Muutoksia ja matkasuunnitelmia

Jos vuosi sitten elinkin näin jälkiviisastellen aika pysähtynyttä ja tukahtuneen hiljaista elämää, tämän vuoden puolella on sitten taas menty senkin edestä. Johtamis- ja työhyvinvointijuttuja opiskelevana en voi olla törmäämättä siihen ajatukseen, että jatkuva muutos on väistämätöntää ja oikeastaan ihan hyvästä. Mutta on se myös väsyttävää; kyllä mä ainakin itse kaipaan elämääni tiettyä pysyvyyttä ja vakautta. Viime aikoina sitä vaan on ollut aika vähän, enkä oikein ole tiennyt, mitä blogiinkaan kirjoittaa. Silkkipussissakin on menossa hiljainen kausi.

Kun tammikuussa erosin silloisesta poikaystävästäni, olin hetken aikaa aivan sekaisin. Olin ehtinyt rakentaa miehen varaan sen verran toiveita ja suunnitelmia, että kaikelta tuntui putoavan pohja. Eksän tuodessa vara-avaimeni takaisin muutamaa viikkoa eron jälkeen jäin ensin keskelle katua itkemään hysteerisesti, ennen kuin sain paettua ostoskeskuksen vessaan kokoamaan itseni. Sieltä menin pää sumussa ja katse tyhjänä Alkoon ostamaan punaviinipullon, jonka tyhjensin seuraavien tuntien aikana yksin. Muistan kuunnelleeni ruotsalaisyhtyettä nimeltä Movits! ja purkaneeni ahdistustani ystävilleni sadoilla WhatsApp-viesteillä, mutta kaikki muu on vähän hämärän peitossa. Se on minulle äärimmäisen harvinaista, enkä suosittele vastaavaa kenellekään, mutta jostakin syystä olen silti sitä mieltä, että kyseessä oli paras koskaan juomani viini. Ehkä mä tarvitsin sitä, koska tuon iltapäivän jälkeen suurin suru oli surtu.

Kevättalvella kävin todella ahkerasti treffeillä ja tapasin paljon uusia ihmisiä. Se teki hyvää, koska sosiaalisuuteni oli pitkään rajoittunut perheeseen, muutamiin läheisimpiin ystäviin ja kulloiseenkin poikaystävään. Vaikken kaipaa ympärilleni laumoittain ihmisiä, enkä kiirehdi uuteen parisuhteeseen, on ollut ihan tervettä löytää uusia tuttavuuksia. Myös niitä, joihin en jälkeenpäin ajatellen olisikaan ehkä halunnut törmätä. Olen nimittäin ehtinyt kevään aikana kevyiden ihastumisten ja syvien ystävystymisten lisäksi myös ahdistua, loukkaantua ja pelätä, vaikkei mitään vakavaa olekaan lopulta koskaan tapahtunut. Niitäkään kokemuksia en kuitenkaan vaihtaisi pois, sillä ne opettavat jämäkkyyttä ja tiettyä kylmyyttä, jota olen aiemmin sinkkukavereissani ihmetellyt. Nyt ymmärrän, mihin sitä tarvitaan: olen oppinut antamaan pakit ja pitämään niistä kiinni toisen osapuolen arvaamattomistakin reaktioista huolimatta.

Ei mun arkeni silti ole pelkästään miesten ympärillä pyörinyt - järki lähtisi, jos kaksilahkeiset olisivat elämän pääsisältö. Leijonanosan loppukeväästä söi asia, jonka olen toistaiseksi pitänyt aika monilta vielä salassa: alanvaihto ja pääsykokeisiin lukeminen. Niin paljon kuin tietyt hallintotieteelliset aiheet mua kiehtovatkin, olen kokenut jo jonkun aikaa olevani alalla, joka ylittää mun aivokapasiteettini. Tunnen itseni outolinnuksi, eikä paikkani ole hallinnon kysymysten parissa - sen osoittaa jo kandityöni, josta toki sain korkeimman mahdollisen arvosanan, mutta joka koetteli tieteenalani rajoja. Lopulta jouduin tunnustamaan sisäisen humanistini olemassaolon ja päädyin hakemaan uudelle alalle. Koska olen vielä puolikuntoinen ja mulla on jo opiskelupaikka, en ottanut pääsykokeisiin lukemista turhan vakavasti (olen edelleen yllättynyt, että oikeasti jopa kykenin tähän perfektionismistani huolimatta) ja päätin, että käyn pääsykokeissa kokeilemassa.

Käytännössä jauhoin koepaperille paskaa. Taito puppulauseiden muodostamiseen kehittyy huomaamatta neljän yliopistovuoden aikana. Toki olin lukenut pääsykoeartikkelit, mutta kuten aina, tuntui siltä, etten muistanut niistä tärkeimmistä kohdista mitään. Niinpä nähdessäni valintatuloksen nauraa hörähdin itsekseni, että näköjään sillä paskanjauhannalla päästään vaihtamaan alaa, ja vielä oikein hyvillä pisteillä. Vietän käytännön syistä vielä vuoden Tampereella, mutta sen jälkeen siirryn Vaasan yliopistoon opiskelemaan viestintätieteitä. Käytännössä teen Vaasassa vain maisterin tutkinnon, sillä saan toivottavasti kandin paperit pian ulos Tampereelta. Oloni on helpottunut: mulla on taas jonkinlainen suunta, eikä opiskeluni ole päämäärätöntä haahuilua kurssilta toiselle.

Kaiken tämän lomassa pysyviä asioita on oikeasti ollut aika vähän. Kesä-heinäkuussa painoin pääsykokeiden päälle pari tenttiä ja kirjallisia tehtäviä, joista kertyy sen verran opintopisteitä, ettei Kelan pitäisi ihan heti hönkiä niskaan vaatia selitystä opintojen hidastumisesta. Nyt on taas pitkästä aikaa sellainen hetki, ettei mulla ole deadlineja tulossa eikä mitään akuuttia stressaamisen aihetta. Se tuntuu oudolta, kun on tottunut ihan muuhun. Elämäni on mennyt kuluneen kevään ja kesän aikana aivan uuteen uskoon, ja nyt mulla on vihdoin aikaa tajuta se. Tässä kohtaa moni lähtisi trendikkäästi Intiaan etsimään itseään tai viettämään välivuotta Australiaan. Minä lähden Puolaan.

Tammikuisen eron jälkeen minä ja eksäni olimme pitkään puhumatta toisillemme mitään, vaikkemme olleet mitenkään riitaisissa väleissä. Kumpikin kai tarvitsi toipumisaikaa. Keväämmällä aloimme taas varovasti jutella, ja nyt juttelemme vähintäänkin viikottain, ellei jopa useammin. Mies kertoi lähtevänsä kiertämään Itä-Eurooppaa ja totesi, kuten niin monesti ennenkin, että irtiotto tekisi mullekin hyvää, kannusti lähtemään liikkeelle vaikka sitten yksin. Ja kun valittelin unelmamaideni Norjan ja Islannin kalleutta, hän ehdotti Puolaa. Hetken mietittyäni ja asiaa tutkittuani ajattelin, että mikä jottei. Sitten aloin budjetoida ja suunnitella aikataulua. Lopulta uskaltauduin painamaan sitä viimeistä maksupainiketta verkkopankissa ja ostamaan itselleni lentoliput. Ja todellakin vain itselleni.

Lähtö on ylihuomenna, ja kyllähän se hirvittää. Tuumasin kavereille viikonloppuna, että keskiviikkoaamuna varmaan oksennan ennen kuin saan itseni siirtymään kohti bussipysäkkiä. En ole koskaan matkustanut yksin ulkomailla, ja vaikka Puolan pitäisi olla suhteellisen turvallinen maa, on varmaan ihan luonnollista olla vähän peloissaan. Tosin olen luonnollisesti myös innoissani tulevasta reissusta, toisin kuin vanhempani, jotka varmaan mieluummin pitäisivät mut kotimaassa, jos voisivat menemisiini vaikuttaa.

Kun tulen parin viikon päästä kotiin, olen kolunnut Gdanskin, Krakovan ja Zakopanen kaupunkeja, vieraillut Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa, vaeltanut Tatran kansallispuistossa ja valokuvannut paljon. Ennen kaikkea olen taatusti ylittänyt itseni ja oman uskallukseni rajat, minkä olen tehnyt tämän kevään aikana tavalla tai toisella jo monta kertaa. Voin paremmin, ja muutos on tehnyt hyvää - en varmaan enää tunnistaisi vuoden takaista itseäni - mutta ei tämä voi loputtomiin tällaista myllytystä olla. Joskus vielä on pakko asettua aloilleen.

Kuvituksena enemmän tai vähemmän vanhoja kuvia, jotka joutuivat kokeellisen photoshoppailuni uhreiksi, kun innostuin tutustumaan kuvankäsittelyohjelmaani pintaa syvemmin ja testailemaan mitä kaikkea jännää saan aikaiseksi.