Superhelppo soodaleipä

Itse leivottu, tuore leipä on hyvää ja kaiken lisäksi edullista. Kohotusaineena hiiva on se perinteisempi, mutta valitettavasti myös hitaampi. Vaikka tykkään leipoa, iskee aika usein malttamattomuus, enkä millään jaksaisi odotella taikinan kohoamista. Lisäksi hiivataikinan vaivaaminen on atoopikon käsilleni kauhistus - siis ei hiivan takia, vaan jauhojen. 

Soodalla kohottaessa taikinaa ei tarvitse juurikaan vaivata ja leipä syntyy nopeammin. Se on myös ihan yhtä hyvää, kuin hiivaleipäkin - tai ainakin minulle kelpaa, eikä kukaan muukaan ole valittanut, kun olen tarjonnut uunituoretta leipää. Ja tätä on tosiaan helppo ja nopea tehdä yllätysvieraillekin. :)

Tarvitset:

• 3 dl piimää
• ½ dl vettä
• 1 rkl rypsiöljyä
• 1½ dl kaurahiutaleita
• 5 dl vehnäjauhoja
• 1 tl ruokasoodaa
• ½-1 tl suolaa

Sekoita piimä, vesi ja öljy yhteen yhdessä astiassa ja loput ainekset toisessa. Tee kuivien aineiden keskelle kuoppa, kaada neste siihen ja sekoita taikinaksi. Lisää hieman vettä tai jauhoja, jos tarvetta on. Itse en yleensä vaivaa taikinaa sen kummemmin, kuin ehkä sekoittelemalla ja painelemalla sitä puuhaarukalla tai -lastalla hetken aikaa.

Laita taikina leipävuokaan, jauhota pinta, painele se tasaiseksi ja vedä pintaan veitsellä muutama viilto. Vaihtoehtoisesti voit muotoilla pyöreän (tai vaikka kuusikulmaisen, sama se mulle) leivän leivinpaperin päälle; pintaan kannattaa tehdä ristiviilto. Leipää paistetaan 225 asteessa noin puoli tuntia. Parasta se on tietenkin vielä lämpimänä, mutta säilyy hyvänä parin päivän ajan.

Soodaleipä on kai alkujaan irlantilainen leivonnainen. Tämä on monesta eri reseptistä oman ruokakaappini sisältöön soveltamani versio, jota on toki helppo tarpeen mukaan muokata edelleen. Olen tehnyt tätä leipää esimerkiksi kreikkalaiseen jogurttiin ja uskallan veikata, että maito tai soijamaitokin toimisi oikein hyvin. Rahkaakin voisi vedellä laimennettuna joskus kokeilla.

Joillakin ohjeilla leivästä tulee kovin murenevaista, mutta tämä versio pysyy suht hyvin koossa. Veikkaan, että kaurahiutaleilla on jotakin tekemistä asian kanssa. Niitä siis ehkä kannattaa käyttää, jos haluaa leivän pysyvän kasassa. Muuten leipään saa vaihtelua käyttämällä vehnäjauhojen rinnalla tai niiden sijaan muita jauhoja sen mukaan, mitä kaapin perukoilta sattuu löytymään. :)

Tomaatti-munakoisogratiini

Päätin eilen kauppareissulla, että teen tällä viikolla pitkästä aikaa yhtä niistä lempiruoistani, jotka olen löytänyt vegetarismin myötä kasvisreseptejä etsiessäni. Tätä on tarjottu myös erittäin nirsoille sekasyöjille, eikä valitusta ole kuulunut, joten vakuutan, että seuraavan reseptin kokeileminen kannattaa. :) Tomaatti-munakoisogratiinin tekeminen vie hieman aikaa, eli akuuttiin nälkäkuoleman tunteeseen tästä ei ole helpottajaksi. Lainkaan vaikeaa tämän herkun valmistaminen ei kuitenkaan ole. Alkuperäinen resepti on kanadalaisen tv-kokki Laura Calderin käsialaa. Minun versioni on hieman muokattu, koska teen tätä yksin asuvan opiskelijan budjetilla ja aikataululla.

• 5 isoa tomaattia
• 2 suurehkoa sipulia
• 2 munakoisoa
• 1-1,5 dl korppujauhoja
• 1 pallo mozzarellaa
• oliiviöljyä
• mustapippuria
• valkosipulijauhetta
• Provencal-yrttiseosta
• paprikajauhetta

1. Kuumenna 2 rkl oliiviöljyä esim. wokkipannulla ja lisää paloitellut sipulit.

2. Kun sipulit ovat pehmenneet kunnolla, lisää paloitellut tomaatit. Älä koverra tomaatin pehmeää sisusta pois, koska sipuli-tomaattimössön neste tulee siitä.

3. Hauduta sipulit ja tomaatit paksuksi "kastikkeeksi" ja mausta makusi mukaan pippurilla, valkosipulilla ja yrteillä. Kastikkeen valmistuminen vie 10-20 minuuttia, koska tässä versiossa tomaattia on alkuperäistä vähemmän. Mulle kävi tällä kertaa niin, että kastikkeesta ehti hautua vähän turhankin paljon nestettä pois. Mua se ei erityisesti nyt haitannut, mutta asian olisi varmasti voinut korjata lisäämällä seokseen vähän vettä. Haudutusajan pidentäminen veden avulla voi olla ihan hyväkin juttu, jos haluaa varmistaa, että soosi on taatusti hyvää; toinen vaihtoehto on tietysti lisätä tomaatin määrää, jolloin itse ruokaakin tulee enemmän.

4. Siivuta munakoisot noin sentin paksuisiksi palasiksi. Voitele ne oliiviöljyllä, mausta pippurilla ja paista 230-asteisessa uunissa ensin n. 15 minuuttia. Käännä palaset ja paista vielä n. 10 minuuttia. Alkuperäisessä ohjeessa munakoisot voidellaan oliiviöljyllä molemmin puolin, mutta minulle riitti vain toisen puolen voitelu.

5. Sekoita korppujauhoihin paprikajauhetta (minä laitoin vajaan teelusikallisen) ja levitä tomaatti-sipuliseosta ohuelti uunivuoan pohjalle. Lado seuraavaksi päällekkäin munakoisoa, tomaattikastiketta ja korppujauhoja, kunnes vuokasi on täynnä. Päällimmäiseksi tulee tietenkin korppujauhokerros ja halutessasi mozzarellaa tai muuta juustoa.

6. Paista 190-asteisessa uunissa n. 30 minuuttia, kunnes gratiinin pinta on saanut kauniin värin.

Tämä ei siis ole gratiini siinä suomalaisten ehkä paremmin tuntemassa "parsakaalisekoitusta kermassa uitettuna" -mielessä. Hyvää se kuitenkin on, joskin proteiinin lähteenä melkoisen huono. Siksi sitä kannattaa nauttia esimerkiksi jonkin proteiinipitoisemman ruoan lisukkeena tai ainakin ottaa seuraksi raejuustoa, kananmunaa tms. Tämä ei myöskään ole mitään suurinta mahdollista terveysruokaa, vaikka valtaosa rasvasta onkin tyydyttymätöntä. Runsas oliiviöljyn käyttö lisää kuitenkin reippaasti ruoasta saadun energian määrää. 

Mutta toisinaan saa herkutella, ja onhan tämä nyt todella paljon parempi vaihtoehto kuin hampurilaisateria; pohjimmiltaanhan kyseessä on kuitenkin kasvisruoka. Siitähän tämä on vielä ihan erityisen kiva ruoka, että se tosiaan vaikuttaisi maistuvan myös sekasyöjille ja on helposti muokattavissa sellaiseksi, että samasta vuoasta voi ottaa annoksensa niin vegaani kuin keliaakikkokin. :)

Mehukeittoa opiskelijabudjetilla

Mulla on ongelma. Monen muun tavoin tykkään sotkea maitorahkaani ja aamupuurooni mehukeittoa (tai joskus myös mangopilttiä, namnam), mutta koska edes yritän elää terveellisesti, ne ihan normaalit mehukeitot ei käy. Niissä kun on aika paljon sokeria. Sitten on tietysti light-versioita, mutta ne makeutetaan aspartaamilla, jota sitäkin mielelläni välttelen. Ainoa löytämäni poikkeus on Valion mehukeittosarja, jossa on pari sellaista vaihtoehtoa, joissa osa sokerista on korvattu stevioglykosideilla.

Steviamehukeitot on hyviä (vaikka niissäkin sitä sokeria toki on, mutta vähemmän kuin "tavallisissa" mehukeitoissa), mutta pidemmän päälle opiskelijabudjetin kannalta melko hintavia. Piti siis keksiä jotain muuta ja päätin tehdä mehukeittoni itse. Eihän se kovin vaikeaa ole. Koska mulla ei tällä hetkellä ole pakastimessani marjoja - ja jos olisi, en todellakaan keittelisi niitä kiisseliksi - ja kriteerinä oli pieni budjetti, kiehautin mehukeittoni tiivisteestä. Niitä onneksi löytyy jo sokerittomana ja aspartaamivapaana: ainakin Marlilla on valikoimissa useitakin sukraloosilla makeutettuja mehutiivisteitä. Koska ensimmäinen erä on aina kokeiluerä, valitsin tutun ja turvallisen mansikan.

Ja kyllähän se nyt ihan asiansa ajaa. Seuraavaan erään voisin lisätä mausteeksi vaikka tilkan sitruunamehua, mutta kyllä tuo puuron ja rahkan seassa maistuu tuollaisenaankin, kuten oli tarkoituskin. Aikaa keittelyyn ei kulu paljon mitään ja reseptikin on ihan yksinkertainen:

- 15 dl tiivisteestä valmistettua mehua halutun vahvuisena (pullossa lukeva ohje on 1:5, itse laitoin 1:4)
- 3 rkl perunajauhoja

Mehu kuumennetaan kattilassa kiehuvaksi, minkä jälkeen vesitilkkaan sekoitettu perunajauho valutetaan joukkoon koko ajan sekoittaen. Tämän jälkeen seos kuumennetaan vielä kerran siten, että se "pulpahtaa" kerran ja homma on siinä. Kyllä voi köyhä olla onnellinen kun löytää taas yhden tavan päästä vähän halvemmalla. :)

Ajatuksia laihtumisesta

Hiljaisuutta piisaa blogissa edelleen, koska sairaslomasta toipuminen (heh heh) vie multa vielä tosi paljon energiaa. Tupareista on pian kaksi viikkoa ja musta tuntuu edelleen, että siitä huolimatta, että rakkaiden ystävien kokoaminen yhteen oli mukavaa - monia en ollut nähnyt pitkiin aikoihin - ja ilta oli ainakin näin emännän näkökulmasta onnistunut, koko juhlien järjestäminen oli tähän väliin vähän liikaa. Mä kun huolehdin (kuulemma turhankin paljon) vieraideni viihtymisestä ja siitä että ruoka ja juoma riittää, eli pienimuotoisempikin illanvietto nostaa mun stressitasoni hetkellisesti pilviin. Mutta hengissä hei ollaan ja jos jotakin uutisia on, niin hyvää tässä on se, että kouluhommat etenee, ruokavalio on ainakin kohtalaisessa kuosissa ja liikunta maistuu. :)

Mulla ei ole valitettavasti tarjota itselleni tai muillekaan mitään tarkoituksella otettuja ennen/jälkeen -kuvakollaaseja kroppani kehityksestä, enkä edes omista vaakaa, mutta vaatteet ja peilikuva kertovat, että kyllä mä jotakin olen tehnyt oikein. Tupari-iltana onnistuin sotkemaan farkkuni, jotka mun piti yhdistää pari vuotta sitten ostamaani juhlatoppiin. Kyseinen toppi oli vuosi sitten mulle liian pieni (koska fuksivuosi ilmeisesti lihottaa jopa alkoholin kohtuukäyttäjää), mutta nyt se taas sopii. Kun farkut lensivät pyykkikoriin, piti pukeutumissuunnitelmiakin muuttaa.

Kaivelin vaatekaapin perukoilta muistaakseni lukion ensimmäisen tai toisen vuoden puurojuhlaan ostamani mekon, ja toivoin sormet ja varpaat ristissä, että a) mahtuisin siihen ja b) mekko pysyisi koko illan ajan ehjänä päälläni, enkä tursuaisi siitä ulos. Mekon vetoketjua kun sai jo ostohetkellä vähän kiskoa ylöspäin. Nyt se kuitenkin liukui kiinni aivan vaivattomasti - ja se jos mikä todistaa, että vaikka kropassa on voinut tapahtua muitakin muutoksia vielä lukioaikojen jälkeen, niin olen mä jonkun verran laihtunutkin. Kiloina ja sentteinä en osaa asiaa kommentoida millään tavalla, vaatekoko on todennäköisesti entisen L-XL sijaan M-L tai 42-44 sijaan 40-42. Pitkälle ja harteikkaalle naiselle mielestäni ihan terveet lukemat, 180 cm ja koko 34 kun eivät minusta oikein istu yhteen.

Ja millä tämä ihme on sitten saatu aikaan? Itse asiassa melkein huomaamatta, lopulta aika pieniltä tuntuvilla muutoksilla, jotka sitten kuitenkin ovat aika merkittäviä. Väitän, että pääsyyt ovat seuraavat:

- Kasvissyönti. Olen joskus aiemminkin todennut, että rajoittaessani lihatuotteet ruokavaliostani pois syömiseni monipuolistui huomattavasti - ja toki kasvisten osuus aterioilla pomppasi melkoisen paljon ylöspäin. Leipä on edelleen mun suurin paheeni, mutta olen saanut vähennettyä sen syöntiä jonkun verran ja toisinaan pidän kuuriluontoisesti kokonaan leivättömiä jaksoja. Juustoista valitsen vähärasvaisempia vaihtoehtoja, täysrasvaisia juustoja en juurikaan enää osta. Mutta koska kasvikset ovat täyttäviä, mutta sisältävät niukasti energiaa, plussakaloreiden kerääminen on huomattavasti epätodennäköisempää, kun kasvikset ovat ruokavaliossa pääosassa. Näinhän sen tosin pitäisi mennä, vaikka lihaa söisikin, mutta minun kohdallani vegetarismi näköjään toimii paremmin.

- Hyötyliikunta. Avoliiton päättymisen jälkeen tuli muutto paikkaan, jossa palvelut ovat lähellä ja bussipysäkki entiseen verrattuna kaukana. Jos mä saatoin ennen vilkaista keittiön ikkunasta viereiselle päätepysäkille ja tuumata, että ehdin vielä pinkoa alle 100 metrin matkan bussille, nyt lähimmälle pysäkille on yli puoli kilometriä matkaa. Sinällään ei paljon, mutta kun ajatellaan, että pelkästään bussipysäkille kuljettu matka on moninkertainen edelliseen verrattuna ja kauppareissutkin täytyy tehdä auton sijaan kävellen, askelia tulee melkoinen määrä lisää - ja toki se täytyy jossain näkyäkin, kun en syö ainakaan aiempaa enemmän.

- Säännöllinen liikunta. Siinä, missä mulle saattoi joskus aiemmin tulla kuukausienkin treenitaukoja, ne ovat nyt supistuneet korkeintaan pariin viikkoon ja muuttuneet hyvin poikkeuksellisiksi. Vähintäänkin käyn kävelemässä ja salillekin tykkään mennä. Liikunnasta on tullut tapa, josta haluan pitää kiinni nyt, kun saan harrastaa sitä tavoilla, joista nautin, eikä kukaan arvostele tekemistäni (vrt. koululiikunta).

- Satunnaiset dieettijaksot. Mä en usko pysyvään painonpudotukseen tiukkoja dieettejä noudattamalla, kilot ei pysy pois kuin oikealla elämäntapamuutoksella. Mun syömistottumukset on yleisesti ottaen ihan kohtuulliset - tosin terveellisyys ei nyt tässä ole sama asia kuin tämä juttadieetteihin kuuluva rahkan, raejuuston ja ravintolisien pyhä kolminaisuus. Toisinaan lipsumista kuitenkin tapahtuu, ja silloin oikaisen ruokailuani takaisin oikeille raiteille esimerkiksi juurikin näillä fitnessdieeteillä, joita noudatan kohtalaisen tarkasti muutamasta päivästä pariin viikkoon ja sitten taas höllennän ns. normaaliin päiväjärjestykseen. Toki joudun soveltamaan kasvissyöntini takia jonkun verran, kun noissa ruokaohjeissa yleensä on sitä kanaa ja lihaa. Tarkoitus ei näillä dieettijaksoilla ole erityisesti pudottaa painoa, vaan lähinnä muistuttaa itseäni siitä, miten kannattaa syödä. Kävisi se varmaan muullakin tavalla, mutta mä olen kokenut tämän itselleni hyväksi.

Ei siis ihmedieettejä, nälkäkuureja, hiilarikammoa tai mitään muitakaan vippaskonsteja. Eikä ääripäästä toiseen luisumista: en mä ole kokenut tarvetta ruveta yhtäkkiä sohvaperunasta fitnessammattilaiseksi, vaikka salitreenistä sinänsä tykkäänkin. Tuntuu, että monella muulla se kultainen keskitie on jotenkin jäänyt huomaamatta, kun joka tuutista tulee tarinoita näistä oman elämänsä sankareista, joiden laihdutus ei lopu normaalipainoon, vaan vasta siihen kun noustaan kisalavoille rasvaprosentilla nolla. Se hyöty tästä fitnessbuumista tietenkin on ollut minunkin kannaltani, että tietoa, vinkkejä ja vertaistukea löytyy vaikka millä mitalla, kunhan sitä osaa hakea järkevistä lähteistä.

(Ensimmäistä kertaa mua muuten vähän häiritsi kirjoittaa pitkää tekstiä ilman kuvitusta. Ilmeisesti olen onnistunut blogeja selaillessani aivopeseytymään siihen, että postaukset pitäisi kuvittaa jostain kopioiduilla motivaatiolauseilla ja treeni- ja ruokakuvilla. Hyi olkoon.)

Juustoa. Leipäjuustoa.

Eräs lukuisista syistä siihen, miksi musta voi tulla ja tulikin maitotuotteita ja kananmunaa käyttävä kasvissyöjä, mutta ei vegaania, on juusto. Siitäkin huolimatta, että olen varsin tietoinen siitä, että kaupasta löytyy vegaanisiakin juustoja. Kuulun siihen kansanosaan, joka inhoaa homejuustoja yli kaiken, mutta kaikki muu juusto sitten maistuukin; nykyään jopa entiset ei-niin-suuret-suosikkini parmesaani ja vuohenjuusto - tosin kohtuus kaikessa.

Suuri juustoherkkuni ja itse asiassa varmaan suurin herkkuni ikinä on koko pienen ikäni ollut leipäjuusto. Tai juustoleipä - en ole ihan varma siitä, kumpi nyt on oikea ilmaisu ja onko kyseessä kaksi eri juustoa vai yhtä erilaiset asiat kuin vihta ja vasta. Meillä sitä kuitenkin on kutsuttu leipäjuustoksi, joten sillä nimellä se nyt tässäkin menee.

Lukiossa englanninopettajamme kertoi olleensa yliopistoaikanaan suullisessa englannin tentissä, jossa tentaattori antaa aiheen, josta opiskelija sitten lörpöttelee aikansa englanniksi. Opettajamme englannin kielen taidossa tuskin oli mitään vikaa, mutta tentti oli osoittautunut varsin vaikeaksi, koska hänen tehtäväkseen tuli kertoa, miten juustoa valmistetaan. Ei kuulemma olisi onnistunut suomeksikaan.

Ei minultakaan ennen tätä päivää. Puputettuani parikymmentä vuotta kaupan leipäjuustoja päätin kokeilla, miten tuota herkkua valmistetaan opiskelijabudjetilla kerrostaloasunnossa. Luin netistä ja keittokirjoista useita erilaisia leipäjuusto-ohjeita ja sovelsin niitä siten, että homma onnistuu lyhyehkössä ajassa kissataloudessakin. Toisissa ohjeissa puhutaan perinteisestä leivinuunista, jota meiltä ei luonnollisestikaan löydy ja vastalypsetystä maidosta, jota sattuneesta syystä ei nyt ollut saatavilla. Jonkun lähteen mukaan heraa pitää valuttaa juustomassasta harsotetussa siivilässä tai lävikössä yön yli, joissakin ohjeissa neuvotaan painelemaan massaa hetken aikaa.

Mun sukuni on hämäläistä, eikä lähipiirissäni ole ketään muutakaan, joka olisi mulle Kainuun ja Lapin juustokikkoja opettanut. Siksi tämä juusto on todellakin oma sävellykseni aiheesta, eikä varmastikaan kaikkien perinteiden mukainen. Mutta näin minä juustoni tein:

Tarvittavat elintarvikkeet ovat yksinkertaisesti kevytmaito, suola ja juustonjuoksutin. Viimeksi mainittua saa apteekeista; pieni pullo maksaa 5-6 euroa ja riittää useampaan juustoerään, juoksutinta kun ei tarvita kerralla kovin suuria määriä. Lisäksi suosittelen lämpimästi varaamaan paikalle puolison tai muun apuhenkilön, joka pitää mahdolliset lemmikkieläimet turvallisella etäisyydellä keittiöstä ja auttelee tarvittaessa muutenkin.

Maito lämmitetään kattilassa kädenlämpöiseksi. Minä käytin juustooni neljä litraa kevytmaitoa; suuremman/paksumman juuston saa tietenkin suuremmalla nestemäärällä. Kun maito on lämmitetty, siihen lisätään juustonjuoksutinta ja suolaa hyvin sekoittaen. Minä laitoin kumpaakin kaksi teelusikallista. Tämän jälkeen seoksen annetaan yksinkertaisesti olla lämpimässä paikassa (ei siis kuitenkaan kuumalla levyllä) sekoittamatta; puolisen tuntia riittää.

Kun kattilaan seuraavan kerran laittaa kauhan tai veitsen, maito on "hajonnut" heraksi ja juustomassaksi. Tässä kohtaa ne erotellaan toisistaan parhaaksi katsotulla tavalla. Heran voi kaataa pois tai mieluummin tietenkin ottaa talteen, pakastaa ja käyttää leivonnassa. Juustomassa kipataan lävikköön tai siivilään, jotta siitä saadaan irrotettua vielä lisää heraa. Tässä kohtaa on ohjeiden kirjosta päätellen yksi olennainen valinnan paikka: joko massaa painellaan ja puristellaan käsin tai se jätetään yön yli valumaan. Minä valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. Valutusalustana toimi tiskialtaaseen asetettu kulho.

Seuraavaksi asetin (jälleen tiskialtaan päälle) uuniritilän ja sen päälle leivinpaperin, johon kumosin juustomassan valumaan vielä hetkeksi ja siistin sitä tasaisemmaksi kasaksi. Uunin lämmitin 300 asteeseen ja käytin grillivastusta. Alatasolle on hyvä laittaa syvä uunipelti, jotta hera valuu juustosta sen päälle eikä uunin pohjalle, jos on valuakseen. Ensimmäinen paistoaika on 10-15 minuuttia, kunnes juustoon tulee niitä leipäjuustolle ominaisia tummia pilkkuja.

Tämä on ehkä juuston valmistuksen hankalin kohta. Ei muuten, mutta varovaisuutta vaativan luonteensa vuoksi. Uunista nostetusta juustosta valuva hera kun tosiaan on polttavan kuumaa, eikä sitä soisi saavan iholleen. Työskentelyalustalle kannattaa laittaa leivinpaperia ja vaikka pari puhdasta käsipyyhettä, jotka imevät heran itseensä. Juuston päälle asetetaan puhdas leivinpaperi, jonka päältä sitten painellaan esimerkiksi uunivuoan pohjalla, jotta juustosta saadaan litteä, halutun paksuinen levy. Ja nyt se "vaikea" osuus, jossa apukädet saattavat olla tarpeen: juusto pitää tavalla tai toisella saada käännettyä, jotta se saadaan paistettua pilkulliseksi toiseltakin puolelta. Paistoaika on kymmenisen minuuttia. Uunista nostetun juuston annetaan jäähtyä rauhassa leivinpaperin ja pyyhkeen alla.

Ja sitten itsekritiikkiä: juustomassaa oli paistoaikaan ja -lämpötilaan nähden liian vähän, joten juustosta tuli ohut ja siksi melko kuiva. Myös suolaa voisi seuraavalla kerralla laittaa hiukan enemmän. Mutta oppirahat on maksettava, ja seuraavalla kerralla osaan ehkä jo vähän paremmin. Eikä siitä kaikesta huolimatta pahaa tullut.

Yllärijuhlat

Rakas ystäväni Claire muuttaa viikonloppuna uuden opiskelupaikkansa perässä toiselle paikkakunnalle. Se tarkoittaa sitä, että me nähdään entistä vähemmän ja tapaamiset pitää sopia entistä tarkemmin ja tiukemmin aikataulutettuna. Skype, Facebook ja WhatsUpp lohduttavat toki hieman, mutta ei ne livenä näkemistä koskaan korvaa.

Henkilökohtaisesti inhoan yllätyksiä, varsinkin ajatusta yllätysjuhlista. Paitsi kun olen itse järjestävänä tahona. Silloin mä suorastaan rakastan yllätyksiä. Näin Clairen tulevassa muutossa loistavan tilaisuuden järjestää yllätysläksiäiset, joita me ollaan tyttöporukalla pahaa-aavistamattoman neidin selän takana valmisteltu viikon ajan.

Claire itsehän kuvittelee olevansa tulossa meille tänään ihan vaan vaihtamaan mun kanssani kuulumisia (meidän kohdalla tosin ehkä voisi sanoa, että vaihtamaan valituksia) ja ottamaan lisää traumaattista valokuvaa. Olen luvannut myös laittaa ruokaa, mutta veikkaan, että Claire ei todellakaan odota, että pöydässä on juustokakkua, mutakakkua, lämpimiä voileipiä, dippivihanneksia ja Fresitaa. Sillä ei myöskään ole mitään aavistusta siitä, että täällä on mun lisäkseni koko jengi paikalla.

Vielä jonain päivänä mä onnistun tekemään juustokakun, jossa on nätti ja tasainen pinta...

Tätä postausta lukiessanne totuus on jo paljastunut juhlakalullekin, mutta vielä tätä kirjoittaessani mä hihittelen Clairen muutaman päivän takaiselle viestille, jossa se onnitteli mua "laihdutussaavutuksestani" (mahdun taas lukioaikaisiin farkkuihini, nähkääs) ja ehdotti vissiin puolitosissaan, että pidetäänkö sen kunniaksi kakkubileet. Ei muuten tiedäkään, miten lähelle osui.

Itsekeskeinen kasvissyöjä

Laskeskelin kevättalvella mielessäni, että punaisesta lihasta luopumisessa on enemmän hyvää kuin huonoa. Sianliha ei ole lihatuotteista terveellisintä, naudanliha on kallista - lampaasta, riistasta ja muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Ja siihen loppui se jatkuva jauhelihan puputtaminen, jota meillä harrastettiin vain, koska jauheliha on helppoa ja halpaa. Kaiken lisäksi sain lopultakin erittäin hyvän syyn kieltäytyä suurista ruokainhokeistani maksalaatikosta ja kinkkukiusauksesta. Ei tarvitse loukata ketään, koska on paljon helpompaa (ja kohteliaampaa) sanoa "ei kiitos, minulla on ruokavalio" kuin "ei kiitos, keitoksesi hajukin oksettaa".

Tässä vaiheessa kaikilla särähtelee korvaan pikku ristiriita: eihän punaisen lihan jättäminen pois ruokavaliosta ole kasvissyöntiä nähnytkään. Paitsi ehkä suomalaisen miehen mittapuulla, koska kasvikset on pupuja ja hippejä varten ja kanaruoat naisten kotkotuksia. Puolisoni mielestä lihattomasta ateriasta puuttuu jotakin olennaista (eli se liha) ja vapaaehtoinen (eli ei sairauteen tai allergiaan perustuva) kieltäytyminen jostakin ruoka-aineesta on itsensä kiduttamista. Minä olen eri mieltä, koska yllättäen kävikin niin, että heti, kun ryhdyin rajoittamaan ruokavaliotani, se itse asiassa monipuolistui. Varmaan juuri sen takia, että kaupassa piti oikeasti miettiä, mitä syö sen sijaan, että olisi vain automaattisesti heittänyt kärryyn pari pakettia sika-nautaa. Toisaalta kanasuikaleisiin oli jo syntymässä sama riippuvuus, joten tuumasin, että miksipä en söisi vielä monipuolisemmin - ja jätin siipikarjan ja merenelävätkin pois ruokavaliostani.

Olen nyt siis lakto-ovo-vegetaristi. En syö lihaa, mutta käytän kananmunia ja maitotuotteita, joista en usko ihan äkkiä luopuvani. Syitä on monia, mutta suurin lienee se, että mulla ei ole kasvissyöntini takana mitään suurta aatetta. Mä en näe sekasyöntiä eläinten kiduttamisena, vaikka olen ilman muuta sitä mieltä, että päätyi eläin ihmisen lautaselle tai ei, sitä on sen eläessä kohdeltava hyvin ja mahdollisimman vähän kärsimystä aiheuttaen. Arvostan ihan oikeasti sitä, miten vegaanit näkevät eettisen ja eläinystävällisen elämäntapansa eteen vaivaa. Minusta siihen ei ole. Mä olen kasvissyöjä puhtaasti itsekkäistä syistä, pääasiassa kasvisruokavalion terveellisyyden takia (vaikka toki kasvisruoastakin saa helposti epäterveellistä). Se, miten eläimet ja ympäristö ehkä hyötyvät tästä mun valinnasta, on sitten tietenkin vain plussaa.

Ja onhan tää uusi ruokavalio vielä kokeiluvaiheessakin: takana on vasta puolisentoista viikkoa. Tähän mennessä olen ollut oikein tyytyväinen. Lihalle löytyy useita "korvikkeita" soijatuotteista quorniin ja esimerkiksi pakasteosastojen valikoimat on ilahduttavan hyvät; kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja alusta asti. Toisaalta tää ei ole mulle niin sydämen asia, ettenkö voisi joskus ottaa jotakin lihaa takaisin ruokavaliooni. Puolisoni nimittäin kokee välillä hankalaksi sen, että emme syö samoja ruokia. Hän kun kaipaa sitä lihaa - ja minä taas en ole valmis uhraamaan parisuhdettani ravitsemustottumusten takia.

Toisin sanoen pointtini oli ehkä siinä, että kasvissyöjän seurassa ei aina kannata tuntea itseään huonoksi ihmiseksi. Eihän tämäkään postaus ollut saarna siitä, miten lihan syöminen on suuri rikos eläimiä kohtaan, vaan kooste sitä, miksi koen kasvisruokavalion olevan itselleni hyödyksi. Toisaalta kasvissyöjää kohtaan ei kannata ottaa hirveän uhmakasta, "syön tässä sun nähden nyt veristä pihviä ettet vaan luule pystyväsi aivopesemään mua sun hippiruokavalioon" -asennetta. Lihattoman ruoan valitsemisen takana kun voi olla yllättävänkin itsekeskeinen syy, eikä kasvisten mussuttajaa välttämättä kiinnosta pätkän vertaa, mitä toisten lautasilta löytyy.

Huonosti käyttäytyvät sushin syöjät

Näin viime yönä unta kissanpennusta, joka istui edessäni olevan sushilautasen reunalla. Herätessäni mulla oli sitten tietenkin sushi mielessä (kissanpennut on aina) ja päätettiin puolison kanssa lähteä Marusekiin kokeilemaan sushi-buffetia. Sunnuntaisin Marusekissa on siis vain noutopöytä, josta saa misokeittoa ja sushia; listalta ei tilata mitään ruokia. Paikka itse on joka kerralla yhtä viihtyisä ja ruoka hyvää, mutta tänään pisti kyllä pahasti silmään ihmisten käyttäytyminen, tai pikemminkin käytöstapojen puute.

Ensinnäkin kun kyseessä on päivä, jolloin ravintolasta ei saa mitään tyypillisesti lapsille kelpaavaa ruokaa (en tosin tiedä, saako Marusekista nakit ja muusi -tyyppisiä perusannoksia ollenkaan), vaan siellä tarjotaan jotakin, jota kaikki aikuisetkaan eivät voi sietää, onko ravintolaan pakko tulla juuri silloin pienten lasten kanssa? Ihan pakko? Jos tietää lastensa pitävän merilevän mausta, avokadosta, äyriäisistä ja wasabista niin okei, mutta hiukka epäilen, suostuuko keskiverto 4-vuotias niitä kuitenkaan syömään, hyvä jos maistamaan.

Ongelma ei nyt ole kuitenkaan siinä, että "erikoista" ruokaa tarjoavaan ravintolaan tullaan lasten kanssa. Päinvastoin, mä pidän oikein hyvänä, että lapsia opetetaan syömään erilaisia ruokia. Sen tilaisuuden voisi kuitenkin valikoida paremmin, ihan muita asiakkaita (ja henkilökuntaakin) ajatellen. Jos seisot sen muksusi kanssa 5 minuuttia siinä pienen noutopöydän edessä ja käyt läpi kaikki 20 sushilaatua, että "haluisit sä tollasen, söisit sä tota" ja kaiken lisäksi se kakara lääppii niitä ruokia sormillaan kysyessään että "äiti mitä toi on" niin totta helvetissä siinä lapsirakkaammankin kanssaruokailijan verenpaine nousee. Jos ei ole varma, millaisesta ruoasta se nappula tykkää, uuteen ruokakulttuuriin kannattaisi ehkä alkaa tutustua päivänä, jolloin tarjonnasta voi rauhassa keskustella henkilökunnan kanssa ja tilata tarvittaessa listalta jotakin muutakin kuin sushia. Vaihtoehtoisesti voi sitten latoa omalle lautaselleen useita laatuja ja miettiä siellä pöydässä, mitä lapsi suostuu mahdollisesti laittamaan suuhunsa.

Vertailukohdaksi: et sä kai pizzabuffetissakaan anna sen naperon mämmäköidä jokaista pizzaa ja selitä sille kaikkien vaihtoehtojen täytteitä erikseen, kun takana on pitkä jono?

Toisekseen, jono on jono ja kapeaan käytävään on erittäin vaikeaa muodostaa kahta jonoa. Aikuinen ihminen jaksaa kyllä seistä siinä jonossa pari ylimääräistä minuuttia, vaikka tarkoituksena olisikin tällä kierroksella ottaa vasta sitä alkuruoaksi tarkoitettua misokeittoa, kun edellä olevat siirtyvät suoraan sushin kimppuun. Ja varsinkin kun sitä tilaa ei siinä ole liiaksi, on erittäin typerää lähteä keskeltä jonoa maailmanomistajan elkein peräti neljän edellä olevan eteen, että "mepäs nyt otetaan tästä tätä keittoa ettei meidän tarvi jonottaa kun me ei oteta vielä sushia". Eikös se ollutkaan buffetin idea, että jokainen ottaa ruokaa oman mieltymyksensä mukaan ja samassa jonossa voi olla samaan aikaan pääruoan ja alkuruoan hakijoita?

Vertailukohdaksi: et sä varmaan äitienpäiväbuffetissakaan lähde ohittelemaan toisia sillä verukkeella että "mä meenkin tästä teidän edelle kun en tykkää noista seuraavissa astioissa olevista ruoista"? Oletettavasti (toivottavasti) jonotat kiltisti ja otat haluamaasi ruokaa, kun olet sen kohdalla.

Ja entäs sitten toisten ihmisten huomioonottaminen sen oman annoksen kasaamisessa. Sushibuffetiin tuodaan jatkuvasti erilaisia susheja, samaa laatua ei ehkä tule heti perään. Luulisi nyt kenen tahansa aikuisen tajuavan, että jos tiettyä laatua on siinä tarjoiluvadilla vaikka 20 kappaletta ja ruokailijoita on vähintään yhtä monta, idea on se, että yksi ei syö niitä kaikkia. Ei valmiissa sushiannoksessakaan yleensä ole kuin korkeintaan kaksi tai kolme kappaletta samaa laatua. Mikä siinä siis on vaikeaa, että varsinkin, jos takana on jonoa, sä et lado lautasellesi kymmentä kappaletta samanlaista lohinigiriä niin, että seuraavana tuleville jää jaettavaksi kolme kappaletta? Joo, ne on hyviä, mutta kun niistä saattaa tykätä muutkin kuin juuri sinä. Itselleen voi koota hyvän annoksen, vaikka ottaisi siinä samalla toisetkin huomioon. (Sivuhuomautuksena muuten, että näin tehneillä urpoilla ei ollut mukanaan lapsia, eli tuo hamstraaminen ei selittynyt sillä että vanhemmat olisivat hakeneet ruokaa mukuloilleen.)

Vertailukohdaksi: palataan sinne pizzabuffetiin. Takanasi on jonoa ja noutopöytään tuodaan juuri uunituore tonnikalapizza, joka on suurta herkkuasi. Nappaatko siitä huolimatta lautasellesi koko lätyskän? Siitä huolimattakaan, että sinulla olisi maksavana asiakkaana oikeus ottaa ruokaa juuri niin paljon kuin haluat? Niinpä.

Mun kokemukseni mukaan niin sanotusti tavallisissa buffeteissa huoltoasemilla, Raxeissa ja ehkä jopa laivoilla osataan yleensä olla ruokaa hakiessa ihmisiksi. Kukaan ei etuile, rohmua kaikkia lihapullia tai anna lapsensa tunkea kättään salaattiastiaan. Minkä ihmeen takia vähän eksoottisempi buffet-asetelma saa ihmiset yhtäkkiä unohtamaan ihan tavalliset käytöstavat?

Mutakakku mukissa

Taikka brownie, väliäkö hällä. Lopputulos riippuu vähän siitä, paljonko nestettä tulee laittaneeksi (jos tekee silmämääräisesti, kuten allekirjoittanut) ja varmaan mikrollakin on vähän merkitystä. Joissakin tapauksissa tämä superpikaleivonnainen voi muistuttaa koostumukseltaan eniten pehmeähköä suklaakeksiä, jos onnistuu tekemään oikein kuivikkaan version.

Alkuperäinen ohje löytyy täältä ja minun hyvin kevyesti muokattu versioni siitä kuuluu näin:

• 4 rkl steviajauhetta
• 4 rkl vehnäjauhoja
• 2 rkl kaakaojauhetta
• 2 rkl oliiviöljyä
• 3 rkl vettä
• suolaa

Kuivat aineet mukiin, öljy ja vesi päälle, koko sotku kunnolla sekaisin ja mikroon 1 minuutiksi 40 sekunniksi. Vettä kannattaa laittaa mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän; juurikin virheellisen, silmämääräisen arvion takia mun oheinen esimerkkileipomukseni on a) kuivikasta ja b) sotkuisen näköisesti mukin reunoilla. 

 

Rumaa, mutta hyvää. Kaipaa ehkä seurakseen vaniljajäätelöä tai -kastiketta tasapainottamaan suklaista makua. Sen jälkeen ei sitten teekään hetkeen mieli mitään makeaa.

Teetä ja kiivimuffineja

Sain isältäni kaksi pussillista vihreää teetä tuliaisena työmatkalta Kiinasta. Toisen pussin päällä lukee merkintä "top quality" - se on kuulemma kalliimpaa, hyvälaatuiseksi luvattua teetä. Toinen tee on ilmeisesti jotakin arkisempaa. Teet ovat maustamattomia ja ne on ostettu irtotavarana, eli sen tarkemmin en niistä tiedä. Päätin tänään kokeilla tuota "top qualitya".

Ensimmäisenä panin merkille, että teelehdet olivat Suomessa myytäviin irtoteelaatuihin (siis ainakin Forsmaneihin, Clippereihin ym. markettimerkkeihin) verrattuna varsin kookkaita. Pääsin siis kerrankin käyttämään jo vuosia sitten saamaani kiinalaista teemukia, johon kuuluu oma sihtiosa. Sen reiät ovat sen verran suuret, että pienilehtisen teen hauduttaminen siinä ei onnistu, ellei pidä siitä, että muki on täynnä lehtiä.

 
Lehtien koon lisäksi tämä tee erosi tutummista laaduista myös tuoksultaan ja jonkun verran maultaakin. Harjaantumaton kieleni ei osannut maistaa, mikä juuri tässä teessä oli nyt se "top quality" -ominaisuus. Oikein hyvää se toki oli, sellaista kuin vihreän teen kuuluu ollakin, muttei minusta mitenkään tajunnanräjäyttävän laadukasta ja erikoista. Ehkä olen tässä asiassa vielä yhtä ymmärtämätön moukka kuin viinienkin suhteen. :)

Teen seuraksi leivoin Lite Bite -sivuston ohjetta mukaillen kiivimuffineita:

• 2 dl venhäjauhoja
• ½ tl ruokasoodaa
• ½ tl leivinjauhetta
• 2 kiiviä
• 1 ½ banaania
• 2 tl steviajauhetta
• 2 rkl rypsiöljyä
• 1 rkl luonnonjogurttia
• 1 tl vanilliinisokeria

Kiivi ja banaani muussataan; kumpaakin mössöä pitäisi tulla noin desilitran verran. Stevia, öljy, jogurtti ja vanilliinisokeri korvaavat tässä muna-sokeri -vaahdon, eli ne saa sekoittaa melko voimakkaasti yhteen. Seuraavaksi ne yhdistetään hedelmämössöön ja viimeisenä lisätään jauhot ja kohotusaineet. Muffineja paistetaan 180 ºC:ssa 20 minuuttia.

Ihan ekana ei olisi tullut mieleen laittaa kiiviä uuniin, mutta kyllä se itse asiassa näihin leivonnaisiin sopi. Banaani sieltä toki voimakkaimmin maistuu läpi. Taikina riittää 12 pienehköön muffiniin; laskeskelin, että yhdessä kappaleessa olisi noin 80-85 kcal, eli vaikka nämä eivät nyt mitään terveysruokaa ole, niin eivät sieltä pahimmasta päästä herkkujakaan, varsinkaan kun maku on oikein hyvä. Sopivat minusta myös tuon vihreän teen kanssa erinomaisesti. :)

Tiistaipäivä

Mää tiedän, että "mitä tänään tein" -tyyppiset merkinnät on monien mielestä aivan saatanan tylsiä, ja on ne sitä munkin mielestä, jos sisältö on "olin koulus, mäkis ja Marjatan luona ja katoin Salkkarit". Luulen (toivon) kuitenkin tehneeni tänään jotain niin mielenkiintoista, että uskaltaudun tekemään julkiseen päiväkirjaani pitkästä aikaa päiväkirjamaisen postauksen. "No ei oo pakko lukee jos ei kinostahh!!!"

Kävin aamupäivällä koekaniinina eli testihenkilönä eli antamassa käsialanäytteeni tutkimukseen, jossa testataan älykynää ilmeisesti jotain ohjelmistokehitystä varten. Käytännössä se kynä näytti vähän niinku kuumemittarilta kuulakärkikynän kärjellä: pieni näyttö ja virtanappula. Eikä se nyt niin kovin älykkäältä vaikuttanut sikäli, että siinä näytössä näkyi vain kellonaika, joka oli kaiken lisäksi väärä. :D Käsialanäytteet annettiin jonkin näköiselle älypaperille - mitä se sitten tarkoittaakaan. Ihan tavalliselta paperilta se näytti. Parin tunnin työskentely palkittiin lahjakortilla.

Älykynäilyn jälkeen painelin lounaalle ja kävin allekirjoittamassa tänään paljon huomiota saaneen kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Siitä jatkoin suoraan kuntosalille ja puolen tunnin juoksumatolla hikoilun aikana pohdiskelin tuota kansalaisaloitetta. Sen seurauksena tunteet oli jalkatreeniä aloitellessa "hieman" pinnassa: tankoon sai latoa ennätyspainot ja sieltä kyykystä noustiin ihan puhtaasti kiukun voimalla - ja samalla raivolla ne muutkin liikkeet tuli tehtyä.

 

Treenailun jälkeen piipahdin Tiimarissa, jossa oli joku ihme varastontyhjennyssupertarjous: kolme valokuvakehystä 5 eurolla. Ja minähän ostin sitten kuusi, joista pienellä laskutoimituksella voitte siis päätellä minun maksaneen 10 euroa. Suu auki siinä ihmettelin, kun kassan näytölle kertyi ennen alennuksia kehysten normaalihinnoista kolminumeroinen lukema. Tää on sitä opiskelijan budjettiin sopivaa sisustusta ny sitten. Kehyksiin tilataan sisällöksi ihan ite otettuja valokuvia. :)

Kotona tuumasin, että ruokaa tarttis tehdä ja laiskana päätin vaan laittaa uunipuuron tulemaan. Kyllä sitä riisipuuroa voi muutenkin syödä kuin jouluna! :) Mantelia en sentään nyt sekoittanut sinne vuokaan, mutta blogia varten piti tietenkin taiteilla hieno annos, jota koristi muutama pekaanipähkinä.

Mitä on tullu tehtyä

Pitkästä aikaa oikein kuvallinen katsaus viikon liikuntasuorituksiin. Taikka eihän tämä viikko vielä ohi ole, mutta nyt on menty viimeiset viisi päivää sitä tahtia, että loppuviikko vietetään ihan ansaittua lepoa. Treeniajat on olleet kohtalaisen lyhyitä, mutta parempi vähän ja intensiivisesti kuin pitkiä aikoja hutiloiden. Lihasjumeista päätellen treeni on mennyt perille.

Lisäsin kuntosalitreenien kylkeen nuo juoksuharjoitukset, jotka tietenkin tällä hetkellä ovat vielä enemmän kävelyä kuin juoksua. Noudatan ohjelmaa, joka kestää kahdeksan viikkoa ja tähtää siihen, että viisi kilometriä menee ilman kävelytaukoja. Ja yllättävän hyvin mä olen tän ekan viikon jaksanut. Joskus viime kesänä harjoittelin juoksemista edellisen kerran, mutta into lopahti (ylläri) ja ajattelin, että tähän päivään mennessä mun kunto olis taas jotakuinkin lähtöpisteessä. Mutta ei: juoksuintervallit ei ole tuntuneet liian raskailta, vauhtia on saanut jopa lisätä ja verenmaku ei ole tullut suuhun. Osan kunniasta voi varmaan antaa juoksumatolle, siinä kun on hyvänä puolena se, että vauhti on helpompi pitää tasaisena kuin ulkona juostessa.

Tällä viikolla palautuminenkin nousi uusiin sfääreihin ja sain rääkättyä jalka-perseosastoa kahteen kertaan ja vielä ennätyspainoilla. Mikä ei tietenkään mun tapauksessani tarkoita mitään ihmeellisiä lukemia, mutta kuitenkin. :D Tuplatreenin sai myös selkä ja kädet; pitkästä aikaa sain selkään oikein kunnon tuntuman.

En pidä lisäravinteita tavalliselle treenaajalle erityisen tarpeellisina, jos siis puhutaan näistä herajauhe-booster-rasvanpolttokapseli -osaston ravintolisistä. Palkkaria juon treenin jälkeen aina kun muistan ja eilen ostin kaikkialla kovasti kehuttua Fastin Puddingia. (Krhm, mainoksen uhri?) Pakko munkin on sitä eteenpäin mainostaa, koska kyllä ainakin tuo Double Chocolate oli tosi hyvänmakuista. Ja kun katsoo niitä ravintoarvoja, niin eipä tarvitse enää tuskailla, että kaikki herkut on täynnä sokeria, suolaa ja rasvaa. Fitnesshörhöksi en edelleenkään silti ryhdy, eli hedelmät ja porkkana pysyy mun ruokavaliossani tulevaisuudessakin. :D

Vapaaehtoisesta tuotesijoittelusta takaisin asiaan. Mä en siis näitä itse "erikoislisäravinteiksi" luokittelemiani pillereitä ja jauheita suuhuni laita, mutta aloin tällä viikolla nielaista aamupalan yhteydessä pari omega-3-kapselia, kalsium+D-vitamiini -tabletin ja sitten vielä veteen liuotetun monivitamiiniporeen. Lisäksi syön nyt hetken aikaa kuuriluontoisesti magnesiumia ja kun näihin lisätään vielä pallomahaa pienentävä laktaasientsyymipilleri, mulla on varmaan isompi aamulääkekasa kuin 90 ikävuotta lähestyvällä mummillani. Mutta jos nuo pitää flunssan loitolla, mielen virkeänä ja treenin terävänä, niin mikäs siinä.

Fitnesshörhöjen sokeriharhat

Suvin erittäin asiallinen kirjoitus inspiroi mua viimeistelemään jo jonkin aikaa tekeillä olleen vuodatukseni samaisesta aiheesta: fitness-elämäntavan terveellisyydestä. Nyt kun karppaaminen alkaa olla mennen talven lumia, ehdin jo melkein huokaista helpotuksesta, että jospa se järkikulta taas palaisi osalliseksi ihmisten syömistottumuksiin. Kunnes sitten vähitellen huomasin, että ruokailutrendeistä on tullut - jos mahdollista - ehkä vielä älyttömämpiä.

Siis sinänsähän on kiva, että ihminen yrittää syödä terveellisesti eli karsii kovat rasvat ja liian sokerin pois ja katsoo, että kuluttaa enemmän kuin saa ravinnosta energiaa, mikäli mielii laihtua. Sekin on hyvä juttu, että ihmiset (ainakin näin uudenvuodenlupauskaudella) harrastavat liikuntaa, oli se sitten kuntosaliharjoittelua, lenkkeilyä tai mitä tahansa muuta. Enemmän kuin hienoa on tietysti, jos kauneusihanteet liikahtavat edes pykälän kauemmas siitä luuta ja nahkaa -mallista, joka tähän asti on vallinnut mallimaailmassa ja sitä myötä myös kauneuskuvastossa. Jotenkin silti tuntuu, että kun tämä fitnekseksi kutsuttu sinänsä ihan hyvä elämäntapa tuli muotiin, homma lähti monella lapasesta. Tai lähinnä unohdettiin se, että fitness elämäntapana ei välttämättä ole sama asia kuin fitness kilpaurheiluna. Toisin sanoen: vakavasti ylipainoiselle ja kilpaurheilijalle tarkat treenisuunnitelmat ja ruokavaliot on ihan perusteltuja, mutta tavalliselle itsestään huolehtivalle ihmiselle ei.

Treenipuoleen en nyt puutu sen tarkemmin, mutta ruokavaliosta sen sijaan kyllä. Sen lisäksi että joku riemuidiootti on nyt saanut päähänsä, että gluteeniton ruokavalio on terveellisyyden huippu (mitä se keliaakikoille toki on ihan oikeasti), ruoka-aineita vahdataan muutenkin aivan järjettömällä tarkkuudella. Kaikki annokset punnitaan gramman tarkkuudella, ruoan kanssa ei voi juoda kivennäisvettä ja aamiaisjogurttiin ei voi heittää mysliä koska kalorit. Pala kotipullaa ystävän luona kahvitellessa on täysin poissuljettu ajatus, koska se pilaa koko viikon syömiset ja nollaa kaikki treenaamisella saavutetut hyödyt. Sokeri tarkoittaa fitnekseen hurahtaneelle jotakin tappavan myrkyllistä ainetta ja sen saantia kytätään suorastaan vainoharhaisesti. Hedelmät on saatanasta ja salaattiin ei voi missään tapauksessa laittaa porkkanaa, koska siinä on sokeria.

Mä olen täysin tietoinen siitä, miten tätä hedelmävihaa perustellaan. Elimistö saa sokerista vain energiaa - oli se hedelmäsokeria tai mitä tahansa muuta sen sukulaista. Mutta montako omenalla itsensä lihottanutta olette tavanneet? Hedelmien kokonaisenergiapitoisuus on lopulta niin pieni, että niitä saa syödä varsin paljon ennen kuin voidaan puhua haittavaikutuksista. Ja onhan se nyt täysin naurettavaa, että normaali ihminen alkaa tuntea syyllisyyttä porkkanan pureskelusta.

Samaan aikaan kun kasvikunnan tuotteissa piileviä sokeripiruja manataan kauemmas weheartitissa ja muissa vastaavissa palveluissa leviävillä fitnessmantroilla, makeanhimoa lievitetään sitten esimerkiksi sokerittomilla mehukeitoilla, jotka vielä toistaiseksi makeutetaan yleensä aspartaamilla. Eipä senkään myrkyllisyyttä kaiketi ole pitävästi todistettu, mutta veikkaisin että keinotekoinen makeutusaine on keholle kuitenkin pahempi rasite kuin sokeri - joka suorastaan hälyttävästä vaarallisuudestaan huolimatta on luonnontuote. Ruokaansa kun voi (fitnesshörhöjen itsensäkin mukaan) tarkastella muidenkin asioiden kuin kalorimäärien kautta.

Jokainen toki eläköön kuten parhaaksi näkee, mutta minusta ruoan ja treenimäärien vahtaamiselle ei saisi antaa elämässä hallitsevaa osaa pahimmassakaan fitnesshuumassa. Siitä seuraa elämään ylimääräisiä rajoitteita, mistä taas seuraa helposti stressiä, joka ei tunnetusti ole sekään erityisen terveellistä. Liikuntaa ja syömistä voi harrastaa ilman, että niistä tai terveydentilasta tulee ongelmia. Kaikki trendidieetit ja ääri-ilmiöt ovat pinnalla vain aikansa; kummasti niistä yksikään ei ole vielä syrjäyttänyt niitä yleisiä itsestä huolehtimisen ohjeita: lautasmallia, liikuntasuosituksia ja kohtuutta. Toistaiseksi ei ole todistettu, etteikö itsestä huolehtiminen olisi täysin mahdollista ilman ruoan punnitsemista ja kalorien kyttäämistä.

Mantelileipä

 

Joo mä luen blogeja. Bongasin Karkkipäivä-blogista mantelileipien ohjeen ja muuta leipää en sitten oo viime viikkoina juuri syönytkään. Nää on ihan hyvä ratkaisu, kun haluaa syödä terveellisemmin. Leivänsyönti on ollut mulle pieni ongelma, joten sen lisäksi että yritän vähentää sen syömistä, vähensin myös hiilareita. Ei, en karppaa, mutta yritän kohtuullistaa ruokavaliotani joka suhteessa. Olen muokkaillut alkuperäistä ohjetta ja teen joka kerta leivät vähän eri tavalla. Tässä kuitenkin perusidea.

10-12 sämpylää

4 rkl maitorahkaa

4 kananmunaa

2 rkl leivinjauhetta

1-2 dl soijajauhoa

3-4 dl mantelijauhoa

seesaminsiemeniä

auringonkukansiemeniä

kurpitsansiemeniä

pellavansiemenrouhetta

vehnäleseitä

Kaikkia aineita sopivassa suhteessa sekaisin, kunnes taikina on sen verran paksua että siitä saa muodostettua uunipellille kasoja. Sitten vaan uuniin 225 asteeseen sopivaksi ajaksi, meidän uunissa näille sopiva aika on noin 15 minuuttia. Ja hyvää on. :)

Kukkakaali-parsakaalisosekeitto

Puolivahingossa onnistuneiden ruokien improvisaatiokeittiöstä, päivää! Muhun iski eilen joku ihme ruoanlaittoinspiraatio ja päätin sitten kokkailla kolmen ruokalajin illallisen avopuolisoa kotiin odotellessa. Ilmeisesti multitasking ei ole ihan mun juttu, koska viime leivontakerran vahingosta viisastuneena muistin kyllä vahtia, että otan sämpylät ulos uunista ennen kuin ne palavat, mutta siinä samalla valmistuneen keiton kanssa joutui käyttämään vähän luovuutta - ihan oman sähläämisen takia. Tällä kertaa se kuitenkin kannatti, koska keitosta tuli tosi hyvää. Nostaakseni itseäni ja vähäisiä keittotaitojani vielä enemmän jalustalle, jaan varsin yksinkertaisen reseptin koko kansan ihasteltavaksi ja kokeiltavaksi.

 

• 400 g kukkakaalia (mulla oli ihan Pirkkaa pakastealtaasta)

• n. 100 g parsakaalia (pakastetta sekin)

• 2 rkl Creme Bonjour Cuisine Valkosipuli & Yrtit -ruoanlaittofraichea (piti oikein tarkistaa että mitä tuorejuustoa tai kermasekoitusta se tuote nyt sitten virallisesti onkaan)

• 2 kasvisliemikuutiota

• vettä

• (pellillinen sämpylöitä paistumassa uunissa)

1. Valmista kasvisliemi ja keitä kukkakaalit siinä tai lykkää sekä kuutiot että kaalit veteen samaan aikaan ja käännä hella kuutoselle. Minun kokemukseni mukaan lopputuloksessa ei ole eroa.

2. Kun kukkakaalit ovat sen verran pehmeitä, että ne voi soseuttaa, ota kattila pois liedeltä ja kaada keitinvettä pois. Huolestu samaan aikaan uunissa paistuvien sämpylöiden tilasta, yliarvioi ajatuksissasi soseuttamiseen tarvittavan veden määrä ja ryhdy soseuttamaan keitostasi sauvasekoittimella.

3. Tajua soseuttaessasi, että sopastasi on tulossa erittäin laihaa. Kaivele hädissäsi pakastimesta jotakin täydentäjäksi sopivaa ja löydä pienen pakastepussin puolikkaan verran parsakaalia. Laita kattila takaisin liedelle ja keitä parsakaaleja kukkakaalilitkussa toivoen, että et joudu heittämään koko moskaa hukkaan. Ja ota hyvä ihminen ne sämpylät pois uunista.

4. Kun parsakaalit ovat pehmenneet, soseuta litku uudelleen ja huokaise helpotuksesta, kun siitä tulee sosekeiton näköistä. Sekoita valkosipuli-yrtti -fraiche joukkoon, lämmitä keittoa vielä hetken aikaa ja syö jos uskallat. Lisukkeena voi tarjota sämpylöitä, jos ne ei ehtineet palaa tai keiton joukkoon voi laittaa esimerkiksi kurpitsansiemeniä.

Uskon vakaasti, että tämän ruokalajin salainen ainesosa on ehdottomasti tuo sählääminen ja vaikeamman kautta tekeminen. On varmaan suorastaan pahaa, jos muistaa kokatessaan käyttää järkeään. Tai sitten ei, täytyy seuraavalla kerralla yrittää tehdä tuo normaalien ihmisten tavoin. Keittoon tulee sopiva valkosipulin maku, ei liian voimakas. Ainakin mä tykkäsin, vaikka en valkosipulin suuri ystävä olekaan. :)

Viikon virikkeet

Mulla on vaikka kuinka monta postausluonnosta odottamassa viimeistelyä...tai siis viimeistelyä sitten kun niihin on saatu kunnolla sisältöäkin. Mutta mitäs tässä viikon aikana on tullut tehtyä? Noh...

...liikuttu ja kirottu selkäkramppeja...

...yritetty availla lihasjumeja foam rollerilla...

...yritetty syödä kuin kovempikin fitness-urheilija...

...(joo joo, hedelmäsokeri jne. mutta on ne silti parempi vaihtoehto kuin nallekarkit ja pulla)...

 

 

...hyödynnetty parit etukupongit ja alennukset...

 ...ja kotiutettu uusi perheenjäsen eli objektiivi, josta ottamani kuvat olivat niin jäätävän huonolaatuisia, että jääköön nyt näyttämättä. Sigman opiskelijaystävällisellä hinnalla varustettu telezoom on kyseessä. :) Toivon mukaan pääsen ulkoiluttamaan sitä pian, että näen itsekin, millaista jälkeä putkella saan aikaiseksi.

These are a few of my favourite teas

Tein eilen parin tunnin siivouksen koko kämppään. Kummasti se tuo lisätilaa asuntoon kun siivoaa vaatekasat sohvalta, sohvan vierestä, pyykinkuivaustelineen päältä, sängyltä ja epämääräisistä kasoista lattialta kaappiin, pyyhkii pölyt ja muruset pois ja imuroi. Puolison on silloin parasta pysyä enimmäkseen pois tieltä, koska siivoaminen tekee musta aina hirveän kiukkuisen. Tai siis se sotku, ei siivoaminen itsessään. Tähän vois tietysti auttaa siivoaminen useammin.

Päivän aiheeseen: keittiötä siivoillessa yritin saada pari uutta teepakettia mahtumaan edellisten sekaan ja totesin, että sitä teetä vois joskus alkaa juodakin samaan tahtiin kuin sitä tulee ostettua. Nyt on tilanne nimittäin se, että kaksi hyllyä on täynnä ja kolmannelle täytyy alkaa tehdä tilaa, jotta koko valikoima mahtuu samaan kaappiin. Tykkään teestä ja varsinkin sen maistelusta, mistä johtuen mulla on...noh, ihan liikaa teetä.

Kuvasin aikani kuluksi joitakin suosikkejani ja jotta ne paketit ei näyttäisi ihan niin tylsiltä, käytin omistamiani teetarvikkeita rekvisiittana. Näitä(kin) minä siis litkin:

 

Tähän kuvaan valitsin kofeiinittomia teelaatuja eli toisin sanoen teetä, jossa ei ole teetä, vaan laadusta riippuen rooibosta, mausteita, yrttejä jne. Tosin teessähän on itsessäänkin loppujen lopuksi aika vähän kofeiinia; minä juon mustaakin teetä ihan huoletta iltaisin.

YogiTean Jamaica ja Himalaya sopivat muuten juotavaksi myös sekoitettuna, eli samaan mukiin haudutetaan juomaa kahdesta pussista samanaikaisesti. Lord Nelson taas on Lidlissä myytävä teemerkki, joka on yllättänyt mut iloisesti. Kyseisen merkin Earl Grey on ainoa Earl Grey, josta olen pitänyt (ja edelleenkin juon mieluusti jotakin muuta). Ananaksella maustettu yrttihaudukekin on oikein hyvää. :)

 

Tähän otin teemaksi vihreän teen ja samalla näköjään myös Forsmanin. :D Valitsen pääsääntöisesti vihreän teen, jos sitä on tarjolla ja siksipä näitäkin makuja löytyy multa paljon. Pukin Pusu on uusin suosikkini, joka sopii mielestäni kyllä ihan mihin vaan tilaisuuteen, vaikka sitä jouluteenä myydäänkin.

 

Seuraavaksi kuvattavaksi valikoitui teetä tunnussanalla organic. Chai (tuntuu hölmöltä sanoa näin, koska chai tarkoittaa teetä, mutta ymmärtänette pointin) on mun suuri rakkaus mustan teen saralla ja yleensäkin kaikki inkivääriä ja/tai kanelia sisältävät teet on kelvanneet, jos olen sellaista maistanut. Chilillä maustettu tee on vielä kokematta, ehkä sekin pääsee joskus vuoroon. :)

Clipperin maustamaton, vihreä tee on parasta vihreää teetä, mitä olen juonut. Sellaista hyvää perusteetä, jolla vihreän teen juomista voisin suositella opeteltavaksi. Tosin vihreästä teestähän saa laadusta riippumatta helvetin pahaa käyttämällä liian kuumaa vettä.

Cha-merkkiä en ole Suomessa nähnyt kuin joissakin harvoissa kahviloissa. Nämä purkitkin on ostettu Tallinnasta, jossa niitä myy ainakin Kaubamaja, varmaan monet muutkin kaupat. Alkopörssissäkin olen tainnut nähdä näitä. :D Kumpikin on vihreää teetä, toisessa mausteena mango ja toisessa marjoja, kuten nimistä voi päätellä.

 

En ole törmännyt vielä varmaan yhteenkään pussilajitelmaan, jossa jokainen maku miellyttäisi minua. Nordqvistin Teetaivas ja Green4You tosin pääsevät aika lähelle. Kun niitä lajitelmia ostaa ja juo pois epätasaiseen tahtiin, tulee pakkauksia yhdisteltyä, sekoiteltua ja niitä pahvikoteloita heitettyä roskiin. siksi kokosin muutamia pussiteesuosikkejani samaan pannuun.

Nordqvistin Karibian aurinko, Sadepäivän ilo ja Viisasten tee lienevät useimmille tuttuja. Niiden lisäksi kyseiseltä merkiltä pannun reunalla roikkuu China Green sekä kaksi "anonyymia" pussia, joista toisessa on teelaatua nimeltä Nippon Green ja toisessa mustikkamuffinsin aromilla maustettua valkoista teetä.

Twiningsilta valitsin mukaan Voyage Indian Chain ja Lord Nelsonilta maustamattoman ja vaniljalla maustetun vihreän teen, joista varsinkin viimeksi mainittu on tosi hyvää.

Ja juu ei, tässä ei suinkaan ollut koko teevarastoni. Siis ei lähellekään. 

Univelkalauantai

Ei taas lähteny tää lauantai käyntiin ihan ideaalisti. Aamuyö meni valvoessa: ensin jumitin tietokoneen vieressä kolmeen saakka ja sen jälkeen pyörin pari tuntia sängyssä. Oletan nukahtaneeni viimeistään viiden aikaan, joten koska herätyskello soi yhdeksän aikaan, olen nukkunut ehkä neljä tuntia. Se niistä terveistä elämäntavoista.

Kellohan oli soimassa, koska tarkoitus oli todella lähteä sinne Ideaparkiin alennusmyyntejä katsastamaan, mutta toisin kävi. Kuskiksi ilmoittautunut kaverimme tuli kipeäksi ja bussilippujen hinnat + väsymys ei oikein innostaneet, joten Plan B: Koskikeskus. Yhden aikaan iltapäivällä perseeni oli kuitenkin edelleen liimautunut kiinni sohvaan, joten luovuin shoppailuajatuksesta - säästyipä ainakin rahat. Mutta jotakin järkevää tekemistähän piti keksiä, joten kaivelin Gymstickini esille.

 

Mulla on tuo kultainen Gymstick sen vuoksi, että olen aiemmin kokeillut ohjatuilla tunneilla hopeista lukuunottamatta kaikkia muita jäykkyyksiä ja ne on jalkatreenissä kaikki mulle auttamatta liian kevyitä. Otin siis tuon jäykimmän, koska pystyn kuitenkin tekemään sillä myös muutamia hyviä perusliikkeitä yläkropalle. Tänään tein puolen tunnin pikatreenin koko kropalle: kyykkyjä, askelkyykkyjä, vatsarutistuksia, kulmasoutua, hauiskääntöä ja pystysoutua sekä pari sarjaa hyvää huomenta -liikkeitä.

Sitten iski kiljuva nälkä koska kello lähenteli neljää ja olin viimeksi syönyt aamulla. Päätin tehdä yhtä tämän hetken lemppariruokaani: täytettyjä tomaatteja. Yksinkertaista, hyvää ja suht terveellistä ruokaa.

 

Tomaattien kavereiksi lämmitin vähän ruusukaalia, porkkanaa ja parsakaalia. Ja tuo valkoinen tuossa edessä näyttää toki riisipuurolta mutta on kuitenkin ihan vaan arkisesti raejuustoa.

Tämmönen päivä tänäpä.

Lanzarote: Bodega Uga

Esittelytekstiini viitaten: mä en kuvaa jokaista syömääni ateriaa. Kaikki tietää, miltä kanasalaatti ja juustohamppari (joita tosin syön melko harvoin) näyttää. Kamera pysyi siis useimmiten laukussa, kun kävimme ravintoloissa Lanzarotella. Yhden aterian kuitenkin ikuistin - ja hyvä niin, sillä kyseessä olivat myös jälkeenpäin ajatellen koko reissun parhaat (ja kalleimmat) syömiset.

Kiertelimme eräänä iltapäivänä ensin La Gerian alueella, jossa on paljon viinitiloja ja niiden ohessa bodegoja (miten se sana kuuluu taivuttaa?), mutta ne olivat kaikki suhteellisen hintavia, joten emme jääneet niihin syömään. Kaikilla oli kova nälkä, kun bongasimme Ugan kylässä sijaintinsa mukaan nimetyn Bodega Ugan. Paikan omistajaksi otaksumamme herrahenkilö, joka ei puhunut englantia, ohjasi meidät pöytään ja kälyni opiskelemien espanjan alkeiden avulla saimme tilattua jotakin, minkä laadusta ja hinnasta emme oikeastaan olleet ihan varmoja. Ravintolan ulko-ovessa oli TripAdvisorin suositustarra, joten ajattelimme, että paikka on kuitenkin varmaan suhteellisen luotettava eikä meiltä kielimuurin varjolla veloitettaisi aivan hulluja summia.

Ensin pöytään kannettiin useampia tarjoiluastioita ja erotimme espanjankielisestä puhevirrasta sanan "tapas":

Parempia tapaksia - jos noita nyt siksi kutsutaan - ei kukaan meistä ollut ikinä syönyt. Kala oli Ugan perinteistä savustettua lohta, joka sopi loistavasti yhteen leivän ja vihannesten kanssa. Nuo mutusteltuamme oletimme seuraavaksi tulevan laskun, mutta tapakset osoittautuivatkin alkupaloiksi, joiden jälkeen pöytään kannettiin ehkä maailman herkullisinta kalaa.

Kalan jälkeen saimme vielä jälkiruoaksi lautasellisen hedelmiä ja Ugan mansikoita, joiden kimppuun kävimme niin nopeasti, että kukaan ei muistanut ottaa niistä kuvia ennen kuin ne oli jo tuhottu. :D Niiden jälkeenkin eteemme kannettiin vielä jotakin:

Näiden pienten jäätelöiden ja karhunvatukkaliköörien jälkeen koitti vihdoin sen laskun aika. Ja jos oli ruoka ollut hyvää ja palvelu vielä parempaa (tarjoilija kävi mm. vaihtamassa puolisoni juomalasin uuteen, kun näki kärpäsen käväisevän sen reunalla - ja istuimme sentään ulkopöydässä), niin oli laskukin sitten loistoravintolan tasoa - eli sikäläisillä hinnoilla kohtalaisen suuri. Suomen hintoihin verrattuna n. 30 euroa per nokka koko menusta juomineen (joimme bodegan omaa punaviiniä) ei kuitenkaan ole hinta eikä mikään ja maksoimme sen hyvillä mielin.

Tosin maksuhalukkuuteen saattoi vaikuttaa se, että tuo viimeisessä kuvassa näkyvä karhunvatukkalikööri oli todella hyvää. Kehuimme sitä tarjoilijalle ja kysyimme tuotteen nimeä - ja hänpä suuremmin kysymättä täytti shottilasimme pariin otteeseen uudestaan, vaikka estelimme, koska väkevänä alkoholina se tietenkin nousi päähän ja olo alkoi olla sen mukainen. Kolmannet shotit kumottuamme (lasku oli tietenkin tässä vaiheessa jo maksettu) pakenimme puolijuoksua autolle välttääksemme neljännen kierroksen. :D