Itku

Uni on katkonaista, ruoka ei maistu ja itken jatkuvasti. Olo on sanalla sanoen lohduton. Jep, se on ero taas. Reipas vuosi sitten erosin kolmen vuoden suhteesta, jossa oli jo toista vuotta asuttukin yhdessä ja ehditty hankkia kaksi hassua kissaa. Silloin ravistelin itseni irti puolikuolleesta avoliitosta niin äkkiä, että siitä toipuminen muuttoineen päivineen oli nopeaa. Olinhan mä tavallaan myös se jättävä osapuoli, vaikka päätös yhteinen olikin; pölyn laskeuduttua meistä tuli hyvät ystävät.

Tälläkään kertaa eroon ei liity mitään suurta draamaa ja kavereina pysyminen on jo puhuttu ja sovittu, mutta nyt olen ehkä enemmän jätetyn osapuolen asemassa. Vika ei kuulemma ole minussa, ja itse asiassa uskon sen. Tekeekö se tieto tästä sitten helpompaa vai entistä pahempaa, sitä en oikein osaa sanoa. Kumpikin nykyisistä ex-poikaystävistäni oli ja on edelleen mulle valtavan tärkeä, mutta ensimmäistä vähättelemättä tämä ero on huomattavasti kipeämpi.

Olenhan mä lukenut lukemattomia kertoja, miten ihminen yleensä reagoi kriisiin. Mitä vaiheita siinä tulee, miten niissä oirehditaan. Tässä tilanteessa siitä vaan ei ole minkäänlaista apua: olen vain tuskallisen tietoinen siitä, miten alkuvaiheessa olen asian käsittelyssä. Eikä tämän nopeuttamiseksi kuulemma ole mitään keinoja.

Hyvää tässä on se, että tunteita latistavasta lääkityksestäni huolimatta pystyn kerrankin itkemään.