Viime vuonna olin joulun aikaan sairaslomalla, eikä joulumieltä oikein löytynyt. Tänä vuonna on niin helvetin pimeää, että kaamosoireet vaivaavat jopa mua, joka en ole pitänyt itseäni erityisen herkkänä pimeydelle (tähän talouteen saapui tänään kirkasvalolamppu, toivotaan että siitä on apua). Lumen suhteen olen jo luovuttanut: sitä valkeaa joulua kuitenkaan saada. Joulutunnelmani tiellä on tänä vuonna kuitenkin jotakin muutakin.
Oletteko huomanneet, että joulukuusi ei ole enää vihreä? Se on nykyään valkoinen. Kasvihan se ei ole ollut enää moneen aikaan, eikä siis nytkään varista neulasiaan, mutta hopeanhohtoista glitteriä kylläkin. Siis ihan oikeasti ihmiset? Onko se kokovalkoinen sisustus todella niin hirveän hieno ja tärkeä asia, että pariksi viikoksi vuodessa ei voida valita edes sitä vihreää polymeeripuuta, jos aitoa kuusta ei syystä tahi toisesta voida käyttää? Ja tottakai sen glitterhäkkyrän oksille asetellaan vielä pinkkejä ja sähkönsinisiä kimallekoristeita niin, että joulupuu näyttää edemmän diskopallolta kuin rauhallisen perhejuhlan symbolilta. Tulevaisuudessa varmaan ravintola-ala kiittää, kun siirrytään siihen, että jouluaaton ja uudenvuodenaaton menoa baareissa ei erota toisistaan kuin päivämäärä.
Älkää ymmärtäkö väärin; mä pidän kyllä kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta lähtökohtaisesti ihan hyvänä asiana. Kivahan se, että suomalaiseenkin joulunodotukseen otetaan vaikutteita vaikka Keski-Euroopan joulutoreista ja vieraista ruokakulttuureista. Toisaalta taas toivoisin, että ne jäisivät vaikutteiden tasolle ja joitakin viitteitä suomalaisestakin joulusta säilyisi. Ja että niitä ideoita ihan otettaisiin muualtakin kuin Amerikan Yhdysvalloista.
Mulla oli tänään hyvää aikaa pohdiskella asiaa, kun istuin Koskikeskuksessa odottelemassa liikenneruuhkaan juuttunutta Clairea. Katselin jouluostoksia tekevien ihmisten menoa, ja mua ahdisti. Jonkun halparättikaupan ikkunat olivat täynnä kirkuvanpinkkejä ja mintunvihreitä pyjamia - joulun sesonkituote tuon alan liikkeissä ilmeisesti. Käytävillä soi joululauluja. Amerikkalaisia joululauluja, ei yhtäkään suomalaista tai edes suomeksi käännettyä. Katosta roikkui pinkkejä joulupalloja ja joka ainoan myymälän ikkunoihin oli liimattu kultaisella tai hopeisella koukerofontilla joku Merry Christmas -tarra.
Vaikken ole tipan tippaa uskonnollinen, mua risoo, että Suomessa viedään nykyään kynttilöitä rakkaiden haudoille halloweenina, siis jos nyt naamiaisbileiltä ehditään. Jos pyhäinpäiväkin on jo sanana mennyt muodista, niin eipä siihen varmaan kauan mene, kun meilläkin kirjoitetaan joulukortteihin "Hyvää Xmasia" tai muuta idioottimaista. Toki kaupat ovat osasyyllisiä suomalaisen joulun amerikkalaistumiseen, mutta miksi me lähdemme siihen mukaan? Miksi niitä valkoisia kimallekuusia ostetaan? Joo ne näyttää jonkun mielestä hienolta, mutta ei kai joulukuusen tehtävä ole olla sisustukseen sopiva muotiesine vaan mahdollisimman kaunis koristeltuna (vaikka sitten glitterpalloilla), vihreänä kuusena?
Pahinta on kuitenkin tämä nykyinen lahjontakulttuuri. Viime päivinä moni muukin kuin minä on ihmetellyt joidenkin äitien pohdintoja siitä, onko oikein syöttää lapselle pajunköyttä niinkin vakavasta asiasta kuin Joulupukin olemassaolo. Ikään kuin se olisi joulun viettämisen suurin ongelma, eikä esimerkiksi se, että todella nuoret mukulat saattavat saada lahjaksi aivan älyttömiä juttuja: älypuhelimia, tablettitietokoneita, järjestelmäkameroita, merkkihajuvesiä ja kalliita koruja. Oppiiko siinä sitten tuntemaan rahan ja lahjan arvon, jos jokaisesta lahjaröykkiön paketista paljastuu jotakin vähintään parinsadan euron arvoista?
Noh, lähden vielä ennen joulua hetkeksi tätä oksettavaa jenkkijoulua henkivää Suomea karkuun haistelemaan Prahan joulutunnelmia. Kyllä sen verran taas mieleni pahoitin, kun joulukuusikin on valkoinen.
tiistai 16. joulukuuta 2014
maanantai 8. joulukuuta 2014
Kimchiä ja karjalanpiirakoita
Saatoin tänään linja-autoasemalle oman vuoteni taatusti mieleenpainuvimman vieraan. Takana on omalla tavallaan pitkä ja väsyttävä, mutta ennen kaikkea todella hauska ja antoisa viikko eteläkorealaisen kirjeenvaihtokaverini Chung-Ah'n kanssa. Hän on matkustanut jo kolmisen viikkoa ympäri Suomea ja vietti kuusi yötä minun luonani Tampereella. Ja voin jo heti alkuun sanoa, että ulkomaalaisen kirjekaverin tai nettitutun tapaaminen kyllä todella kannattaa, jos siihen tulee tilaisuus! Ainakin meidän tapauksessamme kuutisen vuotta sitten alkanut kirjeenvaihto oli jo ehtinyt syventyä sellaiseksi ystävyydeksi, että myös kasvokkain tapaaminen ja juttelu tuntui heti luontevalta. Viimeisetkin hienostelun rippeet haihtuivat, kun ensimmäisenä iltana kirosin englanniksi telkkarissa pyörinyttä surkean lumetonta joulukuun alkua luvannutta säätiedotusta ja ystäväni totesi f-sanojeni perään selvällä suomen kielellä: vittu.
Myönnän kyllä, että mennessäni tiistaina rautatieasemalle ystävääni vastaan olin vähän jännittynyt. En ollut puhunut englantia ääneen pitkiin aikoihin ja pelkäsin, ettemme ymmärrä toisiamme. Se pelko osoittautui heti täysin turhaksi: kummankaan puheessa ei ollut niin vahvaa korostusta, että se olisi häirinnyt keskustelua. Muutenkin kielitaitomme on aika lailla samalla tasolla. Melkeinpä aiheesta kuin aiheesta oli mahdollista keskustella ilman suurempaa takeltelua ja ymmärtämisvaikeuksia.
Viikon aikana jouduin tekemään jonkun verran koulutöitä, enkä voinut viettää ihan joka hetkeä Chung-Ah'n kanssa, mutta paljon ehdimme silti: kävimme tutustumassa yliopiston tiloihin, ihailimme maisemia tornihotellin näköalavessasta (jep, siellä todella on sellainen), pistäydyimme tuomiokirkossa ihailemassa Kuoleman puutarhaa, vierailimme vanhempieni luona, kuuntelimme musiikkia kummankin kotimaasta, kävimme ottamassa tatuoinnin (eli siis Chung-Ah oli tatuoitavana ja minä henkisenä tukena/tulkkina/valokuvaajana)...ja ennen kaikkea söimme. Ehdimme maistella korealaistakin ruokaa, mutta toki pääosassa olivat täkäläiset erikoisuudet.
Ihmiset: kun kutsutte kotiinne ulkomaalaisia vieraita, sohvasurffaajia tai vaikka tuutoroitte vaihtareita, niin viitsikää nyt edes sen verran, että tarjoatte tulijalle pullaa, jos sitä ei hänen kotimaassaan tunneta. Chung-Ah oli nimittäin ehtinyt majoittua monien suomalaisten kodeissa eri paikkakunnilla, mutta maistoi pullaa ensimmäistä kertaa vasta Tampereella. Kuten myös suomalaista pannukakkua, leipäjuustoa, mämmiä, kaurapuuroa...ja vaikka neiti oli ehtinyt viettää useita päiviä Kuopiossa, kukaan ei ollut puhunut halaistua sanaa kalakukosta. Oli suoraan sanoen hämmästynyt. Yritin korjata vahingon mahdollisimman tehokkaasti täällä Tampereella, minkä vuoksi perjantain Suomi-teemaisiin pippaloihin luvattu "pientä purtavaa" oli lopulta aika kaukana todellisuudesta (niitä eväitä on nimittäin vieläkin jäljellä ihan reippaasti). Ylimääräisiä kaloreita tosin myös kulutettiin Fröbelin Palikoiden videoiden tahdissa. :D Tajusin vasta jälkeenpäin, että letkajenkankin olisi voinut vieraalle opettaa.
(Kuvassa on Korean kansallisruokaa kimchiä riisin ja kananmunan kanssa. Kimchi on lyhyesti sanottuna voimakkaasti maustettua hapankaalia - suht terveellistä ja todella hyvää!)
Toinen juttu, mistä tunsin vähän jopa häpeää maanmiesteni ja -naisteni puolesta oli tietynlainen empatian, hyvän maun ja käytöstapojen puute. Arvannette jo, että kyse on siitä, miten korealaiselle ihmiselle puhutaan Etelän ja Pohjoisen suhteista. Toki meille pallon toisella puolella asuville Pohjois-Korean absurdi meno on helposti vain huvittavaa, mutten tajunnut, että tässä maassa on oikeasti niin puupäätä porukkaa, että korealaiselta matkustajalta kysytään, onko hän Etelä- vai Pohjois-Koreasta. Tai sitten kysytään ihan suoraan että oletko Pohjoisesta ja naureskellaan päälle kuin kyseessä olisi hauskakin juttu. Möläyttelijöiden on pakko tietää ihan hyvin (jos kerran kykenevät vitsailemaankin aiheesta), että Koreoiden välit ovat kireät ja tavallisen pohjoiskorealaisen elämä vaikeaa. Siinä ei ole mitään hauskaa. Korealaisessa arjessa ei kuulemma juurikaan edes puhuta politiikasta, joten suomalaisenkin olisi syytä ajatella, mitä suustaan päästää.
Viikon aikana ehdimme jutella ja nauraa paljon - varsinkin Facebookin automaattisille korea-suomi-käännöksille. Vaikka kulttuurimme eroavat toisistaan monessa suhteessa, myös yhtäläisyyksiä löytyy. Ja kumpikin varmasti oppi paljon uutta. Chung-Ah teki luonani korealaisia ruokia ja kertoi kansallisruokaansa kimchiä syödessään, ettei oikeastaan edes pidä siitä. Ystäväni on ollut pian kuukautta reissussa Venäjällä, Islannissa ja nyt Suomessa (ja tämä on muuten hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa!) ja koti-ikävä sai lopulta kaipaamaan perinneruokaa, vaikka täällä sitä myytiinkin vain einesversiona aasialaisessa ruokakaupassa. Minä taas tulin katsoneeksi suomalaista kulttuuria uudella tavalla. Sama toistunee joskus tulevaisuudessa toisinpäin, kun lähden vastavierailulle Etelä-Koreaan - kunhan rahatilanne sallii.
Tunnisteet:
ihmissuhteet
,
käytöstavat
,
matkailu
,
mielipiteet
,
päiväkirja
,
valokuvaus
,
vuodatus
perjantai 28. marraskuuta 2014
Tahto
Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.
(Matt. 7:12)
Näin alkaa minun, ateistin, postaus tällä kertaa. Arvostan ja kunnioitan uskontoja; minusta jokaisella uskonnolla voi olla hyvää annettavaa jokaiselle ihmiselle vakaumuksesta riippumatta. Edellä mainittu kultainen sääntö on minusta kristinuskon tärkeintä antia ihmiskunnalle. Sitä voisi pitää ohjenuoranaan kuka tahansa riippumatta siitä, mihin uskoo tai uskooko mihinkään.
Tänään on hyvä päivä. Suomi on astunut jälleen yhdellä saralla sivistyksen piiriin. Vielä on muutamat muodollisuudet käymättä läpi, mutta se kenties suurin kynnys on nyt ylitetty: kansanedustajien enemmistö on saatu sukupuolineutraalin avioliittolain taakse. Henkilökohtaisesti en olisi uskonut, että näin onnellisesti käy jo tällä vaalikaudella, mutta sitä iloisempi olen tämänpäiväisestä. Vaikka teoriassa onkin vielä mahdollista, että koko rumba joudutaan aloittamaan alusta, luotan siihen, että samaa sukupuolta olevat parit pääsevät pian tässäkin maassa naimisiin - siis ihan oikeaan avioliittoon, eikä osoittelevaan rekisteröityyn parisuhteeseen. Kirkkohan saa edelleen vihkiä ketä lystää, mutta uusi laki sekoittanee pakkaa sielläkin ja pakottaa keskustelemaan asiasta uudelta pohjalta, mikä on ihan hyvä asia, oli tuloksena sukupuolineutraali kirkkovihkiminen tai ei.
En tiedä tuntevani yhtäkään homoseksuaalia, eikä avioliittolain epäkohta kosketa suoraan itseäni, mutta asia on silti minulle tärkeä - sitä kutsutaan empatiaksi, jos joku ihmettelee. Varmasti tuntemissani ihmisissä on homoja ja lesboja, mutten ole tietoinen heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Joitakin biseksuaaleja kyllä tiedän tuntevani, mutta heidänkään seksuaalisuutensa ei minua pahemmin liikuta. Tarkoittaen siis sitä, että suhtautumiseni heihin ei riipu siitä, millaisessa parisuhteessa he haluavat elää. Mutta haluan heille ja ihan kaikille muillekin samat oikeudet kuin itselläni on vain siksi, että satun olemaan heteroseksuaali. Nyt ne vihdoin saadaan.
Joskus se tahto oikeasti vie läpi harmaan kiven.
torstai 13. marraskuuta 2014
Uusi teeblogi!
Olen jo pitkään hautonut mielessäni ajatusta kakkosblogista, joka keskittyy täysin teehen ja teetuotteisiin. Täälläkin olen aihetta toisinaan sivunnut, mutta tuotearviot eivät oikein istu tähän blogiin. Siksipä syntyi Silkkipussi, johon pääset tutustumaan alla olevaa kuvaa klikkaamalla. :)
Virtuaaliset lavatanssit
Kävin perheeni kanssa tervehtimässä mummiani isänpäivänä. Olimme aiemmin päivällä katselleet ukkini vanhoja koulutodistuksia, jotka isäni oli löytänyt vanhasta arkistokaapista. (Muuten ukilla oli mennyt hyvin, mutta laulunumero oli todistuksesta toiseen yksi ja sama: nelonen. Tiedänpähän ainakin, mistä olen lauluääneni perinyt.) Papereiden seassa oli myös mummin ja ukin vihkitodistus, joten innostuimme kyselemään mummilta hänen ja ukin seurusteluajasta. Tiedustelimme, miten pari aikanaan tapasi, mutta ihan varmasti mummi ei osannut kysymykseen vastata. Ukki on kuollut jo vuosia sitten, joten häneltäkään emme varmistusta asiaan voi saada. "Tanssissa kai", oli mummin arvaus ensitapaamisesta.
Se olisi ollut myös minun veikkaukseni. Vaikka mummi ja ukki olivatkin samasta pitäjästä kotoisin, tanssilavat olivat ennen sotia ja vielä pitkään niiden jälkeenkin niitä paikkoja, joissa nuoret tapasivat toisiaan. Arvaisin myös äitini vanhempien tavanneen tansseissa, kuten omien vanhempienikin. Minun sukupolvelleni tanssilavat taas ovat suorastaan kauhistus: niillä käy kyllä jokusia nuoriakin, mutta yleensä kyse on joko vanhempien mukaansa pakottamista vastahakoisista teineistä tai sitten tanssiharrastajista. Sivumennen sanoen minusta on vähän sääli, ettei oma sukupolveni ole kiinnostunut tanssitaidon ylläpidosta - ja nyt puhutaan siis pari- ja lavatansseista, eikä twerkkaamisesta tahmealla tanssilattialla yökerhossa.
Synkkää tai ei, nykypäivän tanssilavat eli puolisoehdokkaan hakupaikat ovat sähköisiä. Toki elämänsä rakkauden voi tavata muitakin väyliä, mutta se tietoinen hakeminen tapahtuu nykyisin hyvin usein jonkun ruudun kautta. Tai baarissa, mutta minusta vaikuttaa siltä, että sitäkin on alettu pitää potentiaalisempana paikkana seksisuhteen kuin parisuhteen löytämiseen. Mikä on varmaan aivan totta. Mutta vaikka vuonna 2014 on ihan normaalia huiskia kumppaniehdokkaita kyllä- ja ei-pinoihin Tinderissä ja tiirailla tarjontaa deittisivustoilla, ilmiö on vielä todella uusi.
Minä olen seurustellut elämäni aikana kaksi kertaa; toinen parisuhteista jatkuu yhä, toivottavasti vielä pitkään. Ihastuksia toki oli aiemminkin, mutta tunteet jäivät yksipuolisiksi. Ja vaikkeivät olisi jääneetkään, minun kanssani seurustelu olisi todennäköisesti tarkoittanut poikaparoille kaveripiirin pikaita kapenemista. Olin tajunnut jo kauan aikaa sitten, että omasta koulustani on ihan turha toivoa saavansa seurustelukumppania. Niinpä päädyin uteliaana kokeilemaan profiilin tekemistä treffisivustolle, jonka kautta sitten löysin ensimmäisen poikaystäväni - ja itse asiassa myös nykyisen.
Aloin seurustelemaan eksäni kanssa vuonna 2010. Silloin nettideittailu oli vielä epätoivoisten ja rumien ihmisten touhua, toisin sanoen vahvasti ylenkatsottua ja asia, jota ei todellakaan myönnetty omille kavereille. Se oli selvästi vähän epämukava aihe myös osalle omista tutuistani: toki he hyväksyivät tapani etsiä uusia ihmisiä netin kautta, mutta pitivät sitä ehkä vähän nolona. Mitä ei toki sanottu ääneen.
Aikaa on siis kulunut vain neljä vuotta, mutta asenteet ovat muuttuneet ja ihmisten tapaaminen netissä yleistynyt muutenkin. Toki se oli tavallista jo vuonna 2010, mutta suorastaan jokapäiväistä vuonna 2014. Siinä, missä neljä vuotta sitten lause "tapasin poikaystäväni netissä" aiheutti vähän vaivaantuneen ja varovaisen "okei...?" -kommentin, tänä päivänä sama kuitataan olankohautuksella tai jopa innostuneella kertomuksella siitä, miltä sivustolta oma kumppani on napattu. Tänä päivänä sen vaivautuneen okein saisi todennäköisemmin toteamalla, että seurustelukumppani löytyi lavatansseista.
Asiat muuttuvat nopeasti - ainakin teknisesti. Tinder ja muut treffipalvelut ovat nykypäivän virtuaalisia lavatansseja, joissa katsastetaan paikalle sattunutta tarjontaa ja valikoidaan ne, joita pyydetään hetkeksi kokeilemaan, luistaako juttu vai tuleeko astuttua toisen varpaille. Ei siinä kai mitään pahaa ole. Suurin ero mummini nuoruuteen taitaa olla se, että tämän päivän pareilta ei Suomessa odoteta nopeaa avioitumista. Eivätkä nuoret miehet enää "toimita" veljiään puolisoiksi tyttöystäviensä sisarille, kuten ukkini aikanaan teki.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Muutama luontokuva ja vähän mietteitä lokakuulta
Lokakuu vilahti ihan pikavauhtia ohi, ja suurin syy siihen olivat tietenkin opiskelukiireet. Kandityön palautuspäivä on marraskuun lopussa, mikä on toisaalta kauhean kaukana ja aivan järkyttävän pian. Kuukausi pitäisi vielä jaksaa tätä härdelliä, mutta sitten taas kuukausi tutkielman deadlineen...no te tiedätte. Blogissakin on siksi ollut kovin hiljaista. Pari postausta olen naputellut melkein valmiiksi, mutta nähtäväksi jää, koska saan ne julki. Marraskuu menee vielä tässä stressisumussa, mutta joulukuukin on toimintaa täynnä, koska kuun alussa saan todella harvinaisen vieraan maapallon toiselta laidalta. Myöhemmin lähdemme poikaystäväni kanssa hetkeksi matkoille ja sitten on tietenkin vielä joulu. Väsyttää jo valmiiksi. :D
Ehdin käydä lokakuussa pari kertaa tuulettamassa akateemisen tekstin sotkemia ajatusverkkojani valokuvaamisen muodossa. Mitään kovinkaan erikoista näissä ei nyt ole, kunhan tallennan lähilätäkköni vuodenaikoja säännöllisesti. Ja suren sitä, kun porukka ei tajua, että oravia ja sorsia ei tarvitse ei kuulu ihmisen ruokkia, ellei kyse ole eläintarhasta tai sairaasta tai loukkaantuneesta eläimestä. Ahvenisjärvellä sorsat ovat jo niin tottuneita pullanmuruja heitteleviin ihmisiin, että käyvät nykimässä nokalla housunlahkeesta, jos et anna mitään. On joo söpöä, mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin pelkästään tosi surullista. Älä ruoki pullasorsaa.
Pohdin tässä eräällä viikolla joskus aiemminkin mainitsemaani trendiä blogeissa: kuvien pitää olla "valoisia" - mikä joidenkin tapauksessa on tulkittu vähän väärin. Siinä, missä "isot kuvat" ovat välillä aivan liian isoja (mitä iloa on kuvasta, jota ei voi katsoa kokonaisuutena, koska se ei mahdu kerralla näytölle?), näkee nyt valoisia kuvia ja "valoisia kuvia", jotka ovat valitettavasti pahasti ylivalottuneita. Mä en suoraan sanoen ymmärrä muutenkaan tätä nykyistä massojen ihastusta kaikkeen vaaleaan: blogimaailmassakin tuntuu välillä, että mikään tummasävyinen ei voi mitenkään olla hyvää, vaan kaikkea pitäisi aina vaalentaa. Olen itse enemmän kontrastisten ja tasapainoisten kuvien ystävä, mutta suoraan sanoen itse kuvatessani valitsen mieluummin ali- kuin ylivalotuksen. Nyt kuitenkin kokeilin ihan vain kokeilun vuoksi tuoda vähän enemmän valoa kuviini; osa näistä on niistä kokeiluista. En ole vakuuttunut, mutta ehkä nämä miellyttäisivät niitä, jotka eivät lue blogeja, vaan ainoastaan selaavat kuvat ja siksi haluavat, että kuvat ovat tiettyyn muottiin sopivasti kivaa katseltavaa.
Muutenkin mulla on menossa kameran kanssa pienoinen kriisi. Tuntuu, että vaikka yritän, opettelen, luen ja kuvaan suht ahkerasti, en kehity ollenkaan. En löydä uusia näkökulmia ja jotenkin teknisen osaamisen rajatkin ovat alkaneet tulla vastaan. Tai sitten välineistö, koska valokuvaus ei ole työkyvyttömän opiskelijan kukkarolle erityisen sovelias harrastus, mikäli siis haluaa laajentaa objektiivivalikoimaansa. Tai ostaa uuden rungon. Nykyisessäni kun on siinäkin rajoituksensa, ja onhan se saanut tehdä melkoisesti töitäkin. Sillä on kuitenkin pärjättävä vielä jonkun aikaa, koska suuria korotuksia opintotukeen ei ole näköpiirissä ja lottovoitto on erittäin epätodennäköinen. Enkä mä edes lottoa.
Tässä näemme esimerkin numero yksi epäonnistuneesta oravakuvasta. Kaikki on muuten ok, mutta kurrenpirulainen liikkui niin liukkaasti, että tarkennus epäonnistui. Nyt sen selkäkarvat ovat terävät, mutta pää ei. Eikä tämä ole valoisa ja vaaleakaan, tosin mielestäni tällaisen kuvan ei kuulukaan olla.
Epäonnistunut oravakuva, esimerkki numero 2. Tämä ruoka-aikaan kotona ollut pallero keräsi talvivarastojaan suhteellisen paikallaan, mutta kuvaa ottaessani oli alkanut hämärtää jo siinä määrin, että jouduin nostamaan ISO-arvon tosi korkealle, mikä sitten näkyy kuvanlaadussa erittäin hyvin. Vaikea kuvauskohde tuo orava. Joku menee aina pieleen.
Edit: Jatkossa voisin yrittää muistaa naputella postaukset ennen melatoniinitabletin ottamista, eikä vasta sen jälkeen, kun näköjään puoliunessa kirjoitettu teksti paljastuu aamulla kielellisesti vähemmän laadukkaaksi...
Ehdin käydä lokakuussa pari kertaa tuulettamassa akateemisen tekstin sotkemia ajatusverkkojani valokuvaamisen muodossa. Mitään kovinkaan erikoista näissä ei nyt ole, kunhan tallennan lähilätäkköni vuodenaikoja säännöllisesti. Ja suren sitä, kun porukka ei tajua, että oravia ja sorsia ei tarvitse ei kuulu ihmisen ruokkia, ellei kyse ole eläintarhasta tai sairaasta tai loukkaantuneesta eläimestä. Ahvenisjärvellä sorsat ovat jo niin tottuneita pullanmuruja heitteleviin ihmisiin, että käyvät nykimässä nokalla housunlahkeesta, jos et anna mitään. On joo söpöä, mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin pelkästään tosi surullista. Älä ruoki pullasorsaa.
Pohdin tässä eräällä viikolla joskus aiemminkin mainitsemaani trendiä blogeissa: kuvien pitää olla "valoisia" - mikä joidenkin tapauksessa on tulkittu vähän väärin. Siinä, missä "isot kuvat" ovat välillä aivan liian isoja (mitä iloa on kuvasta, jota ei voi katsoa kokonaisuutena, koska se ei mahdu kerralla näytölle?), näkee nyt valoisia kuvia ja "valoisia kuvia", jotka ovat valitettavasti pahasti ylivalottuneita. Mä en suoraan sanoen ymmärrä muutenkaan tätä nykyistä massojen ihastusta kaikkeen vaaleaan: blogimaailmassakin tuntuu välillä, että mikään tummasävyinen ei voi mitenkään olla hyvää, vaan kaikkea pitäisi aina vaalentaa. Olen itse enemmän kontrastisten ja tasapainoisten kuvien ystävä, mutta suoraan sanoen itse kuvatessani valitsen mieluummin ali- kuin ylivalotuksen. Nyt kuitenkin kokeilin ihan vain kokeilun vuoksi tuoda vähän enemmän valoa kuviini; osa näistä on niistä kokeiluista. En ole vakuuttunut, mutta ehkä nämä miellyttäisivät niitä, jotka eivät lue blogeja, vaan ainoastaan selaavat kuvat ja siksi haluavat, että kuvat ovat tiettyyn muottiin sopivasti kivaa katseltavaa.
Muutenkin mulla on menossa kameran kanssa pienoinen kriisi. Tuntuu, että vaikka yritän, opettelen, luen ja kuvaan suht ahkerasti, en kehity ollenkaan. En löydä uusia näkökulmia ja jotenkin teknisen osaamisen rajatkin ovat alkaneet tulla vastaan. Tai sitten välineistö, koska valokuvaus ei ole työkyvyttömän opiskelijan kukkarolle erityisen sovelias harrastus, mikäli siis haluaa laajentaa objektiivivalikoimaansa. Tai ostaa uuden rungon. Nykyisessäni kun on siinäkin rajoituksensa, ja onhan se saanut tehdä melkoisesti töitäkin. Sillä on kuitenkin pärjättävä vielä jonkun aikaa, koska suuria korotuksia opintotukeen ei ole näköpiirissä ja lottovoitto on erittäin epätodennäköinen. Enkä mä edes lottoa.
Tässä näemme esimerkin numero yksi epäonnistuneesta oravakuvasta. Kaikki on muuten ok, mutta kurrenpirulainen liikkui niin liukkaasti, että tarkennus epäonnistui. Nyt sen selkäkarvat ovat terävät, mutta pää ei. Eikä tämä ole valoisa ja vaaleakaan, tosin mielestäni tällaisen kuvan ei kuulukaan olla.
Epäonnistunut oravakuva, esimerkki numero 2. Tämä ruoka-aikaan kotona ollut pallero keräsi talvivarastojaan suhteellisen paikallaan, mutta kuvaa ottaessani oli alkanut hämärtää jo siinä määrin, että jouduin nostamaan ISO-arvon tosi korkealle, mikä sitten näkyy kuvanlaadussa erittäin hyvin. Vaikea kuvauskohde tuo orava. Joku menee aina pieleen.
Edit: Jatkossa voisin yrittää muistaa naputella postaukset ennen melatoniinitabletin ottamista, eikä vasta sen jälkeen, kun näköjään puoliunessa kirjoitettu teksti paljastuu aamulla kielellisesti vähemmän laadukkaaksi...
Tunnisteet:
bloggaaminen
,
mielipiteet
,
opiskelu
,
päiväkirja
,
valokuvaus
,
vuodatus
maanantai 20. lokakuuta 2014
Seura tekee kaltaisekseen ja tv-suositus
Eksäni, jonka kanssa olemme nykyisin hyvät ystävät, parahti kauhusta kuullessaan, että minä olen alkanut katsoa Salattuja elämiä. Olen kieltämättä itsekin melko hämmästynyt siitä, että viitsin katsoa sarjaa, jossa juonenkäänteet ovat välillä käsittämättömän typeriä ja roolisuoritukset aina enemmän tai vähemmän kökköjä. Toisaalta: mitäpä muuta voisi odottaakaan, kun lajityyppi on pienen budjetin saippua.
Syy siihen, että Laitelan Ismon sähläykset ja Sievisen Lassen kiukuttelut kiinnostavat mua nykyisin sen verran, että ehtiessäni Salkkareita katson, on poikaystäväni. Olen näköjään melko altis vaikutteille. Tai sitten se on ihan vaan luonnollista, että kun tarpeeksi tärkeä ihminen on kiinnostunut jostakin, mielenkiinto herää itsellänikin. En tosin edelleenkään ole vakuuttunut siitä, että Real Madridin pelejä kannattaisi lähteä katsomaan paikan päälle "tunnelman takia". Mulle kun tulee mieleen lähinnä tylsä parituntinen tungoksessa ja jatkuvassa metelissä. Vääränlainen tunnelma minulle.
Mutta en mä teille ole jalkapalloa tai Salkkareita suosittelemassa. Poikaystäväni on ehkä jollain tasolla minua uteliaampi ja avoimempi tv-ohjelmia kohtaan ja löytää kaikenlaisia helmiä, joita alan sitten itsekin katsoa. Haasta Hansiin en oikein ihastunut, mutta johonkin muuhun sen sijaan olen jo mieltynyt:
Kuva: CBC / Radio-Canada*
Murdochin murhamysteerit (Murdoch Mysteries) perustuu Maureen Jenningsin romaaneihin, joiden pääosassa on torontolainen rikostutkija William Murdoch persoonallisine työtovereineen. Murdoch on tunnollinen, sivistynyt ja älykäs, ja tutkii rikoksia aikakaudelleen varsin modernein - ja esimiehensä mielestä omituisin - menetelmin. Harras katolinen ja liki täydellinen herrasmies kompuroi toisinaan ihmissuhteissa ja huomaa tunteidensa asettuvan vastakkain tiukkojen arvojensa kanssa. Jenningsin luomat hahmot ovat kiinnostavia ja viihdyttäviä, ja 1800-luvun lopulle sijoittuvaan sarjan juoneen on viehättävällä tavalla kiedottu ajan ilmiöitä, keksintöjä ja pohdintoja, kuten naisen oikeus aborttiin, etnisten vähemmistöjen asema ja metamfetamiini pelottavine vaikutuksineen. Sarjaa esittää Suomessa TV1 maanantaista perjantaihin klo 17:10 sekä aamuisin uusintana klo 10:00. Jaksot löytyvät myös Yle Areenasta.
Murdochista on tullut mulle jokapäiväinen odotuksen kohde (samaan tapaan kuin Salkkareista joillekin enemmän koukuttuneille). Vaikka tarinat ovatkin sen verran simppeleitä, että syyllinen on toisinaan varsin helppo arvata, kyseessä on mun makuuni paras tv-sarja sitten Koston ja Greyn Anatomian. Ja okei, onhan se Yannick Bisson (eli herra Murdoch) mukava mies katsella. Salattuja elämiä en todellakaan halua kirjahyllyyni dvd-tallenteena, mutta Murdochin murhamysteerit sinne voisi joskus jopa päätyäkin, vaikken kausiboksien ostelua oikeastaan harrastakaan. Myös alkuperäiset Murdoch-romaanit voisin joskus lukaista - ja sanalla joskus tarkoitan valmistumisen jälkeen, koska kaikelta akateemiselta kirjallisuudelta ei kerta kaikkiaan jää aikaa tai energiaa kaunokirjallisuudelle. Sääli sinänsä.
*kuva toimii linkkinä lähdesivustolleen
tiistai 23. syyskuuta 2014
Inspiraatiokuvan anatomia ja omia tekeleitä
Mä en harrasta kuvien "lainailua" weheartitista tai mistään muualtakaan. Varsinkaan niiden kuvien, joissa itse valokuvan päälle on läntätty joku kiva mietelause, ja sitten se on "inspiraatiokuva", jota levitellään Facebookiin, Twitteriin, Instagramiin ja blogeihin ihan vaan, koska se näyttää kivalta. Ja ne sydämen kuuntelemista ja unelmien seuraamista käsittelevät lässytyslauseet ovat minusta lähinnä ärsyttäviä. Saati fitness-intoilijoiden uhoamiset kivusta ja kärsimyksestä, joka edeltää sitä täydellistä kroppaa, joka ei sitten kuitenkaan ole koskaan tarpeeksi täydellinen.
Mulle on sanottu, että blogissani on liian vähän kuvia. Ymmärrän, että kaikkia tekstipainotteisuus ei miellytä, mutta kyseessä on edelleen ihan tietoinen valinta. Mun mielestäni täytekuvat on ärsyttäviä ja tarpeettomia: kuvia julkaistaan, jos niillä on joku funktio postauksessa. Sen takia täällä ei ole kymmenen ruudun sarjoja omasta naamastani, eikä varsinkaan muilta sivustoilta ryövättyä kuvitusta. Mutta jos nyt oletetaan, että inspiraatiokuvia olisi ihan pakko olla blogissa, niin voihan niitä tehdä itsekin. Eikä ole edes vaikeaa. Tarvitaan vain kamera, kuvankäsittelyohjelma ja jokin lähde, josta kaivella kivoja lausahduksia, ellei halua keksiä niitä itse.
Asia numero yksi: kielivalinta. Näissä lainauksissa alkuperäiskielikin on englanti, joten suomentaminen olisi vähän kömpelöä, mutta jos näitä ihan tosissaan lähtisi tekemään, niin laaja levittäminenhän siinä on tavoitteena. Ja koska internetin yleiskieli on englanti, se on myös inspiraatiokuvien kieli.
Sitten se itse kuva. Nähty on, että sen ei tarvitse liittyä itse lauseeseen yhtään mitenkään, kunhan on kiva ja mielellään vaaleasävyinen. Tähän väliin on pakko huomauttaa, että mua ihmetyttää tää blogimaailman kuvamieltymystrendi. Ensin kuvien piti olla mahdollisimman isoja: joissakin blogeissa läppärikäyttäjä huomaa, että kuvien suuruusvaatimus tarkoittaa sitä, ettei koko kuva mahdu kerralla näytölle. Ja nyt niiden kuvien pitää vielä olla valoisia ja vaaleita. Ihan kuin tummasävyinen kuva olisi automaattisesti huono. Eikö enemmän voisi keskittyä siihen, että kuvat ovat esim. edes suhteellisen teräviä ja tasapainoisesti aseteltuja?
Syy, miksi näitä oikeastaan ryhdyin tekemään, oli se, että halusin jotain käyttöä kuvilleni, joilla harjoittelin photoshoppausta taannoin. Valokuvausharrastuksestani huolimatta kuvankäsittely on mulle edelleen melko vaikea ja vieras alue, vaikka mulla on käytettävissä niinkin hyvä ohjelmisto kuin Photoshop Elements. Onneksi netti on täynnä erilaisia ohjeita ja oppaita, joiden avulla opetella kaikenlaisten efektien luomista. Vaikeimmaksi vaiheeksi osoittautui näissä se yksinkertaisin, eli fontin ja sen värin valinta, jotta teksti ei huku taustaansa.
Tämmösiä näistä nyt sitten tuli. "Signeeraukset" lisäsin alakulmiin ihan siltä varalta, että joku keksisi näitä ihan oikeasti levittää, mitä en pidä todennäköisenä monestakaan syystä. Ja kyllä: tiedän, että puumerkistäni on erittäin helppo päästä halutessaan eroon. Mutta ainakin voin nyt taas lukea täyttäväni epälifestyleblogillani jälleen yhden lifestyleblogin kriteerin: mulla on hei niitä ihkuja inspiraatiokuvia.
Saa kertoa, miten teidän mielestänne onnistuin ja löytyikö suosikkeja. :) Käytän myös tilaisuuden hyväkseni ja kysäisen samalla, mitä mieltä olette blogini nykyisestä ulkoasusta? Värittömyys on valinta, jota en toistaiseksi lähde muuttamaan, mutta tarkoitan lähinnä ulkoasun selkeyttä ja toimivuutta. Olen saanut palautetta, että tämä "palasteltu" ulkomuoto ei blogissa toimi, ja vaikka itse siitä kovasti pidän, niin toki haluan myös pitää blogin luettavana ja helppona navigoida. Sen verran käytännöllinen ihminen olen.
Tunnisteet:
bloggaaminen
,
mielipiteet
,
valokuvaus
,
vuodatus
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Määrittelemätön tähteys tanssilattialla
Tanssii tähtien kanssa alkaa taas: Suomessa on menossa jo yhdeksäs tuotantokausi. Aiempia kausia olen seurannut joko toisella silmällä tai otsikkotasolla muusta mediasta, mutta edellisen kauden katsoin jo suht ajatuksella, ja aikomus olisi tehdä sama uudenkin kauden kohdalla. Tanssi on kaunista. Harrastaisin sitä mielelläni itsekin, jos kykyä, rahaa ja tanssiparia olisi muutenkin kuin haaveiden tasolla.
Lukiossa wanhojen tanssit menivät hyvin, sillä parini oli liikunnallinen ja osaava, koska oli tanssinut jo edellisenä vuonna, kun häntä lainattiin paikkaamaan vuotta vanhempien luokalla vallinnutta herravajetta. Kyseessä oli oikein kiltti ja mukava poika, ja koska tanssiminen sujui hänen kanssaan hyvin, uhosin raahaavani hänet myöhemmin paritanssikurssille. Mitä ei toki koskaan tapahtunut, koska minun kanssani harrastaminen olisi luultavasti ollut hänelle sosiaalinen itsemurha - ja koska todennäköisesti olin hänen mielestään lähinnä pelottava. Seuraavana kesänä tapasin ensimmäisen poikaystäväni, jonka kanssa sitten kävinkin lavatanssikursseja. Nykyistä miestä saa todennäköisesti suostutella pitkän aikaa pelkkään häävalssiinkin, mikäli naimisiinmenoon asti päästään.
Kuten huomaatte, olen varsin taitava poikkeamaan aiheesta. Joka siis ei ollut mun tanssihistoriani. Palataan sivupolulta. Sinänsähän tanssikilpailussa on ihan sama, mitä kilpailijat työkseen tekevät - kunhan tasapuolisuuden vuoksi eivät tanssi. Toisaalta, kun ohjelman ideana on koulia tähdistä pika-ajassa ainakin johonkin kilpatanssisuorituksen suuntaiseen kykeneviä liikkujia, taustoilla on väliä. Miten siis määritellään tähti?
Jos minulta kysytään, uusimmalta kaudelta ainoa kiistattomasti tähden nimikkeen ansaitseva kilpailija on näyttelijä Sinikka Sokka. Toisaalta, kun aiempien kausien osallistujalistoja katsoo, on tähden käsite ennenkin ollut melko tulkinnanvarainen. Mukana on ollut viihdealan "perusammattilaisten", eli näyttelijöiden ja muusikoiden lisäksi niin toimittajia, poliitikkoja kuin mallejakin - jopa plastiikkakirurgi. En ole mikään viihdeuutisten ja julkkisjuorujen suurkuluttaja, joten ei ole mikään ihme, että osa nimistä on mulle uppo-outoja. Silti tämän vuoden tähdistä silmään pistää videobloggaja Soikku.
Ennen viime viikolla tullutta esittelyjaksoa Soikku oli mulle tuttu lähinnä nimenä, jonka olisin ehkä osannut yhdistää blogi-/vlogimaailmaan. Ehkä. Tiedän toki nyt, että hänellä on paljon seuraajia ja sitä kautta myös julkisuutta (ja mahdollisesti vlogin tuomia tuloja; en tosin tiedä, kun en ole perehtynyt), mutta onko YouTube-julkisuus todella sellaista julkisuutta, jolla määrittyy tähdeksi, julkisuuden henkilöksi? Sellaiseksi, joka saa toisinaan huomiota muunkin kuin esilläoloa sisältävän työnsä tai harrastuksensa kautta.
Toki joka kaudella on ilmeisesti ollut mukana "isompia" ja "pienempiä" tähtiä, joista jälkimmäiset ovat mukana tulkinnasta riippuen joko täytemateriaalina, kun tunnetummilla julkimoilla on muitakin töitä riittämiin - tai sitten keräämässä tunnettavuutta ja kohentamassa julkisuuskuvaa. Joka tapauksessa Soikun mukanaolo on mielestäni melkoinen kannanotto ohjelman tekijöiltä. Ilmeistähän toki on, että pääasiassa nuorison tuntemalla ja ihailemalla samaistumiskohteella haetaan laajennusta katsojakuntaan. Varsinkin, kun kyseinen kohderyhmä on sitä lajia, jolle kännykkään tarttuminen ja (maksullinen) äänestäminen on helppo ja tuttu toiminto.
Videobloggarin mieltäminen sellaiseksi tähdeksi, joka voi esiintyä "kaikkien tuntemien" Kaj Kunnaksen, Anne Kukkohovin ja Tommi Evilän rinnalla, on silti myös jonkinlainen hyväksyvä nyökkäys blogimaailmaa kohtaan. On tajuttu ja myönnetty, että sillä on nykyisin Suomessakin merkitystä. Muoti- ja kosmetiikkaketjuthan tämän ovat tajunneet jo kauan sitten, mutta ilmeisesti suosituimpien bloggaajien julkisuusarvoon ollaan heräämässä muussakin mediassa. Enää he eivät ole vain tuotenäytteitä mainostavia harrastajia, vaan vakavasti otettavia hahmoja, joiden nimikin riittää huomion saamiseen. Ja jos julkkikseksi päätyminen on ennenkin ollut ainakin periaatteessa mahdollista kenelle tahansa, niin nyt se on ehkä helpompaa.
Soikulla on paljon seuraajia (reilut 116 000), ja sikäli hän on varmasti muihin suomalaisiin bloggareihin verrattuna paikkansa Tanssii tähtien kanssa -kisassa ansainnut. Hänen osallistumisensa saattaa myös tuoda blogimaailmaa lähemmäs niitä katsojia, joille alue on vieras - ja oletettavasti ohjelma poikii uusia seuraajia myös Soikulle itselleen. Nähtäväksi jää, kuinka laajasti bloggaaminen tulevaisuudessa nähdään viihdealalle osallistumisena (joko harrastuksena tai ansaintakeinona), mutta ainakin tie siihen suuntaan vaikuttaisi olevan avoinna.
Pakko muuten tähän loppuun lisätä, että musta olisi hervottoman hauskaa nähdä noilla tanssiparketeilla mm. sellaisetkin henkilöt kuin Jari "Bull" Mentula ja Piia Viitanen. Muitakin nauruhermoja kutkuttavia tanssijaehdotuksia saa jakaa, jos mieleen tulee! :D
tiistai 16. syyskuuta 2014
Tutkielmantekijän todellisuutta
Koska olin kesällä työtön, ja vuosi sitten aloittamani kandiseminaari jäi kesken ja meni muutenkin aivan penkin alle, mulla oli kesäopintojen nimellä aikaa pohtia ja jopa aloitella tutkielmaani. Niille, jotka eivät tiedä, mistä puhutaan: kandidaatintutkielma on kaksiportaisessa yliopistotutkinnossa tehtävistä opinnäytetöistä se alempi. Ylempi ja tunnetumpi on nimeltään pro gradu. Meidän tutkinnossamme kandityö on useimmiten kirjallisuuskatsaus, jota parhaassa tapauksessa voi hyödyntää gradunteossa seuraavina opintovuosina.
Seminaaria vetää oppiaineen professori, joka ohjaa koko ryhmää yhteisissä tapaamisissa ja tarvittaessa antaa myös henkilökohtaista opastusta. Tapaamisissa käydään läpi yleisiä tutkielmaan liittyviä asioita, mutta myös jokaisen tutkielmaa erikseen. Kaikki tietävät kaikkien aiheet ja pyrkimys kai on, että koko ryhmä etenisi suunnilleen samassa tahdissa. Seminaarin lopputapaamisissa jokainen esittelee valmii(hko)n työnsä, jonka joku toinen opiskelija vuorollaan opponoi, eli antaa kritiikkiä perehdyttyään ensin toisen työhön muuta ryhmää tarkemmin. Itse työn lisäksi käydään vielä antamassa kypsyysnäyte, eli "tentti", jolla osoitetaan äidinkielen hallintaa ja sitä, että olet tehnyt työsi itse.
Kuulostaako helpolta? Istutaan kerran viikossa jaarittelemassa omasta työstä, kirjoitellaan itse valitusta aiheesta ja sitten käydään tekemässä tentti, jossa suoritettavan materiaalin olet itse kirjoittanut. On muuten sitten kaikkea muuta kuin mukavaa touhua.
Ensinnäkin 30-40 sivun teoreettinen tutkielma vaatii niin maan pirusti lukemista. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että lähdeviitteitä on oltava ihan vähintään saman verran kuin työssä on sivuja, jotta työ olisi riittävän kattava. Ja sitten sieltä on löydettävä ne oleelliset asiat tutkielman aihepiirin kannalta. Joskus yksittäistä lähdeteosta kaivellaan tuntikaupalla, jotta sieltä löytyy se yksi tietty lause, jossa on jonkun ajatuksen perusteluun tarvittava tieto. Tai sitten kiristellään hampaita, kun sitä lausetta ei löydykään ja on pakko myöntää itselleen, ettei koko kirjaa voi mitenkään järkevästi hyödyntää tutkielmassa.
Seminaarissa taas ajautuu väkisinkin vähän ikävään olotilaan. Ensin ne sanovat, että valitkaa aihe, johon suhtaudutte intohimoisesti, koska muuten ette jaksa pakertaa. Mikä on siis ihan totta. Seuraavaksi ne lyövät eteen aikataulun, jonka mukaan työn pitäisi olla suht valmis marraskuun loppuun mennessä. Mikä on siis todella pian. Tässä välissä lienee ihan hyvä kertoa, että ehdin kesällä "aloitella" kandityötäni sellaisen 15 sivun verran, joten mulla itselläni ei toki ole hätäpäivää. Niillä, joilla ei tänään, seminaarin alkutapaamisella, ollut vielä edes aiheen alkua mietittynä, taas on odotettavissa tuskainen 2,5 kuukautta. Sitten, kun hiki hatussa väännät seuraavat kolme sivua tiukkaa teoreettista tekstiä, saat kuulla seminaarissa, että näkökulmasi on liian löyhästi rajattu tai käsittelytapasi liian kapea. Tässä vaiheessa intohimosi aihetta kohtaan on tietenkin aiheuttanut jo sen, että työsi tuntuu erittäin henkilökohtaiselta projektilta, joten kritiikki sattuu.
Tutkielman kirjoittaminen saattaa aiheuttaa myös tiettyjä lieveilmiöitä yksityiselämässä. Suurin niistä on ehkä se, että yhtäkkiä tietokoneesi ympäristö lattiaa ja sohvan käsinojia myöten on täynnä epämääräisiä kirjakasoja. Ja ihmettelet, mistä ne kaikki ovat tänne tulleet, kun tänäänkin lainasit vain kolme kirjaa. Kuitenkin kirjaston käyttäjätili näyttää, että lainoja on kontollasi parikymmentä - ja vielä varauksessakin muutama teos. Toinen sivuoire on se, että työpöydälläsi on ainakin viisi eri versiota tutkielmastasi, ja kun haluat tulostaa seminaaria varten näytille sen uusimman ja hiotuimman, lähetät tietenkin sähköpostiisi väärän tiedoston, ja huomaat asian vasta tulostettuasi tekstin yliopiston printterillä viisi minuuttia ennen seminaarin alkua.
Lisäksi tutkielmaa kirjoittava saattaa iltaisin soimata itseään siitä, että sekin pari tuntia, jonka olisit voinut käyttää lukemiseen ja kirjoittamiseen, kului blogia kirjoittaessa ja Facebookia selaillessa. Toisinaan sentään käy mielessä, että varmuuskopio saattaisi olla ihan hyvä juttu.
Seminaaria vetää oppiaineen professori, joka ohjaa koko ryhmää yhteisissä tapaamisissa ja tarvittaessa antaa myös henkilökohtaista opastusta. Tapaamisissa käydään läpi yleisiä tutkielmaan liittyviä asioita, mutta myös jokaisen tutkielmaa erikseen. Kaikki tietävät kaikkien aiheet ja pyrkimys kai on, että koko ryhmä etenisi suunnilleen samassa tahdissa. Seminaarin lopputapaamisissa jokainen esittelee valmii(hko)n työnsä, jonka joku toinen opiskelija vuorollaan opponoi, eli antaa kritiikkiä perehdyttyään ensin toisen työhön muuta ryhmää tarkemmin. Itse työn lisäksi käydään vielä antamassa kypsyysnäyte, eli "tentti", jolla osoitetaan äidinkielen hallintaa ja sitä, että olet tehnyt työsi itse.
Kuulostaako helpolta? Istutaan kerran viikossa jaarittelemassa omasta työstä, kirjoitellaan itse valitusta aiheesta ja sitten käydään tekemässä tentti, jossa suoritettavan materiaalin olet itse kirjoittanut. On muuten sitten kaikkea muuta kuin mukavaa touhua.
Ensinnäkin 30-40 sivun teoreettinen tutkielma vaatii niin maan pirusti lukemista. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että lähdeviitteitä on oltava ihan vähintään saman verran kuin työssä on sivuja, jotta työ olisi riittävän kattava. Ja sitten sieltä on löydettävä ne oleelliset asiat tutkielman aihepiirin kannalta. Joskus yksittäistä lähdeteosta kaivellaan tuntikaupalla, jotta sieltä löytyy se yksi tietty lause, jossa on jonkun ajatuksen perusteluun tarvittava tieto. Tai sitten kiristellään hampaita, kun sitä lausetta ei löydykään ja on pakko myöntää itselleen, ettei koko kirjaa voi mitenkään järkevästi hyödyntää tutkielmassa.
Seminaarissa taas ajautuu väkisinkin vähän ikävään olotilaan. Ensin ne sanovat, että valitkaa aihe, johon suhtaudutte intohimoisesti, koska muuten ette jaksa pakertaa. Mikä on siis ihan totta. Seuraavaksi ne lyövät eteen aikataulun, jonka mukaan työn pitäisi olla suht valmis marraskuun loppuun mennessä. Mikä on siis todella pian. Tässä välissä lienee ihan hyvä kertoa, että ehdin kesällä "aloitella" kandityötäni sellaisen 15 sivun verran, joten mulla itselläni ei toki ole hätäpäivää. Niillä, joilla ei tänään, seminaarin alkutapaamisella, ollut vielä edes aiheen alkua mietittynä, taas on odotettavissa tuskainen 2,5 kuukautta. Sitten, kun hiki hatussa väännät seuraavat kolme sivua tiukkaa teoreettista tekstiä, saat kuulla seminaarissa, että näkökulmasi on liian löyhästi rajattu tai käsittelytapasi liian kapea. Tässä vaiheessa intohimosi aihetta kohtaan on tietenkin aiheuttanut jo sen, että työsi tuntuu erittäin henkilökohtaiselta projektilta, joten kritiikki sattuu.
Tutkielman kirjoittaminen saattaa aiheuttaa myös tiettyjä lieveilmiöitä yksityiselämässä. Suurin niistä on ehkä se, että yhtäkkiä tietokoneesi ympäristö lattiaa ja sohvan käsinojia myöten on täynnä epämääräisiä kirjakasoja. Ja ihmettelet, mistä ne kaikki ovat tänne tulleet, kun tänäänkin lainasit vain kolme kirjaa. Kuitenkin kirjaston käyttäjätili näyttää, että lainoja on kontollasi parikymmentä - ja vielä varauksessakin muutama teos. Toinen sivuoire on se, että työpöydälläsi on ainakin viisi eri versiota tutkielmastasi, ja kun haluat tulostaa seminaaria varten näytille sen uusimman ja hiotuimman, lähetät tietenkin sähköpostiisi väärän tiedoston, ja huomaat asian vasta tulostettuasi tekstin yliopiston printterillä viisi minuuttia ennen seminaarin alkua.
Lisäksi tutkielmaa kirjoittava saattaa iltaisin soimata itseään siitä, että sekin pari tuntia, jonka olisit voinut käyttää lukemiseen ja kirjoittamiseen, kului blogia kirjoittaessa ja Facebookia selaillessa. Toisinaan sentään käy mielessä, että varmuuskopio saattaisi olla ihan hyvä juttu.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Viisas elämä -messut
Tämä viikonloppu kului oikeastaan kokonaan Tampere-talossa hyvinvointimessuilla nimeltä Viisas elämä. Tiedättehän: mindfulnessia, superfoodeja, joogaa - sellaista hyvinvointia. Osalle hömppää ja hippien hommaa, joillekin terveyden perusta. Jotkin jutut perustuvat tieteeseen, toiset eivät. Tapahtumaan kuului "perinteisen" messuosaston lisäksi luentoja ja seminaareja sekä jooga- ja meditaatiotunteja. Minä ja poikaystäväni pääsimme sisään kutsuvieraina - ja vielä jonon ohi, koska ystäväni oli messuilla töissä ja järjesti meille vapaaliput.
Suuri Sorsapuistosali oli valjastettu messujen kaupallisimpaan puoleen, ja vaikka lavalla olikin esiintyjiä ja puhujia melko lailla koko ajan, oli hälinä niin kova, ettemme jääneet niitä esityksiä kuuntelemaan. Ilmeisesti noille muutamalle istuinriville järjestettiin salissa jopa lyhyitä mindfulness-harjoituksia, mikä on mielestäni vähän erikoista, koska vaikka tietoisesta läsnäolosta onkin eniten hyötyä juurikin kiireen ja hälyn keskellä, sen saavuttaminen hiljaisessakin huoneessa on melkoisen harjoittelun ja työn takana. Muissa luentosaleissa homma toimi kuitenkin mainiosti, ja yläkerran huoneet oli rauhoitettu joogalle ja meditaatiolle.
LAUANTAI
Lauantaina kuuntelimme parikin ravitsemusaiheista luentoa, ja vaikka joistakin asioista olinkin eri mieltä puhujien kanssa, koska funktionaalinen lääketiede ei mielestäni ole kaikenkattava vastaus ihmisten ongelmiin siinä missä mikään muukaan suuntaus, tuli luennoilla esiin myös kiinnostavia uusia näkökulmia. Esimerkiksi Miia Inkeroisen esittämä ajatus, että terveyteen ei välttämättä tarvita sitä joka paikassa kuulutettua monipuolista ruokavaliota, vaan yksinkertaisia asioita, oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja terävänäköinen.
Päivän päätteeksi kuulimme Aku Kopakkalaa - siis sitä psykologia, joka ainakin oman kertomuksensa mukaan vain totesi Ylen MOT-ohjelmassa, että mielialalääkkeiden tehosta on olemassa erilaisia näkemyksiä, ja sai siitä hyvästä työnantajaltaan Mehiläiseltä potkut. En ole itse perehtynyt tapaukseen sen enempää, mutta sen sanon, että Kopakkala on hyvä puhuja: häntä oli mukava kuunnella. Luennon aihe oli itselleni tietysti varsin ajankohtainen, eli juurikin mielialalääkkeiden hyödyllisyys ja niihin liittyvät ongelmat. Jälkeenpäin olen edelleen sitä mieltä, että tällä hetkellä tarvitsen lääkitystä ja hyödyn siitä, mutta periaatteellinen lääkevastaisuuteni ei ole kadonnut mihinkään. En halua olla loppuikääni kiinni mielialalääkkeissä, ja pidän terapiaa ensisijaisena ja tärkeämpänä hoitomuotona. Lääkkeillä hoidetaan oiretta, ei itse ongelmaa.
Messujen takapiruna hääri Basam Books -kustantamo, jonka Viisas elämä -kirjasarjan mukaan messutkin oli ilmeisesti nimetty. Kirjatarjonta oli siis luonnollisesti messuosastolla laaja. Basamin kirjat ovat hirveän houkuttelevia, koska niiden kannet ovat kauniita ja aiheet mielenkiintoisia, joten mun oli todella vaikeaa vastustaa hamstraushaluani. Rajoitteena toimi onneksi lompakko, joten mukaan lähti vain kaksi kirjaa: Stressinhallinnan käsikirja, josta toivon hyötyväni ihan konkreettisestikin, sekä Viisaat ystäväni - ystäväkirja, joka on kauttaaltaan mustavalkoinen, eli siis muuttuu aikojen saatossa täysin täyttäjiensä näköiseksi. Kysymykset ovat syvällisiä malliin elämän tarkoitus, joten saa nähdä, mitä viisaat ystäväni sivuille kertovat, kun saavat tuon täytettäväkseen.
SUNNUNTAI
Sunnuntaiaamuna olo oli suoraan sanottuna sellainen, että jaksankohan lähteä Tampere-talolle ollenkaan. Edellisen päivän liki seitsemän tunnin messurupeama nimittäin kyllä väsytti. Lisäksi poikaystäväni oli lähdössä kotiinsa jo heti aamusta ja leukaani oli noussut valtava, kipeä finni. Pinnallista tai ei, niin olo ei todellakaan ollut mitä parhain.
Päätin kuitenkin lähteä, koska lippuni oli kahdelle päivälle ja tiesin ohjelmassa olevan mielenkiintoisia esityksiä. Aamun ensimmäinen luento tosin oli vähän sellainen, että menin mukana, kun messuilla töissä ollut ystäväni, jonka vuoro ei vielä ollut alkanut, halusi nähdä kyseisen esityksen, eikä mulla ollut muutakaan ohjelmaa siihen kohtaan suunniteltuna. "Murroksen kautta tasapainoon musiikin keinoin" käsitteli sitä, miten tunteitaan voi käsitellä tarkoitukseen sävelletyn tunnemusiikin avulla. Musiikki on mulle monella tavalla tärkeää, mutten lopulta oikein vakuuttunut siitä, että muutos syntyy tunnesävellysten avulla.
Muutenkin osa messujen tarjonnasta oli sellaista, joka ei oikein mua puhutellut. Aurakuvaukset, tarot-tulkinnat ja selvänäkijäpalvelut kun eivät oikein ole mun juttuni. Ymmärrän, että varsinkin joogan ja meditaation kautta tietynlainen henkisyys kuuluu aiheeseen, mutta kun puhutaan hyvinvointimessuista, olisin itse ehkä rajoittanut tämän "humpuukiosaston" vaihtoehtohoitoihin ja luontaistuotteisiin. Nimittäin jos sellaista henkistä tai pikemmin hengellistä hyvinvointia haetaan, tarvitaan jo ihan toiset messut, jossa on tarjolla muitakin vaihtoehtoja kuin ennustukset, enkeliluennot ja jonkun brasilialaisen siunaamat helminauhat.
Kävin kyllä korva-akupuntiossa, sillä neulojen teho on muinaisesta alkuperästään ja vähän mystiikanhajuisesta maineestaan huolimatta ihan todellinen ja nykyään vissiin vähitellen tieteen piirissäkin uskottavana pidetty juttu. Toki jokainen reagoi neulatyynynä oloon yksilöllisesti, joku ei ehkä lainkaan, mutta itselläni jo 10 minuutin tasapainottava hoito aiheutti vaikeasti selitettävän, mutta yllättävän voimakkaan reaktion. Jostain syystä itku ei ollut kaukana, mutta syynä ei ollut todellakaan se, että hoito olisi ollut kivuliasta. Pienen rauhoittumisen ja vedenjuonnin jälkeen olo oli oikein hyvä ja rauhallinen.
Päivän viimeinen ja kiinnostavin kuunnelma oli Janna Satrin luento herkkyyden tunnistamisesta - eli siis viime aikoina Suomessakin paljon julkisuutta saaneesta erityisherkkyydestä. Aihe on mulle läheinen ja kiinnostava paitsi siksi, että olen itse erityisherkkä, myös siksi, että kandidaatintutkielmani käsittelee erityisherkkyyttä ja sen kohtaamista esimiestyössä. Satrin luento tosin oli mulle aika lailla vanhan kertausta, koska olen perehtynyt aiheeseen jo melko laajasti. Sali oli kuitenkin seisomapaikkoja myöten täynnä, joten monelle luento oli varmasti oikein hyödyllinen ja kiinnostava.
Joogaamaan ja meditoimaan en ehtinyt, enkä oikeastaan edes kaivannut, vaikka joogamatto olikin molempina päivinä varmuuden vuoksi mukana. Tapahtuma oli kuitenkin oikein virkistävä ja mukava kokemus, ja mielestäni kaikin puolin oikein onnistunut. Aikataulut pitivät, tekniikka toimi. Sunnuntaille odotettu pääesiintyjä Daniel Siegel toki perui tulonsa, mutta sillehän järjestäjät taas eivät voi mitään - ja tilalle oli pikaisesti saatu korvaavaa ohjelmaa. Toki itse olisin mielelläni korvannut "yliluonnollisimmat" jutut jollakin vähän tieteellisemmällä ja käytännönläheisemmällä, mutta toisaalta on hyvä, että jokaiselle löytyy jotakin. Tapahtuman pääsyliput olivat myös todella edulliset, ja olisin kyllä maksanut ihan mielelläni sen 15 euroa koko viikonlopusta, ellen olisi päässyt ilmaiseksi sisään. Ensi vuonna uudestaan, kun Viisas elämä toivottavasti saa jatkoa!
Suuri Sorsapuistosali oli valjastettu messujen kaupallisimpaan puoleen, ja vaikka lavalla olikin esiintyjiä ja puhujia melko lailla koko ajan, oli hälinä niin kova, ettemme jääneet niitä esityksiä kuuntelemaan. Ilmeisesti noille muutamalle istuinriville järjestettiin salissa jopa lyhyitä mindfulness-harjoituksia, mikä on mielestäni vähän erikoista, koska vaikka tietoisesta läsnäolosta onkin eniten hyötyä juurikin kiireen ja hälyn keskellä, sen saavuttaminen hiljaisessakin huoneessa on melkoisen harjoittelun ja työn takana. Muissa luentosaleissa homma toimi kuitenkin mainiosti, ja yläkerran huoneet oli rauhoitettu joogalle ja meditaatiolle.
LAUANTAI
Lauantaina kuuntelimme parikin ravitsemusaiheista luentoa, ja vaikka joistakin asioista olinkin eri mieltä puhujien kanssa, koska funktionaalinen lääketiede ei mielestäni ole kaikenkattava vastaus ihmisten ongelmiin siinä missä mikään muukaan suuntaus, tuli luennoilla esiin myös kiinnostavia uusia näkökulmia. Esimerkiksi Miia Inkeroisen esittämä ajatus, että terveyteen ei välttämättä tarvita sitä joka paikassa kuulutettua monipuolista ruokavaliota, vaan yksinkertaisia asioita, oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja terävänäköinen.
(Kuvassa ei hämäävästä ulkomuodosta huolimatta ole leivonnaisia, vaan saippuaa.)
Messujen takapiruna hääri Basam Books -kustantamo, jonka Viisas elämä -kirjasarjan mukaan messutkin oli ilmeisesti nimetty. Kirjatarjonta oli siis luonnollisesti messuosastolla laaja. Basamin kirjat ovat hirveän houkuttelevia, koska niiden kannet ovat kauniita ja aiheet mielenkiintoisia, joten mun oli todella vaikeaa vastustaa hamstraushaluani. Rajoitteena toimi onneksi lompakko, joten mukaan lähti vain kaksi kirjaa: Stressinhallinnan käsikirja, josta toivon hyötyväni ihan konkreettisestikin, sekä Viisaat ystäväni - ystäväkirja, joka on kauttaaltaan mustavalkoinen, eli siis muuttuu aikojen saatossa täysin täyttäjiensä näköiseksi. Kysymykset ovat syvällisiä malliin elämän tarkoitus, joten saa nähdä, mitä viisaat ystäväni sivuille kertovat, kun saavat tuon täytettäväkseen.
SUNNUNTAI
Sunnuntaiaamuna olo oli suoraan sanottuna sellainen, että jaksankohan lähteä Tampere-talolle ollenkaan. Edellisen päivän liki seitsemän tunnin messurupeama nimittäin kyllä väsytti. Lisäksi poikaystäväni oli lähdössä kotiinsa jo heti aamusta ja leukaani oli noussut valtava, kipeä finni. Pinnallista tai ei, niin olo ei todellakaan ollut mitä parhain.
(Kaino Bilipri (toinen), Mirva Soinio 2014.)
Muutenkin osa messujen tarjonnasta oli sellaista, joka ei oikein mua puhutellut. Aurakuvaukset, tarot-tulkinnat ja selvänäkijäpalvelut kun eivät oikein ole mun juttuni. Ymmärrän, että varsinkin joogan ja meditaation kautta tietynlainen henkisyys kuuluu aiheeseen, mutta kun puhutaan hyvinvointimessuista, olisin itse ehkä rajoittanut tämän "humpuukiosaston" vaihtoehtohoitoihin ja luontaistuotteisiin. Nimittäin jos sellaista henkistä tai pikemmin hengellistä hyvinvointia haetaan, tarvitaan jo ihan toiset messut, jossa on tarjolla muitakin vaihtoehtoja kuin ennustukset, enkeliluennot ja jonkun brasilialaisen siunaamat helminauhat.
Kävin kyllä korva-akupuntiossa, sillä neulojen teho on muinaisesta alkuperästään ja vähän mystiikanhajuisesta maineestaan huolimatta ihan todellinen ja nykyään vissiin vähitellen tieteen piirissäkin uskottavana pidetty juttu. Toki jokainen reagoi neulatyynynä oloon yksilöllisesti, joku ei ehkä lainkaan, mutta itselläni jo 10 minuutin tasapainottava hoito aiheutti vaikeasti selitettävän, mutta yllättävän voimakkaan reaktion. Jostain syystä itku ei ollut kaukana, mutta syynä ei ollut todellakaan se, että hoito olisi ollut kivuliasta. Pienen rauhoittumisen ja vedenjuonnin jälkeen olo oli oikein hyvä ja rauhallinen.
Päivän viimeinen ja kiinnostavin kuunnelma oli Janna Satrin luento herkkyyden tunnistamisesta - eli siis viime aikoina Suomessakin paljon julkisuutta saaneesta erityisherkkyydestä. Aihe on mulle läheinen ja kiinnostava paitsi siksi, että olen itse erityisherkkä, myös siksi, että kandidaatintutkielmani käsittelee erityisherkkyyttä ja sen kohtaamista esimiestyössä. Satrin luento tosin oli mulle aika lailla vanhan kertausta, koska olen perehtynyt aiheeseen jo melko laajasti. Sali oli kuitenkin seisomapaikkoja myöten täynnä, joten monelle luento oli varmasti oikein hyödyllinen ja kiinnostava.
Joogaamaan ja meditoimaan en ehtinyt, enkä oikeastaan edes kaivannut, vaikka joogamatto olikin molempina päivinä varmuuden vuoksi mukana. Tapahtuma oli kuitenkin oikein virkistävä ja mukava kokemus, ja mielestäni kaikin puolin oikein onnistunut. Aikataulut pitivät, tekniikka toimi. Sunnuntaille odotettu pääesiintyjä Daniel Siegel toki perui tulonsa, mutta sillehän järjestäjät taas eivät voi mitään - ja tilalle oli pikaisesti saatu korvaavaa ohjelmaa. Toki itse olisin mielelläni korvannut "yliluonnollisimmat" jutut jollakin vähän tieteellisemmällä ja käytännönläheisemmällä, mutta toisaalta on hyvä, että jokaiselle löytyy jotakin. Tapahtuman pääsyliput olivat myös todella edulliset, ja olisin kyllä maksanut ihan mielelläni sen 15 euroa koko viikonlopusta, ellen olisi päässyt ilmaiseksi sisään. Ensi vuonna uudestaan, kun Viisas elämä toivottavasti saa jatkoa!
Tunnisteet:
mielenterveys
,
mielipiteet
,
ostokset
,
päiväkirja
,
valokuvaus
,
vuodatus
torstai 4. syyskuuta 2014
Huijaus nimeltä rintaliivit
TISSIT. Noin. Nyt se on sanottu ja kaikkien huomio taattu. Voimme lakata järkyttymästä postaukseeni liityvistä intiimeistä kehonosista ja siirtyä itse asiaan. Nimittäin siihen, kuinka riippuvaisia me naiset olemme rintaliiveistä.
Kun lähden salille, puen liikkumiseen sopivat vaatteet jo kotona, ihan vaan ajan säästämisen takia. Näin vältyn yhdeltä ylimääräiseltä vaatteidenvaihdolta, ja saan repusta puhtaat vaatteet päälle käytyäni suihkussa. Tänään mä sitten huomasin, että kappas, jokin unohtui. Rintaliivit. Ja kaiken kukkuraksi mulla oli asioita hoidettavana kaupungilla ennen kotiin menoa.
Niitä hankalasti puettavia ja sitä paitsi hiestä märkiä urheiluliivejähän en suihkun jälkeen päälleni kisko, joten ainoa vaihtoehto oli koota kaikki itsevarmuutensa siihen, että marssin pukuhuoneesta ulos ilman rintsikoita. Onneksi olin sentään sattunut valikoimaan päällysvaatteekseni paksun fleece-hupparin, enkä esimerkiksi tiukasti istuvaa nahkatakkia, joten vaatetukseni vähän piilotti sitä tosiasiaa, että rintani eivät olleet erityisen edustavasti esillä.
Kysehän on lähinnä siitä epämukavasta tunteesta, minkä tissinkannattimien puute aiheuttaa. Minun kokoiseni pitkän ja rotevan ihmisen kropassa sopusuhtaisuus edellyttää sen kokoisia rintoja, että rintaliivittömyys näkyy ja tuntuu. Hupparini tosiaan peitti mielestäni varsin ikävää riipputissiefektiä, mutta asematunnelissa kävellessäni tuntui silti siltä, että jokaisen vastaantulijan katse - sukupuolesta riippumatta - porautuu minuun. Tosin siinä paikassa ihmiset tuntuvat tuijottavan aina alusvaatetukseni tasosta huolimatta. Joko vika on siellä pyörivissä ihmisissä, tai sitten omassa päässäni, mutta tuskinpa rintamustani tänäänkään oikeasti tuijotettiin. Tissien hölskymistä oman paidan alla taas ei voi olla jatkuvasti tuntematta.
Seuraavaksi mietin, että nyt on ihan pakko käydä äkkiä hakemassa H&M:ltä jotkut halvat liivit. Tuloksena pettymys pukukopissa, koska enhän mä mahdu sen ketjun rintaliiveihin. Tuntuu, että on ihan sama, sovitanko A-kuppia vai D-kuppia, tai onko ympärysmitta 60 vai 80. Oli siis pakko jatkaa matkaa ilman rintsikoita.
Ja enhän mä siihen kuollut - tietenkään. Olo vain oli jatkuvasti epämukava. Jälkeenpäin mietin, että vaikken todellakaan ole niin radikaali feministi, että ajattelisin rintaliivejä alistamisen symbolina enemmän kuin mukavuutta tuovana vaatekappaleena (tosin rintaliivejä polttavat vihaiset feministit ovat muutenkin käsittääkseni myytti), niin on niissä salakavalakin puoli. Sen lisäksi, että ne pitävät rintavarustuksen paikallaan, ne luovat myös melkoisen illuusion siitä, miten rinnat muka asettuvat.
Karu todellisuushan on nimeltään painovoima; jos niissä on vähänkään kokoa ja muotoa, ne roikkuvat. Paitsi, jos niitä on leikelty, mikä taas antaa tissien käyttäytymisestä ihan yhtä luonnottoman kuvan kuin push-upit. Ja silti me haluamme esittää, että meillä on rintojen tilalla kaksi luonnonlakeja uhmaavaa palloa. Tai pallonpuolikasta, miten sen nyt ottaa. Sanovat, että meikkaaminen on valehtelua, mikä on varsin näppärästi kumottu kysymällä, kuka muka uskoo silmäluomien väriskaalan oikeasti vaihtelevan kullanruskeasta siniturkoosiin. Mutta rintaliivit ne vasta varsinainen emävale ovatkin! Ja ilmeisesti myös kovin uskottava sellainen, päätellen siitä, miten suuri yleisö järkyttyy, kun jonkun onnettoman naisjulkimon nännit sattuvat joskus erottumaan iltapuvun alta.
Mukavuussyistä en edelleenkään halua luopua liiveistäni. Minun ryntäilläni vähänkin reippaampi kävely on nimittäin jo melko tuskaista touhua ilman tukea. Tietyllä tavalla mukavuussyistä en halua sitäkään, että tuntemattomat tai vähän tutummatkaan näkevät rintojeni roikkuvan. On siis pakko jatkaa valehtelua, itselleni ja muille. Ja Maan vetovoimalle.
Kun lähden salille, puen liikkumiseen sopivat vaatteet jo kotona, ihan vaan ajan säästämisen takia. Näin vältyn yhdeltä ylimääräiseltä vaatteidenvaihdolta, ja saan repusta puhtaat vaatteet päälle käytyäni suihkussa. Tänään mä sitten huomasin, että kappas, jokin unohtui. Rintaliivit. Ja kaiken kukkuraksi mulla oli asioita hoidettavana kaupungilla ennen kotiin menoa.
Niitä hankalasti puettavia ja sitä paitsi hiestä märkiä urheiluliivejähän en suihkun jälkeen päälleni kisko, joten ainoa vaihtoehto oli koota kaikki itsevarmuutensa siihen, että marssin pukuhuoneesta ulos ilman rintsikoita. Onneksi olin sentään sattunut valikoimaan päällysvaatteekseni paksun fleece-hupparin, enkä esimerkiksi tiukasti istuvaa nahkatakkia, joten vaatetukseni vähän piilotti sitä tosiasiaa, että rintani eivät olleet erityisen edustavasti esillä.
Kysehän on lähinnä siitä epämukavasta tunteesta, minkä tissinkannattimien puute aiheuttaa. Minun kokoiseni pitkän ja rotevan ihmisen kropassa sopusuhtaisuus edellyttää sen kokoisia rintoja, että rintaliivittömyys näkyy ja tuntuu. Hupparini tosiaan peitti mielestäni varsin ikävää riipputissiefektiä, mutta asematunnelissa kävellessäni tuntui silti siltä, että jokaisen vastaantulijan katse - sukupuolesta riippumatta - porautuu minuun. Tosin siinä paikassa ihmiset tuntuvat tuijottavan aina alusvaatetukseni tasosta huolimatta. Joko vika on siellä pyörivissä ihmisissä, tai sitten omassa päässäni, mutta tuskinpa rintamustani tänäänkään oikeasti tuijotettiin. Tissien hölskymistä oman paidan alla taas ei voi olla jatkuvasti tuntematta.
Seuraavaksi mietin, että nyt on ihan pakko käydä äkkiä hakemassa H&M:ltä jotkut halvat liivit. Tuloksena pettymys pukukopissa, koska enhän mä mahdu sen ketjun rintaliiveihin. Tuntuu, että on ihan sama, sovitanko A-kuppia vai D-kuppia, tai onko ympärysmitta 60 vai 80. Oli siis pakko jatkaa matkaa ilman rintsikoita.
Ja enhän mä siihen kuollut - tietenkään. Olo vain oli jatkuvasti epämukava. Jälkeenpäin mietin, että vaikken todellakaan ole niin radikaali feministi, että ajattelisin rintaliivejä alistamisen symbolina enemmän kuin mukavuutta tuovana vaatekappaleena (tosin rintaliivejä polttavat vihaiset feministit ovat muutenkin käsittääkseni myytti), niin on niissä salakavalakin puoli. Sen lisäksi, että ne pitävät rintavarustuksen paikallaan, ne luovat myös melkoisen illuusion siitä, miten rinnat muka asettuvat.
Karu todellisuushan on nimeltään painovoima; jos niissä on vähänkään kokoa ja muotoa, ne roikkuvat. Paitsi, jos niitä on leikelty, mikä taas antaa tissien käyttäytymisestä ihan yhtä luonnottoman kuvan kuin push-upit. Ja silti me haluamme esittää, että meillä on rintojen tilalla kaksi luonnonlakeja uhmaavaa palloa. Tai pallonpuolikasta, miten sen nyt ottaa. Sanovat, että meikkaaminen on valehtelua, mikä on varsin näppärästi kumottu kysymällä, kuka muka uskoo silmäluomien väriskaalan oikeasti vaihtelevan kullanruskeasta siniturkoosiin. Mutta rintaliivit ne vasta varsinainen emävale ovatkin! Ja ilmeisesti myös kovin uskottava sellainen, päätellen siitä, miten suuri yleisö järkyttyy, kun jonkun onnettoman naisjulkimon nännit sattuvat joskus erottumaan iltapuvun alta.
Mukavuussyistä en edelleenkään halua luopua liiveistäni. Minun ryntäilläni vähänkin reippaampi kävely on nimittäin jo melko tuskaista touhua ilman tukea. Tietyllä tavalla mukavuussyistä en halua sitäkään, että tuntemattomat tai vähän tutummatkaan näkevät rintojeni roikkuvan. On siis pakko jatkaa valehtelua, itselleni ja muille. Ja Maan vetovoimalle.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Hashtag hyväntekeväisyys
Sosiaalisessa mediassa tempaistaan taas. Hyväntekeväisyydestä tai ainakin oman oikeamielisyyden osoittamisesta on tullut niinkin helppoa ja arkista kuin selfien ottaminen ja risuaidalla varustetun tunnuslauseen liittäminen siihen.
Ajatus on hyvä, tarkoitus on hyvä. Lopputulos on todennäköisesti kasa kuvia hyväntahtoisista ihmisistä ja hetki näkyvyyttä, muttei mitään käytännön hyötyä. Ainakaan, jos puhutaan nuorisotyöhön suunnattavista määrärahoista ja koulukiusaamisen vähentämisestä. Niin surullista kuin se onkin, kuvilla ei muuteta kuin korkeintaan asenneilmastoa, ja sitäkin erittäin hitaasti. Mutta voihan sitä aina haaveilla, että oma pärstä auttaa rakentamaan paremman huomisen.
#hupparikansanpuolella
#kutsumua
Tajusin jälkimmäisen kuvan post-it -lappua kirjoittaessani, että mua nimiteltiin kouluaikoina loppujen lopuksi aika vähän. Se ei tarkoittanut, etteikö mulle olisi puhuttu ilkeästi, mutta yleisin "haukkumanimi", jonka sain kuulla, oli oma nimeni. Äärimmäisen pilkallinen sävy riitti, ja siksi mun on tänäkin päivänä vaikea kuulla itseäni puhuteltavan Riikaksi; nimenhuutotyyppisiä tilanteita en tietenkään kavahda, vaan sellaisia, joissa nimelläni viitataan siihen, kuka ja millainen todella olen. Asiaa on todella vaikea selittää ja varmasti myös ymmärtää, ellei vastaavaa ole itse kokenut. Siksi lapulle päätyi muutama luokkatovereideni tulkinta koulumenestyksestäni ja niiden tilalle jotakin, mistä hyvä todistukseni enemmän johtui.
Automainosta väännelläkseni: on vaikeaa olla sortumatta jonkinlaiseen katkeruuteen. Ei näköjään vaadita edes suoranaista koulukiusaamista, jotta ihminen joutuisi selvittelemään tunteitaan kotikaupunkiaan ja kouluvuosiaan kohtaan vielä silloinkin, kun ne ovat jo kaukana takanapäin. Onneksi ensimmäiseen ei ole pakko ja jälkimmäisiin ei voi palata.
tiistai 26. elokuuta 2014
Onhan mulla papuja
Ette usko, kuinka monta kertaa olen kirjoittanut tämän tekstin eri muodoissa, eri tyyleillä ja eri sanoilla. Todella monta - eikä tähän mennessä mikään niistä ole ollut sellainen, että olisin halunnut tai uskaltanut tehdä siitä julkista. Asia kun on niitä henkilökohtaisimpia, mitä voin toisten ihmisten kanssa jakaa - tosin blogissa sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti, jos tämän jälkeen lainkaan. Toisin sanoen: tämän postauksen lukeminen ei anna kenellekään realistista kuvaa mun voinnistani, ajatuksistani ja tunteistani. Vain pintaraapaisun siitä, mitä käyn läpi.
Kerroin talvella olevani sairaslomalla, joten kyseisen postauksen lukeneille paljastukseni tuskin on mitenkään yllättävä - osittain siksi, että jokunen blogiani seuraavista ihmisistä tuntee mut nettimaailman ulkopuolellakin, ja enimmäkseen siksi, että sairaslomani syytä ei ole vaikea arvata. Niinpä niin: minua(kin) vaivaa kansansairaus nimeltä masennus ja siinä sivussa yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ensimmäinen on todennäköisesti seurausta jälkimmäisestä, mutta mistäs sitä varmasti tietää.
En viiltele, en suunnittele itsemurhaa, enkä nyyhkytä jatkuvasti peiton alla, vaikka masennukseni onkin keskivaikea, ja sairasloman perimmäinen syy oli masennuspisteiden pomppaaminen vaikean masennuksen rajamaille. En myöskään ole joka hetki ahdistunut, enkä ole ahdistunut joka asiasta koko ajan. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ei tarkoita kaikesta ahdistumista. Mulla suurin yksittäinen osa sitä taitaa olla sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka lisäksi on paniikkia ja paljon muutakin sekalaista oiretta. Ja sosiaalisten tilanteiden pelkokaan ei ole sama asia kuin ihmisten pelkääminen. Ei näitä asioita niin yksinkertaisesti voi luokitella.
Päällepäin ei näe, että mikään on "vialla". Monen leuka on loksahtanut, kun olen kertonut diagnooseistani. En oikeastaan edes miellä itseäni sairaaksi, vaikka mielenterveyteni hoitoa kaipaakin. Enkä usko jääväni tähän tilaan ikuisesti; nyt on vain jonkun aikaa otettava rauhallisesti. Opiskeluaikataulusta ei saa tehdä liian tiivistä, vaatimuksia ei saa asettaa liian korkealle. Itselleen on lopulta annettava anteeksi paljon ja oltava tosi armollinen - kaksi asiaa, joita mä en ole osannut tehdä vuosikausiin, siksihän tässä ollaankin. Toki itsestään on myös pidettävä huolta ja tiettyyn rajaan asti itsensä pakottaminen ulos, salille, lenkille, kavereiden seuraan ja melkein mihin vaan on hyväksikin.
Elän tällä hetkellä suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt käyn viikottain terapeutin ja vähän harvemmin psykiatrin vastaanotolla. On hyviä päiviä, huonompia päiviä ja todella synkkiä päiviä: ei tämä ole yhtä ja samaa ahdinkoa koko ajan. Siitäkään huolimatta, että menneet päivät tuntuvat mielessäni epäselvältä puurolta, koska muistan yleensä kyllä, että olen tehnyt jotakin, mutta en vahingossakaan, milloin, ellen voi tarkistaa asiaa jostakin. Olen tullut tahtomattani täysin riippuvaiseksi kännykän kalenterista, vaikka ennen olin ihminen, joka muisti ilman kalentereita omat ja vähän muidenkin asiat.
Arkisimmillaan tämä on kuitenkin sitä, että lähden aamulla kuntosalille tai yliopistolle, mutta istuessani kotimatkalla bussissa joudun käymään itseni kanssa jumalattoman taistelun siitä, jaksanko, pystynkö ja uskallanko käydä kotiin kävellessä ruokakaupan kautta. Ja niinkin tavallisessa ja helpossa asiassa masentunut mieli osaa keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi voisin jättää tyhjyyttään ammottavan jääkaapin täyttämättä. Kun onhan mulla kaapissa vielä papuja.
Mielenterveysasiat herättävät paljon tunteita ja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Kommentoida ja kysellä saa, mutta asiallisesti. Sen kuitenkin sanon jo tässä, että mielenterveyshäiriöt eivät ole sama asia kuin itsesääli, laiskuus ja huomionhaku. Jos edellä sanottu on sinulle ongelma, jätä mieluummin kommentoimatta ja pura ennakkoluulosi muille foorumeille.
Kerroin talvella olevani sairaslomalla, joten kyseisen postauksen lukeneille paljastukseni tuskin on mitenkään yllättävä - osittain siksi, että jokunen blogiani seuraavista ihmisistä tuntee mut nettimaailman ulkopuolellakin, ja enimmäkseen siksi, että sairaslomani syytä ei ole vaikea arvata. Niinpä niin: minua(kin) vaivaa kansansairaus nimeltä masennus ja siinä sivussa yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ensimmäinen on todennäköisesti seurausta jälkimmäisestä, mutta mistäs sitä varmasti tietää.
En viiltele, en suunnittele itsemurhaa, enkä nyyhkytä jatkuvasti peiton alla, vaikka masennukseni onkin keskivaikea, ja sairasloman perimmäinen syy oli masennuspisteiden pomppaaminen vaikean masennuksen rajamaille. En myöskään ole joka hetki ahdistunut, enkä ole ahdistunut joka asiasta koko ajan. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ei tarkoita kaikesta ahdistumista. Mulla suurin yksittäinen osa sitä taitaa olla sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka lisäksi on paniikkia ja paljon muutakin sekalaista oiretta. Ja sosiaalisten tilanteiden pelkokaan ei ole sama asia kuin ihmisten pelkääminen. Ei näitä asioita niin yksinkertaisesti voi luokitella.
Päällepäin ei näe, että mikään on "vialla". Monen leuka on loksahtanut, kun olen kertonut diagnooseistani. En oikeastaan edes miellä itseäni sairaaksi, vaikka mielenterveyteni hoitoa kaipaakin. Enkä usko jääväni tähän tilaan ikuisesti; nyt on vain jonkun aikaa otettava rauhallisesti. Opiskeluaikataulusta ei saa tehdä liian tiivistä, vaatimuksia ei saa asettaa liian korkealle. Itselleen on lopulta annettava anteeksi paljon ja oltava tosi armollinen - kaksi asiaa, joita mä en ole osannut tehdä vuosikausiin, siksihän tässä ollaankin. Toki itsestään on myös pidettävä huolta ja tiettyyn rajaan asti itsensä pakottaminen ulos, salille, lenkille, kavereiden seuraan ja melkein mihin vaan on hyväksikin.
Elän tällä hetkellä suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt käyn viikottain terapeutin ja vähän harvemmin psykiatrin vastaanotolla. On hyviä päiviä, huonompia päiviä ja todella synkkiä päiviä: ei tämä ole yhtä ja samaa ahdinkoa koko ajan. Siitäkään huolimatta, että menneet päivät tuntuvat mielessäni epäselvältä puurolta, koska muistan yleensä kyllä, että olen tehnyt jotakin, mutta en vahingossakaan, milloin, ellen voi tarkistaa asiaa jostakin. Olen tullut tahtomattani täysin riippuvaiseksi kännykän kalenterista, vaikka ennen olin ihminen, joka muisti ilman kalentereita omat ja vähän muidenkin asiat.
Arkisimmillaan tämä on kuitenkin sitä, että lähden aamulla kuntosalille tai yliopistolle, mutta istuessani kotimatkalla bussissa joudun käymään itseni kanssa jumalattoman taistelun siitä, jaksanko, pystynkö ja uskallanko käydä kotiin kävellessä ruokakaupan kautta. Ja niinkin tavallisessa ja helpossa asiassa masentunut mieli osaa keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi voisin jättää tyhjyyttään ammottavan jääkaapin täyttämättä. Kun onhan mulla kaapissa vielä papuja.
Mielenterveysasiat herättävät paljon tunteita ja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Kommentoida ja kysellä saa, mutta asiallisesti. Sen kuitenkin sanon jo tässä, että mielenterveyshäiriöt eivät ole sama asia kuin itsesääli, laiskuus ja huomionhaku. Jos edellä sanottu on sinulle ongelma, jätä mieluummin kommentoimatta ja pura ennakkoluulosi muille foorumeille.
maanantai 18. elokuuta 2014
Värikkäitä markkinakävelyitä
Kesätyöttömyys ja -opinnot tekivät sen, että Tallinnan-visiittiä lukuun ottamatta kesä meni aika lailla neljän seinän sisällä, lenkillä ja vähän myöhemmin myös kuntosalilla. Ei festareita, ei biletystä, ei terassilla istumista, ei matkailua. Eikä oikeastaan kauhean paljon edes auringonpalvontaa. Tiedän muistuttavani varsinkin talvisin lähinnä vampyyria, mutta vaikken pala helposti, olen ehkä karvan verran melanoomakammoinen ja ennen kaikkea hirveä hikoilemaan. Sen takia olin suorastaan helpottunut, kun ne karmeat helteet väistyivät ja tilalle tuli pilvistä, viileää säätä ja rankkasateita. Ja okei, on siinä sekin syy, että 30 asteen kuumuudessa teen nauttiminen oli pannassa, koska se vain lisäsi jo muutenkin tolkutonta hikoilua.
Poikaystäväni tuli viikonlopuksi luokseni, ja pyysi minua katselemaan meille jotakin tekemistä. Kaivelin Aamulehden Menoinfosta kaikenlaista aktiviteettia pärekorinheitosta puistojoogaan, mutta lopulta päädyimme piipahtamaan Pietarilaisilla markkinoilla Tallipihalla. Ja sääkin oli lopulta oikein sopiva. Ei liian kuuma, ei liian kylmä - ja aurinkokin kuitenkin paistoi. Tarkoitus oli lauantaina kävellä keskustorilta Tallipihalle, mutta matkaan tuli heti alkuunsa pieni mutka, kun keskustassa olikin meneillään Chilifest, josta ei joko lukenut sanaakaan Menoinfossa tai sitten mä en vaan huomannut sitä. Poikaystäväni rakastaa tulista ruokaa (toisin kuin minä, jolla nenä ja silmät vuotavat jo vähäisemmästäkin pippuroinnista), joten pakkohan siellä oli käydä pyörähtämässä.
Lopulta pyörimme Chilifesteillä kahtenakin päivänä, kun sunnuntaina katsastimme Ravintolapäivän tarjontaa ja kävimme katsomassa eli huonosta sijainnistamme johtuen lähinnä kuuntelemassa chilinsyöntikilpailua. Tai sen alkua, koska urheiluhullulle poikaystävälleni tuli lopulta kiire kotiin keihäsfinaalin alkua odottamaan. Ensimmäisenä päivänä ehdimme kuitenkin katsella festivaalialueen tarjontaa ja maistella chilituotteita. Mulle riitti mieto chilitoffee ja -suklaa, mutta mies uskaltautui kokeilemaan jopa ihan sitä tulisuusnumerolla 10 merkittyä chilipaprikaa. Oli se kuulemma vähän tujua.
Kävimme myös kokeilemassa chilioluen ja -lonkeron, joista jälkimmäinen oli itse asiassa yllättävän miellyttävä juomakokemus jopa minulle, joka en tosiaan liiasta tulisuudesta pahemmin perusta. Olut taas maistui (poikaystävän mukista maistettuna tietenkin) tavanomaiseen tapaansa oluelle, eli minun suuhuni ei todellakaan hyvältä, tällä kertaa vain chililisällä.
Pietarilaisilla markkinoilla käynti jäi melko lyhyeksi pyörähdykseksi, kun ostosten tekoon ei oikein ollut intoa (tai rahaa), ja borssikeitot ja blinit oli nopeasti nautittu. Ja onhan se Tallipihan alue pieni, joten eipä muuta voinut odottakaan. Koko viikonlopun markkinakävelyistä käteen jäi ennen kaikkea muistikortillinen värejä. Ja se, että jostain syystä mulla soi jo toista päivää päässä vanha sitsi-/saunalaulu nimeltä Katjuska (tunnetaan myös ainakin nimillä Kolhoosinainen, Sörnai gusha ja Sörkan sällit).
Poikaystäväni tuli viikonlopuksi luokseni, ja pyysi minua katselemaan meille jotakin tekemistä. Kaivelin Aamulehden Menoinfosta kaikenlaista aktiviteettia pärekorinheitosta puistojoogaan, mutta lopulta päädyimme piipahtamaan Pietarilaisilla markkinoilla Tallipihalla. Ja sääkin oli lopulta oikein sopiva. Ei liian kuuma, ei liian kylmä - ja aurinkokin kuitenkin paistoi. Tarkoitus oli lauantaina kävellä keskustorilta Tallipihalle, mutta matkaan tuli heti alkuunsa pieni mutka, kun keskustassa olikin meneillään Chilifest, josta ei joko lukenut sanaakaan Menoinfossa tai sitten mä en vaan huomannut sitä. Poikaystäväni rakastaa tulista ruokaa (toisin kuin minä, jolla nenä ja silmät vuotavat jo vähäisemmästäkin pippuroinnista), joten pakkohan siellä oli käydä pyörähtämässä.
Lopulta pyörimme Chilifesteillä kahtenakin päivänä, kun sunnuntaina katsastimme Ravintolapäivän tarjontaa ja kävimme katsomassa eli huonosta sijainnistamme johtuen lähinnä kuuntelemassa chilinsyöntikilpailua. Tai sen alkua, koska urheiluhullulle poikaystävälleni tuli lopulta kiire kotiin keihäsfinaalin alkua odottamaan. Ensimmäisenä päivänä ehdimme kuitenkin katsella festivaalialueen tarjontaa ja maistella chilituotteita. Mulle riitti mieto chilitoffee ja -suklaa, mutta mies uskaltautui kokeilemaan jopa ihan sitä tulisuusnumerolla 10 merkittyä chilipaprikaa. Oli se kuulemma vähän tujua.
Kävimme myös kokeilemassa chilioluen ja -lonkeron, joista jälkimmäinen oli itse asiassa yllättävän miellyttävä juomakokemus jopa minulle, joka en tosiaan liiasta tulisuudesta pahemmin perusta. Olut taas maistui (poikaystävän mukista maistettuna tietenkin) tavanomaiseen tapaansa oluelle, eli minun suuhuni ei todellakaan hyvältä, tällä kertaa vain chililisällä.
Pietarilaisilla markkinoilla käynti jäi melko lyhyeksi pyörähdykseksi, kun ostosten tekoon ei oikein ollut intoa (tai rahaa), ja borssikeitot ja blinit oli nopeasti nautittu. Ja onhan se Tallipihan alue pieni, joten eipä muuta voinut odottakaan. Koko viikonlopun markkinakävelyistä käteen jäi ennen kaikkea muistikortillinen värejä. Ja se, että jostain syystä mulla soi jo toista päivää päässä vanha sitsi-/saunalaulu nimeltä Katjuska (tunnetaan myös ainakin nimillä Kolhoosinainen, Sörnai gusha ja Sörkan sällit).
Tunnisteet:
mielipiteet
,
päiväkirja
,
valokuvaus
,
vuodatus
torstai 14. elokuuta 2014
Ajatuksia äitiydestä
Heti alkuun: ei hätää, en ole raskaana. Lasten hankkiminen ei ole edes suunnitelmissa, koska tässä elämänvaiheessa perheen perustaminen ei ole millään lailla järkevää. Ja mikäs kiire tässä muutenkaan olisi. Ideaalitilanteessa - siis siinä ihanteellisessa elämänkulussa, jonka olen itse pohtinut itselleni sopivaksi - haluaisin saada ensimmäisen lapseni ennen kuin täytän 30, mutta elämähän ei tunnetusti aina mene, kuten sen itse suunnittelee, ja ennen lasten hankkimista olisi suotavaa hankkia koulutus, työpaikka, vakaat tulot ja aviopuoliso. Seuraava on siis kuulemani, näkemäni ja etenkin (blogeista) lukemani pohjalta muodostuneita ajatuksia odotuksesta ja äitiydestä.
Pakko myöntää, että koska piskuinen ja tuntematon blogini on toisinaan saanut mainintoja ja "julkisuutta" isompiakin yleisöjä tavoittavilla areenoilla, on takaraivossa pienen pieni pelko mammapalstojen ammattiloukkaantujien ja täydellisten äitien hampaisiin joutumisesta. Niin subjektiivinen ja ennen kaikkea omasta elämäntilanteestani katsottuna kirjoitettu kuin tämä teksti onkin, sen julkaiseminen hirvittää ihan vähäsen. Pienen blogin etuja on kuitenkin se, että tietää ne vakkarilukijat fiksuiksi, ja uskaltaa julkaista postauksia vähän eri tavalla, kuin jos lukijoita olisi satoja tai edes kymmeniä. Ja kuitenkin juuri niillä samoilla mammapalstoilla taivastellaan sitä, miten lukijamääriään kasvattaneiden blogien sisältö muutuu helposti "pinnallisemmaksi".
Takaisin asiaan. Jos jollekin ei nyt vielä tullut selväksi, niin minähän en tiedä äitiyden todellisuudesta mitään sikäli, että mulla ei ole siitä - tai raskaudesta - omakohtaista kokemusta. Viimeksi, kun joku lähipiirissänikään on ollut raskaana, olen itse ollut vielä niin kakara, etten ole perheen perustamiselle juuri ajatuksia uhrannut. Se on tullut myöhemmin; perusajatuksenhan jo kuvailinkin, vaikkei asia yksin minun päätettävissäni olekaan. Suurperhettä en suostu tulevalle aviopuoliskolle poikimaan, mutta ainahan voi käydä niinkin, että syystä tai toisesta jään lapsettomaksi. Tai en löydä ihmistä, joka haluaa kanssani edes naimisiin. Edellyttäen, että se 1-4 mukulaa (ja neljäkin on jo äärimmilleen venytetty maksimi) joskus jaloissa pyörii, muutaman asian olen jo "päättänyt".
Raskaus. Mitä nyt olen nähnyt ja kuullut, niin joillakin tuntuu olevan älytön käsitys siitä, että odottavan äidin fyysinen koskemattomuus katoaa raskauden ajaksi tai on ainakin jotenkin muka joustavampi. Ja sama koskee oikeastaan yksityisyyttä raskauden osalta muutenkin. Millä oikeudella tuiki tuntematon ihminen saa muka tulla tiedustelemaan odottavalta äidiltä, onko tulossa tyttö vai poika - saati käpälöimään toisen kasvanutta vatsaa kauppajonossa? Varsinkin jälkimmäinen on tungettelevaa, epäkohteliasta ja voi aiheuttaa toiselle jopa tietynlaista turvattomuuden tunnetta, vaikkei kosketuksen olekaan tarkoitus olla uhkaava.
Päätökseni tämän asian suhteen on, että niin näkyvä asia kuin raskaus onkin, tulevaan vauvaan liittyvät asiat kuuluvat viime kädessä vain ja ainoastaan minulle ja lapsen isälle. Ja minun kehoni, kasvoi sen sisällä toinen ihminen tai ei, kuuluu minulle, ja minä määritän sen rajat. Ei puolisoni, äitini, sukulaiseni, ystäväni, eikä varsinkaan satunnainen vastaantulija julkisella paikalla. Jos jonkun mielestä on ok tulla taputtelemaan mahaani ja kyselemään laskettua aikaa, on minullakin silloin oikeus tökkiä hänen vatsaansa ja udella dieettiaikataulua, eikö?
Kasvatus. Tämä on tietysti asia, jota en yksin päätä, mutta toimiva parisuhde, joka toivoakseni lisääntymistä edeltää, edellyttää joka tapauksessa samansuuntaista arvo- ja ajatusmaailmaa, joten asiasta tuskin tulee ongelmaa. Minä haluan antaa lapsilleni kasvatuksen, jonka perustana on suvaitsevaisuus, ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa tietysti monia asioita, mutta yksi niistä on ns. sukupuolineutraali kasvatus. Olen lukenut paljon blogitekstejä, joissa sukupuolineutraaliuden idea on mielestäni ymmärretty väärin, ja siksi koko "kasvatusideologiaa" kauhistellaan: meneehän lapsi nyt ihan sekaisin, jos ei tiedä, kumpaa sukupuolta on!
Itse olen ymmärtänyt sukupuolineutraalin kasvatuksen niin, että sukupuolta ei missään tapauksessa "kielletä" (menemättä tässä siihen, miten keinotekoinen jako kahteen sukupuoleen voikaan olla), eikä lasta yritetä kasvattaa olemaan "vastakkaista sukupuolta" - muutenhan koko homma kuulostaisikin todella järjettömältä. Mielestäni asian ydin on siinä, että jos jokin ajatus torjutaan, se on perinteinen sukupuoliroolitus: siis se, että lapselle ostetaan tietyn värisiä vaatteita tai häntä ohjataan tietynlaiseen käyttäytymiseen perustana vain se, mitä jalkojen välistä löytyy. Minä haluan kasvattaa lapsiani siten, että he voivat hyödyntää vahvuuksiaan, mielenkiinnon kohteitaan ja temperamenttipiirteitään itselleen luonnollisella tavalla, vaikka se olisi ristiriidassa vallitsevien sukupuoliodotusten kanssa. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla mies tai nainen. Sen vuoksi lähipiiri saa taatusti ohjeen siitä, että jos lapselle haluaa jotakin antaa, kysytään mieltymyksiä ensin vanhemmilta tai myöhemmin lapselta itseltään, ei sisäänrakennetuilta sukupuolinormeilta.
Vanhemmuus. Mammapalstoilla raivoavien "keskustelijoiden" jutuissa kantava teema tuntuu olevan, että hyvä äiti ei uhraa ajatustakaan oman hyvinvointinsa eteen, vaan lapset ovat aina etusijalla. Ja totta toki toinen puoli: varsinkin pieni vauva vaatii paljon aikaa ja huomiota, ja vastuullinen vanhempi sopeutuu tähän. Tottakai lapsi tuo tullessaan muutoksia elämään. Mutta se, että alle vuoden ikäisen pennun äiti ei muka saisi lähteä ystävineen viikonloppureissulle tai edes kaupungille iltaa viettämään, mikäli lapselle löytyy tuttu, turvallinen ja vastuullinen hoitaja, on minusta kohtuutonta. Ja se, että television laihdutusohjelmissa itselleen ja dieetilleen aikaa ja energiaa ottavat äidit kokevat syyllisyyttä, on surullista. Ei ole lapsenkaan etu, että vanhemmat ovat stressaantuneita, uupuneita ja voivat huonosti.
Moni vetoaa tässä kohtaa kiintymyssuhdeteoriaan. Tietenkään lasta ei saa hylätä täysin yksin, mutta teorian ytimessä ei minun ymmärtääkseni ole se, saavatko vanhemmat jättää lapsen isovanhemman hoiviin lomamatkan ajaksi (kuten Annabella puolisoineen kertoi tehneensä), vaan se, että lapsella on jatkuvasti läsnä joku hoitaja, joka reagoi hänen tunteisiinsa ja tarpeisiinsa myönteisellä tavalla. Yksittäinen, harvakseltaan toteutuva ensisijaisen hoivaajan poissaolo on eri asia kuin jatkuvasti työmatkojen takia tai muusta syystä lapsen tavoittamattomissa oleva vanhempi. Ja joka tapauksessa rakastava, hoivaava, mutta joskus ilman lasta matkalle lähtevä vanhempi on parempi, kuin sellainen, joka on kyllä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti tavoittamattomissa.
Pointti ei ole siinä, että haluaisin tehdä lapsen ja lähteä heti perään maailmanympärimatkalle. Niitä asioita katsotaan tilanteen ja oman harkinnan mukaan sitten, kun se todella on ajankohtaista. Ajatus on kuitenkin se, että niin itsekkäältä kuin se joidenkin mielestä kuulostaakin, minun tarpeeni eivät katoa mihinkään, vaikka tulen äidiksi. Lapsen tarpeet on mahdollista täyttää unohtamatta omiaan - ja lopultahan on niin, että hyvinvoiva, lapsestaan huolehtimaan kykenevä vanhempi on myös lapsen tarve. On eri asia tyydyttää sosiaalisuuden ja rentoutumisen tarvettaan käymällä silloin tällöin ystävien kanssa tanssimassa, kuin tulla joka lauantai kotiin kaatokännissä. Se on niitä pieniä asioita, joissa lapsen ja vanhemman tarpeita sovitetaan yhteen, koska kumpikin on yhtä arvokas.
Eri mieltä saa olla, ja moni varmasti onkin. Olisi hienoa, jos näistä asioista, joissa loppujen lopuksi ei ole absoluuttisia totuuksia, voitaisiin ylipäätään keskustella asiallisesti ympäristöstä riippumatta. Ja muistettaisiin, että näkemykset muuttuvat siinä missä elämäntilanteetkin. Voihan olla, että itsekin ajattelen eri tavoin, kun joskus paimennan omaa jälkikasvuani.
Tunnisteet:
ihmissuhteet
,
käytöstavat
,
mielipiteet
,
vuodatus
sunnuntai 3. elokuuta 2014
4 opiskeluvaihtoehtoa opiskelupaikattomalle
Monia onnisti tänäkin kesänä: kova työ kantoi hedelmää ja korkeakoulun hyväksymiskirje tipahti postiluukusta viimeistään viime kuussa. Osa vielä odottelee, josko varasijalle jäänyttä onnistaisi tai täydennyshaku tuottaisi tulosta, mutta monelle ensi lukuvuoden opiskelupaikattomuus on jo melko lailla varma asia. Suunnitelmissa voi olla työpaikan hakeminen, matkustelu tai toisinaan ihan vaan vuoden mittainen hengailu, mutta kannattaa muistaa, että olemassa on myös lukuisia opiskeluvaihtoehtoja. Ei, se ei ole ihan ilmaista, mutta varsinkin työssäkäyville tai niille onnekkaille, jotka saavat vanhemmiltaan tai vaikka puolisoltaan taloudellista avustusta, seuraavat vaihtoehdot ovat harkinnan arvoisia. Likipitäen koko maasta löytyy vastaavia vaihtoehtoja, mutta keskityn tässä esimerkkinä Tampereen korkeakoulutasoiseen tarjontaan.
1. Avoimen yliopiston lähiopetus
Tämä on ehkä koulutuspaikatta jääneiden tunnetuin vaihtoehto. Ihan kaikkien tutkinto-ohjelmien kursseja ei avoimesta yliopistosta löydy, mutta monista koulutuksista on tarjolla hyvinkin laajoja kokonaisuuksia. Jotkin avoimen yliopiston opinnot toimivat myös ns. väyläopintoina, jotka suoritettuaan opiskelija voi saada varsinaisen opinto-oikeuden jopa täysin ilman pääsykokeita. Kurssit vastaavat täysin yliopiston tutkinto-opiskelijoiden opetusta, mutta avoimessa opinnoista maksetaan, ja luennot ja tentit ovat pääasiassa ilta-aikaan. Tyypillinen maksu on 10 euroa/opintopiste, eli esimerkiksi hallintotieteiden perusopintokokonaisuuden hinnaksi tulisi avoimessa opiskellen 250 euroa.
Kumpikin Tampereen yliopistoista tarjoaa avointa yliopisto-opetusta ja ainakin TTY:lle on mahdollista päästä tutkinto-opiskelijaksi avointen väyläopintojen kautta. Syksyn opintoja koskevat infotilaisuudet ovat elokuussa, kiinnostuneiden kannattaa käydä kuuntelemassa ja tarkistaa päivämäärät osoitteista
2. Avoimen yliopiston verkko-opinnot
Haluatko opiskella avoimessa yliopistossa, muttet ole valmis muuttamaan opintojen perässä toiselle paikkakunnalle? Silloin kannattaa vilkaista avointen yliopistojen etäopintotarjontaa. Korkeakouluissa on alettu hyödyntää internetin mahdollisuuksia, ja niinpä verkko-opintoja on tarjolla jo kiitettävän monessa eri oppiaineessa. Mulla on itselläni jo loppusuoralla eräs verkko-opintokokonaisuus ja kokemukseni on ollut oikein positiivinen. Itse asiassa etätehtävien tekeminen edistää mielestäni oppimista huomattavasti paremmin kuin kirjatentit ja massaluennot. Voin siis lämpimästi suositella ainakin kokeilemaan. Avoimien yliopistojen paikkakunnasta riippumattomaan (ja myös muuhun!) opintotarjontaan voi tutustua osoitteessa
3. Avoin AMK
Heitäkään, jotka eivät koe akateemisia opintoja omakseen, ei ole unohdettu. Myös ammattikorkeakouluilla on avointa opintotarjontaa, joissa voi joko tutustua eri aloihin yksittäisillä kursseilla tai monesti myös ansaita myöhemmin opinto-oikeuden polku-/väyläopintoja suorittamalla. Avoimia opintoja voidaan tarjota sekä päiväopintoina että monimuoto-opintoina iltaisin, etänä ja verkossa. Hinnat noudattelevat samaa kaavaa kuin avoimien yliopistojen hinnat, eli yleensä yksi opintopiste maksaa 10 euroa.
Tampereen ammattikorkeakoulussa on tarjolla runsaasti polkuopintokokonaisuuksia sekä päivä- että monimuoto-opintoina, mutta myös yksittäisiä kursseja. Avoimista opinnoista löytyy tietoa osoitteesta
4. Kesäyliopisto
Kesäyliopistoja toimii monissa kaupungeissa pitkin maata, ja nimestään huolimatta ne tarjoavat muutakin kuin yliopisto-opetusta ja muulloinkin kuin kesällä. Niiden tarjonnassa voi olla esimerkiksi avoimien yliopistojen opintoja eri yliopistoista, AMK-opetusta, kielikursseja ja abikursseja sekä ammatillista täydennyskoulutusta. Kurssien hinnat vaihtelevat ja ainakin yliopistotasoiset opinnot saattavat olla hieman hintavampia kuin avoimessa yliopistossa opiskellessa. Toisaalta on kätevää, että esimerkiksi Tampereella asuva voi suorittaa vaikkapa Helsingin tai Itä-Suomen avoimien yliopistojen opintoja omassa kotikaupungissaan.
Tampereen kesäyliopistossa laajin tarjonta taitaa olla avointen yliopisto-opintojen puolella, jossa eri oppiaineita on valittavana nelisenkymmentä. Myös kieliopintoja on tarjolla runsaasti. Tarkemmat tiedot syksyn kursseista ja niille ilmoittautumisesta löytyvät osoitteesta
Lähtökohtaisesti kaikki avoin (maksullinen) koulutustarjonta on avointa kaikille ikään, sukupuoleen tai pohjakoulutukseen katsomatta. Moni opiskeleekin ihan "harrastuksena", mutta suurin osa taitaa hakea kursseilta täydennystä omaan tutkintoonsa, eväitä pääsykokeisiin valmistautumiseen tai tietä tutkinto-opiskelijaksi. Juuri tänään keskustelin ystävieni kanssa siitä, miten yliopistojen nettisivut ovat usein todella sekavat ja vaikeaselkoiset - kokeilkaapa vaikka joskus Helsingin yliopiston sivuja! Google on kuitenkin kaveri ja kärsivällisyydellä se mitämissämilloin- ja kukamitähäh-tieto kyllä löytyy. :)
perjantai 1. elokuuta 2014
Samanlaiset nuoret
Selailin Instagramissa vanhojen tuttujen eli puolituttujen entisten luokkakavereiden ja samassa kaupungissa asuneiden profiileja. Melkein jokaisen nimimerkki on mallia PirkkoAnneli tai iiirmeeeliii99. Tai väännös vuosia sitten syntyneestä lempinimestä, jolla ei välttämättä ole oikean nimen kanssa mitään tekemistä, mutta joka on vakiintunut kyseisen henkilön kutsumanimeksi. Missä vaiheessa keksityistä, mielikuvituksellisista nimimerkeistä tuli epämuodikkaita?
Yläasteaikoina olin pitkään erilainen nuori, joka ei ollut facessa eikä galtsussa, jossa kaikkien "piti" olla. Nyt olisin erilainen nuori, koska olen Facebookissa, hylännyt IRC-gallerian ja siirtynyt päivittelemään harvakseltaan blogia, Twitteriä ja Instagramia, mutta mun nimimerkkini ei olekaan RiikkaStina, vaan joskus muinoin keksitty ethenee, jonka alkuperää ja taustatarinaa en enää edes muista. Jos olisin vielä yläasteella, tämä olisi todennäköisesti piikittelyn aihe. Onneksi olen jo yliopistossa, jossa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin kytätä niitä, jotka eivät syystä tahi toisesta sulaudu massaan.
Jutun pointti oli ehkä se, että nämä niin sanotut samanlaiset nuoret jaksavat aina hämmästyttää. Mä olin aikanani erilainen nuori (lue: luuseri) ihan yrittämättä ja omana itsenäni, mutten silloinkaan tajunnut, miksi teinityttöjen pitää yrittää näyttää, kuulostaa ja haista samalta massalta (oikeasti tuntui, että niillä oli kaikilla sama ällömakealta haiseva parfyymikin, kun itselleni riitti deodorantti). Tai siis joo, tajusin ja tajuan että se kuuluu siihen ikään, että ollaan epävarmoja eikä haluta erottua liikaa, mutta liika se on liikaa samanlaisuudessakin.
Muistan erittäin elävästi pillifarkuissa, merkkihuppareissa ja tennareissa kulkeneet teinitytöt, joilla oli selässä pinkki tai vaaleansininen Dakine, kaikilla samansävyiset, samalla tavalla tupeeratut ruskeat hiukset, samat nudehuulet ja paakkuiseksi pakkeloidut ripset. Itse olin tässä vaiheessa jo lukioikäinen ja nämä kloonilaumat yläasteella, mutta mieleen jäivät. Varsinkin, kun se yli-imelä hajuvesipilvi pöllähti välitunneilla samaan vessaan tai pukuhuoneeseen. Ja jos samanlaisuus ei ole vielä mennyt äärimmilleen, kun Instagram-nickiäkään ei voi rakentaa muuten kuin omista etunimistä, niin kohta siellä varmaan kirotaan, kun alaikäinen ei voi vaihtaa etunimeään, vaikka kaikki muutkin on Jenni Alexandroja.
Mulle on silti kyllä jäänyt ihan mysteeriksi, miten ihmisestä tulee yksilö, joka ei uskalla olla oma itsensä. Mulle se on aina ollut niin itsestään selvää, että olen mitä olen, enkä kuitenkaan kelpaa enempää tai vähempää, jos yritän mennä massan mukana. Ja auta armias, jos musta olisikin tullut instanimi RiikkaStinaAurora, joka kirjoittaa omaperäisesti nimettyä Live Laugh Love -lifestyleblogia ja otsikoi postauksensa satunnaisilla säkeillä radiohittien kertosäkeistä. Näin "aikuisena" sitä oikeastaan huokaisee helpotuksesta, ettei ole ollut pissis.
Yläasteaikoina olin pitkään erilainen nuori, joka ei ollut facessa eikä galtsussa, jossa kaikkien "piti" olla. Nyt olisin erilainen nuori, koska olen Facebookissa, hylännyt IRC-gallerian ja siirtynyt päivittelemään harvakseltaan blogia, Twitteriä ja Instagramia, mutta mun nimimerkkini ei olekaan RiikkaStina, vaan joskus muinoin keksitty ethenee, jonka alkuperää ja taustatarinaa en enää edes muista. Jos olisin vielä yläasteella, tämä olisi todennäköisesti piikittelyn aihe. Onneksi olen jo yliopistossa, jossa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin kytätä niitä, jotka eivät syystä tahi toisesta sulaudu massaan.
Jutun pointti oli ehkä se, että nämä niin sanotut samanlaiset nuoret jaksavat aina hämmästyttää. Mä olin aikanani erilainen nuori (lue: luuseri) ihan yrittämättä ja omana itsenäni, mutten silloinkaan tajunnut, miksi teinityttöjen pitää yrittää näyttää, kuulostaa ja haista samalta massalta (oikeasti tuntui, että niillä oli kaikilla sama ällömakealta haiseva parfyymikin, kun itselleni riitti deodorantti). Tai siis joo, tajusin ja tajuan että se kuuluu siihen ikään, että ollaan epävarmoja eikä haluta erottua liikaa, mutta liika se on liikaa samanlaisuudessakin.
Muistan erittäin elävästi pillifarkuissa, merkkihuppareissa ja tennareissa kulkeneet teinitytöt, joilla oli selässä pinkki tai vaaleansininen Dakine, kaikilla samansävyiset, samalla tavalla tupeeratut ruskeat hiukset, samat nudehuulet ja paakkuiseksi pakkeloidut ripset. Itse olin tässä vaiheessa jo lukioikäinen ja nämä kloonilaumat yläasteella, mutta mieleen jäivät. Varsinkin, kun se yli-imelä hajuvesipilvi pöllähti välitunneilla samaan vessaan tai pukuhuoneeseen. Ja jos samanlaisuus ei ole vielä mennyt äärimmilleen, kun Instagram-nickiäkään ei voi rakentaa muuten kuin omista etunimistä, niin kohta siellä varmaan kirotaan, kun alaikäinen ei voi vaihtaa etunimeään, vaikka kaikki muutkin on Jenni Alexandroja.
Mulle on silti kyllä jäänyt ihan mysteeriksi, miten ihmisestä tulee yksilö, joka ei uskalla olla oma itsensä. Mulle se on aina ollut niin itsestään selvää, että olen mitä olen, enkä kuitenkaan kelpaa enempää tai vähempää, jos yritän mennä massan mukana. Ja auta armias, jos musta olisikin tullut instanimi RiikkaStinaAurora, joka kirjoittaa omaperäisesti nimettyä Live Laugh Love -lifestyleblogia ja otsikoi postauksensa satunnaisilla säkeillä radiohittien kertosäkeistä. Näin "aikuisena" sitä oikeastaan huokaisee helpotuksesta, ettei ole ollut pissis.
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Säännöt on tehty noudattamista varten
Perkele. Siinä on suomen kielen sana, jolla saa aina käännettyä suomalaisen huomion. Ehkä suomalaisin sana ikinä, sillä sen merkitys kaikkine vivahteineen avautuu vain suomalaiselle. Tai ainakin suomea hyvin taitavalle. Päästämällä kadulla suustaan perkeleen saa välittömästi monta vahingoniloista silmäparia seuraamaan sitä, miten jollakin kanssaeläjällä menee ainakin hetkellisesti huonommin. On sillä positiivistakin vaikutusta, sillä perkeleellä on kuulemani mukaan jopa erottauduttu satojen työnhakijoiden massasta ja päästy työhaastatteluun. "Ai sä oot se perkelemies?"
Joten: perkele. (Tämä ei ole videopostaus, koska mun lievän, mutta ärsyttävän ärrävikaisesta suustani se ei kuulosta enää ollenkaan niin uskottavalta.) Tiedän olevani moneen muuhun verrattuna ihan hirveä natsi kaiken maailman sääntöjen suhteen - paitsi kielenkäytön, koska viljelen itsekin vittua ja saatanaa ihan kiitettävästi - ja siksi ehkä olenkin jo hetken ollut mukana Suomen suurimpiin lukeutuvan Facebook-ryhmän ylläpidossa paimentamassa bloggaajakollegoitani. Ja siinä on, kuulkaa, yllättävän paljon tekemistä, kun vajaan viiden tuhannen kirjoittajan ryhmä yritetään pitää toimivana!
Miksi avaudun tänne, enkä ryhmään? Siksi, että kirjoitan tätä omana mielipiteenäni, en ylläpidon puolesta. Toisekseen asian ydin koskee monia muitakin Facebook-ryhmiä ja ties kuinka monta muuta yhteisöä naamakirjan ulkopuolella. Ihmiset: kun liitytte ryhmään, jolla on säännöt, ne luetaan ja niitä noudatetaan. Varsinkin, jos sääntöjä on kolme ja ne ovat todella yksinkertaiset, mutta jättävät silti tilaa yksilölliselle ilmaisulle. Eri asia on toki esim. kirppariryhmät, joissa näkee parinkymmenen sekavan säännön listoja, jotka on kaiken lisäksi kirjattu vähemmän luettavaan muotoon, kuten "ei turhia varauksia,,,,,,,myyjä saa päättää, kenelle myy!!!!!" Noissa tapauksissa on odotettavissa hyvin pian keski-ikäisten tätien riitelyä siitä, miten sääntöjä tulkitaan, joten oma jäsenyyteni kyseisissä ryhmissä on yleensä jäänyt siihen, että katson sääntöjä, en ymmärrä niitä, ja totean että kiitti moi.
Joka tapauksessa ryhmiin tehdään sääntöjä sen takia, että ryhmä toimii sujuvasti ja on tasapuolinen kaikkia kohtaan. Typerintä mahdollista on siinä tilanteessa lähteä rikkomaan yhteisiä sääntöjä siksi, että "no tää on vaan joku faceryhmä". Säännöt kun eivät vaadi ainakaan meidän ryhmässä ylivoimaisen suurta vaivannäköä. Paitsi ylläpitäjiltä, kun sääntöjä ei noudateta. Kuuluisat tekosyyt:
1. "Sori unohtu."
Tottakai meille kaikille sattuu tätä joskus, ja se on ihan ok. Sitten on kuitenkin näitä tapauksia, jotka "unohtavat" aina. Olen hyväksynyt ryhmään paljon ihmisiä ja selaan seinää päivittäin, joten mulle on kehittynyt suht hyvä kuva siitä, ketkä mainostavat blogiaan aktiivisesti. Tietenkään en muista jokaista nimeä ja osoitetta ulkoa, mutta kun kohdalle osuu soriunohtu, tunnistan useimmiten heti, onko kyse oikeasta unohduksesta vai välinpitämättömyydestä.
2. "Sori en tienny oon uus."
Ryhmän säännöt ovat kiinnitetyssä julkaisussa ylimpänä seinällä. Sitä ei voi olla huomaamatta, varsinkaan, kun otsikkona lukee isoilla kirjaimilla ja alleviivattuna pyyntö lukea säännöt ennen julkaisemista. Säännöt löytyvät myös ryhmän kuvauksesta. Ei voi olla niin kiire päästä mainostamaan omaa blogia, ettei ehdi vilkaista, miten kyseinen ryhmä asiaan suhtautuu.
3. "Sori sekotin toiseen ryhmään."
Ks. edellinen kohta. Ei voi olla niin kiire. Kun säännöt on kerran tai pari lukaissut läpi, tunnistaa jatkossa jo ryhmän kansikuvasta tai vaikka kiinnitetyn julkaisun ensimmäisestä lauseesta, mistä porukasta on kyse.
Ja sitten on se osa ihmisistä, jotka eivät ole huomaavinaankaan, kun ylläpito mainitsee sääntörikkomuksesta, eikä asiaa korjata seuraavienkaan julkaisujen yhteydessä. Onneksi suurin osa jäsenistä on kuitenkin asiallisia, korjaa julkaisunsa ja joskus jopa kuittaa ylläpidolle hoitaneensa asian. Ryhmän toimivuuden ja ylläpidon hermojen kannalta olisi kuitenkin suotavaa, että porukka lukisi ne säännöt. Olen sääntöjen suhteen tiukka, koska se palvelee jokaisen ryhmäläisen etua. Säännöt on tehty noudatettaviksi: loppujen lopuksi kukaan meistä ei ole niin tärkeä, että voisi kuvitella jollakin erivapaudella poikkeavansa niistä, koska ei jaksa, huvita, viitsi tai kiinnosta. Ja koska "säännöt on tehty rikottavaks!!!" on kakaroiden asenne, jota olen viimeksi nähnyt mainostettavan muinaisjäänteessä(?) nimeltä IRC-galleria. Perkele.
Joten: perkele. (Tämä ei ole videopostaus, koska mun lievän, mutta ärsyttävän ärrävikaisesta suustani se ei kuulosta enää ollenkaan niin uskottavalta.) Tiedän olevani moneen muuhun verrattuna ihan hirveä natsi kaiken maailman sääntöjen suhteen - paitsi kielenkäytön, koska viljelen itsekin vittua ja saatanaa ihan kiitettävästi - ja siksi ehkä olenkin jo hetken ollut mukana Suomen suurimpiin lukeutuvan Facebook-ryhmän ylläpidossa paimentamassa bloggaajakollegoitani. Ja siinä on, kuulkaa, yllättävän paljon tekemistä, kun vajaan viiden tuhannen kirjoittajan ryhmä yritetään pitää toimivana!
Miksi avaudun tänne, enkä ryhmään? Siksi, että kirjoitan tätä omana mielipiteenäni, en ylläpidon puolesta. Toisekseen asian ydin koskee monia muitakin Facebook-ryhmiä ja ties kuinka monta muuta yhteisöä naamakirjan ulkopuolella. Ihmiset: kun liitytte ryhmään, jolla on säännöt, ne luetaan ja niitä noudatetaan. Varsinkin, jos sääntöjä on kolme ja ne ovat todella yksinkertaiset, mutta jättävät silti tilaa yksilölliselle ilmaisulle. Eri asia on toki esim. kirppariryhmät, joissa näkee parinkymmenen sekavan säännön listoja, jotka on kaiken lisäksi kirjattu vähemmän luettavaan muotoon, kuten "ei turhia varauksia,,,,,,,myyjä saa päättää, kenelle myy!!!!!" Noissa tapauksissa on odotettavissa hyvin pian keski-ikäisten tätien riitelyä siitä, miten sääntöjä tulkitaan, joten oma jäsenyyteni kyseisissä ryhmissä on yleensä jäänyt siihen, että katson sääntöjä, en ymmärrä niitä, ja totean että kiitti moi.
Joka tapauksessa ryhmiin tehdään sääntöjä sen takia, että ryhmä toimii sujuvasti ja on tasapuolinen kaikkia kohtaan. Typerintä mahdollista on siinä tilanteessa lähteä rikkomaan yhteisiä sääntöjä siksi, että "no tää on vaan joku faceryhmä". Säännöt kun eivät vaadi ainakaan meidän ryhmässä ylivoimaisen suurta vaivannäköä. Paitsi ylläpitäjiltä, kun sääntöjä ei noudateta. Kuuluisat tekosyyt:
1. "Sori unohtu."
Tottakai meille kaikille sattuu tätä joskus, ja se on ihan ok. Sitten on kuitenkin näitä tapauksia, jotka "unohtavat" aina. Olen hyväksynyt ryhmään paljon ihmisiä ja selaan seinää päivittäin, joten mulle on kehittynyt suht hyvä kuva siitä, ketkä mainostavat blogiaan aktiivisesti. Tietenkään en muista jokaista nimeä ja osoitetta ulkoa, mutta kun kohdalle osuu soriunohtu, tunnistan useimmiten heti, onko kyse oikeasta unohduksesta vai välinpitämättömyydestä.
2. "Sori en tienny oon uus."
Ryhmän säännöt ovat kiinnitetyssä julkaisussa ylimpänä seinällä. Sitä ei voi olla huomaamatta, varsinkaan, kun otsikkona lukee isoilla kirjaimilla ja alleviivattuna pyyntö lukea säännöt ennen julkaisemista. Säännöt löytyvät myös ryhmän kuvauksesta. Ei voi olla niin kiire päästä mainostamaan omaa blogia, ettei ehdi vilkaista, miten kyseinen ryhmä asiaan suhtautuu.
3. "Sori sekotin toiseen ryhmään."
Ks. edellinen kohta. Ei voi olla niin kiire. Kun säännöt on kerran tai pari lukaissut läpi, tunnistaa jatkossa jo ryhmän kansikuvasta tai vaikka kiinnitetyn julkaisun ensimmäisestä lauseesta, mistä porukasta on kyse.
Ja sitten on se osa ihmisistä, jotka eivät ole huomaavinaankaan, kun ylläpito mainitsee sääntörikkomuksesta, eikä asiaa korjata seuraavienkaan julkaisujen yhteydessä. Onneksi suurin osa jäsenistä on kuitenkin asiallisia, korjaa julkaisunsa ja joskus jopa kuittaa ylläpidolle hoitaneensa asian. Ryhmän toimivuuden ja ylläpidon hermojen kannalta olisi kuitenkin suotavaa, että porukka lukisi ne säännöt. Olen sääntöjen suhteen tiukka, koska se palvelee jokaisen ryhmäläisen etua. Säännöt on tehty noudatettaviksi: loppujen lopuksi kukaan meistä ei ole niin tärkeä, että voisi kuvitella jollakin erivapaudella poikkeavansa niistä, koska ei jaksa, huvita, viitsi tai kiinnosta. Ja koska "säännöt on tehty rikottavaks!!!" on kakaroiden asenne, jota olen viimeksi nähnyt mainostettavan muinaisjäänteessä(?) nimeltä IRC-galleria. Perkele.
torstai 24. heinäkuuta 2014
Aapon päiväkirja
Olen täällä äidin luona hoidossa, kun iskä on lomamatkalla. Minulle on oikeastaan ihan sama, missä olen, kunhan ruokaa tulee säännöllisesti ja joku tuttu ihminen rapsuttelee välillä. Se on vähän tyhmää, kun äiti ei päästä parvekkeelle, vaikka se itse kyllä käy siellä monta kertaa päivässä! Onneksi on mukana tuo Luna-sisko, jonka kanssa voi leikkiä hippaa ja painia ja tutkia paikkoja ja tavaroita.
Luna on kätevä olla mukana senkin takia, että sitten minä saan enemmän ruokaa! Äiti kyllä keksi sellaisen ikävän tavan, että se antaa meille vain vähän ruokaa kerrallaan, niin minä en ehdi syödä Lunan kupista, kun on niin kiire hotkia omat ruoat. Harmittaa. Yritän aina kertoa, kun olisi nälkä: mau'un ja mouruan, pyörin jaloissa, hypin pöydille ja nuolen äidin sormia, eikä siltikään uskota. Silloin minä näytän tältä:
Äidin mielestä minulla on Karvis-syndrooma. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että minulla on pohjaton maha ja jatkuva nälkä, ja riesana maailman söpöin pikkukissa, jolle kyllä annetaan nameja. Äiti sanoo, että Luna saa herkkuja siksi, kun se on niin pieni ja minä en, koska olen lihava. Kerran oli niin kauhea nälkä, että järsin palasen äidin vanhoista bikineistä, mutta se oli vähän huonosti sulavaa, joten oksensin sen pian pois.
Luna tuossa poseeraa äidin antamassa hienossa pahvilaatikossa, joka me ihan itse tuhottiin pohjasta niin, että siitä tuli tuollainen kiva maja. Siellä me sitten vuorotellen piileksitään, mutta häntä aina unohtuu laatikon ulkopuolelle ja äiti löytää meidät nopeasti.
En yhtään tykkää nostelusta, mutta äiti harrastaa sitä hirveästi, varsinkin silloin, kun kiipeän tiskipöydälle tai liesikuvun päälle. Sieltä on hyvät näkymät! On minussa silti vähän sylikissaakin, koska kerran, pari päivässä menen äidin syliin hurisemaan ja sitten se aina rapsuttelee. Aamuisin menen herättämään kiipeämällä mahan päälle kehräämään ja nuolemaan äidin sormia, mutta sen teen oikeastaan vain sen takia, että saisin ruokaa nopeammin. Yleensä se ei toimi, kun äiti vain kääntää kylkeä ja jatkaa unia.
Tuo siskotyttöhän viihtyy joka paikassa, kun ei se muutenkaan kulje ihan täysillä. Äiti heitti sille kerran pallon, ja se jäi tuijottamaan äidin kättä, eikä yhtään huomannut kun minä jo vein sen pallon itselleni. Muutenkin Luna näyttää yleensä tältä:
Semmoisia terveisiä siis äidille, että ruokatarjoilua saisi vähän lisätä, mutta kyllä mullakin muuten on täällä ihan mukavat oltavat!
Toivoo Aapo.
lauantai 19. heinäkuuta 2014
Kotikaupunki
On kai aika tyypillistä, että teini-ikäisenä manataan, miten halutaan pois omalta kotipaikkakunnalta, eikä tulla ikinä takaisin. Ainakin Kehä Kolmosen tällä puolen, luulisin. Yllättävän moni niihin pikkupitäjiinkin kuitenkin jämähtää uhoamisestaan huolimatta, tai jää ihan vapaaehtoisesti. Minun rinnakkaisluokkalaisistani monilla on jo ammatti, asuntolaina ja ehkä mukulakin. Yleensä siellä entisessä kotikaupungissani.
Mä olen niitä, jotka lähtivät pikkukaupungista opiskelujen perässä isompaan kaupunkiin. Vuosikausien hikipinkoilu ja nörttääminen takasivat hyvät paperit lukiosta ja sen, että pääsin vihdoin pois niiden parista, joiden mielestä edellä mainitut termit kuvaavat koulun hoitamista kunnialla. Ajattelin, etten ikinä palaa takaisin. Vanhempani ehkä ajattelivat, että se on ohimenevää uhoamista ja itsenäisyyden tunteesta humaltumista (olenpa runollisella tuulella tänään), mutta kohta neljättä yliopistovuotta aloittaessani olen yhä edelleen samaa mieltä kuin ensimmäiseen vuokrakämppääni muuttaessani: minä en palaa.
Toki käyn vanhempieni luona, mutta melko harvoin. Mulla on isääni ja äitiini hyvin lämpimät ja läheiset välit ja mun lapsuuteni ja nuoruuteni oli kotiolojen puolesta oikein hyvä ja turvallinen. Ongelma ei ole kotona käyminen, vaan se, että junalla matkustaessani joudun näkemään kotikaupunkini julkisia paikkoja - ja aina on se pieni riski, että törmään johonkin tuttuun. Siinä kaupungissa on hyvin vähän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluan keskustella, tai joita haluan edes tervehtiä.
En miellä olleeni koskaan mitenkään pahasti koulukiusattu. Ala-asteella selviteltiin jonkun kerran luokkatovereiden ja opettajan kanssa sitä, mitä saa sanoa ja mitä ei; yläasteella lähdin lätkimään omasta kaveriporukastani, kun olin jatkuvasti naljailun ja piikittelyn kohteena. Hyvin harva ystävyyssuhde on säilynyt tähän päivään saakka, mutta toisaalta kiusaaminenkaan ei ollut järjestelmällistä ja jatkuvaa. Suhteet luokkakavereihin olivat suurilta osin viileän jäykät. Mä olin yksinkertaisesti "alempaa kastia", joka yleensä huomioitiin joko satunnaisen piikittelyn muodossa tai sitten muka positiivisesti silloin, kun musta haluttiin hyötyä, eli kun tiedettiin, että voin olla avuksi koulutöissä.
Muiden silmissä mulla ei ilmeisesti ollut muuta elämää kuin koulunkäynti, ja tämä johtopäätös vedettiin yksinkertaisesti sen perusteella, että mulla meni koulussa hyvin (ja näin jälkeenpäin sanottuna aika pienellä vaivalla, ei tarvinnut pingottaa). Ja koska mulla ei ollut siistejä urheiluharrastuksia, vaan olin partiolainen ja pianonsoittaja, en ollut sitten missään mielessä cool tai kiinnostava. Lopputulema oli se, että mä olin niitä, joille nyt vaan ei puhuttu, joiden kanssa nyt vaan ei kaveerattu ja joista nyt vaan ei pidetty. Se nyt vaan oli niin, että kohdatessani ikäluokkani ihmisen, en voinut missään tapauksessa luottaa siihen, että tämä ihminen suhtautuisi muhun positiivisesti tai edes neutraalisti. Yleensä taustalla oli jo joku "tietämys" siitä, millainen mä olen. Toisin sanoen toiset todellakin saattoivat välillä tietää mun asiat paremmin kuin mä itse.
Sanomattakin on selvää, että vaikka olen päässyt moneen koulukiusattuun verrattuna todella helpolla, nämä asiat vaikuttavat muhun yhä. En voi mennä kotikaupunkiini lietsomatta itseäni ensin vihaiseen mielentilaan. Kaduilla kävellessäni olen periaatteessa koko ajan valmis huutamaan naljailijoille, että mun ei enää tarvitse kuunnella sitä. Jos kaupan kassalla istuu joku ikätoverini, valitsen toisen kassan, mikäli mahdollista. Kävelen pää pystyssä ja katse tiukasti eteenpäin. Ilman sitä kiukkua en selviäisi kotikaupungissani käymisestä, mutta mä en halua olla vihainen. Siksi en käy kotona kovinkaan usein. Enkä ikinä muuttaisi takaisin ja perustaisi siinä kaupungissa perhettä.
Tottakai missä tahansa pikkukylässä tai isommassakin kaupungissa voi tapahtua vastaavaa, ja varmasti tapahtuukin. Tottakai entiset luokkatoverini ovat aikuistuneet. Toivottavasti. Todennäköisesti kukaan heistä ei tiedä, miten minä olen elämän sillä paikkakunnalla kokenut. Taatusti heitä ei kiinnosta. Todennäköisesti kukaan heistä ei osu lukemaan tätä tekstiä, jonka jätin joskus aiemmin kirjoittamatta, koska pelkäsin, lukeeko sen koko kylä, jos yksi sattuu sen löytämään. Tänään mulla naksahti päässä: ihan sama, vaikka lukisikin.
(Olipa dramaattista.)
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Passiivinen loukkaus
Peräänkuulutan paljon sitä, miten blogien kommentoinnissa tulee ottaa huomioon kommentin vastaanottaja. Vittuiluun saa mielestäni vastata vittuilulla ja turhanaikaisia haukkumiskommentteja saa jättää julkaisematta tai poistaa. Ääritapauksissa bloggari voi ja saa tehdä rikosilmoituksen.
Harvemmin loukkaannun toisten bloggareiden vastauksista lähettämiini kommentteihin, tai siitä että asiallisia kommenttejani ei toisinaan syystä tai toisesta julkaista. Tiedän kirjoittavani aina asiallisesti, vaikka olisin eri mieltä, joten jos kommentti ei tule julkiseksi ajallaan, siihen on varmasti joku pätevä syy: unohdus, kommentin poistaminen vanhingossa jne. Hiljattain kuitenkin sattui jotakin, jonka koin vähän ikävänä.
Lähetin eräälle bloggarille kommentin - omalla nimelläni, omalla kuvallani. Kyseessä ei ole erityisen tunnettu blogi, ja piipahdin siinä ehkä toista kertaa, joten en tiedä, miten kirjoittaja yleensä suhtautuu kommentteihin. Nyt hän oli tehnyt teeaiheisen postauksen, jossa oli muutama mielestäni oikaisemisen arvoinen termivirhe. Kirjoitin mielestäni oikein ystävälliseen sävyyn, käytin hymiöitä ja perustelin asiani. Kommentissa oli muutakin, mm. kehut kivasta postauksesta. Mielestäni jätin kirjoittajalle oikein asiallisen tervehdyksen.
Kommentoin vain silloin, kun minulla on jotakin sanottavaa. Siksi käyn muistaessani katsomassa, onko viestiini vastattu. Eipä ollut. Se ei kuitenkaan ole syy siihen, miksi olen tilanteesta vähän pahoillani. Kommenttiani ei nimittäin oltu edes julkaistu - mutta mainitsemani asiavirheet postauksessa oli oikaistu. Kun kyseessä ei todellakaan ollut mikään haukkumakommentti, eikä toisaalta teini-ikäinen bloggari, joiden halun piilotella kaikkea vähänkään poikkipuolista kommentointia ehkä vielä ymmärrän, pahoitin vähän mieleni. Voin nimittäin käsi sydämellä sanoa, että samassa tilanteessa olisin itse julkaissut kommentin ja vastannut siihen asiallisesti.
Eniten harmittaa ehkä siksi, että bloggari vaikutti aidosti kiinnostuneelta teeaiheesta ja halusin jakaa tietoni - siinä olisi ollut tilaisuus keskusteluun ja kokemusten jakamiseen, josta kumpikin olisi voinut oppia jotakin. Sen sijaan tämä aikuinen ihminen päätti käyttäytyä...noh, epäkohteliaasti. Varsinaisestihan kukaan ei sanonut tai suoraan edes tehnyt mitään ikävää toiselle, joten ehkä tätä voi sitten sanoa passiiviseksi loukkaukseksi. Jos kommentti olisi julkaistu - oli siihen vastattu tai ei - en olisi lainkaan pahoillani.
Eikä mun maailmani tähän tietenkään kaadu. En koe minkään näköistä tarvetta mennä tivaamaan syytä siihen, miksi blogin kirjoittaja toimi, kuten toimi. Ehkä tää on taas hyvä muistutus siitä, miten pieneltä tuntuvilla asioilla voi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Jos toinen sitten haluaakin julki vain itseään ylistävää materiaalia, voin ainakin itse tehdä toisin. "Muistetaan, lapset, ne käytöstavat Internetissäkin", sanoisi kansankynttilä.
Harvemmin loukkaannun toisten bloggareiden vastauksista lähettämiini kommentteihin, tai siitä että asiallisia kommenttejani ei toisinaan syystä tai toisesta julkaista. Tiedän kirjoittavani aina asiallisesti, vaikka olisin eri mieltä, joten jos kommentti ei tule julkiseksi ajallaan, siihen on varmasti joku pätevä syy: unohdus, kommentin poistaminen vanhingossa jne. Hiljattain kuitenkin sattui jotakin, jonka koin vähän ikävänä.
Lähetin eräälle bloggarille kommentin - omalla nimelläni, omalla kuvallani. Kyseessä ei ole erityisen tunnettu blogi, ja piipahdin siinä ehkä toista kertaa, joten en tiedä, miten kirjoittaja yleensä suhtautuu kommentteihin. Nyt hän oli tehnyt teeaiheisen postauksen, jossa oli muutama mielestäni oikaisemisen arvoinen termivirhe. Kirjoitin mielestäni oikein ystävälliseen sävyyn, käytin hymiöitä ja perustelin asiani. Kommentissa oli muutakin, mm. kehut kivasta postauksesta. Mielestäni jätin kirjoittajalle oikein asiallisen tervehdyksen.
Kommentoin vain silloin, kun minulla on jotakin sanottavaa. Siksi käyn muistaessani katsomassa, onko viestiini vastattu. Eipä ollut. Se ei kuitenkaan ole syy siihen, miksi olen tilanteesta vähän pahoillani. Kommenttiani ei nimittäin oltu edes julkaistu - mutta mainitsemani asiavirheet postauksessa oli oikaistu. Kun kyseessä ei todellakaan ollut mikään haukkumakommentti, eikä toisaalta teini-ikäinen bloggari, joiden halun piilotella kaikkea vähänkään poikkipuolista kommentointia ehkä vielä ymmärrän, pahoitin vähän mieleni. Voin nimittäin käsi sydämellä sanoa, että samassa tilanteessa olisin itse julkaissut kommentin ja vastannut siihen asiallisesti.
Eniten harmittaa ehkä siksi, että bloggari vaikutti aidosti kiinnostuneelta teeaiheesta ja halusin jakaa tietoni - siinä olisi ollut tilaisuus keskusteluun ja kokemusten jakamiseen, josta kumpikin olisi voinut oppia jotakin. Sen sijaan tämä aikuinen ihminen päätti käyttäytyä...noh, epäkohteliaasti. Varsinaisestihan kukaan ei sanonut tai suoraan edes tehnyt mitään ikävää toiselle, joten ehkä tätä voi sitten sanoa passiiviseksi loukkaukseksi. Jos kommentti olisi julkaistu - oli siihen vastattu tai ei - en olisi lainkaan pahoillani.
Eikä mun maailmani tähän tietenkään kaadu. En koe minkään näköistä tarvetta mennä tivaamaan syytä siihen, miksi blogin kirjoittaja toimi, kuten toimi. Ehkä tää on taas hyvä muistutus siitä, miten pieneltä tuntuvilla asioilla voi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Jos toinen sitten haluaakin julki vain itseään ylistävää materiaalia, voin ainakin itse tehdä toisin. "Muistetaan, lapset, ne käytöstavat Internetissäkin", sanoisi kansankynttilä.
Tunnisteet:
bloggaaminen
,
käytöstavat
,
mielipiteet
,
vuodatus
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Viime aikojen virkkaustöitä
Rupesin jakamaan yhdessä Facebook-ryhmässä kuvia virkkaustöistäni ja tajusin, että sitä koukun kanssa räpeltämistähän on tullut harrastettua yllättävän paljon. Vähän kerrallaan, niin ei sitä töiden määrää tajuakaan, ennen kuin ne kokoaa johonkin esille. Olen ehkä jossain määrin pikkurikollinen, kun varastan toisten ideoita tai osia niistä, ja toteutan sitten netissä tai kirjoissa näkemiäni juttuja omaan tyyliini. Enkä yleensä edes muista, mistä niitä ideoita olen ryövännyt. Periaatteessa kaikki tämä on kuitenkin omaa designiani (heko heh), koska silmukkamäärät yms. olen määritellyt ihan omassa pienessä päässäni.
Pannunalusella on myös samaan tyyliin toteutettuja lasinalusia kavereina.
Vierastan useimpia virkattuja koruja, korvikset ovat ainoat käyttökelpoiset, jotka olen saanut aikaan. Halusin kuitenkin tehdä jotain muutakin käyttökelpoista koruviritelmää, ja tästä mielestäni tuli sellainen. Kuva on muuten otettu siten, että laitoin korun roikkumaan pimeänä olevaa läppärin näyttöä vasten. Oli muuten yllättävän kätevä tapa saada tasainen musta tausta pienelle esineelle. Tykkään jopa tuosta pienestä heijastuksesta, joka kuvassa näkyy. Sitten tein vielä kaulakorulle samalla tekniikalla rannekorukaverin:
Virkkausryhmissä näkyy olevan nyt kovassa huudossa afrikan kukka -niminen virkattu palanen ja siitä kootut tyynyt, pehmolelut, kassit, peitot, you name it. Mä en osaa lähteä siihen muotiin mukaan, koska inhoan lankojen päättelyä, ja sitä hommaa moniväriset kukat väistämättä tietävät. Jos joku keksii lankojenpäättelykoneen, olen ensimmäisenä jonossa ostamassa sellaista.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)