Puolan reissu: Zakopane

Vihdoin on aika puhua Puolan matkani viimeisestä etapista ennen Gdanskin kautta Suomeen palaamista. Vihdoin, sillä Zakopane ja sen lähellä sijaitseva Tatran kansallispuisto olivat oikeastaan ne, joiden ympärille aloin matkaani alunperin suunnitella. Olin halunnut lähteä vaeltamaan ja valokuvaamaan Norjaan tai Islantiin, mutta niiden kalleuden takia sellainen ei tullut kuuloonkaan. Exäni ehdotti mulle Puolaa (jossa ei itsekään koskaan ole käynyt) ja minä ryhdyin tutkimaan, mitä nähtävää maassa voisi olla (ensimmäiset mielikuvani Puolasta eivät olleet erityisen imartelevia). Kun hoksasin Puolan ja Slovakian rajalla sijaitsevat Tatra-vuoret ja niiden ympärillä olevat kansallispuistot, kohdemaa oli selvillä.

Krakovasta pääsee Zakopaneen kätevimmin bussilla. Juna-aikataulut saattavat näyttää lyhyempiä kulkuaikoja kuin bussiaikataulut, mutta kokeneemmat kulkijat varoittelivat mua jo Gdanskissa, että käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto tuolle välille on bussi. Minä valitsin jo muutenkin tutuksi tuleen Polskibusin, mutta moni muukin firma tarjoaa edullisia matkoja Krakovasta Zakopaneen. Matka kestää pari tuntia.

Zakopane on kummallinen pieni kaupunki. Siis lähinnä siksi, että jostain syystä mä onnistuin eksymään siellä jatkuvasti. En pahasti toki, mutta suuntavaistoni tuntui olevan jatkuvasti täysin sekaisin, vaikka mulla oli karttakin. Muissa kaupungeissa mulla ei ollut vastaavia ongelmia edes ilman karttaa ja kansallispuistossakin pärjäsin lopulta aivan yllättävän vähällä kartanluvulla (tosin mulla oli kopio opaskirjan luvusta, jossa kävelemäni reitti kuvailtiin).

Suurin osa Zakopaneen tulijoista tulee kaupunkiin aika lailla pelkästään lähteäkseen vuoristoon. Kaupungin toinen suosittu aktiviteetti on shoppailu, ja pääkatu Krupówkin varrella onkin jos jonkinlaista putiikkia. Moni niistä keskittyy tietysti vaellusvarusteisiin ja urheiluvaatteisiin, mutta seassa on myös kaikenlaisia turistikrääsäkauppoja ja ketjuliikkeitäkin. Ja ravintoloita, kahviloita ja juustonmyyjiä kojuissaan. Zakopanen erikoisuuksia on oscypek-juusto, joka ymmärtääkseni tehdään lampaanmaidosta. Se on savujuustoa, järkyttävän suolaista sellaista, mutta toki myös todella hyvää ja hyvin säilyvää. Myyjiltä kannattaa kysyä muoviin pakattua juustoa, jonka voi hyvillä mielin kuljettaa lentokoneessakin.

Hostelliin mennessäni minut otti vastaan varsin persoonallinen nuori mies. Hän selitti innolla hostellista, kaupungista ja kansallispuistosta - moneen muuhun hostellityöntekijään verrattuna erinomaisella englannilla. Target Hostel on aika pieni ja siellä on omat puutteensa (vaikka nyt pistorasioiden vähäisyydestä alkaen, kun vaeltajien pitäisi öiden aikana pystyä lataamaan laitteitaan...), mutta henkilökuntaa ei todellakaan voi syyttää kiinnostuksen puutteesta. Kaikkiin kysymyksiin vastattiin perinpohjaisesti ja jos jokin asia vaikutti epävarmalta, siitä otettiin heti selvää.

Tatran kansallispuistoon ei saa jäädä telttailemaan. Siellä on vuoristomajoja, joihin pidemmällä vaelluksella olevat voivat majoittua, mutta maastoon ei saa jäädä yöksi. Säännöllä suojellaan sekä itse puistoa että siellä vaeltavia ihmisiä. Mä en ole partiotaustastani huolimatta kokenut vaeltaja, joten ajatukseni oli tehdä kolme tai neljä lyhyttä päiväretkeä. Se suunnitelma tyssäsi jo hyvissä ajoin Krakovassa, kun onnistuin tyypilliseen tapaani saamaan osakseni järkyttävän flunssan - lomalla. Tavoitteeksi tuli sitten olla maastossa sen verran, kun terveys antaa myöten, mikä lopulta tarkoitti yhtä päivää. Sen jälkeen olin lopen uupunut. Lisäksi toinen jalkani oli päättänyt kehittää itseensä jonkin sortin rasitusvamman, jonka ansiosta onnuin seuraavat päivät. Mutta tärkeintä oli, että pääsin edes yhtenä päivänä sinne, mihin olin halunnutkin!

Jos ei kovin pitkille ja raskaille reiteille lähde, Tatralla ei varsinaisesti tarvitse pelätä eksymistä. Se johtuu siitä, että puistossa on opasteita ja merkityiltä poluilta poistuminen on kai ainakin periaatteessa kiellettyä. Ja lisäksi siellä on koko ajan muitakin ihmisiä, ainakin kesäaikaan. Minä menin flunssaisena ihan riittävän haastavalta tuntuneen reitin, jossa oli suhteellisen vähän nousua. Reitin pituus oli jotakin kymmenen kilometrin luokkaa.

Kävellessäni hostellilta kohti kansallispuistoa järkyttävässä helteessä, olin aivan varma etten selviä päivästä elävänä. Helpotuksekseni puistossa oli kuitenkin miellyttävän viileää, vaikka aurinkokin välillä paistoi. Ja kyllä sinne meneminen kannatti! Monta kertaa pysähdyin valokuvaamaan, hengittämään puhdasta ilmaa ja ihan pelkästään huokailemaan maisemien upeudelle. Okei, jyrkkien nousujen aikana huokailin ihan myös huonoa kuntoani, mutta niin teki moni muukin. 

Oli aika hämmentävää, että monella puolalaisvanhemmalla oli puistossa mukana hyvinkin pieniä lapsia, joille reitti varmasti oli todella raskas jo pituutensa puolesta. Varsinkin erittäin epäergonomisen näköisillä varvassandaaleilla. Siellä ne mukulat silti menivät ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. (Koitapa saada suomalainen viisivuotias päiväksi tunturiin vaeltamaan.)

Vaellusreittini kohokohta oli Sarnia Skała -niminen huippu reilun 1300 metrin korkeudessa (yllä levähdyspaikalta otettu kuva ennen huipulle nousua, alempana muutama näkymä huipulta). Näkymät olivat aika mielettömät, ja unohdin hetkessä sen, että huipulle päästäkseni olin ehtinyt hikoilla ja puuskuttaa jo useamman tunnin. Jälleen huokailin raskaasti ihan vain siksi, että kaikkialla ympärilläni oli jotakin todella kaunista. En olisi malttanut laskeutua alas huipulta, ja näitä kuvia katsoessani haluan takaisin Puolaan, takaisin Zakopaneen ja kansallispuistoon.

Sarnia Skałalta lähdin (vastentahtoisesti) laskeutumaan alemmas, kohti Polana Strążyskaa, aukeata, jossa on pieni kanttiini. Siitä lähtee reitti kohti Zakopanea, mutta myös sivupolku Wodospad Siklawicalle. Se on vesiputous, jossa kaiketi on useampiakin osia jossain ylempänä vuoristossa, mutta josta monet käyvät katsomassa vain tämän yhden, pienen osan. Kävellessäni liukkaalla kivipolulla kohti vesiputousta vastaan tuli valtava lauma koululaisia opettajineen. Oppilaita - arvioni mukaan meikäläisiä kolmasluokkalaisia vastaavia - oli useita kymmeniä, varmaankin lähemmäs sata, opettajia ehkä kymmenkunta. Ja siitä huolimatta, että tämä revohka ehti poistua ennen minua, vesiputouksella oli aivan hurjasti porukkaa. 

Narisin tästä jo läheisilleni Facebookissa, mutta haluan valittaa samasta asiasta täälläkin. Mikä piru siinä on, että kun on kaunis luontokohde tai ihan mikä tahansa muukin nähtävyys, sen viereen (tai päälle tai alle) on pakko laittaa seisomaan perheen lapset yhdessä ja erikseen (ja molempien vanhempien kanssa sekä vanhemmat erikseen ja vielä mielellään koko perhe) ja räpsiä turistikuvia, joissa näkyy enemmän tekohymyjä ja jäykkiä poseerauksia kuin itse kohdetta? Ja tämä sama toistetaan jokaisen vähänkään nätimmän paikan kohdalla. Eikö lomalla voisi ottaa muitakin kuvia kuin selfieitä? 

Varsinainen mussutuksen kohde ei kuitenkaan ole se, millaisia kuvia kunkin puhelimesta ja kamerasta löytyy, vaan se, että jos kohde on varsin pieni ja paikalla on paljon ihmisiä, voisi oikeasti olla kiva idea miettiä, missä kohtaa niitä perhepotretteja kannattaa ottaa ja kuinka kauan aikaa siihen kannattaa käyttää. Kun siellä on muitakin ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua kuviinsa sinua, vesiputoukseen aseteltua kakaraasi tai esimerkiksi persettään kaivelevaa vaimoasi (perustuu muistikortiltani löytyneeseen kuvamateriaaliin). Yritin olla olematta turhan paljon toisten tiellä ja kuitenkin pitää puoleni saadakseni edes jonkun järkevän kuvan Siklawicasta. Ylempänä oleva kuva on vesiputousotoksistani vähiten epäonnistunut, ja siinäkin näkyy jonkun kengänkärki. Perkele.

Siklawicalta palasin takaisin Polana Strążyskalle ja siitä vähitellen alemmas, pois vuoristosta ja kansallispuistosta. Zakopanessa oli edelleen tukahduttavan kuuma, mutta mulla oli takanani upea päivä vuoristossa. Olin uupunut, mutta onnellinen siitä, että olin järjestänyt itseni tänne asti. Seuraavat päivät linkutin kipeän jalkani kanssa ostoskadulla ihmisvilinää ja kauppojen valikoimia katsellen, kävin huvittavassa pienessä nallekarhumuseossa ja suunnittelin matkan viimeisiä vaiheita ennen paluulentoa. Zakopanen kaupunki sinänsä ei oikein ollut mua varten; oikeastaan mulla oli jo ikävä aivan maan toisessa ääressä sijaitsevaa Gdanskia. Vuoristossa olisin toki viihtynyt useampanakin päivänä, jos olosuhteet olisivat siellä vaeltelun sallineet. Toivottavasti kuvista välittyy lukijallekin, miksi.

Puolan matka: Krakova

Viime viikkoina on taas tullut mutkia matkaan elämässä monella tavalla, mutta vihdoin pääsen takaisin matkapostausten pariin! Nämä ovat mulle tärkeä tapa purkaa ajatuksiani, kuviani ja matkapäiväkirjojani - ja toivottavasti näistä on lukijallekin jotain iloa. :D

Viihdyin matkani ensimmäiset päivän Gdanskissa ja sen ympäristössä, mutta koska varsinainen määränpääni oli aivan toisessa päässä maata, kaupungista piti lopulta poistua johonkin suuntaan, vaikka siihen kovasti olinkin ihastunut. Aikatauluja hetken pohdittuani päädyin siihen, että siirryn Gdanskista suoraan Krakovaan ilman välipysähdyksiä, sillä en halunnut reissustani turhan kiireistä. Mä olin lomalla enkä juoksukilvassa kellon kanssa.

Sellainen pikku juttu vain, että Gdanskista Krakovaan on melko pitkä matka. Nopeimmatkin junat kulkevat välin reilussa viidessä tunnissa, mutta näin alkuvaiheessa matkaani en vielä uskaltanut käyttää niin paljoa rahaa kuin siihen olisi vaadittu. Eikä yöjunakaan rehellisesti sanoen houkutellut, sillekin olisi kuitenkin tullut jonkun verran hintaa. Puolassa opiskelija-alennusta juniin ei saa ilman jonkinlaista kytköstä maahan, eli käytännössä Puolan kansalaisuutta tai vähintäänkin vaihto-opiskelua paikallisessa oppilaitoksessa, joten olisin maksanut kaiken lisäksi vielä täyden hinnan lipusta.

Niinpä mä sitten päädyin kaivelemaan vaihtoehtoja 10 tunnin bussimatkan taittamiseen. Ja mitä löysinkään: firma nimeltä Polskibus.com kuljettaa ilmastoiduilla, kaksikerroksisilla punaisilla autoillaan matkustajia pitkin maata (ja myös esimerkiksi Saksaan ja Tsekkiin) harvinaisen edullisin hinnoin. Kuulostaako tutulta? Kyseessä on tietenkin meikäläisen Onnibus.comin sisar. Homma toimii suomalaiselle ilahduttavan samalla tavalla kuin kotimaassa, ja tuntuu siksi myös turvalliselta. Mutta kyllähän se reilun 10 tunnin bussissa istuminen käy hermoille ja istumalihaksille. Ensimmäiset seitsemän tuntia sujuivat kohtuullisen mukavasti, mutta sen jälkeen loppumatka tuntui melko nihkeältä. Mutta istuttava se oli, ja lopultakin olin illalla helteisen hiostavassa Krakovassa, ja löysin jopa hostelliini suhteellisen helposti.

Viimeksi mainittua voin muuten lämpimästi suositella Krakovaan matkaaville: Hostel Giraffen sijainti on mainio, hintataso erittäin kohtuullinen, henkilökunta oikein ystävällistä, ja palvelut ylipäätään todella hyvällä tasolla ottaen huomioon, että ollaan hostellissa. Kirahviteema on mukana koko sisustuksen ja hymyilin itsekseni huomatessani makuusalissa, että asiakkaille tarjolla olevat kirahvikuvioidut huovat saavat aikaan hupsun mielikuvan siitä, että sängyissä retkottaa lauma pitkäkaulaisia sorkkaeläimiä. Sen annan Giraffeen menijöille vinkiksi, että respasta annettavat lukot säilytyslokeroihin ovat aika heppoisen oloisia - olisin ihan varmasti saanut omani tiirikoitua auki hiuspinnillä, jos olisin kokeillut - että mukana kannattaa olla oma riippulukko. Tosin hostellissa yöpyvillä varmaan usein on muutenkin, kuten minullakin.

Krakovassa se alue, jolla turisti enimmäkseen pyörii, on suhteellisen pieni ja tiivis. Siksi siellä on helppo liikkua, ja kaupunki on myös turvallisen oloinen. Tosin yksin matkustavana ja pelkästään jo kotimaassa yökerhoja karttavana jätin Krakovan hurjaksi kehutun klubielämän katsastamatta. Ilta-aikaan kaupungin pääaukiolla kauppahalli Sukiennicen ja Mariankirkon ympärillä on ihana tunnelma - ja pimeän aikaan lämpötilakin on siedettävä. Päiväsaikaan sen sijaan päähine, aurinkorasva ja reilu määrä juotavaa on syytä olla mukana. Allekirjoittanut oppi tämän valitettavasti kantapään kautta unohtaessaan kaksi ensimmäistä ja aliarvioidessaan reippaasti viimeisen tarpeen. No, hengissä ollaan.

Krakovassa on kirkkoja vähän joka nurkalla ja tämä on kaupungin kirkoista pienin - niin pieni, että apostolienkin piti jäädä ulos seisomaan, vinoilevat paikalliset. (Kirkon edustalla seisovat patsaat esittävät apostoleja.)

Mulla oli Krakovan alueella suunnitelmissa paljon muutakin kuin kaupungin katselua, joten tärkeimpien nähtävyyksien tarkastelu piti ahtaa käytännössä yhteen päivään. Heittäydyin perusturistiksi ja liityin kameroineni eräälle kaupungissa tarjolla olevista ilmaisista kiertokävelyistä. Niitä pyörittävät englantia (tai joskus espanjaa tai jotain muuta kieltä) puhuvat oppaat, joille voi antaa kykynsä ja omantuntonsa mukaan tippiä kävelyn lopussa. Siellä sitä sitten tassulteltiin kiltisti Krakovan kuumuudessa Mariankirkolta kansallisteatterille ja Wawelin kukkulalle korkokengissään ja minihameessaan kierrosta vetävän nuoren naisen perässä - ja vaikka vaatetus tuntui työn fyysiseen vaativuuteen nähden aika epäkäytännölliseltä, kyseessä oli muuten todella teräväpäinen nuori nainen, joka puhui erinomaista englantia. Ihmettelin, miksei häntä oltu jo ryövätty jonkin korkeita maksuja veloittavan turistikierrosfirman palkkalistoille.

Iltapäivällä liityin samaisen oppaan kierrokselle Kazimierziin, Krakovan vanhaan juutalaiskortteliin. Kaupunki säästyi kuin ihmeen kaupalla toisen maailmansodan tuhoilta niin, ettei sitä jouduttu rakentamaan käytännössä kokonaan uudelleen, kuten vaikkapa Gdanskissa kävi. Silti natsivallan jättämät arvet ovat läsnä sielläkin. Kazimierzin läheisyydessä, Podgórzen kaupunginosassa, sijaitsi kolmannen valtakunnan aikaan ghetto, jonne ahdetut juutalaiset lopulta kuljetettiin keskitys- ja tuhoamisleireille pitkin Puolaa. Työleireille päätyneistä osa pelastui teollisuusmies Oscar Schindlerin ansiosta - moni on varmasti nähnyt näistä tapahtumista kertovan elokuvan Schindlerin lista. Kazimierz-kierros ei ole sieltä iloisimmasta päästä, mutta siellä kannattaa ehdottomasti käydä.

Krakova on kaunis kaupunki ja monen suosikkilistan kärkipäässä. Kuten aiemmista postauksista voi päätellä, se ei näyttäytynyt mulle yhtä viehättävänä kuin Gdansk, mutta sinnekin voisin yhtä kaikki palata oikein mielelläni. Paljon jäi aikapulan vuoksi tietenkin vielä näkemättä, minkä vuoksi olen aika varma, että palaan Puolaan vielä uudemman kerran, ehkä siinä samalla Krakovaankin.

Puolan matka: Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo

Lienee sanomattakin selvää, että tämä postaus ei ole sieltä kevyimmästä päästä, mutta sanotaan nyt vielä: keskiössä on erittäin raskas osa matkaani, joten jos tiedät olevasi todella herkkä, harkitse postauksen lukematta jättämistä.

Viitisenkymmentä kilometriä länteen Krakovasta sijaitsee Oświęcim, muutaman kymmenen tuhannen asukkaan aivan tavallinen pikkukaupunki. Sillä on värikäs historia ja esimerkiksi menestynyt jääkiekkojoukkue, joka on voittanut Puolan mestaruuden useampia kertoja. Valitettavasti kaupungin elämää varjostaa kuitenkin edelleen sen synkkä päänähtävyys, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo. Museon asema kaupungissa on kaksijakoinen: yhtäältä sitä ei ymmärrettävistä syistä haluta kaupallistaa liiaksi - se on kuitenkin enemmän hautausmaa kuin turistikohde - mutta toisaalta se on juuri se asia, joka vetää ihmisiä Oświęcimiin. Itse kaupunki kuitenkin jää valtaosalta huomiotta.

Auschwitz I:n kenties tunnetuin yksityiskohta, julmalla tavalla ironinen Arbeit Macht Frei -portti. Se on oikeasti paljon pienempi, kuin olin itse kuvien perusteella luullut.

Näin kävi itse asiassa myös minulle. Alunperin suunnittelin omatoimista päiväreissua Krakovasta Oświęcimiin, mutta kun kävi ilmi, että omatoimireissaajille varatut paikat englanninkielisille opastuskierroksille oli myyty loppuun niiltä päiviltä, kun olisin paikassa päässyt käymään, oli pakko heittäytyä turistiksi. Krakovassa toimii tietenkin monia matkanjärjestäjiä, jotka kuljettavat turisteja lähialueen pääkohteisiin, Auschwitziin ja Wieliczkan suolakaivokselle. Tiukan aikataulun takia mun oli valittava noista kahdesta toinen, eikä valinta ollut vaikea. Ei olisi tullut mieleenkään jättää Auschwitzia väliin. Koin siellä käymisen moraalisena velvollisuutena.

Valmiin päiväretken huono puoli on se, että ajankäyttöön ei pääse itse vaikuttamaan. Muuten mulla ei itse asiassa ole palvelusta juuri muuta valittamista kuin se, etten oikein pidä "must see" -mainoslauseista Auschwitzin porttia esittävän kuvan vieressä. Keskitysleirimuseo ei ole mikään viihdekeskus, vaan siihen pitäisi suhtautua tietyllä kunnioituksella. Se pätee muuten sitten myös pukeutumiseen; nyt on ihan pakko nalkuttaa. Ihan oikeasti. Kun mennään vierailulle paikkaan, jossa on elänyt epäinhimillisissä oloissa ja kuollut karmealla tavalla yli miljoona viatonta ihmistä, sinne ei pukeuduta napapaitaan ja minishortseihin. Siellä ei myöskään hiplata kumppanin takapuolta, vaikka kuinka olisi vastarakastunut. Puolan eteläosissa osaa kieltämättä olla kesällä tukalan kuumaa, mutta pukeutumisen ja varsinkin käyttäytymisen voi silti sovittaa kohdetta vastaavaksi: olkapäiden peittäminen ja polven tienoille ulottuvien lahkeiden tai hameenhelman valitseminen riittää jo pitkälle. Ei voi olla niin vaikeaa. Purin kiukkuisena huultani nähdessäni minibussiimme nousseet nuoret naiset, joiden asut olisivat sopineet paremmin uimarannalle.

Natsit dokumentoivat keskitysleirien toimintaa melko tarkasti, ja leireille tuoduista vangeista pidettiin kirjaa. Alkuun vangit valokuvattiin, mutta myöhemmin se tuli hitaaksi ja kalliiksi, ja natsit päättivät siirtyä vankien tatuointiin. Säästyneet valokuvat ovat nyt erään parakin seinillä; kuvissa näkyvät ihmiset edustavat tietenkin vain murto-osaa leirin uhreista.

Nyt kun olen saarnannut, päästään itse asiaan. Päiväretkipakettiin kuului minibussikuljetus Krakovasta Oświęcimiin ja takaisin, englanninkielinen opastus Auschwitzin ja Birkenaun leirialueilla sekä kaikille museon kävijöille näytettävä dokumenttielokuva Auschwitzin vapauttamisesta. Meille se näytettiin matkalla minibussin dvd-laitteiston avulla. Jos ennen lähtöä bussissa olikin käynyt iloinen puheensorina, viimeistään filmin päätyttyä siellä oli hiirenhiljaista. Dokumentissa näytetään ukrainalaisten sotilaiden kuvaamaa videomateriaalia siitä, mitä he näkivät natsien hylkäämässä leirissä, johon heikoimmassa kunnossa olevat vangit oli hylätty. Kaikki suinkin kykenevät marssitettiin sotilaiden mukana kauemmas länteen. Kuolemanmarssiksi nimitetyllä matkalla menehtyi - tai tapettiin - tuhansia ihmisiä.

Auschwitz käsitti oikeastaan kolme leiriä: Auschwitz I, Auschwitz II - Birkenau ja Auschwitz III - Monowitz. Viimeksi mainitusta ei ymmärtääkseni ole enää olemassa juurikaan fyysisiä merkkejä, mutta Auschwitz ja Birkenau toimivat keskitysleirimuseona, joiden alueella tehdään ilmeisesti edelleen rekonstruointityötä. Auschwitz on alueena suhteellisen pieni, eikä sinne saapuessa tunne sellaista välitöntä ahdistusta, jota itse odotin. Osittain se saattaa johtua siitä, että siellä olevat rakennukset ovat itse asiassa vanhoja puolalaisia sotilasparakkeja eli tavallaan aika kaukana siitä, mitä natsit itse rakensivat monilla muilla leireillä.

Auschwitzista puhuttaessa törmää usein kuviin tästä asemarakennukseksi naamioidusta sisäänkäynnistä, mutta tarkkaan ottaen se kuuluu Birkenaun leirialueeseen. Kuva on tietenkin otettu porttien sisäpuolelta.

Suurempi syy taitaa kuitenkin olla shokki. Auschwitzissa kierroksia vetävät oppaat latelevat alusta asti karua faktaa hengästyttävällä syötöllä. Kaikki ei jää mieleen, ja sitä, mikä jää, on liki mahdoton käsitellä. Vaikka suurimman osan samasta asiasta on kuullut jo koulussa tai lukenut muualta, sen kuuleminen paikassa, jossa tuo kaikki on oikeasti tapahtunut, on aivan oma lukunsa. Samalla se tuntuu ylittävän ymmärryksen rajat. Kun mieli ei oikein osaa sulattaa sitä, mitä todella tarkoittaa nähdä lasin takana tonneittain ihmisen hiuksia tai läjäpäin kenkiä, se reagoi sulkeutumalla. Lopulta vain kuljin oppaan perässä tyhjin katsein ja yritin välillä ottaa paikkaa kunnioittavia valokuvia.

Jos Auschwitz I onkin pieni ja tiivis alue, Birkenau on sitten kaikkea muuta. Se on musertavan suuri, karu ja koruton paikka, jossa vuosikymmenien takainen epätoivo, kärsimys ja kauhu on edelleen aistittavissa. Siellä on shokista huolimatta mahdollista iskostaa edes jollakin tavalla tajuntaansa, miten puhtaasta pahuudesta natsien tuhoamisleireissä oli kyse. Lukemani perusteella tiesin odottaa sitä hetkeä, kun opas lausuu sanat right where you are standing. Silti seisominen sillä paikalla, jossa junalla juuri saapuneita vankeja valikoitiin työkykyisiin ja niihin, jotka lähetettiin suoraan kaasukammioihin, tuntui epätodelliselta. Niin ahdistavalta, ettei se tunnu miltään. Alla oleva kuva on otettu tuolla laiturilla, lukuisten ihmisten elämän päätepysäkiltä.

Paluumatkalla bussissa oli taas hiljaista. Iltapäivän paahtava kuumuus oli vaihtunut rankkasateeksi ja aluksi kaikki tuntuivat olevan ajatuksissaan. Vähitellen alkoi varovainen puheensorina, mutta minä ja retkellä seuranani ollut ranskalaistyttö, jonka tapasin hostellissa, olimme koko matkan hiljaa. Olen pelännyt sitä hetkeä, kun alan todella ymmärtää, mitä olen nähnyt. En tiedä, koska se tulee, tai tuleeko sitä koskaan. Ehkä koko totuus on liian hirveä ymmärrettäväksi täysin. Siitä huolimatta suosittelen keskitysleirimuseossa vierailua jokaiselle, jolle siihen mahdollisuus tulee. Se on raskas kokemus, mutten tiedä ketään, joka sitä olisi katunut.

Sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen moni natsi pakeni vastuuta rikoksistaan tekemällä itsemurhan. Ne, jotka saatiin kiinni, vietiin oikeuden eteen ja tuomittiin usein kuolemaan. Tällä paikalla, yhden Auschwitz I:n krematorion edessä, hirtettiin huhtikuussa 1947 Rudolf Höss, joka toimi pitkään KL Auschwitzin johtajana.

Puolan matka: Malbork

Gdanskissa ollessani ensimmäiset päivät olivat sateisia, joten en voinut lorvehtia pitkin katuja ihan niin paljon, kuin olisin halunnut. Vietin siis aikaa sisätiloissa, kuten meripihkamuseossa ja Bazylika Mariackassa, mutta koska ylenmääräinen museoiden kiertely ei ollut matkani tarkoitus, lähdin kohti Malborkia ja sen suurta keskiaikaista linnaa. Okei, museohan sekin on nykyään, mutta vähän eri asia kuitenkin kuin piskuiset taidegalleriat.

Ensimmäiset pari iltaa olin vielä kokolailla kauhuissani, vaikka olinkin jo kovasti tykästynyt Gdanskin kaupunkiin. Sitten aloin vähitellen rohkaistua ja keksin ryhtyä selvittelemään, miten pääsen Gdanskista Malborkiin yhtenä kappaleena - ja mielellään takaisinkin. Kaupunkien välinen matka sujui yllättävänkin helposti ja edullisesti junalla, mutta varsinainen haaste tulikin sitten Malborkin kaupungissa. Juna kulkee kyllä Gdanskista tullessa linnan ohi, mutta rautatieasemalta tuota maamerkkiä ei näy. Asemalta taas ei löydy paperisia turistikarttoja, vaan sen edessä on kosketusnäytöllinen - ja pakko sanoa, että ei erityisen helppokäyttöinen - karttataulu.

Tavasin taululla näkyvää karttaa vesisateessa nuoren puolalaispariskunnan kanssa, ja oloni oli suhteellisen surkea. Kartan perusteella edessä oli nimittäin sen luokan sokkelo, etten uskonut pääseväni linnalle asti saman vuorokauden aikana. Ensin teki mieli mennä lippuluukulle ja pyytää heti paluutikettiä Gdanskiin. Olinhan jo nähnyt Malborkin rautatieaseman, joka, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, on kattomaalauksineen ainakin minun mielestäni jo nähtävyys sinänsä. Sitten teki mieli turvautua aseman vieressä kyttäävien taksikuskien apuun. Vaan kun olin liian ylpeä tekemään kumpaakaan. Omatoimimatkalle tänne oli tultu ja sellaisena mä tämän toteuttaisin. Perkele. Ja kerrankin mun ei tarvinnut kirota ja katua kovapäisyyttäni!

Puolassa rautatieasemilla on ilmainen wifi. Kävin vielä asemahallissa vilkaisemassa Google Mapsin mielipidettä sopivasta kävelyreitistä ja kokoamassa itseni. Sitten lähdin kieltämättä kohtalaisen umpimähkään siihen suuntaan, jonka arvelin mahdollisesti oikeaksi. Aikani haahuiltuani bongasin jo linnalle osoittavia opasteita ja hetken perästä löysin itseni kaupungin hiljaisesta, mutta varsin viehättävästä keskustasta. Sadekin lakkasi, ja olin iloinen siitä, etten ottanut taksia suoraan linnalle. Matka ei ollut kävellenkään pitkä, ja autokyydillä moni pieni yksityiskohta olisi jäänyt näkemättä.

Malborkin linnaan on ilmeisesti aina menossa paljon kävijöitä. Opastettu ryhmäkierros ei ole pakollinen, mutta koska kyseessä on pinta-alaltaan maailman suurin linna, kierrokselle osallistuminen on järkevää. Oppaiden englanti ei välttämättä ole parhaasta päästä ja he korostavat useampaan kertaa kierroksen aikana sitä, miten tärkeää linnan korjausten rahoittamiselle on, että matkailijat käyvät Malborkissa ja tulevat uudestaankin. Se voi kuulostaa ärsyttävältä myyntipuheelta, mutta siinä on myös vinha perä: tämäkin ennen niin upea kaupunki linnoineen oli natsien ja neuvostoliittolaisten keskinäisten kahinoiden jälkeen raunioina, ja vaikka linna näyttääkin ehkä ulkoapäin olevan taas hyvässä kunnossa, rekonstruointi on edelleen kesken. Vuoden päästä pääsylipun ostaja näkee ja kuulee taas hieman enemmän linnan historiasta kuin tänään.

Linna on valtavan kokoinen ja oppaan perässä kulkiessa koko muurien sisäistä aluetta on hankala hahmottaa. Kierroksen lopulla vierailija tosin näkee pienoismallin linnasta, jolloin on ehkä hieman helpompi ymmärtää, missä on käynyt. Ja onhan Malborkin linna kaunis. Tavalla, joka ei edes ammattilaisen ottamista kuvista välity, minun räpellyksistäni puhumattakaan. Linna pitää nähdä itse. Parin tunnin kierroksella kuulee ja näkee niin paljon yksityiskohtia, ettei niistä jälkeenpäin hirvittävän paljon edes muista (varsinkaan, jos muisti toimii yhtä heikosti kuin minulla tällä hetkellä...), mutta kerrottakoon, että vuosisatoja ennen II maailmansodan tuhoja linna kuului Saksalaiselle ritarikunnalle ja toimi ritarikunnan suurmestarin asemapaikkanakin.

Harhailin linnalta takaisin Malborkin keskustaan. Nyt, myöhään iltapäivällä, siellä oli vielä hiljaisempaa kuin aamulla saapuessani. Ilmeisesti turistit eivät suuremmin poistu linnan välittömästä läheisyydestä, sillä paikallisessa kahvilassa oltiin suorastaan hämmentyneitä englantia puhuvasta asiakkaasta. Tiskin toisella puolella kommunikointi lontooksi sujui vähän niin ja näin, mutta elekielen saattelemana ymmärsimme toisiamme riittävästi.

Gdanskiin palatessani sielläkin oli jo lakannut satamasta, ja mä olin hyvällä tuulella. Aamupäivällä lähtiessäni mulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, miten selviän Malborkiin ja takaisin eksymättä (lue: kuolematta), ja päivän aikana olin liikkunut ympäriinsä käytännössä täysin sokkona. Silti kaikki oli mennyt tosi hyvin ja hostellille kävellessäni huomasin, etten oikeastaan enää pelännyt mitään. Lopultahan kyse ei ollut sen kummemmasta kuin liikkummisesta vieraassa maassa, jossa kaikki vaan sattuu toimimaan eri kielellä kuin kotona. Aloin ihan oikeasti nauttia siitä, mitä teen.

Puolan matka: Gdansk

Huomatkaa heti alkuun kekseliäs ja suorastaan persoonallinen otsikointi. Hohhoijaa. Ainakin se on kuvaava. Mutta hei: hengissä ollaan ja nuutuneen väsyneestä tullako-vai-eikö-tulla-flunssaan -olosta huolimatta olen myös monella tavalla enemmän elossa kuin muutama viikko sitten, ennen matkaan lähtöä. Tulin siis viikko sitten tiistaina Puolasta, jossa pyörin pari viikkoa itseni, rinkkani ja kamerani kanssa. Jostain syystä monen ensimmäinen kysymys tässä kohtaa on, että olinko reilaamassa. Aivan kuin se kortti, jossa lukee InterRail, tekisi reissusta jotenkin hohdokkaamman. Vastaus on, että liikuin matkan aikana kyllä junallakin, mutta lippuni oli ihan tavallinen.

Reilaajastatuksen puutteesta huolimatta koen reissuni olleen oikein onnistunut. Mutta kyllä mua piru vie sitten jännittikin. Pari päivää ennen lähtöä olin jo aivan hermona, totesin kavereille että lähtöpäivän aamuna varmaan oksennan (ihmeekseni en muuten sitten oksentanutkaan), ja pakkasin oikeasti vähän vastentahtoisena. Tämä oli mun ensimmäinen ulkomaanmatkani täysin yksin, ja olin ihan varma, etten pärjää. Mikä ihmeen mielenhäiriö mulla oli ollut lentoja varatessani, kun suorastaan uhkuin itsevarmuutta?

Puolahan ei ole erityisen mediaseksikäs maa, kun ajatellaan että vaihtoehtona voisi olla luksushotellin uima-altaalla notkuminen Thaimaassa tai shoppailuviikonloppu New Yorkissa. Puola ei tule monelle edes mieleen mahdollisena matkakohteena, mikä on tosi sääli, koska siellä on paljon mielenkiintoista nähtävää (ja edullinen hintataso, mikä sekin on plussaa). Maalla on rankka historia, sillä Puolan alueella ovat riehuneet milloin ruotsalaiset, milloin saksalaiset tai venäläiset. Toisen maailmansodan aikana nykyisen Puolan alueella sijaitsivat sellaisetkin merkittävät ja tuhoisat keskitys- ja tuhoamisleirit kuin Auschwitz ja Treblinka, joissa muiden leirien ohella kuoli merkittävä määrä puolalaisia. Natsit ja neuvostojoukot tekivät myös paljon materiaalista vahinkoa, ja sodan jälkeen kommunismin tielle ajautunutta Puolaa jälleenrakennettiin vielä pitkään.

Näin kävi aikanaan myös Gdanskissa, joka oli reissuni ensimmäinen etappi. Halpalentoyhtiö Wizzair lentää Turusta Gdanskiin varsin opiskelijaystävällisin hinnoin, kunhan osaa väistellä lisämaksuja suurikokoisen käsimatkatavaran kantamisesta istumapaikan valintaan ja lentokenttäkuljetuksiin. Matka kestää puolisentoista tuntia, minkä jälkeen Gdanskissa on helpointa siirtyä reilun puolen tunnin matka kentältä keskustaan bussilla. Hostelli, jossa yövyin, sijaitsee sopivan kävelymatkan päässä rautatieasemalta ja keskeisistä nähtävyyksistä, joten sinnekin oli alun hämmennyksen jälkeen helppo löytää. Osuin heti ensimmäisenä samaan huoneeseen nuoren korealaismiehen kanssa. Hän oli ehtinyt viettää jo jokusen päivän Gdanskissa ja tarjoutui näyttämään kaupunkia minulle heti ensimmäisenä iltana. Se oli mukavan "pehmeä lasku" uuteen maahan ja kaupunkiin, ja ilta oli oikein hauska.

Gdansk kuuluu satamakaupunki Gdynian ja hiekkarannoistaan tunnetun Sopotin ohella "kolmoiskaupunkiin" - puolalaiset puhuvat ihan yleisesti Tricitysta tai Trojmiastosta. Gdansk lienee kuitenkin alueen tärkein kaupunki, ja siellä on tapahtunut historian saatossa yhtä sun toista. Neuvostojoukkojen viimeisteltyä natsien aloittaman tuhon 90 % kaupungista oli raunioina. On pieni ihme, ettei tilalle noussut harmaata kommunistiarkkitehtuuria, vaan kaupungissa päätettiin, että vanhakaupunki rekonstruoidaan mahdollisimman paljon alkuperäisen näköiseksi. Tänä päivänä historiaa tuntematon turisti ei arvaa kävelevänsä keskellä kopioita.

Minusta Gdanskissa ei tarvitse tehdä oikeastaan mitään muuta kuin kävellä, ja sekin voi tapahtua suhteellisen pienellä alueella, vaikka tottakai siellä on paljon muutakin tarjolla. Motława-joen rannalla tuntuu olevan aina elämää katusoittajista meripihkakorujen myyjiin. Kävelykatu Długa ja sen lähellä sijaitseva pienempi kuja, Mariacka, eivät taida koskaan olla tyhjillään. Mariacka johtaa tietenkin nimensä mukaisesti Bazylika Mariackalle eli Pyhän Marian katedraalille - mahtipontiselle tiilikirkolle, jossa kannattaa piipahtaa sisälläkin, jos sattuu olemaan liikkeellä sen aukioloaikoina. Sisään pääsee ilmaiseksi, mutta jos haluaa istahtaa katedraalin penkkiin tai käydä ihailemassa pääalttaria, tulee ostaa pääsylippu. Maksu tosin on aika nimellinen 4 złotya - noin euron verran.

Ihastuin Gdanskiin kovasti. Se on yksin matkaavan ensikohteeksi varsin sopiva, sillä se on turvallinen ja helposti haltuun otettava niiltä osin, kuin turistina siellä tulee yleensä kulkeneeksi. Lisäksi se on kaunis ja tunnelmallinen kaupunki varsinkin ilta-aikaan. Palattuani Etelä-Puolasta takaisin Gdanskiin viimeiseksi yöksi ennen paluulentoa Suomeen, tunsin palanneeni jo kotiin, eikä illan ohjelmaa tarvinnut juuri pohtia. Halusin ehdottomasti vielä kävellä "vanhan"kaupungin kaduilla, katselemassa ihmisvilinää ja iltavalaistuja rakennuksia, kuuntelemassa taitavia katusoittajia.

Samalla sain tilaisuuden ikään kuin laittaa hyvän kiertämään ja tehdä toiselle saman palveluksen, joka minulle tehtiin ensimmäisenä iltanani Gdanskissa. Yövyin samassa hostellissa kuin reissun alussakin, ja tällä kertaa osuin paikalle melkeinpä samalla ovenavauksella vasta kaupunkiin saapuneen ruotsalaispojan kanssa. Hänelle kaupunki oli tietenkin vieraampi kuin minulle, ja lähdinkin mielelläni oppaaksi. Ja aivan varmasti lähden tulevaisuudessakin, kun palaan joskus Gdanskiin ja törmään taas hostellissa uusiin tuttavuuksiin.

Matkaraportti Prahasta

Huhhuh, viimeiset pari viikkoa ovat kyllä vilahtaneet ohi ihan pikavauhtia. Suurimmaksi osaksi ehkä siksi, että joulun ja vuodenvaihteen ja kaiken muun hössötyksen lisäksi kävimme poikaystäväni kanssa rentoutumassa viikon verran Prahassa. Meillä oli oikein mukava reissu, ja aikahan tunnetusti kuluu nopeammin silloin, kun on kivaa.

Pakko todeta heti alkuun, että matka jännitti mua vähäsen. Eniten ehkä siksi, että sen puolentoista vuoden aikana, jonka olen ollut kasvissyöjä, en ole ehtinyt käydä Tallinnaa kauempana ulkomailla. Viinanhakureissulla sitä elää päivän vaikka pienillä kivillä, mutta kuusi yötä Tsekissä on jo ihan eri juttu. Siitäkin huolimatta, että olen lakto-ovovegetaristi, enkä esimerkiksi vegaani. Toinen, mitä vähän jänskätin oli, että tämä oli ensimmäinen oikea, pidempi ulkomaanmatkani nykyisen poikaystäväni kanssa. En toki erityisemmin odottanut mitään vaikeuksia, mutta mihinkäs tiikeri raidoistaan, mulla kun on tapana murehtia ja märehtiä kaikkea mahdollista. Sukuvika.

Oikeastihan kaikki sujui hyvin alusta loppuun; pienet kommellukset toki kuuluvat aina asiaan, mutta sopu säilyi, rahat riittivät ja palasimme reissusta ehjänä takaisin. Sekä matkaseurueen urheilu- että teehullu osapuoli pääsivät mieleisiinsä paikkoihin ja "yhteistäkin" ihasteltavaa riitti. Ensimmäiselle illalle mies oli varannut meille liput valtavan suurelle O2 Arenalle Tsekki-Ruotsi -jääkiekkopeliin. Myönnettäköön, että minun oloni ei liki täyden katsomon väenpaljoudessa ja jumalattomassa metelissä ollut järin mukava, mutta mitäpä sitä ei rakkaansa eteen tekisi. Ja toisaalta: kokemus tämäkin, kun edellisen kerran olen ollut lätkämatsia katsomassa varmaan alle 10-vuotiaana Hakametsän jäähallissa.

Seuraavat päivät kiertelimme ja katselimme Prahan joulutoreja, nähtävyyksiä, teehuoneita ja kauppoja. Koska olimme budjettimatkalla (käyttörahaa oli kummallakin koko reissulle 6000 korunaa eli vähän alle 250 euroa), emme ostaneet pääsylippuja moneenkaan paikkaan. Sää oli kuitenkin koko lailla mukava koko matkan ajan, joten ulkona kävelykin toimi oikein hyvin...

...paitsi että aika kova tuuli siellä kyllä välillä kävi, terveisin Miss Pullanaama, joka oli jostakin syystä koko reissun todella turvoksissa, sekä naamasta että mahasta että vähän kaikista muistakin paikoista. Veikkaan syylliseksi vähäistä, mutta normaalia alkoholipitoisempaa nesteytystä ja ärtyvä(hkö)lle suolelle vähemmän otollisia ruokalajeja.

Iltaisin satoi, mutta silloin istuimme yleensä joko ravintolassa illallisella tai pubissa oluella. Mikä siis minun kohdallani tarkoitti tarkemmin ottaen joko siideriä (tsekkiläinen Kingswood ohitti mun suosikkisiidereistäni jopa aina niin toimivan Somersbyn!) tai viinilasia, poikaystäväni toki juo olutta oikein mielellään. Minä en tuon peritsekkiläisen juoman makuun oikein päässyt, mutta voin ylpeänä todeta litkineeni peräti puolet Staropramenin Visitor Centerin pääsymaksuun sisältyneestä oluestani.

Ja se kasvisruoka sitten? Tsekkihän ei varsinaisesti ole mikään kasvissyöjien maa, ruokakulttuurin kulmakivinä kun tuntuvat olevat kaikenlaiset lihatuotteet. Prahassa on toki joitakin kasvisravintoloita - jopa vegaaniravintoloita - eikä muissakaan paikoissa kasvissyöjää katsota kieroon, mutta se, mitä vegetaristi ravintolassa eteensä saa, vaihtelee aika paljon. Tsekkiläinen tulkinta kasvisannoksesta kun on paremminkin kuvailtavissa lihattomaksi annokseksi: oli ihan mahdollista, että sekasyöjän poikaystäväni lautasella oli liharuoan vieressä enemmän vihreää, kuin minun lautasellani yhteensä. Siihen tyrkytettiin monesti uppopaistettua juustoa, jota tosin söin vain kerran. Loppuajan tilailin sitten jotakin oikeasti kasvispitoista. Eräässä paikassa kasvisruoka osoittui lautaselliseksi keitettyä perunaa ja porkkanaa - minkäänlaisesta proteiinin lähteestä ei siis tietoakaan. Toisaalta söin Prahassa ehkäpä elämäni tähän mennessä parhaan pasta-annoksen. Vegetaristinkin on siis mahdollista syödä Prahassa ihan asiallista ruokaa, mutta kyllä se tietoa ja vähän tuuriakin kysyy, ellei puhu tsekkiä.

Tsekit eivät puhu englantia. Tai siis puhuvat toki, mutta yleensä aika paljon huonommin kuin moni turisti, jos siitä voi päätellä mitään, mitä matkamme aikana koimme. Simppelit asiat onnistuvat tottakai, mutta vähänkin monimutkaisemmat lauseet aiheuttavat hämmentyneitä päänpudisteluja. Halusin eräässä pizzeriassa juotavakseni vettä, mutta koska en Ruotsia kauempana yleensä tohdi juoda vesijohtovettä, halusin veteni pullossa. Ja ilman minkäänlaisia hiilihapotuksia, koska en tähän päivään mennessäkään vielä ole oppinut pitämään kivennäisvesistä, elleivät ne ole erittäin miellyttävästi maustettuja. 

Halusin siis veteni vetenä, mutta yritin selvittää nuorelta tarjoilijatytöltä, tarkoittaako se kraanavettä vai pullotettua vettä. Kielimuuri oli kuitenkin sen verran korkea, että loppujen lopuksi sain juotavakseni mitäpä muutakaan, kuin kevyesti hiilihapotettua vettä. Ja sehän muuten maksaa siinä maassa enemmän kuin viini ja olut, koska paikalliset eivät ilmeisesti juo vettä. Se taas johtunee siitä, että sikäläiset vedet ovat yleensä aika karmivan makuisia. Evianin tiesin jo muutenkin jättää kaupan hyllylle, mutta yleensä Euroopan-reissuilla toimivaksi osoittautunut Vittelkin oli tällä kertaa tosi pahaa. Pelastus löytyi tällä kertaa onneksi merkistä nimeltä Cristaline - suosittelen siis sitä juomavettä ostaville Prahan-matkaajille.

Juomista puheen ollen: yllä olevassa kuvassa on sitten sen sortin viinaksia, jotka ovat täällä meillä tietääkseni laittomia. Johtunee siitä, että tämä versio absintista on melkoisen tujua tavaraa. Eikä meillä taidettaisi katsoa hyvällä noita kannabisversioitakaan, saati sitten pulloon sujautettua koiruohoa (joka on toki absintin ainesosa, mutta suurina määrinä myrkyllinen). Itse juoman jätin maistelematta, mutta melkeinpä joka kaupasta löytyvät pullot olivat kauniita, joten nappasin niistä kuvan. Tuomisiksi ostin pullon medovinaa eli hunajaviiniä, jota tarjottiin alla olevassa kuvassa näkyvän hot winen lisäksi jokaisella joulutorilla.

Teehöperönä mun oli tottakai päästävä Prahan teehuoneisiin kuvaamaan, juomaan ja ostamaan teetä. Niistä kirjoittelen tarkemmin Silkkipussin puolelle, mutta sanottakoon tässä, että vähäiset shoppailuni olivat melko teepainotteisia.

Kaupunkina Praha on oikein mukava ja minusta helposti haltuunotettava. Keskeiset nähtävyydet ovat kuitenkin melko pienellä alueella ja suuntavaisto säilyi ainakin minulla paljon paremmin kuin vaikka Helsingissä, jossa olen hukassa alta aikayksikön. Hotellimme oli pienen kävelymatkan päässä Venceslauksen aukiolta ja lähin metroasema oli ihan vieressä, jos kauemmas piti päästä. Jotkut sanovat, että kaikki Keski-Euroopan pääkaupungit ovat ihan samanlaisia; siihen en osaa mitään sanoa, mutta voisin kyllä lähteä Prahaan uudelleenkin. Siinä se raportti nyt kaikessa sekavuudessaan.

Kimchiä ja karjalanpiirakoita

Saatoin tänään linja-autoasemalle oman vuoteni taatusti mieleenpainuvimman vieraan. Takana on omalla tavallaan pitkä ja väsyttävä, mutta ennen kaikkea todella hauska ja antoisa viikko eteläkorealaisen kirjeenvaihtokaverini Chung-Ah'n kanssa. Hän on matkustanut jo kolmisen viikkoa ympäri Suomea ja vietti kuusi yötä minun luonani Tampereella. Ja voin jo heti alkuun sanoa, että ulkomaalaisen kirjekaverin tai nettitutun tapaaminen kyllä todella kannattaa, jos siihen tulee tilaisuus! Ainakin meidän tapauksessamme kuutisen vuotta sitten alkanut kirjeenvaihto oli jo ehtinyt syventyä sellaiseksi ystävyydeksi, että myös kasvokkain tapaaminen ja juttelu tuntui heti luontevalta. Viimeisetkin hienostelun rippeet haihtuivat, kun ensimmäisenä iltana kirosin englanniksi telkkarissa pyörinyttä surkean lumetonta joulukuun alkua luvannutta säätiedotusta ja ystäväni totesi f-sanojeni perään selvällä suomen kielellä: vittu.

Myönnän kyllä, että mennessäni tiistaina rautatieasemalle ystävääni vastaan olin vähän jännittynyt. En ollut puhunut englantia ääneen pitkiin aikoihin ja pelkäsin, ettemme ymmärrä toisiamme. Se pelko osoittautui heti täysin turhaksi: kummankaan puheessa ei ollut niin vahvaa korostusta, että se olisi häirinnyt keskustelua. Muutenkin kielitaitomme on aika lailla samalla tasolla. Melkeinpä aiheesta kuin aiheesta oli mahdollista keskustella ilman suurempaa takeltelua ja ymmärtämisvaikeuksia. 

Viikon aikana jouduin tekemään jonkun verran koulutöitä, enkä voinut viettää ihan joka hetkeä Chung-Ah'n kanssa, mutta paljon ehdimme silti: kävimme tutustumassa yliopiston tiloihin, ihailimme maisemia tornihotellin näköalavessasta (jep, siellä todella on sellainen), pistäydyimme tuomiokirkossa ihailemassa Kuoleman puutarhaa, vierailimme vanhempieni luona, kuuntelimme musiikkia kummankin kotimaasta, kävimme ottamassa tatuoinnin (eli siis Chung-Ah oli tatuoitavana ja minä henkisenä tukena/tulkkina/valokuvaajana)...ja ennen kaikkea söimme. Ehdimme maistella korealaistakin ruokaa, mutta toki pääosassa olivat täkäläiset erikoisuudet. 

Ihmiset: kun kutsutte kotiinne ulkomaalaisia vieraita, sohvasurffaajia tai vaikka tuutoroitte vaihtareita, niin viitsikää nyt edes sen verran, että tarjoatte tulijalle pullaa, jos sitä ei hänen kotimaassaan tunneta. Chung-Ah oli nimittäin ehtinyt majoittua monien suomalaisten kodeissa eri paikkakunnilla, mutta maistoi pullaa ensimmäistä kertaa vasta Tampereella. Kuten myös suomalaista pannukakkua, leipäjuustoa, mämmiä, kaurapuuroa...ja vaikka neiti oli ehtinyt viettää useita päiviä Kuopiossa, kukaan ei ollut puhunut halaistua sanaa kalakukosta. Oli suoraan sanoen hämmästynyt. Yritin korjata vahingon mahdollisimman tehokkaasti täällä Tampereella, minkä vuoksi perjantain Suomi-teemaisiin pippaloihin luvattu "pientä purtavaa" oli lopulta aika kaukana todellisuudesta (niitä eväitä on nimittäin vieläkin jäljellä ihan reippaasti). Ylimääräisiä kaloreita tosin myös kulutettiin Fröbelin Palikoiden videoiden tahdissa. :D Tajusin vasta jälkeenpäin, että letkajenkankin olisi voinut vieraalle opettaa.

(Kuvassa on Korean kansallisruokaa kimchiä riisin ja kananmunan kanssa. Kimchi on lyhyesti sanottuna voimakkaasti maustettua hapankaalia - suht terveellistä ja todella hyvää!)

Toinen juttu, mistä tunsin vähän jopa häpeää maanmiesteni ja -naisteni puolesta oli tietynlainen empatian, hyvän maun ja käytöstapojen puute. Arvannette jo, että kyse on siitä, miten korealaiselle ihmiselle puhutaan Etelän ja Pohjoisen suhteista. Toki meille pallon toisella puolella asuville Pohjois-Korean absurdi meno on helposti vain huvittavaa, mutten tajunnut, että tässä maassa on oikeasti niin puupäätä porukkaa, että korealaiselta matkustajalta kysytään, onko hän Etelä- vai Pohjois-Koreasta. Tai sitten kysytään ihan suoraan että oletko Pohjoisesta ja naureskellaan päälle kuin kyseessä olisi hauskakin juttu. Möläyttelijöiden on pakko tietää ihan hyvin (jos kerran kykenevät vitsailemaankin aiheesta), että Koreoiden välit ovat kireät ja tavallisen pohjoiskorealaisen elämä vaikeaa. Siinä ei ole mitään hauskaa. Korealaisessa arjessa ei kuulemma juurikaan edes puhuta politiikasta, joten suomalaisenkin olisi syytä ajatella, mitä suustaan päästää.

Viikon aikana ehdimme jutella ja nauraa paljon - varsinkin Facebookin automaattisille korea-suomi-käännöksille. Vaikka kulttuurimme eroavat toisistaan monessa suhteessa, myös yhtäläisyyksiä löytyy. Ja kumpikin varmasti oppi paljon uutta. Chung-Ah teki luonani korealaisia ruokia ja kertoi kansallisruokaansa kimchiä syödessään, ettei oikeastaan edes pidä siitä. Ystäväni on ollut pian kuukautta reissussa Venäjällä, Islannissa ja nyt Suomessa (ja tämä on muuten hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa!) ja koti-ikävä sai lopulta kaipaamaan perinneruokaa, vaikka täällä sitä myytiinkin vain einesversiona aasialaisessa ruokakaupassa. Minä taas tulin katsoneeksi suomalaista kulttuuria uudella tavalla. Sama toistunee joskus tulevaisuudessa toisinpäin, kun lähden vastavierailulle Etelä-Koreaan - kunhan rahatilanne sallii.