Bloggareiden liian ruusuinen elämä(?)

Katarinan postaus palautti mieleeni aiheen, jota oon jonkun verran mietiskellyt. Miksi ihmeessä ihmisiä vituttaa se, että kaikissa blogeissa ei kerrota siitä, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä? Olen nähnyt viime aikoina ihan yllättävän paljon rutinakommentteja siitä, kuinka lifestyle- ja tyylibloggarit antavat itsestään ja elämästään liian ruusuisen kuvan.

On huumorimielellä kirjoitettuja vitutusblogeja, mielipideblogeja, äärimmäisen suoria julkisia päiväkirjoja, sairauskertomuksia ja kaiken maailman laihdutus-/opiskelu-/elämänprojektiblogeja, joiden luonteeseen kuuluu myös huonojen puolien ja vastoinkäymisten purkaminen. Sitten meillä on tyyliblogeja, muotiblogeja, kauneusblogeja, sisustusblogeja, käsityöblogeja, lifestyleblogeja. Mikäs niiden tarkoitus olikaan? No ilman muuta juuri se, että bloggaaja kokoaa ensin mahdollisesti muutamankin tuhannen lukijan yleisön, jotta voi sitten purkaa mahdollisimman monelle suomalaiselle mahdollisimman julkisesti kaiken, mikä sattuu milloinkin tuntumaan pahalta.

Tai sitten ei. Meitä on toki moneen junaan, mutten usko, että joka ainoan iloisiin (tai näkökannasta riippuen materialistisiin tai pinnallisiin) asioihin keskittyvän blogin pitäjä haluaa huijata lukijoitaan ja osoittaa, että hei, minun elämäni on täydellistä. Jokainen normaalilla järjellä varustettu tietää, että elämässä tulee vastoinkäymisiä. Tavaran tai rahan määrä, ulkonäkö ja vaatetyyli - saati sitten näitä käsittelevä blogi - ei kerro mitään siitä, kuinka rankkaa tai helppoa yksilön elämä on. Mitäpä jos se blogi onkin pakopaikka niistä elämän ikävistä asioista ja velvollisuuksista, oli ne kuinka pieniä tai suuria tahansa? Sitä vartenhan harrastukset on. Paitsi näköjään bloggaaminen, jonka ainoa tarkoitus on herättää kateutta toisissa. Ellei sitten bloggaa oikeasti tärkeistä asioista ja syvälliseen tyyliin. Vähän niin kuin juorulehdetkään ei ole oikeita lehtiä, mutta Suomen Kuvalehti ja Helsingin Sanomat ovat. Että sanotaan ääneen kun jossakin on asiat huonosti. Ketäs se nyt kiinnostaa, jos jollakin menee hyvin.

Olkoon vähän kulunut syytös, mutta väkisinkin tulee mieleen tämä perinteinen selitys: suomalainen peruskateus. Onhan se nyt kerta kaikkiaan sietämätöntä, jos joku ei joskus "myönnä" koko maailmalle, että on tuli riita poikaystävän kanssa, hamsteri kuoli ja jouduinpas tässä muuten sairaslomalle kun katkoin jalkani. Että miten joku kehtaa väittää elävänsä täydellistä elämää? (Väittäminen = tiettyjen asioiden sanomatta jättäminen.)

Jälleen tullaan tähän: blogin sisällöstä tekee päätöksen vain bloggaaja itse. Jos ei miellytä, ei ole pakko lukea. Paljon hoettu argumentti, mutta ihan oikeasti totta. Toki jokainen saa ilmaista oman mielipiteensä. Asiallisesti. Käytöstapojen perusteita ja silleen. Mutta kuinka paljon toisten ihmisten henkilökohtaiset asiat meille ulkopuolisille sitten kuuluvat? Tasan niin paljon, kuin he itse haluavat itsestään tuoda julki.

Onhan se hämäävää. Voi olla, että selaat blogia kännykällä omassa sängyssä keskiyöllä. On pimeää ja hiljaista. Blogi ei päivity reaaliajassa, kommentit saatetaan julkaista vasta päivien päästä. Ei synny sujuvaa, luontevaa keskustelua. Oikeastaan tuntuu siltä, että olet sinä ja blogiteksti, jota luet. Ja koska blogiteksti tulee bloggaajalta, on bloggaajan teksti suunnattu sinulle. Melkoisen intiimi tunnelma. Luet kaikessa hiljaisuudessa toisen ihmisen päiväkirjaa. Siinä on helppo unohtaa, että sitä saattavat lukea sadat ja tuhannet muutkin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Toisia meistä ei haittaa jakaa sille väkimäärälle tietoa siitä, miksi tänään on huono päivä. Toisia haittaa. Jos jollakin on hyvä selitys siihen, miten toisten halu pitää yksityisasiat ja vastoinkäymiset bloginsa ulkopuolella on pois joltakin blogin lukijalta, olen erittäin kiinnostunut kuulemaan sen.

Muutama blogilöytö

Demi.fi massablogeineen ei oikein tarjoa enää mitään uutta ja Blogilistalta on mun mielestäni kauhean vaikea löytää kiinnostavaa luettavaa. Bloglovinin sisältö on suurimmaksi osaksi sitä muotikauneuslifestylesisustushömppäkategoriaa, jota mä en ihan oikeasti jaksa lukea. Niinpä ryhdyin googlailemaan ja ajelehtimaan englanninkielisessä blogimaailmassa ja löysin muutaman uuden seurattavan.

1. Advanced Style
Juuri kun pääsin sanomasta, että mua ei tyyliblogit kiinnosta. No tämä kiinnostaa. Ei siksi, että nyhtäisin blogista itselleni pukeutumisvinkkejä tai että mua liikuttaisi pätkän vertaa, minkä merkkisiä vaatteita näillä ihmisillä on yllään. Se kiinnostaa siksi, että näistä kuvista välittyvällä ilolla minäkin haluaisin ikääntyä.

2. The "Blog" of "Unnecessary" Quotation Marks
Koska ihmisten tyhmyydelle on kiva nauraa. Nimi kertonee kaiken oleellisen.

3. SEXY PEOPLE
Kai se vaan on tässä kauneusleikkausten ja kuvankäsittelyn maailmassa virkistävää nähdä ihan tavallisia, aitoja, täydellisen epätäydellisiä ihmisiä. Siis mun mielestäni. En ole ihan varma, mikä blogin perimmäinen tarkoitus lopulta on: korostaa sitä, että jokainen meistä on omalla tavallaan seksikäs, vai vinoilla julkaistujen kuvien...öö...seksikkyyttömyydelle. Niin ja juu ei: blogi ei sisällä alastonkuvia.

Näillä blogeilla on ainakin suomalaisen näkökulmasta melko paljon lukijoita, eli voi olla, että muille nämä ovat jo vanhoja tuttuja. Vai ovatko?

Jääkaapin oven sisältö

Laukun sisältö? Löytyy melkein kaikista blogeista, klisee ja tylsä postaus. Vaatekaapin sisältö? Ei tällä tyylillä. Jääkaapin sisältö? Mun siivousinnollani siellä on ihan oma ekosysteeminsä, jonka avaamiseen biologian tietämykseni ei todellakaan riitä. Mutta entäs jääkaapin ovi? Voi kyllä.

Mietin, että oon loppujen lopuksi esitellyt itseäni, asumistani ja olemistani tosi vähän tässä blogissa. Halusin tehdä postauksen jostakin yksityiskohdasta, joka elämääni liittyy, kuitenkin menemättä niihin laukunsisältöihin ja makuuhuone-esittelyihin, jotka on lifestyleblogeissa enemmän sääntö kuin poikkeus. (Jos jotakuta nyt sattuu hirveästi kiinnostamaan, niin mun laukussani on aina lompakko, avaimet, bussikortti, kuulokkeet, kännykkä ja huulirasva. Hirveän yllättävä tarvikevalikoima.) No mikä sitten on jokaisessa kodissa todella persoonallista? Jääkaapin oven koristelu tietenkin. Kenties tästä alkaa teinien uusi erikoispostausvillitys: "aattelin nyt tehä tän jääkaappimagneettipostauksen kun kaikilla muillakin on".

No mutta joo. Näin organisoitu magneettialusta meillä keittiössä on. Kaappimme on tyylikkäästi merkkiä Electrolux ja on valittu peräti sellaisin perustein, että se sattui olemaan asunnossa valmiina silloin, kun tänne muutettiin. Ja juu, sen alla on pieni yhteensopivan värinen, kokoinen ja merkkinen pakastin, minkä lisäksi me innokkaina marjastajina (jo vuodesta 2013) ostimme kesällä vielä pienen arkkupakastimen, jotta mustikat, mansikat ja vadelmat mahtuvat johonkin. Jääkaappikoristeiden taiteellinen (lue: täysin sattumanvarainen) asettelu on sataprosenttisesti minun käsialaani; puoliso ei meillä sisustuksesta juuri piittaa.

Kissanpentuja. Meidän jääkaapin ovessa on paljon kissanpentuja. Tämä magneetti on tuliainen puolisoni Teneriffan reissulta, jonne en itse päässyt mukaan. Hyvä apu myös laihduttamiseen: hitot mä sieltä ruokaa haen kun mulla on ihana poikaystävä ja kohta kaksi kissaakin. Ni.

Ja se siitä laihdutuskuurista sitten.

Tämän apinan ostin ihan itse yliopiston kirjakaupasta.

Muotokuvamagneetit ovat matkamuisto minun ja Clairen yhteiseltä Oslon reissulta. Kuten ehkä arvaatte, kuvissa on Nobelin rauhanpalkinnon saaneita ihmisiä; tässä olen tarkentanut dalai-lama Tenzin Gyatsoon, joka sai palkinnon vuonna 1989.

Tämä mietelause on muisto hallintotieteiden fuksivuoteni ensimmäisistä päivistä. Mietelauseet kuuluivat muistaakseni ainejärjestö Spatikan järjestämän onginnan palkintoihin Johtajuussymposiumissa eli syystapahtumassa, jonka järjestää Tampereen yliopiston tieteenalayksikkö nimeltä Johtamiskorkeakoulu eli lyhyemmin JKK. Tapahtuma järjestetään myös tänä vuonna ja ilokseni voin mainostaa siihen liittyviä avoimia ovia eli mahdollisuutta kaikille kiinnostuneille tulla tutustumaan Johtamiskorkeakouluun ja sen opetustarjontaan. Suosittelen lämpimästi. :) Yllä olevaa lausetta avaan sen verran, että yliopiston kirjastoon ja Tietopinniin pääsee opiskelijakortilla ympäri vuorokauden - ja nehän tosiaan sijaitsevat melko keskellä Tamperetta. Tätä mahdollisuutta on tiettävästi hyödynnetty muuhunkin kuin yöllisen lukurauhan hakemiseen.

Kissanpoikasiahan ei koskaan voi olla liikaa...osuin kerran myymälään, jossa oli halpoja kisupostikortteja, ja ostin sitten jääkaapin oveen täytettä. Ylimmässä kuvassa yläoikealla näkyvä kissakortti on syntymäpäiväkortti Clairelta, mutta muuten näiden takana ei ole sen kummempia tarinoita.

Myyrämagneetti on poikaystäväni äidiltään saama Tsekin tuliainen. Tuo ainakin mulle lapsuusmuistoja mieleen, koska Myyrän seikkailuja on jokusen kerran tullut videokasetilta katsottua kakarana.

Lapsuusmuistoja, matkamuistoja, kissanpentuja ja pieni muistutus yliopisto-opiskelusta. Loppujen lopuksi meidän jääkaapin ovi on yllätävän paljon jääkaapin omistajien näköinen. Ja niin se varmaan on jokaisessa kodissa: mun lapsuudenkotini jääkaapin ovea koristaa veljeni lukujärjestys ja Aamulehdestä leikattu Jere-sarjakuvastrippi, joka on vanhempieni mielestä kovin osuva. Niin että hitot niistä laukunsisällöistä.

Ulkoasuarvostelu

Ulkoasupäivitystä suunnitellessani tulin miettineeksi sitä, miten blogosfäärin ulkoasustandardit on koko ajan vaativammat. Tarkoitan siis sitä, miten herkästi varsinkin nuoret bloggaajat arvostelevat ikätovereidensa blogeja nimenomaan niiden ulkoasun perusteella. Järkkärivaatimus (eli kuvitelma siitä, että kallis kamera takaa laadukkaat kuvat) alkaa olla jo vanha vitsi, kun nyt pitäisi jokaisen 12-vuotiaan bloggaajan osata vaikka mitä kooditemppuja ja animaatioefektejä, jotta blogi kelpaa toisille.

Mulla lienee keskimääräistä teinilifestylebloggaajaa parempi html- ja css-tuntemus ja javascriptin opettelu on työn alla. Periaatteessa osaisin näitä käyttäen rakentaa nettisivun alusta pitäen ja tehdä siitä vielä siedettävän näköisenkin. Kun katson blogin lähdekoodia, ymmärrän suurin piirtein, mitä siinä sanotaan. Toisaalta viime päivien ulkoasutaistelu osoittaa sen, että Blogger ei ole maailman helpoin paikka soveltaa opittuja koodaustaitoja, sillä aina toisinaan eteen tuli sellaisia ongelmia ja virheilmoituksia, että nettisivuja vuosien ajan työkseen tehnyt puolisonikaan ei aina ymmärtänyt, mistä ne johtuvat. Kaikilla ei ole lähipiirissään alan ammattilaista, kuten mulla, eikä koodikielien opettelu ole kaikkien mielestä helppoa, mielenkiintoista tai ylipäätään vaivan arvoista, joten siihen nähden blogimaailman ulkoasuodotukset ovat minusta suhteettoman korkealla.

Ulkoasu ei saisi olla tummasävyinen, kun siitä tulee silloin synkkä. Liian värikäs ulkoasu taas aiheuttaa herkille esteetikkoteineille "epilepsiakohtauksia". Toisaalta sitten taas kokovalkoinen eli massavalkoinen ulkoasu on tylsä, koska kaikilla on sellainen. Paitsi on se hieno niiden mielestä, jotka arvostavat yksinkertaisuutta. Taustakuva tai -kuvio kun tekee blogista helposti levottoman näköisen - ja sehän saattaa myös toistua rumasti. Ja auta armias, jos joku käyttää blogissaan Bloggerin valmista ulkoasua, eikä ole halunnut/osannut/ehtinyt muokata sitä niin, että se varmasti näyttää erilaiselta ja muokatulta. Värimaailma voi olla nätti ja kokonaisuus tasapainoinen, mutta eihän se blogi nyt voi millään olla hyvä, jos ulkoasuun ei ole panostettu niin paljon, ettei sitä tunnista Bloggerin valmiiksi malliksi.

Bannerittomuus on suuri rikos, tekstibannerit yleensä tylsiä ja mitäänsanomattomia, kollaasibannerit taas sitä massaa ja minkään bannerikuvan laatu ei ole tarpeeksi hyvä. Jos blogissa ei ole mitään animaatioefektejä, se on tosi tylsä ja osoittaa tietoteknistä osaamattomuutta. Paitsi kursorimuokkaukset, jotka on lähinnä ärsyttäviä. Varsinkin ne, joissa kursorista putoilee jotain pikselihileitä. Blogi on tylsä myös silloin, jos siinä on käytetty samoja fontteja kuin kaikilla muillakin. Toisaalta on olemassa kiellettyjen fonttien lista, jonka kärkipäässä ovat ah! niin raivostuttavat ja rumat Courier ja Comic Sans.

Kaikki meistä eivät voi olla tekniikkaneroja. Bloggerin ja muiden blogipalveluiden idea on minun nähdäkseni juuri se, että kuka tahansa voi pienellä vaivalla ja tietämyksellä pitää yllä nettipäiväkirjaa, johon saa napin painalluksella kaikenlaisia pieniä muutoksia ja toimintoja. Nyt kun bloggaaminen on muotia, on ryhdytty sitten siihen, että sen tulisi olla elämän tarkoitus ja pääsisältö, jonka vuoksi pitäisi uhrata satasia kameraan ja tunteja tietotekniikan opetteluun. Ulkoasun muokkaaminen on mahdotonta, kun sen pitäisi olla samaan aikaan sekä persoonallinen että massoja miellyttävä - ja sitten sen pitäisi kelvata vielä bloggaajalle itselleenkin. Lukijan huomioiminen esimerkiksi blogin asettelussa on toki ihan fiksua, mutta toisaalta: jos Maija 11 vee haluaa Maijan elämä -blogiinsa banneriksi 2000 pikseliä korkean kirkkaanpunaisen laatikon ja teksteihinsä muiden mielestä ruman fontin, niin mitä väliä? Se on Maijan blogi, Maijan oma tila, julkinen päiväkirja.

Mutta niin se kai menee. Ensin kaikilla on blogi. Sitten joku keksii, että värimaailman pitää olla vaalea. Seuraavaksi vaaditaan kustomoitua kursoria, koska se tavallinen on tylsä. Kohta blogitekstien otsikoiden pitää varmaan heittää klikatessa pari volttia ja etusivua ladatessa bannerin pitää liukua kauniisti paikalleen kahden kyyhkysen lennättämänä nauhana. Ne linnuthan pitää siis jokaisen piirtää ja animoida itse, muuten kyse on matkimisesta. Ja nopeat syö hitaat, koska jos Liisalla on blogissaan kyyhkysiä, Jennan täytyy käyttää papukaijoja välttyäkseen plagiointisyytöksiltä ja Maisalle voikin käydä niin, että lomamatkan aikana kaikki kivat linnut on jo ehditty varata ja jäljellä on enää ruma ja tylsä varis. Mutta lintuja on pakko olla, koska muuten bloggaaja on trendeistä mitään ymmärtämätön, jälkeenjäänyt moukka.

Bloggaa ja anna toisten blogata. Se on ehkä tämän vuodatuksen opetus.

Ulkoasupäivittelyä

Voi elämän kevät mulla palaa pinna tän Bloggerin kanssa. Mutta onpahan nyt kymmenien tuntien suunnittelu, testailu ja ongelmanratkonta taas kerran saatu päätökseen. Kunnes kyllästyn tähän ulkoasuun.

Molemmat puolet

Kaverin uuden opiskelupaikan hyvä puoli: se saa haluamansa ammatin.

Se toinen puoli: se muuttaa toiselle paikkakunnalle.

Kaverin muuton huono puoli: kaveria tulee ikävä ja sitä näkee harvemmin.

Se toinen puoli: sille voi järjestää yllätysbileet.

Bileiden järjestämisen hyvä puoli: mulla oli aamiaiseksi juustokakkua.

Se toinen puoli: jäljelle jää järkyttävä sotku, jonka minä joudun siivoamaan.

Sotkun hyvä puoli: sitä voi hetkellisesti paeta, kun menee kaverin luo käymään lenkillä ja pakkaamaan muuttolaatikoita.

Se toinen puoli: penikkatauti päättää palata ja särkylääkekään ei auta kävellessä sääreen ilmaantuneeseen tuskalliseen vihlontaan.

Penikkataudin huono puoli: en pääse auttamaan muuttolaatikoiden kantamisessa ja purkamisessa.

Se toinen puoli: bileiden aiheuttama sotku odottaa edelleen kotona, joten puolison voi laittaa siivoamaan, koska mun jalkanihan ei kestä ympäri kämppää ravaamista.

Siivousstrategiani huono puoli: puoliso ei osoita pienintäkään aikomusta hoitaa osuuttaan siitä.

Se toinen puoli: mun jalkani on edelleen kipeä, joten mä voin istua sohvalla katsomassa telkkaria ja syömässä sitä juustokakkua, jota on edelleen jäljellä.

Telkkarin katsomisen hyvä puoli: kerrankin tulee jotain ihan katsottavaa ohjelmaa.

Se toinen puoli: Jimillä on selvästi teknisiä ongelmia, koska Nannyn tekstitykset näkyvät koostuvan tänään ainoastaan lauseesta "Rubens selvästikin inspiroi taiteilijaa."

Riitelykammo

Eilen tuli käytyä läpi erään ystäväporukan ensimmäinen kunnon riita. Kuten arvata saattaa, taustalla oli huono kommunikointi, siitä johtuva väärinkäsitys ja tuloksena kerta kaikkiaan aivan turha kärhämä. Kaiken kukkuraksi koko sanaharkka käytiin vielä Facebookin välityksellä, jolloin jokaisen sisälukutaito tietenkin katoaa kiukutellessa taivaan tuuliin ja kaikkea tulkitaan joko liian kirjaimellisesti tai sitten ei ollenkaan tosissaan. Asia ei onneksi ollut mitenkään maata kaatavan suuri ja vakava, ja riita sovittiin saman illan aikana suhteellisen nopeasti.

Mä olen päässyt eilisestä riidasta yli jo moneen kertaan, enkä pidä sitä mitenkään erityisen isona asiana. Riitely ei ole minusta millään tavalla mukavaa, mutta se valitettavasti kuuluu kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin. Ei välttämättä - eikä toivottavasti - kovin usein, mutta toisinaan. Minusta olisi erikoista, jos kaksi läheistäkin ihmistä olisi kaikista asioista aina samaa mieltä, eikä koskaan ajautuisi tilanteeseen, jossa välit hetkeksi tulehtuvat. Siksi mua ihmetyttää se, miten monesti ihmiset suorastaan kammoavat riitelyä. Eri mieltä olemista vältellään viimeiseen asti, omaa mielipidettä ei ristiriitojen pelossa uskalleta sanoa ja sitten kun joku kärhämä joskus kuitenkin tulee, se on suorastaan maailmanloppu ja mikään ei ole enää entisensä.

Mun lapsuudenkodissa on riidelty aina, ja itse asiassa jopa suhteellisen paljon. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan, koska oikeasti mulla ja mun perheenjäsenilläni on hyvät ja lämpimät välit. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, eivätkä tietääkseni ole koskaan harkinneetkaan avioeroa. Minä ja veljeni voimme puhua toisillemme ja vanhemmillemme asiasta kuin asiasta ja nyt, kun aikuistumme, myös vanhemmat kertovat meille kuulumisiaan vähän eri tavoin kuin ennen. Meillä ei ole koskaan tarvinnut riidellä alkoholin, uhkapelaamisen, pettämisen, väkivallan tai muun vastaavan takia, mutta meillä on paiskottu ovia, huudettu kurkku suorana ja itketty vuolaasti monien arkisempien asioiden vuoksi. Osin siksi, että minä ja isäni olemme molemmat helposti kiivastuvia ja siksi helposti napit vastakkain, osin siksi, että sekä minun että veljeni murrosikä oli kovin...noh, murrosikä.

Meidän perheessä osa kasvatusta on ollut siis riitelyn taito. Mä olen oppinut riitelemään niin, että asiat tulee sanottua, ilmapiiri paranee ja lopulta kuitenkin sovitaan. Matkan varrella on opittu myös sitä, miten ei riidellä: veljeä ei revitä tukasta (alakouluiässä), isää ei haukuta ties millä nimillä (yläkouluiässä) ja mykkäkoulun pitäminen ei auta mitään, jos toinen ei tiedä, mistä olet suuttunut (lukioiässä). Ja aina, aina tehdään se sovinto.

Siksi mä en myöskään pelkää riitelyä. Itse asiassa mä olen niin tottunut siihen, että viimeiseen asti sopuisan puolisoni kanssa mua jopa vähän ahdistaa se, että me ei oikeastaan koskaan huudeta toisillemme niin että naapuritkin kuulee. Kaikki riidat käydään hyvin vähäeleisesti, nopeasti ja rauhalliseen sävyyn. Sopii muuten huonosti mun temperamentille. Olin mä sitten poikkeuksellisen kylmä ja kova ihminen tai, kuten itse ajattelen, järkevän riitelykasvatuksen saanut aikuinen, mun on vaikea ymmärtää, miksi riitely on toisten mielestä niin kerta kaikkiaan hirveää, että sitä pitää vältellä viimeiseen asti. Itse näen sen ihmissuhteen välttämättömänä, puhdistavana ja parhaimmillaan jopa lähentävänä ja vahvistavana osana. Riitely ei ole itse tarkoitus, mutta avoimen ristiriidan välttely minun kokemukseni mukaan usein vain pahentaa asioita.

Joku voisi sanoa, että riitelyä pelätään siksi, että se tuntuu niin pahalta. Itse ajattelen niin, että yksi kipeä, kunnolla riidelty riita sovintoineen on parempi kuin se paha olo, joka seuraa siitä, kun mieltä kaihertavia asioita haudotaan omassa päässä, eikä sanota ääneen. Asia saa paljon ansaitsemaansa suuremmat mittasuhteet ja sitten ollaankin jo oikeasti isojen ongelmien äärellä. Aikuisen ihmisen pitää minusta sietää sitä, että kaikki ei aina ole mukavaa eikä tunnu hyvältä. Sama opetus pitää terveellä tavalla tietenkin siirtää myös lapsille: opetellaan riitelemään oikein, hieromaan sopua, tekemään kompromisseja ja antamaan anteeksi. Siksipä provosoivaksi lopuksi: minä aion huutaa jälkikasvulleni, jos sellaista joskus siunaantuu. Kurkku suorana.

Yllärijuhlat

Rakas ystäväni Claire muuttaa viikonloppuna uuden opiskelupaikkansa perässä toiselle paikkakunnalle. Se tarkoittaa sitä, että me nähdään entistä vähemmän ja tapaamiset pitää sopia entistä tarkemmin ja tiukemmin aikataulutettuna. Skype, Facebook ja WhatsUpp lohduttavat toki hieman, mutta ei ne livenä näkemistä koskaan korvaa.

Henkilökohtaisesti inhoan yllätyksiä, varsinkin ajatusta yllätysjuhlista. Paitsi kun olen itse järjestävänä tahona. Silloin mä suorastaan rakastan yllätyksiä. Näin Clairen tulevassa muutossa loistavan tilaisuuden järjestää yllätysläksiäiset, joita me ollaan tyttöporukalla pahaa-aavistamattoman neidin selän takana valmisteltu viikon ajan.

Claire itsehän kuvittelee olevansa tulossa meille tänään ihan vaan vaihtamaan mun kanssani kuulumisia (meidän kohdalla tosin ehkä voisi sanoa, että vaihtamaan valituksia) ja ottamaan lisää traumaattista valokuvaa. Olen luvannut myös laittaa ruokaa, mutta veikkaan, että Claire ei todellakaan odota, että pöydässä on juustokakkua, mutakakkua, lämpimiä voileipiä, dippivihanneksia ja Fresitaa. Sillä ei myöskään ole mitään aavistusta siitä, että täällä on mun lisäkseni koko jengi paikalla.

Vielä jonain päivänä mä onnistun tekemään juustokakun, jossa on nätti ja tasainen pinta...

Tätä postausta lukiessanne totuus on jo paljastunut juhlakalullekin, mutta vielä tätä kirjoittaessani mä hihittelen Clairen muutaman päivän takaiselle viestille, jossa se onnitteli mua "laihdutussaavutuksestani" (mahdun taas lukioaikaisiin farkkuihini, nähkääs) ja ehdotti vissiin puolitosissaan, että pidetäänkö sen kunniaksi kakkubileet. Ei muuten tiedäkään, miten lähelle osui.

Syyssuunnitelmia

Tiedän, että monien verenpainetta nostaa puhe syksystä heti kun heinäkuu jää taakse - onhan se elokuu nyt vielä kesäkuukausi! - mutta pakko myöntää, että mä olen ihan tyytyväinen, että syksy vähitellen tulee. Ei välttämättä vielä se sateinen, lehdet puista pudotteleva, pimeä syksy, vaan se, jonka myötä pääsee taas kiinni jonkinlaisiin rutiineihin, unirytmiin ja harrastuksiin. Tosin myönnettäköön sekin, että mä olen jostain syystä aina nauttinut siitä, kun iltaisin alkaa olla pimeää ja itse asiassa pidän viileähköstä, pilvisestä säästäkin jollain tavalla enemmän kuin suorasta auringonpaahteesta.

Ilmeisesti mä olen muutenkin sopeutunut Suomen oloihin vähän liian hyvin, koska kesät on aina olleet niitä aikoja, kun mulla on vaikeaa, jos on ollakseen. Mun on vaikea käsittää ihmisten rutinaa kaamosmasennuksesta, koska mulla mieliala heittelee eniten juuri vuoden valoisimpana aikana. Syytä en tiedä, mutta pimeät ajat on mulle helpompia. Musta on kesälläkin aivan ihanaa, kun taivas välillä pimenee, vettä tulee kaatamalla ja ukkonen jyrähtelee. Ei sillä etteikö se lämpö ja auringonpaistekin olisi ihan ok, mutta sen verran mussa on vampyyrin vikaa, että hämärä viehättää enemmän.

Syksy on parina viime vuonna merkinnyt mulle jotakin uutta opiskelun suhteen, joten nyt on oikeastaan aika helpottavaa, kun tulevan vuoden kuviot on pääpiirteittäin selvillä. Kurssi-ilmoittautumiset on käynnissä ja tällä hetkellä ainoa oikea jännittämisen aihe on, pääsenkö läpi pakollisesta tilastotieteen kurssista. Lisäksi odotan jo innolla kandiseminaaria ja sitä, miten saan siellä jalostettua päässäni jo pidempään pyörineet avainsanat aiheeksi ja siitä edelleen tutkielmaksi asti. Sitten on toki myös niitä kursseja, joiden toivoisin olevan mahdollisimman äkkiä ohi (kuten tuo mainittu tilastotiede, puheviestintä ja julkisyhteisöjen strateginen johtaminen...). Ja samalla kun alan taas käydä yliopistolla luentojen ja seminaarikokoontumisten takia säännöllisemmin kuin kesällä, tulee mentyä kuntosalillekin.

Ilmeisesti joka syksyyn pitää kuitenkin saada ympättyä jotakin elämänmuutosta, koska meille muuttaa vihdoin syyskuussa kaksi uutta perheenjäsentä. Pienen sattuman kautta päädyimme heinäkuussa tervehtimään silloin kuukauden vanhaa kissapentuetta, josta sitten varasimme kaksi palleroa tuleviksi lemmikeiksemme. Tilanne on nykyisellään vielä vähän hassu, koska ensinnäkään emme vielä tiedä meille tulevien kissojen sukupuolta (jolla on meille merkitystä lähinnä nimen valinnan kannalta) ja toisekseen tarkkaa noutopäivääkään ei vielä ole omistajan kanssa sovittu. "Laskettua aikaa" ei siis niin sanotusti ole, mutta ainakin olen päässyt hehkuttamaan kavereille, että kauan sitten luvattujen kissanristiäisten pitäminen on taas yhden askeleen lähempänä.

Mä en ole koskaan asunut kissataloudessa, joten toisaalta mua myös vähän jännittää, osataanko me varmasti hoitaa niitä oikein. Huomataanko, jos niillä on joku hätänä, onko tarpeeksi virikkeitä, onko ruoka oikeanlaista jne. Toisaalta poikaystävän ja anopin puheista päätellen mulla on taipumusta aliarvioida rankasti kissan kykyä huolehtia itsestään ja vaatia haluamaansa.

Clairen tehokkaan aivopesun johdosta mun piti aloittaa roller derby tänä syksynä, mutta rahatilanne ei juuri nyt sitä salli (lähinnä kyse siis kalliista aloituspaketista), joten harrastuspuoli kootaan jostain vähän edullisemmasta. Kuntosalille menen heti, kun terveydentilani sen sallii; tällä hetkellä olen jonkinlaisessa ylikunnossa eli levon ja korkeintaan kevyen liikunnan tarpeessa, joten raskas painoharjoittelu ei juuri nyt taida olla hyvä idea. Suunnitelmissa on kuitenkin mennä puolison kanssa parillekin tanssikurssille ja toivon mukaan myös pitää tanssitaitoa yllä syksyn ja talven aikana.

Eilisen Stellar City -illan aikana ehdittiin vielä sopia, että syksyn aikana mennään porukalla Hämeenkadun Approon ja Tallinnaan, juhlitaan parin kaverin synttäreitä, yhden ylioppilasjuhlia, Stellareita vielä uudemman kerran ja taisipa siinä tulla mainittua pikkujoulut teemalla "Pohjanmaan kautta" ja Clairen tuparit. Tällä hetkellä mä tosiaan odotan syksyä vielä innolla, mutta saas nähdä, mikä on fiilis joulukuussa. Kalenteri alkaa nimittäin näyttää melko täydeltä, vaikka tässä on eräiden mukaan kesääkin vielä jäljellä.

Onnistuneen valokuvan resepti

Harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta postaus ei sisällä teknisiä ohjeita. Osittain siksi, että niitä on netti ja kirjastot pullollaan ja enimmäkseen siksi, että en tiedä aiheesta riittävästi neuvoakseni muita.

Musta ei saa hyvää valokuvaa. Mua esittävät (tilanne)kuvat on yleensä julkaisukelvottoman järkyttäviä (ainakin omasta mielestäni) ja kyllä sitä ylioppilaskuvaakin saatiin kuvaajan kanssa studiossa kaivamalla kaivaa. Vaikka olen ihmisten kuvaamisessa täysi vasta-alkaja ja sähläri, mä olen silti mieluummin kameran takana kuin edessä, kun pitää kuvata juhlia, illanviettoja ja lomareissuja. Musta ei kerta kaikkiaan saa hyvää kuvaa.

Tai siis niin mä kuvittelin. Aiemmin mainitsinkin jo tän meidän ikioman keksinnön, traumaattisen valokuvauksen, joka siis on terapeuttisen valokuvauksen vastakohta meille "ei musta saa hyvää kuvaa" -asenteella varustetuille ihmisille, jotka mahdollisesti inhoamme käsitettä voimaantuminen. Me mietittiin ihan ajan kanssa, kenen luona on parhaat olosuhteet valokuvaukseen ja varattiin ilta aikaa kokeilla sekä kuvaamista että kuvattavana olemista tutulla, turvallisella porukalla. Meikkiä naamaan, hyvää musaa taustalle ja poseerausta tulemaan. Kamera oli koko ajan kytkettynä tietokoneeseen niin, että kuvaajan lisäksi muutkin näkivät jokaisen otoksen heti läppärin näytöltä. Näin nähtiin, menikö kuvassa teknisesti jotakin pieleen tai pitääkö poseerausta muuttaa edustavamman näköiseksi. Neljä tuntia meni yhdessä hujauksessa, meillä oli aivan sairaan hauskaa ja lopputulos miellyttää jopa mun omaa, vaativaa silmääni.

Mutta miten tähän sitten päästiin? Tämä oli sattumalta musta otettujen kuvien alkupäässä, mutta periaatteessa tällä turpavärkillä näinkin onnistuneen kuvatuksen aikaan saamiseen olisi voinut mennä vaikka kuinka ja kauan. Kuvattavana olleen ja muita kuvanneen kokemuksella reseptini onnistuneeseen traumaattiseen valokuvaan on seuraava:

1. Meikkaa vahvasti.

Mä kuljen yleensä ilman meikkiä ja yllä näkyvä silmämeikki on mulle aivan poikkeuksellisen vahva. Mun meikkaustaitoni on myös heikommanpuoleiset, mutta kokeilevaa taidetta tää meidän traumakuvaus muutenkin oli, joten suttuiset silmät ja liika kulmakynä on tässä tapauksessa ihan ok. Meikittömyys tuntuu korostuvan kuvissa ikävällä tavalla ja kummasti se pakkeli naamassa vaan tuo lisää itseluottamusta poseeraamiseen. Eräs kuvattavamme oli vakaasti sitä mieltä, että näyttää kaikissa kuvissa järkyttävältä. Tummien silmämeikkien jälkeen oli hieman toinen ääni kellossa ja me todettiin yksissä tuumin, että neidin kuvat oli kuin suoraan Voguesta.

2. Luota kuvaajaan.

Eli siis valitse kuvausseurauksesi ihmisiä, joihin luotat ja joiden kanssa viihdyt. Kuvattavaksi on helpompi heittäytyä, kun ei ole paineita näyttää hyvältä ja tietää, että ne karmeimmatkaan kierosilmäkuvat ja kaksoisleuat eivät kulkeudu ulkopuolisten silmien eteen. Tämä on ehkä koko traumaattisen valokuvausprojektin tärkein osa. (Traumaattisuuden ei siis ole tarkoitus johtua julkisesta nolaamisesta.)

3. Pelleile.

Kun nyt kerran luotat kuvaajaasi, mikset antaisi palaa? Ihmisillä - myös minulla - on usein paha tapa pönöttää kuvissa, koska kuvahan ei voi olla hyvä, jos siinä ei näytä asialliselta. Pelleilykuvat auttavat rentoutumisessa ja rentous johtaa luonnollisiin asentoihin, hymyihin ja katseisiin. Niistä taas seuraa todennäköisemmin hyviä kuvia. Jos kuvaaja sanoo, että yritäpä näyttää peuralta ajovaloissa, niin yritä. Väännä kroppasi ja naamasi niin typerään asentoon kuin ikinä keksit, käytä ympärillä olevia tuoleja, tyynyjä ja muita tavaroita, äläkä välitä siitä, näytätkö typerältä vai et. Tiedetään: helpommin sanottu kuin tehty, mutta juuri siksi tuo kohta numero kaksi on niin äärettömän tärkeä. Hyvien ystävien seurassa heittäytyminen on helpompaa.

4. Naura.

Nauraminen on kivaa ja itselle nauraminen erittäin hyvä taito, jota traumaattinen valokuvaus kyllä kehittää tehokkaasti. Nauraa voi omille kuville (varsinkin niille epäonnistuneille), kuvaajan ohjeille (alla reaktioni Clairen käskyyn "viettele mut"), muiden kommenteille ja oikeastaan ihan mille vaan. Meillä oli eilen niin hysteerisen hauskaa, että lopulta jopa toisten kehut siitä, miten nyt tuli hyvä kuva, aiheuttivat hervottomia naurukohtauksia.

5. Varaa aikaa.

Turistimatkoilla pysähdytään kivan patsaan eteen, napataan pari poseerausta todisteeksi siitä, että paikalla on ihan oikeasti käyty ja rynnätään sitten kohti seuraavaa museota tai kirkkoa. Silloin, kun tarkoitus on harjoitella kameran kummallakin puolella olemista, ensimmäiset kuvat epäonnistuvat melkein poikkeuksetta. Pitää kokeilla ja opetella itselle ja toisille edullisia kuvakulmia, kameran käyttöä ja erilaisten taustojen, valojen ja muun rekvisiitan hyödyntämistä. Kuten sanoin, neljä tuntia vilahti ohi tosi nopeasti - tuntui ennemminkin puolelta tunnilta!

Valitettavasti joutunette katselemaan mun pärstääni vielä toistamiseenkin, koska me innostuttiin ihan toden teolla tästä toistemme traumatisoimisesta ja sovittiin ensi viikolle jo pari uutta valokuvauspäivää... :D

Postauksen kaikki kuvat otti Claire.