Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin?

Olin eilen perua suunnittelemani valokuvausvaeltelun, kun osuin Facebookissa lukemaan eräänkin kuvausharrastajien ryhmän seinällä käytyä keskustelua. Jestas, että voi tulla toisen ihmisen puolesta paha olo: tilaustyönä kuvia ottanut harrastaja laittoi otoksensa ryhmän nähtäville pyytäen palautetta, mutta tuli lähinnä syödyksi elävältä. Syy oli se, että kuvaaja uskalsi myöntää olevansa tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, vaikka totesikin samanaikaisesti tietävänsä, että hänellä on vielä paljon opittavaa. Ja siitäkös nämä kaikkitietävät puoliammattilaiset (ja vähän ammattilaisetkin) riemastuivat: oikea valokuvaajahan ei koskaan pidä omista kuvistaan (tai ainakaan myönnä sitä)! Palautetta pyytänyttä ryhmäläistä syytettiin nöyryyden puutteesta, turhasta puolustelusta ja kyvyttömyydestä ottaa vastaan kritiikkiä, kuvat teilattiin "luokattoman huonoiksi".

En tiedä yhtäkään toista harrastusta, joka nostaisi nesteen ihmisen päähän yhtä herkästi kuin valokuvaus. Varsinkaan aloittelijalle rakentavan kritiikin saaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Ongelma ei ole siinä, että osoitetaan opettelua vaativat kohdat, vaan siinä, miten osoitetaan - aivan liian usein tarpeettomasti tölvimällä ja henkilökohtaisuuksiin menemällä. Valokuvaajayhteisöjen huonosta hengestä ei minun tietääkseni juuri puhuta, koska asiallista palautetta vaativa on helppo leimata pelkkiä kehuja kaipaavaksi, kehityshaluttomaksi idiootiksi, joka ei kestä mitään kritiikkiä töitään kohtaan. Edellä sanottu tosin on syy siihen, miksi seuraan valokuvauskeskusteluja tosi vähän: ei mua huvita lukea, kun ihmiset haukkuvat toisiaan ja kuvien paremmuuden sijaan kilpailu tuntuu koskevan ennemminkin "palautteen" loukkaavuutta.

Sen ymmärtämiseen, millainen palaute menee parhaiten perille, ei tarvita monimutkaisia psykologian opintoja. Kuka hyvänsä ymmärtää omakohtaisesta kokemuksesta, että negatiivinen palaute kaikuu kuuroille korville, jos se kohdennetaan henkilöön itseensä ennemmin kuin tämän työhön, tai jos siitä puuttuu kaikki rakentavuus. Oppiminen jää varsin laihaksi, jos palautteen vastaanottaja joutuu käsittelemään haukkumisen nostattamat vihan, ahdistuksen ja pettymyksen tunteet ennen kuin on taas henkisesti sen verran tolpillaan, että kykenee tarkastelemaan työtänsä objektiivisesti.

Itse asiassa juuri se saattaa olla tarkoituskin, vaikkei sitä ehkä aina tiedostetakaan. Ymmärtäähän sen toisaalta: kun kamerat, kuvankäsittelyohjelmat, kirjat ja kurssit ovat kaikkien saatavilla ja harrastajakin voi kehittyä varsin taitavaksi, valokuvaamalla on yhä vaikeampaa elättää itsensä. Miksi palkata valmistujaisia tai häitä varten ammattikuvaaja, kun suvussa on taitava harrastaja, joka tekee homman ainakin halvemmalla, jos ei ilmaiseksi?

Ammattikuvaajaeliitin on helppo naamioida elinkeinonsa suojelu ja oman osaamisensa mainostaminen silmiinpistävällä innolla annetuksi tough love -malliseksi mukapalautteeksi - "sä et koskaan opi mitään jos mä en sano sulle suoraan että sä et osaa mitään". Ja mitä isot edellä: sama ylimielisyys tuntuu heräävän monessa harrastajassakin viimeistään siinä vaiheessa, kun omista kuvista on ensimmäisen kerran joku maksanut jotain. Jälkimmäistä ilmiötä voisi selittää viiteryhmäajattelulla. Ainahan eliittiin pyrkivä haluaa omaksua ihailemansa porukan tapoja olla ja esiintyä. Kun ammattilaisella nousee nokka pystyyn, hänestä samaistumisen kohdetta hakeva harrastaja hakee uskottavuutta - ja erottaa itsensä aloittelijoista - apinoimalla esikuvansa paskantärkeää nettikäyttäytymistä. Oli siinä järkeä tai ei.

Emme me ihmiset kuitenkaan identiteettiprosessiemme uhreja ole. Kuten niin monesti olen tuumannut, päteviä syitä käytöstapojen totaaliselle unohtamiselle on minun mielestäni oikeasti aika vähän. Ainakaan valokuvauksen harrastaminen eri taitotasoilla ei ole yksi niistä. Valokuvaus on siitä harvinainen harrastus, että sen piirissä tyytyväisyys ja ilo omasta kehityksestä tuntuu olevan täysin kiellettyä. Olen nähnyt taitavien valokuvaajien julistavan sitä, miten heidän oppimiselleen on ollut välttämätöntä nähdä itsensä ala-arvoisena surkimuksena muiden kuvaajien rinnalla. Ehkä niin, mutta minusta näennäinen hyväntahtoisuuskaan ei oikeuta lyttäämään toisten ihmisten itsetuntoa maanrakoon. Lopulta kyse on kuitenkin vain kuvista, eivätkä kaikki suhtaudu niihin samalla vakavuudella.

Tottakai palautetta saa ja pitäisikin antaa. Palautetta, ei turhanpäiväistä rääkymistä ja päänaukomista siitä, miten kuvaaja ja koko hänen tuotantonsa on kuraa, jota ei pitäisi koskaan laittaa mihinkään näkyville. On kaksi eri asiaa kommentoida, että "miksi kuvaat kun et kerran osaa mitään" kuin kertoa, että seuraavalla kerralla kannattaa kiinnittää huomiota asioihin X ja Y, jotta kuva onnistuu. Jälkimmäinenkään tapa antaa palautetta ei edellytä arvioitavan kuvan kehumista millään tavalla, mutta ilmeisesti jo asiallinen ilmaisutapakin sumentaa joidenkin mielestä opettelevan valokuvaajan kyvyn nähdä omaa puutteellisuuttaan. Siinähän voisi jopa erehtyä luulemaan, että on tehnyt jotakin - mahdollisesti, vahingossa - itse asiassa jopa ehkä lähestulkoon oikein. Ja sellainen luulohan ylpistää kenet tahansa välittömästi.

Eivät ne tekstin alussa mainitut otokset haukuista huolimatta luokattoman huonoja olleet. Luokattoman huono kuva on huonosti sommiteltu, tärähtänyt ja pahasti yli- tai alivalottunut; nämä kyseessä olevat kuvat olivat perusominaisuuksiltaan aivan kelpoja, vaikka niissä toki oli myös selkeitä puutteita. Minä olisin oikein iloinen, jos kykenisin joskus ottamaan yhtä hyviä kuvia - siksi minunkin kuviani saisi ilman muuta kommentoida ja kritisoidakin. Ilmeisesti keskinkertaisuus ja asiallisessa muodossa annetun palautteen vaatiminen ovat kuitenkin valokuvaharrastajalle täysin kiellettyjä asioita. Juuri siksi poistuin tuosta kyseisestä Facebook-ryhmästä nähtyäni, että saan sieltä enemmän mielipahaa kuin uusia oppeja. Painuin pihalle ja otin postauksessa näkyvät kuvat. Ja arvatkaapa mitä: näen kyllä, että kehittymisen varaa on ja olen siksi avoin palautteelle, mutta siitä huolimatta olen aikaansaannoksiini myös ihan tyytyväinen.

Ne Ei-oikeat

Monista muista nuorista naisista (ja toki miehistäkin) poiketen minä en usko ihmissuhteissa sellaiseen ilmiöön kuin Se Oikea. Kyse ei ole mistään viimeisimmän eron myötä tapahtuneesta katkeroitumisesta: elämä vain opettaa ennemmin tai myöhemmin sen, että ihastumisia tapahtuu vähän kuin itsestään, mutta oikea rakkaus ja pysyvä parisuhde vaatii työtä ja tahtoa. Sinkkuunnuttuani aloin itse asiassa melko piankin tavata uusia ihmisiä - kaipa mun tyylini on romahtaa nopeasti pohjamutiin, mutta myös nousta sieltä ripeästi. Vaikka mulla ei olekaan minkään maailman haihatteluja tämän mystisen Sen Oikean kohtaamisesta, Se Väärä, Se Ei-oikea tai Se Ei-todellakaan-oikea on mies, joka tulee vastaan hyvin usein, monin eri kasvoin. Tässä joitakin minun kohdalleni osuneita helmiä.

Mies, joka pyytää sinua katsomaan nyyhkyleffaa

...ja sanoo valinneensa kyseisen pätkän vain siksi, että varmaan tykkäisin siitä kun olen nainen. Samaan lajityyppiin kuuluu myös itsepintainen oletus siitä, että kaikki naiset haluavat ruusupuskia ja suklaarasioita vain, koska ovat naisia. Tarkoitus lienee hyvä, mutta uskallan veikata, että kyvyttömyys nähdä yksilöä sukupuolen ja siihen liitettyjen stereotypioiden takaa ei oikein tee hyvää emännän etsinnälle. Tämäkin kaveri oli yllättynyt ja suorastaan hermostui, kun varovasti ehdotin leffatarjonnan tarkistamista siltä varalta, että sieltä löytyisi joku vähemmän lälly vaihtoehto, joka miellyttäisi meitä kumpaakin enemmän. Treffejä ei sitten koskaan tullut.

Mies, joka tulee treffeille kännissä
Ensitapaamiseni tämän kaverin kanssa tapahtui tilanteessa, jossa minä olin juonut lasillisen viiniä, hän pullollisen viinaa. Silloin asialle ei voinut mitään, eikä se suuremmin vaivannutkaan - tyyppi vaikutti kuitenkin humalastaan huolimatta toisien treffien arvoiselta, ja uutta tapaamista ehdottaessaan vielä erikseen totesi, ettei ole nyt aikeissa juoda. Arvaatte, kuinka kävi. Pisteenä i:n päälle mies piti minun hapanta reaktiotani hänen krapulaa ennakoiviin puheisiinsa ylilyöntinä, mikä johti lopulta treffien päättämiseen erittäin jäätävissä tunnelmissa. Sen koommin emme ole toisistamme kuulleet.

Mies, joka tekee oharit

Tässä toinen mies, joka veti herneen nenään siitä, että annoin jälkikäteen kärkevähköä palautetta toisen käyttäytymisestä. Loppupeleissä mitään ongelmaa ei hänen mielestään ilmeisesti olisi ollut, ellen minä olisi pikkusieluisuuttani ryhtynyt nalkuttamaan, kun toinen ei suvainnut ilmaantua paikalle sovittuna aikana. Vaikka tyyppi kuitenkin selkeästi oli ilmaissut saapuvansa - ja minä laittavani hänelle ruokaa.

Mies, jossa ei ole mitään vikaa

Tapaat kivan, fiksun ja komeankin miehen, jossa ei kerta kaikkiaan ole mitään sellaista, minkä osaisit osoittaa esteeksi mahdolliselle parisuhteelle, kun mies vielä pitääkin sinusta kovasti. Paitsi että sinun tunteesi eivät vain millään herää, vaikka toivoisit niin. Tilanne harmittaa kumpaakin osapuolta ihan yhtä paljon.

Mies, jolla ei ole mitään suuntaa elämässään

Tai siis on toki. Tämä mies nimittäin haluaa elättää itsensä jonkinlaisella taiteella. Ilman minkäänlaista suunnitelma B:tä, ihan vaan siltä varalta että kävisikin niin huono tuuri, ettei juuri hän satukaan pääsemään siihen marginaaliseen joukkoon, joka saa Suomessa elantonsa musiikista, näyttelijäntyöstä tai kuvataiteesta. Ja minä kun en aio ryhtyä kenenkään elättäjäksi (sen enempää kuin elätettäväksi) siksi aikaa, kun toinen odottelee läpimurtoaan.

Mies, josta tulee välittömästi kaveri

Törmäät mieheen, jonka kanssa juttu luistaa välittömästi. Teillä on ehkä paljonkin yhteistä, ja selvästi pidätte toisistanne - mutta vain kavereina. Jossain kohtaa alatte ehkä vuodattaa treffikokemuksianne toisillenne ja neuvoa toisianne vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta. Keskustelun lomassa sitä saattaa sitten panna merkille, että vaikka treffipalvelusta toisenne löysittekin, on koko homma ollut alusta asti vain kaveruutta. Eikä kumpikaan ole muuta kaivannutkaan.

Mies, joka haluaa seksiä

Oikeastaan arvostan näitä kavereita. Heidän lähestymistapansa on sen verran suoraviivainen, että kummankin osapuolen on helppo saada selville nopeasti, kohtaavatko kysyntä ja tarjonta. Minä haluan parisuhteen, he panokaverin. Useimmiten keskustelu päättyy siihen, että ystävällisesti todetaan tilanne ja toivotetaan toiselle onnea haluamansa seuran etsintään.

Mies, joka haluaa seksiä ilman kondomia

Edellisen porukan alalaji, joka ei mielestäni ansaitse minkäänlaista arvostusta. Miesten kondomikammo on ilmiö, joka epäilemättä on olemassa, mutta väitän, että ensisijaisesti kaksilahkeisten korvien välissä, ei jalkojen. Moni mieskin nimittäin naureskelee näille tapauksille, että vaikkei se kumi nyt suosikkiasia numero yksi olekaan, niin harva valitsee seksittömyyden, jos vaihtoehtona on seksi asianmukaisen ehkäisyn kanssa harrastettuna. Olen joskus kysynyt näiltä "kaikki tunto menee" -ruikuttajilta, että mitähän sitten ajattelit ehkäisyksi, jos naisella ei ole muuta ehkäisyä käytössä. Vastaukset, kuten "no mikä on todennäköisyys että tuut kerrasta raskaaks", kuvastavat oikein hyvin näiden urpojen ajatusmaailmaa.

Mies, joka valehtelee ikänsä

Kun tässä nyt ollaan puolin ja toisin aikuisia ihmisiä, musta on kummallista, että ainakin omien sanojensa mukaan elämänkumppania etsivä mies katsoo tarpeelliseksi napsaista iästään pois kymmenisen vuotta. Mistäkö tiedän, että näin on? Vaikka tapaamani herrahenkilö olikin varsin hyvin säilynyt, mua kalvoi koko ajan epämääräinen tunne siitä, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Google toimi apurina, eikä mies ei nähtävästi ole vieläkään hoksannut, että hänestä löytyy paljonkin faktaa kevyellä hakemisella. Tästä kokemuksesta viisastuneena olen puolitosissani kysynyt henkkareita useammaltakin treffiseuralaiselta - ja kertonut toki myös miksi. Kaikki ovat suhtautuneet pyyntööni asianmukaisella huumorilla ja todistaneet ikänsä mielellään.

Mies, jolle ikä on vain numeroita

Myönnän ihan avoimesti suosivani itseäni jokusen vuoden vanhempia miehiä, koska heissä alkaa olla sitä aikuisen miehen vakautta, jota kumppanilta kaipaan. Muutama vuosi on kuitenkin eri juttu kuin 15 tai 30 vuoden ikäero. Näille herrasmiehille on valitettavan tyypillistä imelä, lässyttävä lähestymistapa - ja se, että kun heidät torjuu, paljastuu se todellinen motiivi, joka ei muka muuten ollut jo pääteltävissä. Houkuttelevuutta yritetäänkin yhtäkkiä lisätä tarjomalla nuorelle naiselle rahaa tämän seurasta - epäilemättä sisältäen myös fyysisen läheisyyden, vaikkei sitä suoraan sanotakaan. No mutta sehän muuttaa heti tilanteen, kun on "helppoa" rahaa tarjolla...tai sitten ei.

Mies, jolla ei ole minkäänlaista tilannetajua
Nämä ovat niitä kavereita, joiden kohdalla en oikein osaa valita itkun ja naurun väliltä. He ovat usein pitkään sinkkuna olleita, hiukan kömpelöitä nuoria miehiä, jotka ovat käsittäneet itsevarmuuden pitkälle vievän vetovoiman vähän väärin. He kutsuvat sinut ensitreffeille kotiinsa ja vaikka ovat selkeästi ihan vaarattomia tapauksia, istuutuvat sohvalla heti aivan kiinni sinuun. Kymmenen minuutin keskustelun jälkeen he saattavat laskea käsivartensa muka rennosti harteillesi, eivätkä ymmärrä viestiä, kun nostat sen pois ystävällisellä, mutta jämäkällä otteella. Seuraavaksi he nimittäin siirtyvät muka spontaanisti ja huomaamattomasti hiplaamaan reittäsi, käsivarttasi, ehkä kaulakoruasi. Nämä ovat niitä harvoja tapaamisia, joista olen joutunut pakenemaan pienen hätävalheen turvin.

Mies, joka on täydellinen

Siis ei omasta mielestään täydellinen, vaan sinun mielestäsi. Tiedättehän: mies, joka on niin vakaa, varma ja sinut itsensä kanssa, että se tekee tavallisemmankin näköisestä kaverista uskomattoman vetävän. Ei niin, ettei tyyppi olisi jo muutenkin urheilullinen ja komea. Älykäs, muttei päällepäsmäri; kiehtova, monisyinen persoona. Sellainen, että kun hän kysyy jotain, pääsi tyhjenee, etkä saa suustasi ulos mitään etäisestikään järkevän kuuloista. Treffit hänen kanssaan tarkoittavat sitä, että olosi on koko ajan vähän epätodellinen; haluat jatkuvasti potkaista itseäsi, koska tunnet käyttäytyväsi yhtä vakuuttavasti kuin teinityttö ensi-ihastuksensa kanssa. Miksi hän sitten kuuluu Niihin Vääriin? Siksi, että eihän siitä mitään tule, jos älykkyysosamääräsi nollautuu toisen seurassa, vaikka hän tuntuisi jostakin täysin käsittämättömästä syystä kanssasi viihtyvänkin.

Mies, joka etenee liian nopeasti
Tällä kertaa kyse ei ole fyysisestä etenemisestä. Vonkaajien lisäksi on nimittäin olemassa myös aivan päinvastainen miestyyppi: ujo, arka ja vähän kokemattomankin oloinen kaveri, joka (ilmeisesti) haluaa paikata sitoutumishalullaan sitä, että uskaltaa koskettaa seuralaistaan ehkä hätinä kättelyn verran. En tarkoita, että fyysiselläkään tasolla olisi koskaan kiire minnekään - minulla ei ainakaan ole - enkä koe olevani sitoutumiskammoinenkaan. Mutta on se ainakin minulle hiukan liikaa, että mies on parin tapaamisen jälkeen rohkaistunut ehkä halaamaan nopeasti ja ilmaisee silti olevansa halukas esittelemään minut sukulaisilleen. Yritin olla mahdollisimman hienotunteinen torjuessani hänen sinällään ihan suloisen ja hyväntahtoisen ehdotuksensa ja tuumasin, että lienee parempi, että pysymme vain ystävinä.

Postaus käsittelee vain miehiä siitä yksinkertaisesta syystä, että satun olemaan kiinnostunut vain miehistä. En epäile lainkaan, etteivätkö naisetkin osaisi käyttäytyä todella tökerösti - mikäli tapailisin myös oman sukupuoleni edustajia, he olisivat aivan taatusti edustettuna tässäkin katsauksessa. Olen ehtinyt kevään aikana tavata paljon uusia ihmisiä, ja vaikka näistäkin esimerkeistä käy ilmi se, etteivät kaikki ole Niitä Ei-oikeita negatiivisista syistä, on tämä vastaan tulleiden vähemmän potentiaalisten sulhasehdokkaiden määrä suorastaan koominen. "Mistä sä löydät näitä sankareita", nauroi kaverini taannoin, kun kerroin taas kerran tavanneeni yhden huonosti kasvatetun kaverin. Onneksi nekin ovat vain ihmisiä. Kyllä: näille - ja vähän minullekin - saa nauraa.

Kuvituksena, kun nyt rakkaudesta ja sen etsimisestä kuitenkin on puhe, ovat minulle aina yhtä rakkaat Aapo ja Luna, jotka vierailivat luonani taannoin. Ne ovat Niitä Oikeita.