Muutoksia ja matkasuunnitelmia

Jos vuosi sitten elinkin näin jälkiviisastellen aika pysähtynyttä ja tukahtuneen hiljaista elämää, tämän vuoden puolella on sitten taas menty senkin edestä. Johtamis- ja työhyvinvointijuttuja opiskelevana en voi olla törmäämättä siihen ajatukseen, että jatkuva muutos on väistämätöntää ja oikeastaan ihan hyvästä. Mutta on se myös väsyttävää; kyllä mä ainakin itse kaipaan elämääni tiettyä pysyvyyttä ja vakautta. Viime aikoina sitä vaan on ollut aika vähän, enkä oikein ole tiennyt, mitä blogiinkaan kirjoittaa. Silkkipussissakin on menossa hiljainen kausi.

Kun tammikuussa erosin silloisesta poikaystävästäni, olin hetken aikaa aivan sekaisin. Olin ehtinyt rakentaa miehen varaan sen verran toiveita ja suunnitelmia, että kaikelta tuntui putoavan pohja. Eksän tuodessa vara-avaimeni takaisin muutamaa viikkoa eron jälkeen jäin ensin keskelle katua itkemään hysteerisesti, ennen kuin sain paettua ostoskeskuksen vessaan kokoamaan itseni. Sieltä menin pää sumussa ja katse tyhjänä Alkoon ostamaan punaviinipullon, jonka tyhjensin seuraavien tuntien aikana yksin. Muistan kuunnelleeni ruotsalaisyhtyettä nimeltä Movits! ja purkaneeni ahdistustani ystävilleni sadoilla WhatsApp-viesteillä, mutta kaikki muu on vähän hämärän peitossa. Se on minulle äärimmäisen harvinaista, enkä suosittele vastaavaa kenellekään, mutta jostakin syystä olen silti sitä mieltä, että kyseessä oli paras koskaan juomani viini. Ehkä mä tarvitsin sitä, koska tuon iltapäivän jälkeen suurin suru oli surtu.

Kevättalvella kävin todella ahkerasti treffeillä ja tapasin paljon uusia ihmisiä. Se teki hyvää, koska sosiaalisuuteni oli pitkään rajoittunut perheeseen, muutamiin läheisimpiin ystäviin ja kulloiseenkin poikaystävään. Vaikken kaipaa ympärilleni laumoittain ihmisiä, enkä kiirehdi uuteen parisuhteeseen, on ollut ihan tervettä löytää uusia tuttavuuksia. Myös niitä, joihin en jälkeenpäin ajatellen olisikaan ehkä halunnut törmätä. Olen nimittäin ehtinyt kevään aikana kevyiden ihastumisten ja syvien ystävystymisten lisäksi myös ahdistua, loukkaantua ja pelätä, vaikkei mitään vakavaa olekaan lopulta koskaan tapahtunut. Niitäkään kokemuksia en kuitenkaan vaihtaisi pois, sillä ne opettavat jämäkkyyttä ja tiettyä kylmyyttä, jota olen aiemmin sinkkukavereissani ihmetellyt. Nyt ymmärrän, mihin sitä tarvitaan: olen oppinut antamaan pakit ja pitämään niistä kiinni toisen osapuolen arvaamattomistakin reaktioista huolimatta.

Ei mun arkeni silti ole pelkästään miesten ympärillä pyörinyt - järki lähtisi, jos kaksilahkeiset olisivat elämän pääsisältö. Leijonanosan loppukeväästä söi asia, jonka olen toistaiseksi pitänyt aika monilta vielä salassa: alanvaihto ja pääsykokeisiin lukeminen. Niin paljon kuin tietyt hallintotieteelliset aiheet mua kiehtovatkin, olen kokenut jo jonkun aikaa olevani alalla, joka ylittää mun aivokapasiteettini. Tunnen itseni outolinnuksi, eikä paikkani ole hallinnon kysymysten parissa - sen osoittaa jo kandityöni, josta toki sain korkeimman mahdollisen arvosanan, mutta joka koetteli tieteenalani rajoja. Lopulta jouduin tunnustamaan sisäisen humanistini olemassaolon ja päädyin hakemaan uudelle alalle. Koska olen vielä puolikuntoinen ja mulla on jo opiskelupaikka, en ottanut pääsykokeisiin lukemista turhan vakavasti (olen edelleen yllättynyt, että oikeasti jopa kykenin tähän perfektionismistani huolimatta) ja päätin, että käyn pääsykokeissa kokeilemassa.

Käytännössä jauhoin koepaperille paskaa. Taito puppulauseiden muodostamiseen kehittyy huomaamatta neljän yliopistovuoden aikana. Toki olin lukenut pääsykoeartikkelit, mutta kuten aina, tuntui siltä, etten muistanut niistä tärkeimmistä kohdista mitään. Niinpä nähdessäni valintatuloksen nauraa hörähdin itsekseni, että näköjään sillä paskanjauhannalla päästään vaihtamaan alaa, ja vielä oikein hyvillä pisteillä. Vietän käytännön syistä vielä vuoden Tampereella, mutta sen jälkeen siirryn Vaasan yliopistoon opiskelemaan viestintätieteitä. Käytännössä teen Vaasassa vain maisterin tutkinnon, sillä saan toivottavasti kandin paperit pian ulos Tampereelta. Oloni on helpottunut: mulla on taas jonkinlainen suunta, eikä opiskeluni ole päämäärätöntä haahuilua kurssilta toiselle.

Kaiken tämän lomassa pysyviä asioita on oikeasti ollut aika vähän. Kesä-heinäkuussa painoin pääsykokeiden päälle pari tenttiä ja kirjallisia tehtäviä, joista kertyy sen verran opintopisteitä, ettei Kelan pitäisi ihan heti hönkiä niskaan vaatia selitystä opintojen hidastumisesta. Nyt on taas pitkästä aikaa sellainen hetki, ettei mulla ole deadlineja tulossa eikä mitään akuuttia stressaamisen aihetta. Se tuntuu oudolta, kun on tottunut ihan muuhun. Elämäni on mennyt kuluneen kevään ja kesän aikana aivan uuteen uskoon, ja nyt mulla on vihdoin aikaa tajuta se. Tässä kohtaa moni lähtisi trendikkäästi Intiaan etsimään itseään tai viettämään välivuotta Australiaan. Minä lähden Puolaan.

Tammikuisen eron jälkeen minä ja eksäni olimme pitkään puhumatta toisillemme mitään, vaikkemme olleet mitenkään riitaisissa väleissä. Kumpikin kai tarvitsi toipumisaikaa. Keväämmällä aloimme taas varovasti jutella, ja nyt juttelemme vähintäänkin viikottain, ellei jopa useammin. Mies kertoi lähtevänsä kiertämään Itä-Eurooppaa ja totesi, kuten niin monesti ennenkin, että irtiotto tekisi mullekin hyvää, kannusti lähtemään liikkeelle vaikka sitten yksin. Ja kun valittelin unelmamaideni Norjan ja Islannin kalleutta, hän ehdotti Puolaa. Hetken mietittyäni ja asiaa tutkittuani ajattelin, että mikä jottei. Sitten aloin budjetoida ja suunnitella aikataulua. Lopulta uskaltauduin painamaan sitä viimeistä maksupainiketta verkkopankissa ja ostamaan itselleni lentoliput. Ja todellakin vain itselleni.

Lähtö on ylihuomenna, ja kyllähän se hirvittää. Tuumasin kavereille viikonloppuna, että keskiviikkoaamuna varmaan oksennan ennen kuin saan itseni siirtymään kohti bussipysäkkiä. En ole koskaan matkustanut yksin ulkomailla, ja vaikka Puolan pitäisi olla suhteellisen turvallinen maa, on varmaan ihan luonnollista olla vähän peloissaan. Tosin olen luonnollisesti myös innoissani tulevasta reissusta, toisin kuin vanhempani, jotka varmaan mieluummin pitäisivät mut kotimaassa, jos voisivat menemisiini vaikuttaa.

Kun tulen parin viikon päästä kotiin, olen kolunnut Gdanskin, Krakovan ja Zakopanen kaupunkeja, vieraillut Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa, vaeltanut Tatran kansallispuistossa ja valokuvannut paljon. Ennen kaikkea olen taatusti ylittänyt itseni ja oman uskallukseni rajat, minkä olen tehnyt tämän kevään aikana tavalla tai toisella jo monta kertaa. Voin paremmin, ja muutos on tehnyt hyvää - en varmaan enää tunnistaisi vuoden takaista itseäni - mutta ei tämä voi loputtomiin tällaista myllytystä olla. Joskus vielä on pakko asettua aloilleen.

Kuvituksena enemmän tai vähemmän vanhoja kuvia, jotka joutuivat kokeellisen photoshoppailuni uhreiksi, kun innostuin tutustumaan kuvankäsittelyohjelmaani pintaa syvemmin ja testailemaan mitä kaikkea jännää saan aikaiseksi.

Menestys ei todista mitään

Mulla on huijarisyndrooma. Se ei ole sairaus, mutta ei varmasti ihan tervettäkään. Mä olen nimittäin aivan sataprosenttisen varma siitä, että olen opiskelijana, ystävänä, bloggarina ja ylipäätään ihmisenä totaalisen epäonnistunut yksilö. Opiskelijakollegoiden kanssa tunnen itseni tyhmäksi; kavereiden kanssa pelkään, että he heräävät hetkenä minä hyvänsä siihen, miten tylsä ja epämiellyttävä tyyppi oikeasti olen. Bloggarina mietin jatkuvasti, onko mulla tarpeeksi tietoa ja taitoa kirjoittaa mistä ikinä kirjoitankin, jotta tekstiäni voisi sanoa edes jollakin tasolla uskottavaksi - pätee tottakai myös tähän postaukseen. Olen täysin vakuuttunut siitä, etten koulutuksestani huolimatta tule pärjäämään työelämässä, koska jossain vaiheessa käy kuitenkin ilmi, etten mä oikeasti tiedä mistään mitään, eikä sitä kuuluisaa maalaisjärkeäkään oikein ole.

Olen jatkuvasti paljastumisen partaalla. Jossain yhteydessä olen tainnut tunnustaakin, että enhän mä nyt jumalauta oikeasti mitään osaa. Tai että en mä oikeasti ole hyvä ihminen. Silti mua ei uskota, mikä taas on tässä peruskateuden luvatussa maassa suorastaan uskomatonta: tässähän mä suoraan ääneen vakuuttelen omaa pätemättömyyttäni, eikä kukaan ota tosissaan! Moni muukin kokee tätä samaa, ja mähän olen aivan suoraan riskiryhmässä: korkeasti koulutettu (vaikka koulutus kesken onkin) nuori nainen.

Asia on mulle ajankohtainen, sillä sain viikko sitten lausunnon kanditutkielmastani. Minusta siitä tuli ala-arvoinen viritys: aikataulu oli yliopiston puolesta tiukka ja jaksaminen oman terveyteni puolesta kortilla. Työ jäi sivuvaatimuksiin nähden mielestäni vähän lyhyeksi, tiettyjen osioiden käsittely pintapuoliseksi, pohdintaosa suorastaan surkeaksi. Tulin valinneeksi itselleni vähän liian vaativan aiheen ja olin ihan varma, että naiiville työlleni nauretaan vedet silmissä. Realistinen odotukseni arvosanasta oli 2 tai maksimissaan 3 - ihan vaan siksi, että toisissa olosuhteissa olisin kyennyt paljon parempaan. Ja miten kävi? Kirkas vitonenhan sieltä napsahti.

"Mitä vittua täällä tapahtuu", tekstasin kavereilleni WhatsApp-ryhmään selattuani lausunnon nopeasti läpi. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen tuloksesta, kävin loppupäivän päässäni läpi kaikkia mahdollisia selityksiä siihen, miksi ohjaajani olisi antanut mulle noinkin hyvän arvosanan. Se, että työni olisi oikeasti vitosen arvoinen, ei noihin selityksiin tietenkään lukeudu. Vanhempani riemuitsevat tuloksesta, kaverit ovat iloisia puolestani, mutta mun tekisi mieli hakea oikaisua arvioon, ennen kuin joku lukee työni ja ehtii sanoa, että ihan hirveää kuraahan tämä räpellys on. Siis totuuden.

Liittyköön osin masennukseenkin, mutta huijarisyndroomaisena multa uupuu eräs tervehenkisen narsisitinen piirre: optimismiharha. Se tarkoittaa ihmisen luontaista taipumusta yliarvioida kykyään suoriutua jostakin tehtävästä, samalla vähän aliarvioiden riskejä. Mä yliarvioin korkeintaan toisten osaamista, omaani en enää edes usko. Jostakin olen lukenut sellaisenkin tulkinnan, että huijarisyndroomainen vertaa itseään optimismiharhaansa ja pettyy sitten laihoihin tuloksiin, mutta siitä en ole ihan samaa mieltä. Terve ihminen ei suuremmin pety, kun vähän liian positiivinen odotus omista kyvyistä ei täytykään - huijarisyndroomainen tuntee pettävänsä muita, koska ajattelee, ettei mitään kykyjä oikeasti edes ole. Tai ainakaan ne eivät riitä sille yltiöpositiivisesti asetetulle tasolle, jolle pitäisi päästä ollakseen pätevä työhönsä, harrastuksiinsa tai ihmissuhteisiinsa.

Miten tästä päästään? Ei mitään käryä. Onnekseni mulla on työnsä erittäin hyvin osaava terapeutti, jolla ei ole huijarisyndroomaa. Hänen kanssaan työstämme sitä, miten mä voisin lakata odottamasta itseltäni aivan mahdottomia ja oppia joskus ajattelemaan, että ehkä mä kuitenkin tein jotain oikeinkin ansaitakseni sen vitoseni.

Huijarisyndroomaisuuttaan voi testata englanniksi täällä. Kerrottakoon, että minun pisteeni olivat 93/100. Tässä en huijaa.

Määrittelemätön tähteys tanssilattialla

Tanssii tähtien kanssa alkaa taas: Suomessa on menossa jo yhdeksäs tuotantokausi. Aiempia kausia olen seurannut joko toisella silmällä tai otsikkotasolla muusta mediasta, mutta edellisen kauden katsoin jo suht ajatuksella, ja aikomus olisi tehdä sama uudenkin kauden kohdalla. Tanssi on kaunista. Harrastaisin sitä mielelläni itsekin, jos kykyä, rahaa ja tanssiparia olisi muutenkin kuin haaveiden tasolla.

Lukiossa wanhojen tanssit menivät hyvin, sillä parini oli liikunnallinen ja osaava, koska oli tanssinut jo edellisenä vuonna, kun häntä lainattiin paikkaamaan vuotta vanhempien luokalla vallinnutta herravajetta. Kyseessä oli oikein kiltti ja mukava poika, ja koska tanssiminen sujui hänen kanssaan hyvin, uhosin raahaavani hänet myöhemmin paritanssikurssille. Mitä ei toki koskaan tapahtunut, koska minun kanssani harrastaminen olisi luultavasti ollut hänelle sosiaalinen itsemurha - ja koska todennäköisesti olin hänen mielestään lähinnä pelottava. Seuraavana kesänä tapasin ensimmäisen poikaystäväni, jonka kanssa sitten kävinkin lavatanssikursseja. Nykyistä miestä saa todennäköisesti suostutella pitkän aikaa pelkkään häävalssiinkin, mikäli naimisiinmenoon asti päästään.

Kuten huomaatte, olen varsin taitava poikkeamaan aiheesta. Joka siis ei ollut mun tanssihistoriani. Palataan sivupolulta. Sinänsähän tanssikilpailussa on ihan sama, mitä kilpailijat työkseen tekevät - kunhan tasapuolisuuden vuoksi eivät tanssi. Toisaalta, kun ohjelman ideana on koulia tähdistä pika-ajassa ainakin johonkin kilpatanssisuorituksen suuntaiseen kykeneviä liikkujia, taustoilla on väliä. Miten siis määritellään tähti?

Jos minulta kysytään, uusimmalta kaudelta ainoa kiistattomasti tähden nimikkeen ansaitseva kilpailija on näyttelijä Sinikka Sokka. Toisaalta, kun aiempien kausien osallistujalistoja katsoo, on tähden käsite ennenkin ollut melko tulkinnanvarainen. Mukana on ollut viihdealan "perusammattilaisten", eli näyttelijöiden ja muusikoiden lisäksi niin toimittajia, poliitikkoja kuin mallejakin - jopa plastiikkakirurgi. En ole mikään viihdeuutisten ja julkkisjuorujen suurkuluttaja, joten ei ole mikään ihme, että osa nimistä on mulle uppo-outoja. Silti tämän vuoden tähdistä silmään pistää videobloggaja Soikku.

Ennen viime viikolla tullutta esittelyjaksoa Soikku oli mulle tuttu lähinnä nimenä, jonka olisin ehkä osannut yhdistää blogi-/vlogimaailmaan. Ehkä. Tiedän toki nyt, että hänellä on paljon seuraajia ja sitä kautta myös julkisuutta (ja mahdollisesti vlogin tuomia tuloja; en tosin tiedä, kun en ole perehtynyt), mutta onko YouTube-julkisuus todella sellaista julkisuutta, jolla määrittyy tähdeksi, julkisuuden henkilöksi? Sellaiseksi, joka saa toisinaan huomiota muunkin kuin esilläoloa sisältävän työnsä tai harrastuksensa kautta.

Toki joka kaudella on ilmeisesti ollut mukana "isompia" ja "pienempiä" tähtiä, joista jälkimmäiset ovat mukana tulkinnasta riippuen joko täytemateriaalina, kun tunnetummilla julkimoilla on muitakin töitä riittämiin - tai sitten keräämässä tunnettavuutta ja kohentamassa julkisuuskuvaa. Joka tapauksessa Soikun mukanaolo on mielestäni melkoinen kannanotto ohjelman tekijöiltä. Ilmeistähän toki on, että pääasiassa nuorison tuntemalla ja ihailemalla samaistumiskohteella haetaan laajennusta katsojakuntaan. Varsinkin, kun kyseinen kohderyhmä on sitä lajia, jolle kännykkään tarttuminen ja (maksullinen) äänestäminen on helppo ja tuttu toiminto. 

Videobloggarin mieltäminen sellaiseksi tähdeksi, joka voi esiintyä "kaikkien tuntemien" Kaj Kunnaksen, Anne Kukkohovin ja Tommi Evilän rinnalla, on silti myös jonkinlainen hyväksyvä nyökkäys blogimaailmaa kohtaan. On tajuttu ja myönnetty, että sillä on nykyisin Suomessakin merkitystä. Muoti- ja kosmetiikkaketjuthan tämän ovat tajunneet jo kauan sitten, mutta ilmeisesti suosituimpien bloggaajien julkisuusarvoon ollaan heräämässä muussakin mediassa. Enää he eivät ole vain tuotenäytteitä mainostavia harrastajia, vaan vakavasti otettavia hahmoja, joiden nimikin riittää huomion saamiseen. Ja jos julkkikseksi päätyminen on ennenkin ollut ainakin periaatteessa mahdollista kenelle tahansa, niin nyt se on ehkä helpompaa.

Soikulla on paljon seuraajia (reilut 116 000), ja sikäli hän on varmasti muihin suomalaisiin bloggareihin verrattuna paikkansa Tanssii tähtien kanssa -kisassa ansainnut. Hänen osallistumisensa saattaa myös tuoda blogimaailmaa lähemmäs niitä katsojia, joille alue on vieras - ja oletettavasti ohjelma poikii uusia seuraajia myös Soikulle itselleen. Nähtäväksi jää, kuinka laajasti bloggaaminen tulevaisuudessa nähdään viihdealalle osallistumisena (joko harrastuksena tai ansaintakeinona), mutta ainakin tie siihen suuntaan vaikuttaisi olevan avoinna.

Pakko muuten tähän loppuun lisätä, että musta olisi hervottoman hauskaa nähdä noilla tanssiparketeilla mm. sellaisetkin henkilöt kuin Jari "Bull" Mentula ja Piia Viitanen. Muitakin nauruhermoja kutkuttavia tanssijaehdotuksia saa jakaa, jos mieleen tulee! :D

Viisas elämä -messut

Tämä viikonloppu kului oikeastaan kokonaan Tampere-talossa hyvinvointimessuilla nimeltä Viisas elämä. Tiedättehän: mindfulnessia, superfoodeja, joogaa - sellaista hyvinvointia. Osalle hömppää ja hippien hommaa, joillekin terveyden perusta. Jotkin jutut perustuvat tieteeseen, toiset eivät. Tapahtumaan kuului "perinteisen" messuosaston lisäksi luentoja ja seminaareja sekä jooga- ja meditaatiotunteja. Minä ja poikaystäväni pääsimme sisään kutsuvieraina - ja vielä jonon ohi, koska ystäväni oli messuilla töissä ja järjesti meille vapaaliput.

Suuri Sorsapuistosali oli valjastettu messujen kaupallisimpaan puoleen, ja vaikka lavalla olikin esiintyjiä ja puhujia melko lailla koko ajan, oli hälinä niin kova, ettemme jääneet niitä esityksiä kuuntelemaan. Ilmeisesti noille muutamalle istuinriville järjestettiin salissa jopa lyhyitä mindfulness-harjoituksia, mikä on mielestäni vähän erikoista, koska vaikka tietoisesta läsnäolosta onkin eniten hyötyä juurikin kiireen ja hälyn keskellä, sen saavuttaminen hiljaisessakin huoneessa on melkoisen harjoittelun ja työn takana. Muissa luentosaleissa homma toimi kuitenkin mainiosti, ja yläkerran huoneet oli rauhoitettu joogalle ja meditaatiolle.

LAUANTAI
Lauantaina kuuntelimme parikin ravitsemusaiheista luentoa, ja vaikka joistakin asioista olinkin eri mieltä puhujien kanssa, koska funktionaalinen lääketiede ei mielestäni ole kaikenkattava vastaus ihmisten ongelmiin siinä missä mikään muukaan suuntaus, tuli luennoilla esiin myös kiinnostavia uusia näkökulmia. Esimerkiksi Miia Inkeroisen esittämä ajatus, että terveyteen ei välttämättä tarvita sitä joka paikassa kuulutettua monipuolista ruokavaliota, vaan yksinkertaisia asioita, oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja terävänäköinen.

(Kuvassa ei hämäävästä ulkomuodosta huolimatta ole leivonnaisia, vaan saippuaa.)

Päivän päätteeksi kuulimme Aku Kopakkalaa - siis sitä psykologia, joka ainakin oman kertomuksensa mukaan vain totesi Ylen MOT-ohjelmassa, että mielialalääkkeiden tehosta on olemassa erilaisia näkemyksiä, ja sai siitä hyvästä työnantajaltaan Mehiläiseltä potkut. En ole itse perehtynyt tapaukseen sen enempää, mutta sen sanon, että Kopakkala on hyvä puhuja: häntä oli mukava kuunnella. Luennon aihe oli itselleni tietysti varsin ajankohtainen, eli juurikin mielialalääkkeiden hyödyllisyys ja niihin liittyvät ongelmat. Jälkeenpäin olen edelleen sitä mieltä, että tällä hetkellä tarvitsen lääkitystä ja hyödyn siitä, mutta periaatteellinen lääkevastaisuuteni ei ole kadonnut mihinkään. En halua olla loppuikääni kiinni mielialalääkkeissä, ja pidän terapiaa ensisijaisena ja tärkeämpänä hoitomuotona. Lääkkeillä hoidetaan oiretta, ei itse ongelmaa.

Messujen takapiruna hääri Basam Books -kustantamo, jonka Viisas elämä -kirjasarjan mukaan messutkin oli ilmeisesti nimetty. Kirjatarjonta oli siis luonnollisesti messuosastolla laaja. Basamin kirjat ovat hirveän houkuttelevia, koska niiden kannet ovat kauniita ja aiheet mielenkiintoisia, joten mun oli todella vaikeaa vastustaa hamstraushaluani. Rajoitteena toimi onneksi lompakko, joten mukaan lähti vain kaksi kirjaa: Stressinhallinnan käsikirja, josta toivon hyötyväni ihan konkreettisestikin, sekä Viisaat ystäväni - ystäväkirja, joka on kauttaaltaan mustavalkoinen, eli siis muuttuu aikojen saatossa täysin täyttäjiensä näköiseksi. Kysymykset ovat syvällisiä malliin elämän tarkoitus, joten saa nähdä, mitä viisaat ystäväni sivuille kertovat, kun saavat tuon täytettäväkseen.

SUNNUNTAI
Sunnuntaiaamuna olo oli suoraan sanottuna sellainen, että jaksankohan lähteä Tampere-talolle ollenkaan. Edellisen päivän liki seitsemän tunnin messurupeama nimittäin kyllä väsytti. Lisäksi poikaystäväni oli lähdössä kotiinsa jo heti aamusta ja leukaani oli noussut valtava, kipeä finni. Pinnallista tai ei, niin olo ei todellakaan ollut mitä parhain.

(Kaino Bilipri (toinen), Mirva Soinio 2014.)

Päätin kuitenkin lähteä, koska lippuni oli kahdelle päivälle ja tiesin ohjelmassa olevan mielenkiintoisia esityksiä. Aamun ensimmäinen luento tosin oli vähän sellainen, että menin mukana, kun messuilla töissä ollut ystäväni, jonka vuoro ei vielä ollut alkanut, halusi nähdä kyseisen esityksen, eikä mulla ollut muutakaan ohjelmaa siihen kohtaan suunniteltuna. "Murroksen kautta tasapainoon musiikin keinoin" käsitteli sitä, miten tunteitaan voi käsitellä tarkoitukseen sävelletyn tunnemusiikin avulla. Musiikki on mulle monella tavalla tärkeää, mutten lopulta oikein vakuuttunut siitä, että muutos syntyy tunnesävellysten avulla.

Muutenkin osa messujen tarjonnasta oli sellaista, joka ei oikein mua puhutellut. Aurakuvaukset, tarot-tulkinnat ja selvänäkijäpalvelut kun eivät oikein ole mun juttuni. Ymmärrän, että varsinkin joogan ja meditaation kautta tietynlainen henkisyys kuuluu aiheeseen, mutta kun puhutaan hyvinvointimessuista, olisin itse ehkä rajoittanut tämän "humpuukiosaston" vaihtoehtohoitoihin ja luontaistuotteisiin. Nimittäin jos sellaista henkistä tai pikemmin hengellistä hyvinvointia haetaan, tarvitaan jo ihan toiset messut, jossa on tarjolla muitakin vaihtoehtoja kuin ennustukset, enkeliluennot ja jonkun brasilialaisen siunaamat helminauhat.

Kävin kyllä korva-akupuntiossa, sillä neulojen teho on muinaisesta alkuperästään ja vähän mystiikanhajuisesta maineestaan huolimatta ihan todellinen ja nykyään vissiin vähitellen tieteen piirissäkin uskottavana pidetty juttu. Toki jokainen reagoi neulatyynynä oloon yksilöllisesti, joku ei ehkä lainkaan, mutta itselläni jo 10 minuutin tasapainottava hoito aiheutti vaikeasti selitettävän, mutta yllättävän voimakkaan reaktion. Jostain syystä itku ei ollut kaukana, mutta syynä ei ollut todellakaan se, että hoito olisi ollut kivuliasta. Pienen rauhoittumisen ja vedenjuonnin jälkeen olo oli oikein hyvä ja rauhallinen.

Päivän viimeinen ja kiinnostavin kuunnelma oli Janna Satrin luento herkkyyden tunnistamisesta - eli siis viime aikoina Suomessakin paljon julkisuutta saaneesta erityisherkkyydestä. Aihe on mulle läheinen ja kiinnostava paitsi siksi, että olen itse erityisherkkä, myös siksi, että kandidaatintutkielmani käsittelee erityisherkkyyttä ja sen kohtaamista esimiestyössä. Satrin luento tosin oli mulle aika lailla vanhan kertausta, koska olen perehtynyt aiheeseen jo melko laajasti. Sali oli kuitenkin seisomapaikkoja myöten täynnä, joten monelle luento oli varmasti oikein hyödyllinen ja kiinnostava.

Joogaamaan ja meditoimaan en ehtinyt, enkä oikeastaan edes kaivannut, vaikka joogamatto olikin molempina päivinä varmuuden vuoksi mukana. Tapahtuma oli kuitenkin oikein virkistävä ja mukava kokemus, ja mielestäni kaikin puolin oikein onnistunut. Aikataulut pitivät, tekniikka toimi. Sunnuntaille odotettu pääesiintyjä Daniel Siegel toki perui tulonsa, mutta sillehän järjestäjät taas eivät voi mitään - ja tilalle oli pikaisesti saatu korvaavaa ohjelmaa. Toki itse olisin mielelläni korvannut "yliluonnollisimmat" jutut jollakin vähän tieteellisemmällä ja käytännönläheisemmällä, mutta toisaalta on hyvä, että jokaiselle löytyy jotakin. Tapahtuman pääsyliput olivat myös todella edulliset, ja olisin kyllä maksanut ihan mielelläni sen 15 euroa koko viikonlopusta, ellen olisi päässyt ilmaiseksi sisään. Ensi vuonna uudestaan, kun Viisas elämä toivottavasti saa jatkoa!

Onhan mulla papuja

Ette usko, kuinka monta kertaa olen kirjoittanut tämän tekstin eri muodoissa, eri tyyleillä ja eri sanoilla. Todella monta - eikä tähän mennessä mikään niistä ole ollut sellainen, että olisin halunnut tai uskaltanut tehdä siitä julkista. Asia kun on niitä henkilökohtaisimpia, mitä voin toisten ihmisten kanssa jakaa - tosin blogissa sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti, jos tämän jälkeen lainkaan. Toisin sanoen: tämän postauksen lukeminen ei anna kenellekään realistista kuvaa mun voinnistani, ajatuksistani ja tunteistani. Vain pintaraapaisun siitä, mitä käyn läpi.

Kerroin talvella olevani sairaslomalla, joten kyseisen postauksen lukeneille paljastukseni tuskin on mitenkään yllättävä - osittain siksi, että jokunen blogiani seuraavista ihmisistä tuntee mut nettimaailman ulkopuolellakin, ja enimmäkseen siksi, että sairaslomani syytä ei ole vaikea arvata. Niinpä niin: minua(kin) vaivaa kansansairaus nimeltä masennus ja siinä sivussa yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ensimmäinen on todennäköisesti seurausta jälkimmäisestä, mutta mistäs sitä varmasti tietää.

En viiltele, en suunnittele itsemurhaa, enkä nyyhkytä jatkuvasti peiton alla, vaikka masennukseni onkin keskivaikea, ja sairasloman perimmäinen syy oli masennuspisteiden pomppaaminen vaikean masennuksen rajamaille. En myöskään ole joka hetki ahdistunut, enkä ole ahdistunut joka asiasta koko ajan. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ei tarkoita kaikesta ahdistumista. Mulla suurin yksittäinen osa sitä taitaa olla sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka lisäksi on paniikkia ja paljon muutakin sekalaista oiretta. Ja sosiaalisten tilanteiden pelkokaan ei ole sama asia kuin ihmisten pelkääminen. Ei näitä asioita niin yksinkertaisesti voi luokitella.

Päällepäin ei näe, että mikään on "vialla". Monen leuka on loksahtanut, kun olen kertonut diagnooseistani. En oikeastaan edes miellä itseäni sairaaksi, vaikka mielenterveyteni hoitoa kaipaakin. Enkä usko jääväni tähän tilaan ikuisesti; nyt on vain jonkun aikaa otettava rauhallisesti. Opiskeluaikataulusta ei saa tehdä liian tiivistä, vaatimuksia ei saa asettaa liian korkealle. Itselleen on lopulta annettava anteeksi paljon ja oltava tosi armollinen - kaksi asiaa, joita mä en ole osannut tehdä vuosikausiin, siksihän tässä ollaankin. Toki itsestään on myös pidettävä huolta ja tiettyyn rajaan asti itsensä pakottaminen ulos, salille, lenkille, kavereiden seuraan ja melkein mihin vaan on hyväksikin.

Elän tällä hetkellä suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt käyn viikottain terapeutin ja vähän harvemmin psykiatrin vastaanotolla. On hyviä päiviä, huonompia päiviä ja todella synkkiä päiviä: ei tämä ole yhtä ja samaa ahdinkoa koko ajan. Siitäkään huolimatta, että menneet päivät tuntuvat mielessäni epäselvältä puurolta, koska muistan yleensä kyllä, että olen tehnyt jotakin, mutta en vahingossakaan, milloin, ellen voi tarkistaa asiaa jostakin. Olen tullut tahtomattani täysin riippuvaiseksi kännykän kalenterista, vaikka ennen olin ihminen, joka muisti ilman kalentereita omat ja vähän muidenkin asiat.

Arkisimmillaan tämä on kuitenkin sitä, että lähden aamulla kuntosalille tai yliopistolle, mutta istuessani kotimatkalla bussissa joudun käymään itseni kanssa jumalattoman taistelun siitä, jaksanko, pystynkö ja uskallanko käydä kotiin kävellessä ruokakaupan kautta. Ja niinkin tavallisessa ja helpossa asiassa masentunut mieli osaa keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi voisin jättää tyhjyyttään ammottavan jääkaapin täyttämättä. Kun onhan mulla kaapissa vielä papuja.

Mielenterveysasiat herättävät paljon tunteita ja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Kommentoida ja kysellä saa, mutta asiallisesti. Sen kuitenkin sanon jo tässä, että mielenterveyshäiriöt eivät ole sama asia kuin itsesääli, laiskuus ja huomionhaku. Jos edellä sanottu on sinulle ongelma, jätä mieluummin kommentoimatta ja pura ennakkoluulosi muille foorumeille.