Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin?

Olin eilen perua suunnittelemani valokuvausvaeltelun, kun osuin Facebookissa lukemaan eräänkin kuvausharrastajien ryhmän seinällä käytyä keskustelua. Jestas, että voi tulla toisen ihmisen puolesta paha olo: tilaustyönä kuvia ottanut harrastaja laittoi otoksensa ryhmän nähtäville pyytäen palautetta, mutta tuli lähinnä syödyksi elävältä. Syy oli se, että kuvaaja uskalsi myöntää olevansa tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, vaikka totesikin samanaikaisesti tietävänsä, että hänellä on vielä paljon opittavaa. Ja siitäkös nämä kaikkitietävät puoliammattilaiset (ja vähän ammattilaisetkin) riemastuivat: oikea valokuvaajahan ei koskaan pidä omista kuvistaan (tai ainakaan myönnä sitä)! Palautetta pyytänyttä ryhmäläistä syytettiin nöyryyden puutteesta, turhasta puolustelusta ja kyvyttömyydestä ottaa vastaan kritiikkiä, kuvat teilattiin "luokattoman huonoiksi".

En tiedä yhtäkään toista harrastusta, joka nostaisi nesteen ihmisen päähän yhtä herkästi kuin valokuvaus. Varsinkaan aloittelijalle rakentavan kritiikin saaminen ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Ongelma ei ole siinä, että osoitetaan opettelua vaativat kohdat, vaan siinä, miten osoitetaan - aivan liian usein tarpeettomasti tölvimällä ja henkilökohtaisuuksiin menemällä. Valokuvaajayhteisöjen huonosta hengestä ei minun tietääkseni juuri puhuta, koska asiallista palautetta vaativa on helppo leimata pelkkiä kehuja kaipaavaksi, kehityshaluttomaksi idiootiksi, joka ei kestä mitään kritiikkiä töitään kohtaan. Edellä sanottu tosin on syy siihen, miksi seuraan valokuvauskeskusteluja tosi vähän: ei mua huvita lukea, kun ihmiset haukkuvat toisiaan ja kuvien paremmuuden sijaan kilpailu tuntuu koskevan ennemminkin "palautteen" loukkaavuutta.

Sen ymmärtämiseen, millainen palaute menee parhaiten perille, ei tarvita monimutkaisia psykologian opintoja. Kuka hyvänsä ymmärtää omakohtaisesta kokemuksesta, että negatiivinen palaute kaikuu kuuroille korville, jos se kohdennetaan henkilöön itseensä ennemmin kuin tämän työhön, tai jos siitä puuttuu kaikki rakentavuus. Oppiminen jää varsin laihaksi, jos palautteen vastaanottaja joutuu käsittelemään haukkumisen nostattamat vihan, ahdistuksen ja pettymyksen tunteet ennen kuin on taas henkisesti sen verran tolpillaan, että kykenee tarkastelemaan työtänsä objektiivisesti.

Itse asiassa juuri se saattaa olla tarkoituskin, vaikkei sitä ehkä aina tiedostetakaan. Ymmärtäähän sen toisaalta: kun kamerat, kuvankäsittelyohjelmat, kirjat ja kurssit ovat kaikkien saatavilla ja harrastajakin voi kehittyä varsin taitavaksi, valokuvaamalla on yhä vaikeampaa elättää itsensä. Miksi palkata valmistujaisia tai häitä varten ammattikuvaaja, kun suvussa on taitava harrastaja, joka tekee homman ainakin halvemmalla, jos ei ilmaiseksi?

Ammattikuvaajaeliitin on helppo naamioida elinkeinonsa suojelu ja oman osaamisensa mainostaminen silmiinpistävällä innolla annetuksi tough love -malliseksi mukapalautteeksi - "sä et koskaan opi mitään jos mä en sano sulle suoraan että sä et osaa mitään". Ja mitä isot edellä: sama ylimielisyys tuntuu heräävän monessa harrastajassakin viimeistään siinä vaiheessa, kun omista kuvista on ensimmäisen kerran joku maksanut jotain. Jälkimmäistä ilmiötä voisi selittää viiteryhmäajattelulla. Ainahan eliittiin pyrkivä haluaa omaksua ihailemansa porukan tapoja olla ja esiintyä. Kun ammattilaisella nousee nokka pystyyn, hänestä samaistumisen kohdetta hakeva harrastaja hakee uskottavuutta - ja erottaa itsensä aloittelijoista - apinoimalla esikuvansa paskantärkeää nettikäyttäytymistä. Oli siinä järkeä tai ei.

Emme me ihmiset kuitenkaan identiteettiprosessiemme uhreja ole. Kuten niin monesti olen tuumannut, päteviä syitä käytöstapojen totaaliselle unohtamiselle on minun mielestäni oikeasti aika vähän. Ainakaan valokuvauksen harrastaminen eri taitotasoilla ei ole yksi niistä. Valokuvaus on siitä harvinainen harrastus, että sen piirissä tyytyväisyys ja ilo omasta kehityksestä tuntuu olevan täysin kiellettyä. Olen nähnyt taitavien valokuvaajien julistavan sitä, miten heidän oppimiselleen on ollut välttämätöntä nähdä itsensä ala-arvoisena surkimuksena muiden kuvaajien rinnalla. Ehkä niin, mutta minusta näennäinen hyväntahtoisuuskaan ei oikeuta lyttäämään toisten ihmisten itsetuntoa maanrakoon. Lopulta kyse on kuitenkin vain kuvista, eivätkä kaikki suhtaudu niihin samalla vakavuudella.

Tottakai palautetta saa ja pitäisikin antaa. Palautetta, ei turhanpäiväistä rääkymistä ja päänaukomista siitä, miten kuvaaja ja koko hänen tuotantonsa on kuraa, jota ei pitäisi koskaan laittaa mihinkään näkyville. On kaksi eri asiaa kommentoida, että "miksi kuvaat kun et kerran osaa mitään" kuin kertoa, että seuraavalla kerralla kannattaa kiinnittää huomiota asioihin X ja Y, jotta kuva onnistuu. Jälkimmäinenkään tapa antaa palautetta ei edellytä arvioitavan kuvan kehumista millään tavalla, mutta ilmeisesti jo asiallinen ilmaisutapakin sumentaa joidenkin mielestä opettelevan valokuvaajan kyvyn nähdä omaa puutteellisuuttaan. Siinähän voisi jopa erehtyä luulemaan, että on tehnyt jotakin - mahdollisesti, vahingossa - itse asiassa jopa ehkä lähestulkoon oikein. Ja sellainen luulohan ylpistää kenet tahansa välittömästi.

Eivät ne tekstin alussa mainitut otokset haukuista huolimatta luokattoman huonoja olleet. Luokattoman huono kuva on huonosti sommiteltu, tärähtänyt ja pahasti yli- tai alivalottunut; nämä kyseessä olevat kuvat olivat perusominaisuuksiltaan aivan kelpoja, vaikka niissä toki oli myös selkeitä puutteita. Minä olisin oikein iloinen, jos kykenisin joskus ottamaan yhtä hyviä kuvia - siksi minunkin kuviani saisi ilman muuta kommentoida ja kritisoidakin. Ilmeisesti keskinkertaisuus ja asiallisessa muodossa annetun palautteen vaatiminen ovat kuitenkin valokuvaharrastajalle täysin kiellettyjä asioita. Juuri siksi poistuin tuosta kyseisestä Facebook-ryhmästä nähtyäni, että saan sieltä enemmän mielipahaa kuin uusia oppeja. Painuin pihalle ja otin postauksessa näkyvät kuvat. Ja arvatkaapa mitä: näen kyllä, että kehittymisen varaa on ja olen siksi avoin palautteelle, mutta siitä huolimatta olen aikaansaannoksiini myös ihan tyytyväinen.