Ajatuksia äitiydestä

Heti alkuun: ei hätää, en ole raskaana. Lasten hankkiminen ei ole edes suunnitelmissa, koska tässä elämänvaiheessa perheen perustaminen ei ole millään lailla järkevää. Ja mikäs kiire tässä muutenkaan olisi. Ideaalitilanteessa - siis siinä ihanteellisessa elämänkulussa, jonka olen itse pohtinut itselleni sopivaksi - haluaisin saada ensimmäisen lapseni ennen kuin täytän 30, mutta elämähän ei tunnetusti aina mene, kuten sen itse suunnittelee, ja ennen lasten hankkimista olisi suotavaa hankkia koulutus, työpaikka, vakaat tulot ja aviopuoliso. Seuraava on siis kuulemani, näkemäni ja etenkin (blogeista) lukemani pohjalta muodostuneita ajatuksia odotuksesta ja äitiydestä. 

Pakko myöntää, että koska piskuinen ja tuntematon blogini on toisinaan saanut mainintoja ja "julkisuutta" isompiakin yleisöjä tavoittavilla areenoilla, on takaraivossa pienen pieni pelko mammapalstojen ammattiloukkaantujien ja täydellisten äitien hampaisiin joutumisesta. Niin subjektiivinen ja ennen kaikkea omasta elämäntilanteestani katsottuna kirjoitettu kuin tämä teksti onkin, sen julkaiseminen hirvittää ihan vähäsen. Pienen blogin etuja on kuitenkin se, että tietää ne vakkarilukijat fiksuiksi, ja uskaltaa julkaista postauksia vähän eri tavalla, kuin jos lukijoita olisi satoja tai edes kymmeniä. Ja kuitenkin juuri niillä samoilla mammapalstoilla taivastellaan sitä, miten lukijamääriään kasvattaneiden blogien sisältö muutuu helposti "pinnallisemmaksi".

Takaisin asiaan. Jos jollekin ei nyt vielä tullut selväksi, niin minähän en tiedä äitiyden todellisuudesta mitään sikäli, että mulla ei ole siitä - tai raskaudesta - omakohtaista kokemusta. Viimeksi, kun joku lähipiirissänikään on ollut raskaana, olen itse ollut vielä niin kakara, etten ole perheen perustamiselle juuri ajatuksia uhrannut. Se on tullut myöhemmin; perusajatuksenhan jo kuvailinkin, vaikkei asia yksin minun päätettävissäni olekaan. Suurperhettä en suostu tulevalle aviopuoliskolle poikimaan, mutta ainahan voi käydä niinkin, että syystä tai toisesta jään lapsettomaksi. Tai en löydä ihmistä, joka haluaa kanssani edes naimisiin. Edellyttäen, että se 1-4 mukulaa (ja neljäkin on jo äärimmilleen venytetty maksimi) joskus jaloissa pyörii, muutaman asian olen jo "päättänyt".

Raskaus. Mitä nyt olen nähnyt ja kuullut, niin joillakin tuntuu olevan älytön käsitys siitä, että odottavan äidin fyysinen koskemattomuus katoaa raskauden ajaksi tai on ainakin jotenkin muka joustavampi. Ja sama koskee oikeastaan yksityisyyttä raskauden osalta muutenkin. Millä oikeudella tuiki tuntematon ihminen saa muka tulla tiedustelemaan odottavalta äidiltä, onko tulossa tyttö vai poika - saati käpälöimään toisen kasvanutta vatsaa kauppajonossa? Varsinkin jälkimmäinen on tungettelevaa, epäkohteliasta ja voi aiheuttaa toiselle jopa tietynlaista turvattomuuden tunnetta, vaikkei kosketuksen olekaan tarkoitus olla uhkaava. 

Päätökseni tämän asian suhteen on, että niin näkyvä asia kuin raskaus onkin, tulevaan vauvaan liittyvät asiat kuuluvat viime kädessä vain ja ainoastaan minulle ja lapsen isälle. Ja minun kehoni, kasvoi sen sisällä toinen ihminen tai ei, kuuluu minulle, ja minä määritän sen rajat. Ei puolisoni, äitini, sukulaiseni, ystäväni, eikä varsinkaan satunnainen vastaantulija julkisella paikalla. Jos jonkun mielestä on ok tulla taputtelemaan mahaani ja kyselemään laskettua aikaa, on minullakin silloin oikeus tökkiä hänen vatsaansa ja udella dieettiaikataulua, eikö?

Kasvatus. Tämä on tietysti asia, jota en yksin päätä, mutta toimiva parisuhde, joka toivoakseni lisääntymistä edeltää, edellyttää joka tapauksessa samansuuntaista arvo- ja ajatusmaailmaa, joten asiasta tuskin tulee ongelmaa. Minä haluan antaa lapsilleni kasvatuksen, jonka perustana on suvaitsevaisuus, ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa tietysti monia asioita, mutta yksi niistä on ns. sukupuolineutraali kasvatus. Olen lukenut paljon blogitekstejä, joissa sukupuolineutraaliuden idea on mielestäni ymmärretty väärin, ja siksi koko "kasvatusideologiaa" kauhistellaan: meneehän lapsi nyt ihan sekaisin, jos ei tiedä, kumpaa sukupuolta on! 

Itse olen ymmärtänyt sukupuolineutraalin kasvatuksen niin, että sukupuolta ei missään tapauksessa "kielletä" (menemättä tässä siihen, miten keinotekoinen jako kahteen sukupuoleen voikaan olla), eikä lasta yritetä kasvattaa olemaan "vastakkaista sukupuolta" - muutenhan koko homma kuulostaisikin todella järjettömältä. Mielestäni asian ydin on siinä, että jos jokin ajatus torjutaan, se on perinteinen sukupuoliroolitus: siis se, että lapselle ostetaan tietyn värisiä vaatteita tai häntä ohjataan tietynlaiseen käyttäytymiseen perustana vain se, mitä jalkojen välistä löytyy. Minä haluan kasvattaa lapsiani siten, että he voivat hyödyntää vahvuuksiaan, mielenkiinnon kohteitaan ja temperamenttipiirteitään itselleen luonnollisella tavalla, vaikka se olisi ristiriidassa vallitsevien sukupuoliodotusten kanssa. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla mies tai nainen. Sen vuoksi lähipiiri saa taatusti ohjeen siitä, että jos lapselle haluaa jotakin antaa, kysytään mieltymyksiä ensin vanhemmilta tai myöhemmin lapselta itseltään, ei sisäänrakennetuilta sukupuolinormeilta.

Vanhemmuus. Mammapalstoilla raivoavien "keskustelijoiden" jutuissa kantava teema tuntuu olevan, että hyvä äiti ei uhraa ajatustakaan oman hyvinvointinsa eteen, vaan lapset ovat aina etusijalla. Ja totta toki toinen puoli: varsinkin pieni vauva vaatii paljon aikaa ja huomiota, ja vastuullinen vanhempi sopeutuu tähän. Tottakai lapsi tuo tullessaan muutoksia elämään. Mutta se, että alle vuoden ikäisen pennun äiti ei muka saisi lähteä ystävineen viikonloppureissulle tai edes kaupungille iltaa viettämään, mikäli lapselle löytyy tuttu, turvallinen ja vastuullinen hoitaja, on minusta kohtuutonta. Ja se, että television laihdutusohjelmissa itselleen ja dieetilleen aikaa ja energiaa ottavat äidit kokevat syyllisyyttä, on surullista. Ei ole lapsenkaan etu, että vanhemmat ovat stressaantuneita, uupuneita ja voivat huonosti.

Moni vetoaa tässä kohtaa kiintymyssuhdeteoriaan. Tietenkään lasta ei saa hylätä täysin yksin, mutta teorian ytimessä ei minun ymmärtääkseni ole se, saavatko vanhemmat jättää lapsen isovanhemman hoiviin lomamatkan ajaksi (kuten Annabella puolisoineen kertoi tehneensä), vaan se, että lapsella on jatkuvasti läsnä joku hoitaja, joka reagoi hänen tunteisiinsa ja tarpeisiinsa myönteisellä tavalla. Yksittäinen, harvakseltaan toteutuva ensisijaisen hoivaajan poissaolo on eri asia kuin jatkuvasti työmatkojen takia tai muusta syystä lapsen tavoittamattomissa oleva vanhempi. Ja joka tapauksessa rakastava, hoivaava, mutta joskus ilman lasta matkalle lähtevä vanhempi on parempi, kuin sellainen, joka on kyllä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti tavoittamattomissa.

Pointti ei ole siinä, että haluaisin tehdä lapsen ja lähteä heti perään maailmanympärimatkalle. Niitä asioita katsotaan tilanteen ja oman harkinnan mukaan sitten, kun se todella on ajankohtaista. Ajatus on kuitenkin se, että niin itsekkäältä kuin se joidenkin mielestä kuulostaakin, minun tarpeeni eivät katoa mihinkään, vaikka tulen äidiksi. Lapsen tarpeet on mahdollista täyttää unohtamatta omiaan - ja lopultahan on niin, että hyvinvoiva, lapsestaan huolehtimaan kykenevä vanhempi on myös lapsen tarve. On eri asia tyydyttää sosiaalisuuden ja rentoutumisen tarvettaan käymällä silloin tällöin ystävien kanssa tanssimassa, kuin tulla joka lauantai kotiin kaatokännissä. Se on niitä pieniä asioita, joissa lapsen ja vanhemman tarpeita sovitetaan yhteen, koska kumpikin on yhtä arvokas.

Eri mieltä saa olla, ja moni varmasti onkin. Olisi hienoa, jos näistä asioista, joissa loppujen lopuksi ei ole absoluuttisia totuuksia, voitaisiin ylipäätään keskustella asiallisesti ympäristöstä riippumatta. Ja muistettaisiin, että näkemykset muuttuvat siinä missä elämäntilanteetkin. Voihan olla, että itsekin ajattelen eri tavoin, kun joskus paimennan omaa jälkikasvuani.