Vauvaonnea

Musta tuli eilen äiti. Kahden pienen, rasavillin, pörröisen kissavauvan äiti. Uudet perheenjäsenemme ovat kumpikin poikia ja ikää niillä on pikalaskentani mukaan sellaiset 14 viikkoa. Virtaa piisaa ja päivän aikana toistetaan aina samaa, varsin mukavan oloista kaavaa: ensin vähän syödään, sitten ravataan keittiöstä olkkariin ja takaisin niin lujaa kuin ikinä päästään, ihmetellään kun sohvan raapimisesta aina torutaan ja sitten käydään vähäksi aikaa päiväunille. Tätä rutiinia tosiaan toistetaan niin monta kertaa kuin suinkin ehditään.

Uskomattomasta energiamäärästä huolimatta meille on sattunut kaksi oikein fiksua ja hyvätapaista kissaa. Parin tunnin automatka uuteen kotiin meni hämmästyttävän hienosti: mä olin odottanut kaiken maailman rääkymistä ja oksentelua, mutta pallerot vain katselivat silmät ymmyrkäisinä ympärilleen, sanoivat pari kertaa "miu?" ja kävivät sitten nukkumaan. Jännitys hälveni uudessa kodissa muutamassa tunnissa ja tätä kirjoittaessani makuuhuonetta ja kylppäriä lukuunottamatta koko kämppä kaikkine koloineen on jo tarkastettu ja parhaat piilopaikat etsitty. Hiekkalaatikolla osattiin tietenkin käydä heti ja onpa raapimispuunkin tarkoitus jo alkanut valjeta. Eikä ne uudet vanhemmatkaan ihan niin kauheita enää ole, kun alkujärkytyksestä on toivuttu ja niitä on jo vähän käyty nuolemassa ja puskemassa.

Kuvia on tähän mennessä räpsitty lähinnä kännykällä ja niiden laadussa ei tunnetusti ole juuri hurraamista, joten pikkuherrojen nimet ja ulkomuodot pysyvät blogin osalta salaisina siihen asti, että saan niistä näpsäistyä edustavat otokset kunnon kameralla. Tämän päivityksen tarkoitus nyt oli lähinnä päästä purkamaan jatkuvaa vauvaonnilässytyksen purkamistarvettani. Kukapa nyt ei kissoja rakastaisi? :)