Tuota noin. Kiikutin tänään anoppini kanssa kissalapsoset eläinlääkäritädin tarkastettavaksi ja rokotettavaksi. Sen reissun jälkeen onkin syytä esitellä toinen pikkuriiviö uudemman kerran. Viime viikolla julkaisemani tiedot kun perustuivat lähinnä emokissan omistajan ja minun ja puolisoni kokemuksiin sekä ensiksi mainitun valistuneisiin arvauksiin kissanpoikasistaan.
Viikko sitten vaikuttikin vielä ihan loogiselta, että kolmesta vielä samassa kodissa majailleesta pennusta suurimmat (eli meidän kissamme) olisivat olleet poikia, ja emonsa kanssa samaan kotiin jäänyt pieni ja siro pentu tyttö. Aapo ja Ilpo kun olivat viikko sitten vielä aika lailla saman kokoiset. Tai en mä tiedä, oliko niillä kokoeroa jo silloin, mutta musta tuntuu, että ne on viikon aikana kasvaneet hurjasti. Ainakin ne vaikuttaa isommilta. Koska Ilpo näyttää tällä hetkellä huomattavasti veljeään pienemmältä, ehdinkin jo ennen eläinlääkärireissua aavistella, mitä tuleman pitää. Joten saanen esitellä...
...pieni rakas kissatyttömme Ilpo eli sukupuolelleen "soveliaammalta" uudelta nimeltään Luna. Lunasta on ensimmäisen meillä vietetyn viikon aikana paljastunut oikein viehättävä sylikissan alku; eilen se hurisi varmaan jo puoli tuntia mun sylissäni. Luna on myös kova kiipeilemään, hyppimään ja pomppimaan, mutta silti rauhallisempi kuin veljensä. Eläinlääkärissäkin se alkoi kiemurrella ja raapia vasta, kun eläintohtori halusi laittaa sen niskaan loishäätölääkettä. Aapo sen sijaan sätki, potki ja väänsi itsensä niin monelle mutkalle kuin mahdollista, vaikka kyse oli vasta korvien tutkimisesta.
Näin meitä siis täällä pyörittävät sisko ja sen veli. Ei sillä, että sukupuolella mitään väliä olisi kissojen saaman rakkauden ja huolenpidon määrän kannalta, mutta onhan se kiva tietää.
maanantai 30. syyskuuta 2013
tiistai 24. syyskuuta 2013
Vintiöt
No olihan niistä nyt pakko saada kuvia tännekin. Aika monta yritystä siihen vaadittiin, että sain kissalapsista edes vähän-sinnepäin-terävät ruudut, kun herroilla on tosiaan tapana säntäillä paikasta toiseen - paitsi silloin, kun ollaan päiväunilla, johon mieluisaksi paikaksi on valikoitunut puolisoni työtuoli. Joka on musta. Kuten kissatkin. Musta kissa mustalla taustalla = ei erityisen helppo kuvattava. Mutta tässä he nyt sitten ovat: uudet perheenjäsenemme Ilpo ja Aapo.
Tässä on Ilpo. Ilpo on pojistamme raidallisempi, vaikka kummastakin kisusta tuota harmaata sävyä mustan seasta löytyykin. Ilpo on hieman veljeään arempi, vähän sellainen sivusta tarkkailija ainakin toistaiseksi. Toisaalta keskittymiskykyä löytyy paljon enemmän kuin velipojalta ja lelujen ja piilopaikkojen tutkimiseen kuluu paljon enemmän aikaa kuin Aapolla. Ilpoon tutustuminen ilmeisesti vie enemmän aikaa, mutta oikein mukavalta ja kiltiltä kisulta se vaikuttaa.
Ilpo ja Ilpon raidat. |
Aapo pysyy paikallaan oikeastaan vain nukkuessaan. Senpä takia se näkyy useimmissa ottamissani kuvissa lähinnä vain mustana suttuna. Ensitapaamisellamme - eli pentujen ollessa kuukauden ikäisiä - Aapo oli pentueen ujoin ja arin, mutta nyt se koohottaa sitten kaiken arastelunsa edestä. Kaikki, mikä liikkuu, sopii leikkimiseen ja jahtaamiseen ja veljen kanssa painiminen ja juokseminen on hirveän kivaa. Pienestä epäluuloisuudesta päästyään Aapo antaa silitellä ja sylitellä ja tykkää myös nuolla ja näykkiä mamman (eli mun) sormia. Nuori herra pomottaa jo veljeään ja punoo kaikesta päätellen juonia saadakseen meidät ihmisetkin hallintaansa. Toistaiseksi se on kyllä saanut kokea karvaita pettymyksiä, kun herkkupalojen kerjäämisyritykset eivät tuotakaan tulosta ja Ilponkin oikeutta syödä masunsa täyteen puolustetaan. Aapo kun söisi Ilponkin ruoat, ellei joku katsoisi perään.
Yhteiskuvaa pikkuvintiöistä ei vielä ole saatu, koska lähekkäin ollessaan ne yleensä joko nukkuvat tai painivat yhtenä mustana karvapallerona. Tai sitten leikkivät yhtä suosikkileikeistään, jossa toinen asettuu kannella ja kulkuluukulla varustetun kissanhuussin sisäpuolelle, toinen heti oven ulkopuolelle, ja kumpikin ryhtyy tassuttamaan luukkua omalta puoleltaan. Tavoitteena on ilmeisesti saada läpsäistyä toisen tassua ja vetää omansa pois alta ennen kuin toinen ehtii tehdä samoin. Tai siltä se ainakin vaikuttaa, mistä minä kissanpentujen pelisääntöjä varmasti tietäisin. :D
Tämmöisten palleroiden kanssa meillä nyt sitten elellään. Suloisia, vai mitä? <3
maanantai 23. syyskuuta 2013
Vauvaonnea
Musta tuli eilen äiti. Kahden pienen, rasavillin, pörröisen kissavauvan äiti. Uudet perheenjäsenemme ovat kumpikin poikia ja ikää niillä on pikalaskentani mukaan sellaiset 14 viikkoa. Virtaa piisaa ja päivän aikana toistetaan aina samaa, varsin mukavan oloista kaavaa: ensin vähän syödään, sitten ravataan keittiöstä olkkariin ja takaisin niin lujaa kuin ikinä päästään, ihmetellään kun sohvan raapimisesta aina torutaan ja sitten käydään vähäksi aikaa päiväunille. Tätä rutiinia tosiaan toistetaan niin monta kertaa kuin suinkin ehditään.
Uskomattomasta energiamäärästä huolimatta meille on sattunut kaksi oikein fiksua ja hyvätapaista kissaa. Parin tunnin automatka uuteen kotiin meni hämmästyttävän hienosti: mä olin odottanut kaiken maailman rääkymistä ja oksentelua, mutta pallerot vain katselivat silmät ymmyrkäisinä ympärilleen, sanoivat pari kertaa "miu?" ja kävivät sitten nukkumaan. Jännitys hälveni uudessa kodissa muutamassa tunnissa ja tätä kirjoittaessani makuuhuonetta ja kylppäriä lukuunottamatta koko kämppä kaikkine koloineen on jo tarkastettu ja parhaat piilopaikat etsitty. Hiekkalaatikolla osattiin tietenkin käydä heti ja onpa raapimispuunkin tarkoitus jo alkanut valjeta. Eikä ne uudet vanhemmatkaan ihan niin kauheita enää ole, kun alkujärkytyksestä on toivuttu ja niitä on jo vähän käyty nuolemassa ja puskemassa.
Kuvia on tähän mennessä räpsitty lähinnä kännykällä ja niiden laadussa ei tunnetusti ole juuri hurraamista, joten pikkuherrojen nimet ja ulkomuodot pysyvät blogin osalta salaisina siihen asti, että saan niistä näpsäistyä edustavat otokset kunnon kameralla. Tämän päivityksen tarkoitus nyt oli lähinnä päästä purkamaan jatkuvaa vauvaonnilässytyksen purkamistarvettani. Kukapa nyt ei kissoja rakastaisi? :)
Uskomattomasta energiamäärästä huolimatta meille on sattunut kaksi oikein fiksua ja hyvätapaista kissaa. Parin tunnin automatka uuteen kotiin meni hämmästyttävän hienosti: mä olin odottanut kaiken maailman rääkymistä ja oksentelua, mutta pallerot vain katselivat silmät ymmyrkäisinä ympärilleen, sanoivat pari kertaa "miu?" ja kävivät sitten nukkumaan. Jännitys hälveni uudessa kodissa muutamassa tunnissa ja tätä kirjoittaessani makuuhuonetta ja kylppäriä lukuunottamatta koko kämppä kaikkine koloineen on jo tarkastettu ja parhaat piilopaikat etsitty. Hiekkalaatikolla osattiin tietenkin käydä heti ja onpa raapimispuunkin tarkoitus jo alkanut valjeta. Eikä ne uudet vanhemmatkaan ihan niin kauheita enää ole, kun alkujärkytyksestä on toivuttu ja niitä on jo vähän käyty nuolemassa ja puskemassa.
Kuvia on tähän mennessä räpsitty lähinnä kännykällä ja niiden laadussa ei tunnetusti ole juuri hurraamista, joten pikkuherrojen nimet ja ulkomuodot pysyvät blogin osalta salaisina siihen asti, että saan niistä näpsäistyä edustavat otokset kunnon kameralla. Tämän päivityksen tarkoitus nyt oli lähinnä päästä purkamaan jatkuvaa vauvaonnilässytyksen purkamistarvettani. Kukapa nyt ei kissoja rakastaisi? :)
lauantai 7. syyskuuta 2013
Loppukesän mustavalkoiset
On tullut kuvattua kaikenlaista, mutta olen jotenkin ollut poikkeuksellisen laiska kuvankäsittelyn kanssa, enkä ole tullut ladanneeksi kuvia mihinkään muiden ihmeteltäväksi. Tänään sitten aktiivisesti välttelin kouluhommiin tarttumista ja kokosin loppukesän otoksistani mustavalkoisen, totaalisen teemattoman ja sekalaisen kuvaoksennuksen. Olkaapa hyvät.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Viikon ilahduttajat
Tällä viikolla mua on ilahduttaneet muiden muassa...
...kauan kadoksissa ollut, aivojeni perimmäisessä nurkassa pölyttynyt ja sieltä äskettäin esiin kaiveltu ompelutaitoni. Minä - siis minä, joka olen käyttänyt ompelukonetta viimeksi varmaan yläasteella - sain yksinkertaisen ompelukoneen, sen käyttöohjeiden, tarpeeksi simppelien kaavojen ja ohjeiden, parin youtube-klipin, tuntikausien kiroilun ja mutkat suoriksi -asenteen avulla aikaiseksi vaatekappaleen, jota voin jopa kuvitella käyttäväni! Puikoilla ja villalangalla tiesin jo pystyväni tähän, mutta ommellen tää on jo jotain uutta. Ehkä mä en olekaan ihan niin rähmäkäpälä kuin kuvittelin olevani.
...äskettäin löytynyt kykyni tehdä itse hilloa. Niin maalta kuin mä olenkin, en ole koskaan tullut keitelleeksi minkään maailman mehuja, hilloja tai marmelaadeja. Nyt on sekin kokeiltu. Tietenkään kyseessä ei ole mikään perinteinen mansikkahillo, vaan koska kaikki uusi pitää oppia sattuman kautta, kattilaan päätyi ylikypsänä ostamani cantaloupemeloni, joka piti saada hukattua jonnekin, koska en halunnut syödä sitä sellaisenaan. Seuraksi meni myös purkillinen säilykepersikkaa sekä tietenkin hillosokeria ja sitruunamehua. Mutkat suoriksi -asenne tosin toimi tässäkin, koska mä en yhden kokeiluhilloerän (6 Piltti-purkkia) takia viitsinyt lähteä ostamaan Atamonia ja muita säilöntäliemiä.
...äskettäin suureksi yllätyksekseni löytynyt tekniikkanerouteni. Sain puolisen tuntia ennen bussille lähtöä päähäni, että mun kännykässä on sen verran vanha käyttöjärjestelmä, että siihen on oltava saatavilla päivitys. Ja sitä päivitystähän piti sitten ryhtyä metsästämään heti siinä paikassa. Mutta mä löysin oikean ohjelmiston. Asensin sen itse. Päivitin luurini ihan itse. Ja ehdin vielä siihen bussiinkin.
...uudet kuulokkeet. Tein heräteostoksen, johon olen valtavan tyytyväinen. Prisman tarjouspöydältä ostamani Philipsit voittavat nimittäin mennen tullen viime kuukausina käyttämäni nappikuulokkeet.
...naksutin. Nyt kaikki kissanomistajat kuolee nauruun siellä näyttöjensä takana, mutta mä elättelen ihan oikeesti toiveita siitä, että pystyn naksuttimen kanssa koulimaan tulevat lemmikkini niin, että ne raapivat siihen tarkoitettua puuta, eivätkä sohvannurkkia. En mä niistä mitään koiria luule silti saavani. Ainakin mulla on kiva stressilelu, jota naksutella tenttipaineiden alla, vaikka kisut kieltäytyisivät oppimasta haluamilleni tavoille. "Vähentää sun stressiä ja lisää mun stressiä", totesi virallinen oikolukijani eli naksuttelua inhoava avopuolisoni tätä lukiessaan.
...kipeät lihakset. Palasin kuntosalille, mikä tietenkin myös tuntui seuraavina päivinä. Milliäkään ei voinut liikahtaa ilman, että johonkin sattuu. Mahtava tunne - tähän on pyritty! Osasyy oli tietenkin salitauon jälkeen oudokseltaan rankka treeni ja osa taas johtui siitä, että mä unohdin kumpanakin treenipäivänäni palautusjuoman, jota ilmeisesti olisin tarvinnut, koska suoraan sanoen vähän lievempikin versio siitä vihlonnasta olisi riittänyt.
Jos olisin perinteinen lifestylebloggari, kysyisin tässä, mikä lukijoitani on ilahduttanut tällä viikolla. Onneksi mulla on niin fiksut lukijat, että tiedän, että ne osaa kertoa pyytämättäkin, jos haluavat ilon aiheitaan kanssani jakaa. :)
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)