Tahto

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat. 

(Matt. 7:12)

Näin alkaa minun, ateistin, postaus tällä kertaa. Arvostan ja kunnioitan uskontoja; minusta jokaisella uskonnolla voi olla hyvää annettavaa jokaiselle ihmiselle vakaumuksesta riippumatta. Edellä mainittu kultainen sääntö on minusta kristinuskon tärkeintä antia ihmiskunnalle. Sitä voisi pitää ohjenuoranaan kuka tahansa riippumatta siitä, mihin uskoo tai uskooko mihinkään.

Tänään on hyvä päivä. Suomi on astunut jälleen yhdellä saralla sivistyksen piiriin. Vielä on muutamat muodollisuudet käymättä läpi, mutta se kenties suurin kynnys on nyt ylitetty: kansanedustajien enemmistö on saatu sukupuolineutraalin avioliittolain taakse. Henkilökohtaisesti en olisi uskonut, että näin onnellisesti käy jo tällä vaalikaudella, mutta sitä iloisempi olen tämänpäiväisestä. Vaikka teoriassa onkin vielä mahdollista, että koko rumba joudutaan aloittamaan alusta, luotan siihen, että samaa sukupuolta olevat parit pääsevät pian tässäkin maassa naimisiin - siis ihan oikeaan avioliittoon, eikä osoittelevaan rekisteröityyn parisuhteeseen. Kirkkohan saa edelleen vihkiä ketä lystää, mutta uusi laki sekoittanee pakkaa sielläkin ja pakottaa keskustelemaan asiasta uudelta pohjalta, mikä on ihan hyvä asia, oli tuloksena sukupuolineutraali kirkkovihkiminen tai ei.

En tiedä tuntevani yhtäkään homoseksuaalia, eikä avioliittolain epäkohta kosketa suoraan itseäni, mutta asia on silti minulle tärkeä - sitä kutsutaan empatiaksi, jos joku ihmettelee. Varmasti tuntemissani ihmisissä on homoja ja lesboja, mutten ole tietoinen heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Joitakin biseksuaaleja kyllä tiedän tuntevani, mutta heidänkään seksuaalisuutensa ei minua pahemmin liikuta. Tarkoittaen siis sitä, että suhtautumiseni heihin ei riipu siitä, millaisessa parisuhteessa he haluavat elää. Mutta haluan heille ja ihan kaikille muillekin samat oikeudet kuin itselläni on vain siksi, että satun olemaan heteroseksuaali. Nyt ne vihdoin saadaan.

Joskus se tahto oikeasti vie läpi harmaan kiven.

Uusi teeblogi!

Olen jo pitkään hautonut mielessäni ajatusta kakkosblogista, joka keskittyy täysin teehen ja teetuotteisiin. Täälläkin olen aihetta toisinaan sivunnut, mutta tuotearviot eivät oikein istu tähän blogiin. Siksipä syntyi Silkkipussi, johon pääset tutustumaan alla olevaa kuvaa klikkaamalla. :)

Virtuaaliset lavatanssit

Kävin perheeni kanssa tervehtimässä mummiani isänpäivänä. Olimme aiemmin päivällä katselleet ukkini vanhoja koulutodistuksia, jotka isäni oli löytänyt vanhasta arkistokaapista. (Muuten ukilla oli mennyt hyvin, mutta laulunumero oli todistuksesta toiseen yksi ja sama: nelonen. Tiedänpähän ainakin, mistä olen lauluääneni perinyt.) Papereiden seassa oli myös mummin ja ukin vihkitodistus, joten innostuimme kyselemään mummilta hänen ja ukin seurusteluajasta. Tiedustelimme, miten pari aikanaan tapasi, mutta ihan varmasti mummi ei osannut kysymykseen vastata. Ukki on kuollut jo vuosia sitten, joten häneltäkään emme varmistusta asiaan voi saada. "Tanssissa kai", oli mummin arvaus ensitapaamisesta.

Se olisi ollut myös minun veikkaukseni. Vaikka mummi ja ukki olivatkin samasta pitäjästä kotoisin, tanssilavat olivat ennen sotia ja vielä pitkään niiden jälkeenkin niitä paikkoja, joissa nuoret tapasivat toisiaan. Arvaisin myös äitini vanhempien tavanneen tansseissa, kuten omien vanhempienikin. Minun sukupolvelleni tanssilavat taas ovat suorastaan kauhistus: niillä käy kyllä jokusia nuoriakin, mutta yleensä kyse on joko vanhempien mukaansa pakottamista vastahakoisista teineistä tai sitten tanssiharrastajista. Sivumennen sanoen minusta on vähän sääli, ettei oma sukupolveni ole kiinnostunut tanssitaidon ylläpidosta - ja nyt puhutaan siis pari- ja lavatansseista, eikä twerkkaamisesta tahmealla tanssilattialla yökerhossa.

Synkkää tai ei, nykypäivän tanssilavat eli puolisoehdokkaan hakupaikat ovat sähköisiä. Toki elämänsä rakkauden voi tavata muitakin väyliä, mutta se tietoinen hakeminen tapahtuu nykyisin hyvin usein jonkun ruudun kautta. Tai baarissa, mutta minusta vaikuttaa siltä, että sitäkin on alettu pitää potentiaalisempana paikkana seksisuhteen kuin parisuhteen löytämiseen. Mikä on varmaan aivan totta. Mutta vaikka vuonna 2014 on ihan normaalia huiskia kumppaniehdokkaita kyllä- ja ei-pinoihin Tinderissä ja tiirailla tarjontaa deittisivustoilla, ilmiö on vielä todella uusi.

Minä olen seurustellut elämäni aikana kaksi kertaa; toinen parisuhteista jatkuu yhä, toivottavasti vielä pitkään. Ihastuksia toki oli aiemminkin, mutta tunteet jäivät yksipuolisiksi. Ja vaikkeivät olisi jääneetkään, minun kanssani seurustelu olisi todennäköisesti tarkoittanut poikaparoille kaveripiirin pikaita kapenemista. Olin tajunnut jo kauan aikaa sitten, että omasta koulustani on ihan turha toivoa saavansa seurustelukumppania. Niinpä päädyin uteliaana kokeilemaan profiilin tekemistä treffisivustolle, jonka kautta sitten löysin ensimmäisen poikaystäväni - ja itse asiassa myös nykyisen.

Aloin seurustelemaan eksäni kanssa vuonna 2010. Silloin nettideittailu oli vielä epätoivoisten ja rumien ihmisten touhua, toisin sanoen vahvasti ylenkatsottua ja asia, jota ei todellakaan myönnetty omille kavereille. Se oli selvästi vähän epämukava aihe myös osalle omista tutuistani: toki he hyväksyivät tapani etsiä uusia ihmisiä netin kautta, mutta pitivät sitä ehkä vähän nolona. Mitä ei toki sanottu ääneen.

Aikaa on siis kulunut vain neljä vuotta, mutta asenteet ovat muuttuneet ja ihmisten tapaaminen netissä yleistynyt muutenkin. Toki se oli tavallista jo vuonna 2010, mutta suorastaan jokapäiväistä vuonna 2014. Siinä, missä neljä vuotta sitten lause "tapasin poikaystäväni netissä" aiheutti vähän vaivaantuneen ja varovaisen "okei...?" -kommentin, tänä päivänä sama kuitataan olankohautuksella tai jopa innostuneella kertomuksella siitä, miltä sivustolta oma kumppani on napattu. Tänä päivänä sen vaivautuneen okein saisi todennäköisemmin toteamalla, että seurustelukumppani löytyi lavatansseista.

Asiat muuttuvat nopeasti - ainakin teknisesti. Tinder ja muut treffipalvelut ovat nykypäivän virtuaalisia lavatansseja, joissa katsastetaan paikalle sattunutta tarjontaa ja valikoidaan ne, joita pyydetään hetkeksi kokeilemaan, luistaako juttu vai tuleeko astuttua toisen varpaille. Ei siinä kai mitään pahaa ole. Suurin ero mummini nuoruuteen taitaa olla se, että tämän päivän pareilta ei Suomessa odoteta nopeaa avioitumista. Eivätkä nuoret miehet enää "toimita" veljiään puolisoiksi tyttöystäviensä sisarille, kuten ukkini aikanaan teki.

Muutama luontokuva ja vähän mietteitä lokakuulta

Lokakuu vilahti ihan pikavauhtia ohi, ja suurin syy siihen olivat tietenkin opiskelukiireet. Kandityön palautuspäivä on marraskuun lopussa, mikä on toisaalta kauhean kaukana ja aivan järkyttävän pian. Kuukausi pitäisi vielä jaksaa tätä härdelliä, mutta sitten taas kuukausi tutkielman deadlineen...no te tiedätte. Blogissakin on siksi ollut kovin hiljaista. Pari postausta olen naputellut melkein valmiiksi, mutta nähtäväksi jää, koska saan ne julki. Marraskuu menee vielä tässä stressisumussa, mutta joulukuukin on toimintaa täynnä, koska kuun alussa saan todella harvinaisen vieraan maapallon toiselta laidalta. Myöhemmin lähdemme poikaystäväni kanssa hetkeksi matkoille ja sitten on tietenkin vielä joulu. Väsyttää jo valmiiksi. :D

Ehdin käydä lokakuussa pari kertaa tuulettamassa akateemisen tekstin sotkemia ajatusverkkojani valokuvaamisen muodossa. Mitään kovinkaan erikoista näissä ei nyt ole, kunhan tallennan lähilätäkköni vuodenaikoja säännöllisesti. Ja suren sitä, kun porukka ei tajua, että oravia ja sorsia ei tarvitse ei kuulu ihmisen ruokkia, ellei kyse ole eläintarhasta tai sairaasta tai loukkaantuneesta eläimestä. Ahvenisjärvellä sorsat ovat jo niin tottuneita pullanmuruja heitteleviin ihmisiin, että käyvät nykimässä nokalla housunlahkeesta, jos et anna mitään. On joo söpöä, mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin pelkästään tosi surullista. Älä ruoki pullasorsaa.

Pohdin tässä eräällä viikolla joskus aiemminkin mainitsemaani trendiä blogeissa: kuvien pitää olla "valoisia" - mikä joidenkin tapauksessa on tulkittu vähän väärin. Siinä, missä "isot kuvat" ovat välillä aivan liian isoja (mitä iloa on kuvasta, jota ei voi katsoa kokonaisuutena, koska se ei mahdu kerralla näytölle?), näkee nyt valoisia kuvia ja "valoisia kuvia", jotka ovat valitettavasti pahasti ylivalottuneita. Mä en suoraan sanoen ymmärrä muutenkaan tätä nykyistä massojen ihastusta kaikkeen vaaleaan: blogimaailmassakin tuntuu välillä, että mikään tummasävyinen ei voi mitenkään olla hyvää, vaan kaikkea pitäisi aina vaalentaa. Olen itse enemmän kontrastisten ja tasapainoisten kuvien ystävä, mutta suoraan sanoen itse kuvatessani valitsen mieluummin ali- kuin ylivalotuksen. Nyt kuitenkin kokeilin ihan vain kokeilun vuoksi tuoda vähän enemmän valoa kuviini; osa näistä on niistä kokeiluista. En ole vakuuttunut, mutta ehkä nämä miellyttäisivät niitä, jotka eivät lue blogeja, vaan ainoastaan selaavat kuvat ja siksi haluavat, että kuvat ovat tiettyyn muottiin sopivasti kivaa katseltavaa.

Muutenkin mulla on menossa kameran kanssa pienoinen kriisi. Tuntuu, että vaikka yritän, opettelen, luen ja kuvaan suht ahkerasti, en kehity ollenkaan. En löydä uusia näkökulmia ja jotenkin teknisen osaamisen rajatkin ovat alkaneet tulla vastaan. Tai sitten välineistö, koska valokuvaus ei ole työkyvyttömän opiskelijan kukkarolle erityisen sovelias harrastus, mikäli siis haluaa laajentaa objektiivivalikoimaansa. Tai ostaa uuden rungon. Nykyisessäni kun on siinäkin rajoituksensa, ja onhan se saanut tehdä melkoisesti töitäkin. Sillä on kuitenkin pärjättävä vielä jonkun aikaa, koska suuria korotuksia opintotukeen ei ole näköpiirissä ja lottovoitto on erittäin epätodennäköinen. Enkä mä edes lottoa.

Tässä näemme esimerkin numero yksi epäonnistuneesta oravakuvasta. Kaikki on muuten ok, mutta kurrenpirulainen liikkui niin liukkaasti, että tarkennus epäonnistui. Nyt sen selkäkarvat ovat terävät, mutta pää ei. Eikä tämä ole valoisa ja vaaleakaan, tosin mielestäni tällaisen kuvan ei kuulukaan olla.

Epäonnistunut oravakuva, esimerkki numero 2. Tämä ruoka-aikaan kotona ollut pallero keräsi talvivarastojaan suhteellisen paikallaan, mutta kuvaa ottaessani oli alkanut hämärtää jo siinä määrin, että jouduin nostamaan ISO-arvon tosi korkealle, mikä sitten näkyy kuvanlaadussa erittäin hyvin. Vaikea kuvauskohde tuo orava. Joku menee aina pieleen.

Edit: Jatkossa voisin yrittää muistaa naputella postaukset ennen melatoniinitabletin ottamista, eikä vasta sen jälkeen, kun näköjään puoliunessa kirjoitettu teksti paljastuu aamulla kielellisesti vähemmän laadukkaaksi...