa (jossa ei itsekään koskaan ole käynyt) ja minä ryhdyin tutkimaan, mitä nähtävää maassa voisi olla (ensimmäiset mielikuvani Puolasta eivät olleet erityisen imartelevia). Kun hoksasin Puolan ja Slovakian rajalla sijaitsevat Tatra-vuoret ja niiden ympärillä olevat kansallispuistot, kohdemaa oli selvillä.

Krakovasta pääsee Zakopaneen kätevimmin bussilla. Juna-aikataulut saattavat näyttää lyhyempiä kulkuaikoja kuin bussiaikataulut, mutta kokeneemmat kulkijat varoittelivat mua jo Gdanskissa, että käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto tuolle välille on bussi. Minä valitsin jo muutenkin tutuksi tuleen Polskibusin, mutta moni muukin firma tarjoaa edullisia matkoja Krakovasta Zakopaneen. Matka kestää pari tuntia.

Zakopane on kummallinen pieni kaupunki. Siis lähinnä siksi, että jostain syystä mä onnistuin eksymään siellä jatkuvasti. En pahasti toki, mutta suuntavaistoni tuntui olevan jatkuvasti täysin sekaisin, vaikka mulla oli karttakin. Muissa kaupungeissa mulla ei ollut vastaavia ongelmia edes ilman karttaa ja kansallispuistossakin pärjäsin lopulta aivan yllättävän vähällä kartanluvulla (tosin mulla oli kopio opaskirjan luvusta, jossa kävelemäni reitti kuvailtiin).

Suurin osa Zakopaneen tulijoista tulee kaupunkiin aika lailla pelkästään lähteäkseen vuoristoon. Kaupungin toinen suosittu aktiviteetti on shoppailu, ja pääkatu Krupówkin varrella onkin jos jonkinlaista putiikkia. Moni niistä keskittyy tietysti vaellusvarusteisiin ja urheiluvaatteisiin, mutta seassa on myös kaikenlaisia turistikrääsäkauppoja ja ketjuliikkeitäkin. Ja ravintoloita, kahviloita ja juustonmyyjiä kojuissaan. Zakopanen erikoisuuksia on oscypek-juusto, joka ymmärtääkseni tehdään lampaanmaidosta. Se on savujuustoa, järkyttävän suolaista sellaista, mutta toki myös todella hyvää ja hyvin säilyvää. Myyjiltä kannattaa kysyä muoviin pakattua juustoa, jonka voi hyvillä mielin kuljettaa lentokoneessakin.

Hostelliin mennessäni minut otti vastaan varsin persoonallinen nuori mies. Hän selitti innolla hostellista, kaupungista ja kansallispuistosta - moneen muuhun hostellityöntekijään verrattuna erinomaisella englannilla. Target Hostel on aika pieni ja siellä on omat puutteensa (vaikka nyt pistorasioiden vähäisyydestä alkaen, kun vaeltajien pitäisi öiden aikana pystyä lataamaan laitteitaan...), mutta henkilökuntaa ei todellakaan voi syyttää kiinnostuksen puutteesta. Kaikkiin kysymyksiin vastattiin perinpohjaisesti ja jos jokin asia vaikutti epävarmalta, siitä otettiin heti selvää.

Tatran kansallispuistoon ei saa jäädä telttailemaan. Siellä on vuoristomajoja, joihin pidemmällä vaelluksella olevat voivat majoittua, mutta maastoon ei saa jäädä yöksi. Säännöllä suojellaan sekä itse puistoa että siellä vaeltavia ihmisiä. Mä en ole partiotaustastani huolimatta kokenut vaeltaja, joten ajatukseni oli tehdä kolme tai neljä lyhyttä päiväretkeä. Se suunnitelma tyssäsi jo hyvissä ajoin Krakovassa, kun onnistuin tyypilliseen tapaani saamaan osakseni järkyttävän flunssan - lomalla. Tavoitteeksi tuli sitten olla maastossa sen verran, kun terveys antaa myöten, mikä lopulta tarkoitti yhtä päivää. Sen jälkeen olin lopen uupunut. Lisäksi toinen jalkani oli päättänyt kehittää itseensä jonkin sortin rasitusvamman, jonka ansiosta onnuin seuraavat päivät. Mutta tärkeintä oli, että pääsin edes yhtenä päivänä sinne, mihin olin halunnutkin!

Jos ei kovin pitkille ja raskaille reiteille lähde, Tatralla ei varsinaisesti tarvitse pelätä eksymistä. Se johtuu siitä, että puistossa on opasteita ja merkityiltä poluilta poistuminen on kai ainakin periaatteessa kiellettyä. Ja lisäksi siellä on koko ajan muitakin ihmisiä, ainakin kesäaikaan. Minä menin flunssaisena ihan riittävän haastavalta tuntuneen reitin, jossa oli suhteellisen vähän nousua. Reitin pituus oli jotakin kymmenen kilometrin luokkaa.

Kävellessäni hostellilta kohti kansallispuistoa järkyttävässä helteessä, olin aivan varma etten selviä päivästä elävänä. Helpotuksekseni puistossa oli kuitenkin miellyttävän viileää, vaikka aurinkokin välillä paistoi. Ja kyllä sinne meneminen kannatti! Monta kertaa pysähdyin valokuvaamaan, hengittämään puhdasta ilmaa ja ihan pelkästään huokailemaan maisemien upeudelle. Okei, jyrkkien nousujen aikana huokailin ihan myös huonoa kuntoani, mutta niin teki moni muukin. 

Oli aika hämmentävää, että monella puolalaisvanhemmalla oli puistossa mukana hyvinkin pieniä lapsia, joille reitti varmasti oli todella raskas jo pituutensa puolesta. Varsinkin erittäin epäergonomisen näköisillä varvassandaaleilla. Siellä ne mukulat silti menivät ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. (Koitapa saada suomalainen viisivuotias päiväksi tunturiin vaeltamaan.)

Vaellusreittini kohokohta oli Sarnia Skała -niminen huippu reilun 1300 metrin korkeudessa (yllä levähdyspaikalta otettu kuva ennen huipulle nousua, alempana muutama näkymä huipulta). Näkymät olivat aika mielettömät, ja unohdin hetkessä sen, että huipulle päästäkseni olin ehtinyt hikoilla ja puuskuttaa jo useamman tunnin. Jälleen huokailin raskaasti ihan vain siksi, että kaikkialla ympärilläni oli jotakin todella kaunista. En olisi malttanut laskeutua alas huipulta, ja näitä kuvia katsoessani haluan takaisin Puolaan, takaisin Zakopaneen ja kansallispuistoon.

Sarnia Skałalta lähdin (vastentahtoisesti) laskeutumaan alemmas, kohti Polana Strążyskaa, aukeata, jossa on pieni kanttiini. Siitä lähtee reitti kohti Zakopanea, mutta myös sivupolku Wodospad Siklawicalle. Se on vesiputous, jossa kaiketi on useampiakin osia jossain ylempänä vuoristossa, mutta josta monet käyvät katsomassa vain tämän yhden, pienen osan. Kävellessäni liukkaalla kivipolulla kohti vesiputousta vastaan tuli valtava lauma koululaisia opettajineen. Oppilaita - arvioni mukaan meikäläisiä kolmasluokkalaisia vastaavia - oli useita kymmeniä, varmaankin lähemmäs sata, opettajia ehkä kymmenkunta. Ja siitä huolimatta, että tämä revohka ehti poistua ennen minua, vesiputouksella oli aivan hurjasti porukkaa. 

Narisin tästä jo läheisilleni Facebookissa, mutta haluan valittaa samasta asiasta täälläkin. Mikä piru siinä on, että kun on kaunis luontokohde tai ihan mikä tahansa muukin nähtävyys, sen viereen (tai päälle tai alle) on pakko laittaa seisomaan perheen lapset yhdessä ja erikseen (ja molempien vanhempien kanssa sekä vanhemmat erikseen ja vielä mielellään koko perhe) ja räpsiä turistikuvia, joissa näkyy enemmän tekohymyjä ja jäykkiä poseerauksia kuin itse kohdetta? Ja tämä sama toistetaan jokaisen vähänkään nätimmän paikan kohdalla. Eikö lomalla voisi ottaa muitakin kuvia kuin selfieitä? 

Varsinainen mussutuksen kohde ei kuitenkaan ole se, millaisia kuvia kunkin puhelimesta ja kamerasta löytyy, vaan se, että jos kohde on varsin pieni ja paikalla on paljon ihmisiä, voisi oikeasti olla kiva idea miettiä, missä kohtaa niitä perhepotretteja kannattaa ottaa ja kuinka kauan aikaa siihen kannattaa käyttää. Kun siellä on muitakin ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua kuviinsa sinua, vesiputoukseen aseteltua kakaraasi tai esimerkiksi persettään kaivelevaa vaimoasi (perustuu muistikortiltani löytyneeseen kuvamateriaaliin). Yritin olla olematta turhan paljon toisten tiellä ja kuitenkin pitää puoleni saadakseni edes jonkun järkevän kuvan Siklawicasta. Ylempänä oleva kuva on vesiputousotoksistani vähiten epäonnistunut, ja siinäkin näkyy jonkun kengänkärki. Perkele.

Siklawicalta palasin takaisin Polana Strążyskalle ja siitä vähitellen alemmas, pois vuoristosta ja kansallispuistosta. Zakopanessa oli edelleen tukahduttavan kuuma, mutta mulla oli takanani upea päivä vuoristossa. Olin uupunut, mutta onnellinen siitä, että olin järjestänyt itseni tänne asti. Seuraavat päivät linkutin kipeän jalkani kanssa ostoskadulla ihmisvilinää ja kauppojen valikoimia katsellen, kävin huvittavassa pienessä nallekarhumuseossa ja suunnittelin matkan viimeisiä vaiheita ennen paluulentoa. Zakopanen kaupunki sinänsä ei oikein ollut mua varten; oikeastaan mulla oli jo ikävä aivan maan toisessa ääressä sijaitsevaa Gdanskia. Vuoristossa olisin toki viihtynyt useampanakin päivänä, jos olosuhteet olisivat siellä vaeltelun sallineet. Toivottavasti kuvista välittyy lukijallekin, miksi.

Muutama huonosti jäsennelty ajatus lasten maailmasta

Mä sain alkusyksystä töitä. Järjestin itseni erään liikuntakeskuksen lastenhoitopalveluun osa-aikaiseen työhön, jossa tehdään yksi lyhyt vuoro viikossa, ja palkkana on täysjäsenyys kyseiseen keskukseen. Köyhälle opiskelijalle todella iso juttu. Mun vakivuoroni on yksi viikon hiljaisimpia, joten olen päässyt vieläpä aika helpolla - syyslomaviikkoa lukuunottamatta. Silloin lapsia oli vahdittavana melkoinen lauma, tosin onneksi pääosin jo vanhoja tuttuja, joten suuremmilta itkuilta vältyttiin siitä huolimatta, että meno oli väliin aika hurjaa.

Tykkään hoitopalveluun tuotavista muksuista ihan järjestään, ja vanhemmatkin ovat olleet tosi ystävällisiä, vaikka toiminnastani välillä varmaan näkyykin, etten ole pienten lasten kanssa erityisen kokenut. Kai se on osin kokemattomuuttakin, mutta kyllä mä joitakin piirteitä nykykakaroissa ihmettelen. En välttämättä kauhistele, mutta ihmettelen.

Otetaan vaikka noiden ipanoiden tuotetietoisuus; se on välillä vähän pelottavaakin. Jos värityskuvakansiossa on kuvia Frozen-elokuvan Annasta ja Elsasta, ne viedään käsistä. Kyseisistä prinsessoista on muutenkin kovasti puhetta aina välillä, ja hassuinta on se, että kaikki Annaa ja Elsaa ihannoivat lapset eivät ole edes nähneet tuota Disneyn elokuvaa. En ole muuten minäkään, mutta olen vakavasti harkinnut leffan katsomista ihan vain siksi, että olisin paremmin tehtävieni tasalla.

Tällä viikolla töissä ollessani tajusin, ettei värityskuvakansiossa ole oikeastaan kuin Disneyn hahmoja esittäviä kuvia, ehkä jotain satunnaisia muistakin hyvin brändätyistä sarjoista. Ensin mietin, että pitäisikö pomolle vihjaista, että valitaan kansioon vähän vähemmän kaupallista kuvastoa, mutta sitten tajusin, että syy kuvavalikoimaan on ehkäpä kuitenkin se, että mukulat ihan itse pyytävät juuri näitä tiettyjä tuotteita: Annaa, Elsaa ja transformereita. Ja isommistakaan lapsista aika harva piirtää itse, vaikka tyhjääkin paperia olisi tarjolla.

Missä kohtaa sitten se pienten viaton kiinnostus vähän kaikkeen muuttuu trendeihin ja brändeihin suuntautuvaksi? Lastenhoitajana mun pienimmät "asiakkaani" eivät vielä puhu tai edes kävele. Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, koska heidän isompien sisarustensa puheet muuttuvat pienempien korvissa sen verran konkreettisiksi, että Frozen, minionit ja muut lasten suosiossa olevat jutut alkavat kiinnostaa. En mä sano, ettäkö ne sinällään turmelisivat ketään. Mä vaan ihmettelen, missä kohtaa ihmisessä herää sellainenkin tunne kuin muotitietoisuus.