Summer Sound Festival 2013

Varoitus: nyt tulee taas sitten poikkeuksellisesti sitä kirottua lifestylea. Jos joku kokee syvää inhoa lukiessaan ihmisten festari-/bilekokemuksia ja katsellessaan aiheeseen liittyvää kuvastoa, suosittelen vaihtamaan sivua juurikin nyt. Tosin pyhästi lupaan, että yritän tehdä tämänkin omaan tyyliini ja seuraava hölpötys ei sisällä kymmeniä kuvia omasta naamastani, listaa siitä, mistä olen kulloisetkin vaatekappaleeni ostanut (ja mihin hintaan) tahi huonolaatuisia kännykkäkamerakuvia. Mistä johtuen kuvia on vähän, mutta kyllähän nyt kunnon epälifestylebloggarinkin on joskus saatava postata muutama kuva siitä, miltä on näyttänyt siinä harvinaisessa tilanteessa, kun on tullut kerrankin miettineeksi, mitä pukee päälleen ja jopa pakkeloinut naamaansa.

Tekijänoikeudet kuuluvat tällä kertaa kaikissa kuvissa Clairelle; mä en tällä hetkellä omista pokkaria ja järkkärin kanssa ei festareilla tunnetusti juhlita, joten olin tällä kertaa kameratta reissussa. Ei me tosin Clairenkaan kameralla juurikaan siellä paikan päällä kuvailtu, koska kuvia esiintyjistä, yleisöstä ja valotehosteista tulee kyllä pilvin pimein nettiin näkyviin muutenkin. Me keskityttiin ihan vaan musiikista ja tanssimisesta nauttimiseen, joten jos jotakuta kiinnostaa nähdä, miltä Soundeilla tänä vuonna näytti ja kuulosti, kuvia ja videoita tullee viikon, parin sisään ainakin tapahtuman Facebook-sivuille.

Asiaan. Summer Sound Festival, jota blogosfäärissä epäilemättä seuraavien päivien sisällä taas ihan riittämiin hehkutetaan (syystäkin kyllä), on siis elektronisen tanssimusiikin ystävien hemmottelutilaisuus ja mainittua musiikkityyliä inhoavien kidutusviikonloppu, jota tänä vuonna (edellisen tavoin) juhlittiin Helsingin Messukeskuksessa. Oli Hardwellia, Bastoa, Faithlessia, Tiëstoa, Above & Beyondia ja vaikka mitä mahtavaa. :) Mun viikonlopun ehdoton kohokohta oli Sander van Doorn, mutta uusia suosikkejakin löytyi. Aina joskus pitää kuulla artisti livenä ennen kuin siitä oppii tykkäämään. Mulle näin kävi Knife Partyn kanssa. Radiosta ja Youtubesta kuultuna se on kuulunut mulla luokkaan "ihan ok", mutta eipä ne Bonfiret ja Internet Friendsit ole meillä pahemmin raikuneet, enkä sitten ole kyseisen orkesterin muuhunkaan tuotantoon vaivautunut perehtymään. Mutta kyllä kuulkaas toimi livenä! Saman tempun teki myös mun aiemmin vähän vierastamani Orkidea.

Me mentiin Clairen kanssa koko viikonloppu selvin päin, eli tuon meidän nelipäiväisen reissun voisi periaatteessa laskea erittäin miellyttäväksi kunnonkohotukseksi/rasvanpoltoksi, koska tanssilattialla kulutettuja (hikoiltuja) kaloreita ei todellakaan otettu takaisin alkoholista tai roskaruoasta. Hiki tosiaan virtasi ja aamuyöstä se, mikä aiemmin muistutti vielä mahdollisesti smokey eyeta, oli ainakin omasta mielestäni enemmän turpaansa saanut panda. Mutta väliäkö hällä, eihän sinne nyt toki hyvältä menty näyttämään, vaan pomppimaan tungoksessa hölmön näköisesti niin että hiki lentää ja letti liimautuu otsaan. Tai se oli ainakin lopputulos. Tarkoitushan oli siis näyttää enemmänkin tältä:

Kauneus(?) on katoavaista ja pyöreät kahdeksan tuntia tuokin poseerauksen jälkeen mulla sojotti tukka vähän joka ilmansuuntaan, samoin naama. Tajusimme Clairen kanssa, että asunnossa, jossa yövyimme (huoneistohotelli kyseessä siis), oli valokuvausta ajatellen erinoimainen valaistus, ja päätimme tehdä jotakin, jota kutsumme traumaattiseksi valokuvaukseksi. Termin taustalla on sosionomiksi opiskelevan ystävämme taannoinen kurssi, joka oli nimeltään terapeuttinen valokuvaus. Näin traumaattista materiaalia me sitten saatiin aikaiseksi (suurin trauma taisi tulla siitä kun tajusin, millaisen silikonitissiefektin tuo mun kaulakoruni ensivilkaisulla kuvassa aiheuttaa):

Muistettakoon myös, että jokaisen onnistuneen kuvan takana on aina liuta niitä vähemmän onnistuneita...

Festivaalista jäi paitsi erittäin positiiviset, myös vähän haikeat fiilikset. Haikeat ensinnäkin siksi, että vuoden odotus seuraaviin Summer Soundeihin tuntuu sietämättömän pitkältä ja toisekseen siksi, että tämä taisi olla minun ja uskollisten reivilenkkareideni/matkakenkieni/puhkikuluneiden Converseideni viimeinen yhteinen reissu. Uudet on jo ostettu, mutten oikein ole osannut käyttää niitä, kun nuo vanhat on niin rakkaat. Nyyhkis. Kiva silti, että ne olivat mukana ainakin vielä tässä tapahtumassa. Siis lauantaina ja sunnuntaina. Perjantaina minä idiootti tuumasin, että joo kyllä mä jaksan tampata koko illan kiilakorollisilla sandaaleilla. Arvata saattaa, että päkiät oli paria tuntia myöhemmin asiasta hiukkasen eri mieltä. Sitten sitä mentiinkin muut päivät hyvin mielin tasapohjaisilla kengillä. Se ei toki estänyt mun pohkeita jumiutumasta aivan totaalisesti, kun unohdin venytellä viimeisen illan jälkeen.

Jalkakivut ei kuitenkaan ole yhtään mitään, kun ajattelee miten mahtava viikonloppu meillä oli. Parasta musiikkia, parasta seuraa ja ainakin mulle vuoden tähän mennessä parhaat bileet. :) Koko tapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty ja ainakin mut näkee Summer Soundeilla ensi vuonnakin. Suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle - juuri tänään Clairen kanssa todettiin eräälle ihmettelijälle, että elektronisen tanssimusiikin hienous löytyy monesti siitä, että sen kokee livenä valotehosteineen ja tärisevine bassoineen, eikä välttämättä jokapäiväisestä kuuntelusta. Ajatus tavallisesta baari-illasta tuntuu nykyisin lähinnä ahdistavalta, mutta konemusa saa mutkin liikkeelle. Yksi suurimmista syistä itse musiikin lisäksi on se, että ihmiset tuntuvat keskittyvän ihan oikeasti siihen musiikkiin, eikä hauskanpitoon tarvita valtavia määriä alkoholia (saati nyt muitakaan aineita). Lisäksi tanssiminen rentouttaa ja on omalla tavallaan terapeuttista. Ei kai sitä paremmin voi tiivistää, kuin että:

This is my church

This is where I heal my hurts

Faithless - God Is A DJ

Kukkakuvia mummojen makuun

Anoppini osti uuden kameran ja mä olen tietenkin lähtenyt valokuvausreissuille mukaan opastamaan järkkärin käytössä ja ottamaan toki itsekin kuvia. Viime viikolla käväistiin Hatanpään arboretumissa harjoittelemassa kaikkien räpeltäjä(harrastelija)kuvaajien lempikohteiden eli kukkien kuvaamista.

Kukista on kiva ja sinänsä helppo räpsiä ihan nättejä kuvia, mutta siitä eteenpäin vaaditaan jo ihan oikeasti silmää, taitoa ja oikeanlaisia välineitä, että niistä kuvista saa mielenkiintoisia. Muuten ne on vaan ihan nättejä, ja ihan nättejä kukkakuvia on netti ja postikortit pullollaan. Siis kuten nyt vaikka tämä seuraava:

Siinä on kuva, jonka nähdessään mun 90 ikävuotta lähestyvä isoäitini todennäköisesti huokaisisi ihastuksesta - itse asiassa tuumasin, että voisin teettää tästä kuvasta äitienpäiväkortin ensi vuonna. Siihen tämä sopii, koska värikkäät kuvat isoista ruusuista on miellyttäneet ainakin mun sukulaisiani. Mutta onhan se nyt kuvana melkoisen perinteinen. Persoonaton. Tylsä. Ihan nätti. Sellainen, että sitä ei jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa, koska samankaltaisia postikortteja kertyy merkkipäivinä pinoon ties kuinka monta kymmentä. Niin että siis mummoja miellyttää, mutta ei mua itseäni, koska mä kaipaan kuviltani jotakin, joka kiinnittää huomion. Mielellään positiivisella tavalla.

No minä sitten tekemään kokeilevaa valokuvausta opiskelijabudjetin välineistölläni, joka tosin on minusta aivan riittävän hyvä kuvaamisen opetteluun. Ostan paremmat värkit sitten kun jonakin päivänä olen hyväpalkkainen henkilöstöjohtaja tai jotakin. Ruusutarhareissun kuvia selatessani huomasin, etten mä sitten näköjään oikein muuta keksinyt kiinnostavuuden eteen tehdä, kuin kuvata lähempää. 

Noh, mä en ole koskaan ollut taiteilija. Musta piti vielä seiskaluokalla tulla kirjailija, mutta tajusin jossain kohtaa, että mun mielikuvitukseni ei laukkaa romaanien rustaamista ajatellen alkuunkaan tarpeeksi vauhdikkaasti. Myöhemmin ymmärsin, että kyllä mä saatan vielä jonakin päivänä julkaista ihan itse kirjoitetun kirjan, mutta se on todennäköisesti sitten väitöskirja tai jokin muu kuivan asiapitoinen teos, josta ei tule kansainvälistä bestselleriä, jonka pohjalta Hollywoodissa puuhataan ison budjetin leffa ja sen mukaiset lipputulot. Valokuvauksessakin jäänen ikuisesti postikorttiruusujen tasolle. Tai ainakin mulla on edessä pitkä ja kivinen tie opiskella kiinnostavampien kuvien ottamista.

Orava.

Puuttuvia kokemuksia, joita en jaksa edes hävetä

Korjasimme puolisoni kanssa molempien sivistyksessä ammottaneen valtavan mustan aukon ja katsoimme elokuvan nimeltä Terminator. En koe itseäni tämän elämyksen jälkeen niinkään sivistyneemmäksi kuin huvittuneemmaksi, tosin eipä ne odotuksetkaan suoraan sanoen korkealla olleet. Arnold Schwarzeneggerin nimi kun ei mun mielikuvissani varsinaisesti rinnastu laatuun. Missään yhteydessä.

Terminator varmaan keikkuu siinä "pakollisten" ja "ei-pakollisten" kokemusten rajamailla, mutta mun täytyy avoimesti myöntää, että multa uupuu aika monta sellaista enemmän tai (useimmiten) vähemmän sivistävää kokemusta, joiden puuttuminen on joidenkin mielestä suuri häpeän aihe. Paha vaan, että ne asiat kiinnostaa mua niin vähän, etten viitsi edes hävetä ummikkouttani niiden suhteen. Seuraa äärimmäisen henkilökohtaisia paljastuksia.

Olen ajatellut, että mulla on nörtin sivistys, koska Star Wars ja The Big Bang Theory, mutta toisaalta mulla on edelleen J.R.R Tolkienit ja G.R.R. Martinit lukematta - J.K. Rowlingit sentään olen kahlannut läpi. Tarut sormusten herrasta riittää mulle varsin hyvin leffoina ja Game of Thronesia en ole vaivautunut kuin vilkaisemaan. En mä kumpaakaan vihaa, mutta jotenkin ei vaan jaksa kiinnostaa. Multa menee täysin yli hilseen, kun poikaystävä intoilee melkein-suomea puhuvista pelihahmoista (Lord of The Rings Online, nähkääs) ja Hobitti-leffojen trailereista, jotka meillä osataan kohta ulkoa. Tosin myönnettäköön, että sen verran sitä nörtin vikaa mussa todellakin on, että Keski-Maan kartta leggingseissä on hieno asia. Kaikesta LOTR-fanittamattomuudestani huolimatta.

Enkä mä kai ole oikea nörtti siksikään, että videopelit ei kerta kaikkiaan maistu. Kokeiltu on, mutta kun ei niin ei. Skyrim olis ollut ihan hauska ilman sitä jatkuvaa tappelua (joka tosin taitaa olla koko pelin idea). Koko ajan saa pelätä, että joku pomppaa pusikosta niskaan, ja koska mun pelitaitoni on kokeiluista huolimatta edelleen heikommanlaiset, hahmoni pääsevät jatkuvasti hengestään. Mun taistelutaktiikkani on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: silmät kiinni, huido sinne sun tänne ja toivo parasta. Ei muuten toimi.

Takaisin asiaan. Vaikka mä nyt paikkasinkin yhden aukon sivistyksessäni katsomalla sen Terminatorin, olen loksautellut erinäisiä leukoja lähelle lattianrajaa kertomalla, että mulla on edelleen näkemättä sellainenkin kaikkien aikojen must-see-leffojen äiti kuin Titanic. Ja Pelastakaa sotamies Ryan. Ja Kun Harry tapasi Sallyn. Forrest Gumpinkin olen tainnut katsoa vain osittain. Lisäksi mä en ole koskaan katsonut yhtäkään kauhuelokuvaa. Tiedän olevani herkkäuninen, joten miksi kiusaisin itseäni? Nössö mikä nössö.

Eikä mun nyhveröyteni toki tähän lopu: mä en ole koskaan käynyt Särkänniemen Tornadossa. Tai ylipäätään missään huvipuistolaitteessa, jossa pääni ei koko ajan osoita taivasta kohti. En ole ikinä lasketellut. Olen myös niin tylsä, etten ole koskaan juonut itseäni kovaan humalaan tai kärsinyt krapulasta. Tai edes maistanut tupakkaa. Enkä ole muuten koskaan ollut Provinssirockissa tai Ruisrockissa tai ylipäätään missään rockissa. Festarikokemukseni on minimaalinen.

En usko jääneeni mistään ihmeellisestä ja maailmoja mullistavasta paitsi, mutta kummasti tämä kokemattomuuteni vaan on aiheuttanut huvittuneisuutta ja hämmästelyä. Pari vuotta takaperin olisin voinut kruunata tämän tekstin kertomalla, että en muuten ole koskaan käynyt Tallinnassa. Harmi että tämäkin epäkohta tuli korjattua ennen tätä skandaalinkäryistä paljastuspostausta.

Täydennystä teekaappiin

Jahkailin viime viikonlopun Helsinkiin lähtöä aikani, mutta lopulta en voinut vastustaa pääkaupungin teekauppoja, jotka tuntuivat magneetin lailla vetävän mua puoleensa. Tampereella kun ei teehen erikoistuneita liikkeitä taida juuri olla ja joskus sitä kaipaa jotakin erikoisempaa kuin Nordqvistia ja Forsmania. Oli suorastaan pakko päästä haistelemaan ja maistelemaan, mitä sieltä Kampin ja Kluuvin liikkeistä löytyy.

Tarkoitus oli käydä yhteensä neljässä eri paikassa, mutta aikataulut antoivat myöten vain kahdelle visiitille, mikä saattoi kyllä olla ihan hyväkin juttu, koska niidenkin aikana laitoin jo melkoisen summan rahaa melkoiseen määrään teetä. Isot pussikoot aiheuttivat sen, että palasin eilen kotiin liki puolen teekilon onnellisena omistajana. :D Ei sillä ettenkö mä sitä samaa grammamäärää olisi saanut koottua pienemmistäkin myyntieristä, nyt makuvalikoima on vaan vähän kapeampi.

Näiden kanssa sieltä siis tultiin takaisin:

Chocolat - mustaa teetä kaakaon ja valkosuklaan paloilla. Tätä ostin erityisesti siksi, että meillä olisi poikaystäväni kanssa ehkä jokin tee, josta molemmat pitävät. Herra kun piti tämän tuoksusta.

Pomegranate / Dragon Fruit - granaattiomenan ja pitahayan makuinen valkoisen ja vihreän teen sekoitus.

Suklaa- ja granaattiomenateet ostin Kluuvin kauppakeskuksessa olevasta Chayasta. (Ei, linkkien tarkoitus ei ole kierosti mainostaa, kunhan nyt vaan kerron, mistä näitä herkkuja saa.)

Mata Hari - näistä ostoksista ehkä suosikkini: Ceylonteetä, mantelia, kaakaota, vaniljaa, kanelia ja omenaa. Kerrassaan ihanaa. En ole pitkään aikaan juonut yhtä hyvää mustaa teetä.

Carambola White - valkoista teetä, mansikanpaloja ja carambolaa eli tähtihedelmää.

Carambola ja Mata Hari -pussit vaihtoivat omistajaa Théhuone-nimisessä liikkeessä Eerikinkadulla. Tässä siis lauantain ostokset, mutta enhän mä sitten sunnuntainakaan malttanut säästää rahojani...

...kun me suunnattiin minun ja puoliskoni sekä anoppini, kälyni ja tämän poikaystävän voimin Porvooseen, jossa mulla välähti kasvishampurilaista puputtaessa, että hei, täältäkin vois löytyä teetä. Ja ei kun kännykällä googlailemaan, että onko näin ja minne pitää mennä. Tee- ja kahvihuone Helmestä löysin sitten Tsaarin vadelmateetä, jota ostettuani koko autossa kuulemma tuoksui vadelma.

Carambolaa en ole vielä ehtinyt maistaa, mutta ainakin nuo muut ovat olleet oikein hyviä. Ongelmana tässä on nyt se, että mun teekaappini ei oikeastaan kaivannut täydennystä, vaan nämä täytynee säilöä johonkin toiseen kaappiin... :D

Opintokatsaus

Kesäreissun päätteeksi sain sähköpostiini parhaan uutisen pitkään aikaan: mut on hyväksytty haluamaani maisteriopintosuuntaan, hallintotieteeseen (kertauksen vuoksi muut vaihtoehdot nähtävissä täällä). Sinne pääseminen kun ei ollut mitenkään varmaa, kun kiintiöt olivat tänä vuonna pienet ja mun opiskelumenestykseni vain keskitasoa. Kolmosilla ei pahemmin menesty, jos toisilla on rivissä vitosta toisensa perään. Ilmeisesti hakijoita oli vähemmän kuin oletin tai sitten taso oli odottamaani matalampi, koska minä tavallinen tollokin saan nyt varmuudella tehdä graduni siinä oppiaineessa, jossa haluan. Ensin toki tehdään vielä kandidaatintutkinto loppuun.

Mitä tää sitten käytännössä tarkoittaa mun opintojeni kannalta? Ennen kaikkea kyse on siitä, että nyt mun ei tarvitse enää miettiä arvosanoja, vaan lukea, kirjoittaa ja tenttiä, kunnes kasassa on se kandin ja maisterin nimikkeisiin oikeuttava 300 opintopistettä. Jos joku kurssi ei jostain syystä suju, mä voin halutessani rauhassa jättää arvosanan huonoksi. Ei tarvitse miettiä, pääsenkö mä haluamaani opintosuuntaan kolmosilla. Mikä on muutenkin varsin älytön, mutta valitettavasti joillekin ihan ajankohtainen huolenaihe. Yliopistossa saatu arvosana 3 vastaa kouluasteikolla aivan riittävän hyvää perustasoa, numeroita 7-8. Jos samoihin maisteriopintoihin on kovin vähän paikkoja ja kovin paljon hakijoita, nelosta huonommilla arvosanoilla alkaa olla peli menetetty. Minä olen siis onnekas, kun vältin mokoman numeronkorotteluprässin, joka olisi saattanut olla ensi lukuvuonna edessä, mikäli suuntautumishaussa olisi nyt käynyt toisin.

Opintopistesaldoni pidän omana tietonani, samoin yksittäisten kurssien arvosanat, mutta yleisesti kerrottuna mulla alkaa vähitellen olla kasassa varsin hyviä kokonaisuuksia (joista tulee eheä tutkinto) sekä selkeä opintosuunnitelma. Henkilöstöhallinto ja liikkeenjohdon konsultointi ovat ne työelämän kannalta kiinnostavimmat aihepiirit ja niiden ympärille olen rakentanut suunnitelmat valinnaisista opinnoistakin. Tulossa on työ- ja organisaatiopsykologiaa, kasvatustieteitä, sosiaalitieteitä ja yrityksen johtamista ja mä olen suoraan sanoen aika innoissani! Kolmen vuoden päästä mulla pitäis olla kourassa paperit, jotka osoittaa juuri sitä osaamista, mitä olen halunnutkin saada, ja joilla lähdetään hakemaan lisää osaamista työkokemuksen muodossa. Pitkästä aikaa tulevaisuus näyttää taas vähän selkeämmältä ja aika paljon valoisammalta. :)

Päivä eläintarhassa

Me ajeltiin perjantaina Helsinkiin viettämään pientä viikonloppulomaa. Lauantaina minä päästin sisäisen kakarani valloilleen, kun suuntana oli Korkeasaaren eläintarha. Siis kissoja! Karhuja! Pupuja! Apinoita! Kenguruita! Taisin olla elukoista enemmän innoissani kuin ensimmäisellä eläintarhareissullaan olleet alle kouluikäiset lapset. :D

Mulle tää oli tietysti ties kuinka mones kerta eläintarhassa, ja Korkeasaarikin on koluttu läpi moneen otteeseen. Tällä kertaa uutta oli se, että mä olin liikkeellä kameran kanssa. Niinpä tämän eläintarhapäivän tavoitteeksi tuli elukoihin tutustumisen sijaan enemmänkin hyvien kuvien saaminen. Muistikortilta löytyi illalla selatessa kieltään näyttäviä karhuja ja murjottavia kenguruita; tähän valikoin muutaman onnistuneimman otoksen. Kaiken maailman virheitä näistäkin toki löytyy, mm. lasin takaa kuvaamisen aiheuttamia heijastumia.

Alppivuohen kilien kalliokiipeily oli hauskaa katsottavaa, sen verran ihmeellisiin asentoihin ne onnistuivat aina välillä itsensä vääntämään. Käynnissä oli myös ilmeisesti jonkin sortin vuorenvalloitusleikki, koska vajaan parin kuukauden ikäiset kilit myös tuuppivat toisiaan kalliolta alas.

Rahoille tuli ihan kunnolla vastinetta, kun riikinkukot päättivät pistää show'n pystyyn. Tämä yksilö tosin taisi saada ihailua vähän väärältä kohderyhmältä, kun sen haareminkokoamisyritys keräsi lähinnä innostuneita turisteja valokuvaamaan. Riikinkukkonaaraat taas juoksivat karkuun - paitsi yksi, joka nukahti kesken koiraan koreilun. Sitähän en tiedä, miten tuo pyrstösulkien esittely todellisuudessa tehosi, mutta varsin epäonniselta se näin ihmisen näkökulmasta vaikutti.

Lopulta se mun päiväni kohokohta: kissat! Kuvan leopardi taisi olla ainoa, jonka näimme tekevän muuta kuin lötköttävän paikallaan, kuten yöeläimet päiväsaikaan tapaavat tehdä.

Päivän päätteeksi koettiin tietenkin suuri pettymys kun matkamuistomyymälän iso palleropöllö oli liian kallis kotiin vietäväksi ja ruokaakaan ei saanut ennen kaupunkiin palaamista, vaikka nälkä oli kiljuva. Joskus on parikymppisenkin kiva taantua viisivuotiaan tasolle... :D