Menestys ei todista mitään

Mulla on huijarisyndrooma. Se ei ole sairaus, mutta ei varmasti ihan tervettäkään. Mä olen nimittäin aivan sataprosenttisen varma siitä, että olen opiskelijana, ystävänä, bloggarina ja ylipäätään ihmisenä totaalisen epäonnistunut yksilö. Opiskelijakollegoiden kanssa tunnen itseni tyhmäksi; kavereiden kanssa pelkään, että he heräävät hetkenä minä hyvänsä siihen, miten tylsä ja epämiellyttävä tyyppi oikeasti olen. Bloggarina mietin jatkuvasti, onko mulla tarpeeksi tietoa ja taitoa kirjoittaa mistä ikinä kirjoitankin, jotta tekstiäni voisi sanoa edes jollakin tasolla uskottavaksi - pätee tottakai myös tähän postaukseen. Olen täysin vakuuttunut siitä, etten koulutuksestani huolimatta tule pärjäämään työelämässä, koska jossain vaiheessa käy kuitenkin ilmi, etten mä oikeasti tiedä mistään mitään, eikä sitä kuuluisaa maalaisjärkeäkään oikein ole.

Olen jatkuvasti paljastumisen partaalla. Jossain yhteydessä olen tainnut tunnustaakin, että enhän mä nyt jumalauta oikeasti mitään osaa. Tai että en mä oikeasti ole hyvä ihminen. Silti mua ei uskota, mikä taas on tässä peruskateuden luvatussa maassa suorastaan uskomatonta: tässähän mä suoraan ääneen vakuuttelen omaa pätemättömyyttäni, eikä kukaan ota tosissaan! Moni muukin kokee tätä samaa, ja mähän olen aivan suoraan riskiryhmässä: korkeasti koulutettu (vaikka koulutus kesken onkin) nuori nainen.

Asia on mulle ajankohtainen, sillä sain viikko sitten lausunnon kanditutkielmastani. Minusta siitä tuli ala-arvoinen viritys: aikataulu oli yliopiston puolesta tiukka ja jaksaminen oman terveyteni puolesta kortilla. Työ jäi sivuvaatimuksiin nähden mielestäni vähän lyhyeksi, tiettyjen osioiden käsittely pintapuoliseksi, pohdintaosa suorastaan surkeaksi. Tulin valinneeksi itselleni vähän liian vaativan aiheen ja olin ihan varma, että naiiville työlleni nauretaan vedet silmissä. Realistinen odotukseni arvosanasta oli 2 tai maksimissaan 3 - ihan vaan siksi, että toisissa olosuhteissa olisin kyennyt paljon parempaan. Ja miten kävi? Kirkas vitonenhan sieltä napsahti.

"Mitä vittua täällä tapahtuu", tekstasin kavereilleni WhatsApp-ryhmään selattuani lausunnon nopeasti läpi. Sen sijaan, että olisin ollut iloinen tuloksesta, kävin loppupäivän päässäni läpi kaikkia mahdollisia selityksiä siihen, miksi ohjaajani olisi antanut mulle noinkin hyvän arvosanan. Se, että työni olisi oikeasti vitosen arvoinen, ei noihin selityksiin tietenkään lukeudu. Vanhempani riemuitsevat tuloksesta, kaverit ovat iloisia puolestani, mutta mun tekisi mieli hakea oikaisua arvioon, ennen kuin joku lukee työni ja ehtii sanoa, että ihan hirveää kuraahan tämä räpellys on. Siis totuuden.

Liittyköön osin masennukseenkin, mutta huijarisyndroomaisena multa uupuu eräs tervehenkisen narsisitinen piirre: optimismiharha. Se tarkoittaa ihmisen luontaista taipumusta yliarvioida kykyään suoriutua jostakin tehtävästä, samalla vähän aliarvioiden riskejä. Mä yliarvioin korkeintaan toisten osaamista, omaani en enää edes usko. Jostakin olen lukenut sellaisenkin tulkinnan, että huijarisyndroomainen vertaa itseään optimismiharhaansa ja pettyy sitten laihoihin tuloksiin, mutta siitä en ole ihan samaa mieltä. Terve ihminen ei suuremmin pety, kun vähän liian positiivinen odotus omista kyvyistä ei täytykään - huijarisyndroomainen tuntee pettävänsä muita, koska ajattelee, ettei mitään kykyjä oikeasti edes ole. Tai ainakaan ne eivät riitä sille yltiöpositiivisesti asetetulle tasolle, jolle pitäisi päästä ollakseen pätevä työhönsä, harrastuksiinsa tai ihmissuhteisiinsa.

Miten tästä päästään? Ei mitään käryä. Onnekseni mulla on työnsä erittäin hyvin osaava terapeutti, jolla ei ole huijarisyndroomaa. Hänen kanssaan työstämme sitä, miten mä voisin lakata odottamasta itseltäni aivan mahdottomia ja oppia joskus ajattelemaan, että ehkä mä kuitenkin tein jotain oikeinkin ansaitakseni sen vitoseni.

Huijarisyndroomaisuuttaan voi testata englanniksi täällä. Kerrottakoon, että minun pisteeni olivat 93/100. Tässä en huijaa.