Miten yliopiston tentteihin luetaan?

Pääsykoekausi taitaa olla aika lailla paketissa, ja tällä hetkellä moni odottaa tuskaisena tietoa siitä, avautuvatko ne opinahjon ovet tänä(kään) vuonna. Osalla odottavan pitkä aika on jo päättynyt: muutamilla aloilla valittujen nimet paljastettiin jo toukokuussa. Vaikein tentti - pääsykoe - on ohi, ja edessä on lukuisia enemmän ja vähemmän tärkeitä, mutta omalla tavallaan aina valintakoetta helpompia tenttejä. Niihin valmistautuminenkin eroaa aiemmista koetuksista, joten kokosin omiin kesätentteihini lukemisen lomassa muutamia vinkkejä siitä, mitä kannattaa tehdä. Seuraavat ohjeet soveltunevat ainakin ns. ihmistieteisiin.

1. Aloita ajoissa.
Peruskoulussa, ammattikoulussa ja lukiossa vielä menettelee, jos lukemisen aloittaa edellisenä iltana ja yönä. Yliopistossa ei, koska omaksuttavaa tietoa on yleensä satojen, ellei jopa yli tuhannen sivun edestä. Tenttiä edeltävänä yönä siis nukutaan, ei lueta (tai juhlita). On myös hyvä muistaa, että kirjojen saaminen ei aina ole itsestäänselvyys. Suosituimpien kurssien tenttimateriaalien varausjonot voivat yliopistojen kirjastoissa venyä kuukausien pituisiksi.

2. Priorisoi.
Tulet tekemään yliopisto-opintojesi aikana kymmeniä tenttejä. Aiemmin kovin arvosanakeskeiselle suorittajalle (kuten allekirjoittanut) voi olla alkuun vaikeaa käsittää sitä tosiasiaa, että yliopistossa yksittäisten tenttien tulosten perään harvemmin kysellään, saati sitten työelämässä. Tenttiin lukeminen tulee siis mitoittaa sen mukaan, miten tärkeä kyseinen kurssi sinulle on. Jos kyse on opinnoissa etenemiseen vaikuttavasta pakollisesta kurssista, valmistautuminen on tietenkin yksityiskohtaisempaa kuin silloin, kun tentillä haetaan vain "täytenoppia" tutkintoon.

3. Suhteuta.
Toisilla kursseilla luettavaa on satoja sivuja enemmän kuin toisilla, vaikka tenttien antama opintopistemäärä olisi sama. Se on toinen hyvä mittari siihen, miten intensiivisesti tulevaan tenttiin kannattaa päntätä. Tampereen yliopistossa kurssien laajuus on yleensä 5 opintopistettä, joista kirjatentti kattaa yleensä 2-5. Viittä noppaa kohti harvemmin luetaan vain yhtä teosta, mutta mikäli näin olisi, kyseinen kirja kannattaisi tietenkin lukea huomattavasti tarkemmin kuin silloin, kun viisi pistettä irtoaa tenttimällä kolme kirjaa. Yksi opintopiste vastaa ohjeellisesti 27 tunnin työpanosta, mutta suoraan sanoen harva käyttää tuota tuntimäärää edes siihen viiden nopan tenttiin.

4. Älä lue kaikkea.
Kuulostaa hullulta, mutta ihan oikeasti: kukaan ei opi 600 sivun tenttimateriaaleja ulkoa, vaikka kurssi olisi kuinka tärkeä. Yliopistossa keskeinen taito on löytää akateemisesta tekstistä "se olennainen" ja yhdistellä sitä aiempaan tietoon. Pitää siis ajatella itse; ulkoluku ei korkeakouluopinnoissa kanna pitkälle. Osa menee tietenkin tenttimään kokonaan lukematta (tai pelkän sisällysluettelon selaamisella), mutta oppimisen kannalta suotavaa olisi kuitenkin edes vilkaista tenttimateriaaleja. Ja kovastikaan pänttäävän ei todellakaan kannata lukea joka sanaa. Yleensä keskeiset asiat löytyvät tekstien alusta ja lopusta. Sääntö pätee monessa mittakaavassa: sekä kirjan että luvun tasolta löytyy yleensä johdanto- ja yhteenveto-osuus, joissa tärkeimmät asiat ovat tiivistettynä.

5. Tee muistiinpanoja.
Tenttiin lukeminen voi kestää viikkoja pelkästään siksi, että kaikkia kirjoja ei aina saa käsiinsä samalla kertaa. Lisäksi materiaali voi olla kirjoitettu niin monimutkaisella ja vaikeaselkoisella kielellä, että edes jonkinlaisen ymmärryksen saavuttaminen vaatii tuntikausien työtä ja keskittymistä, minkä jälkeen huomaat, että luku-urakkasi on lyhentynyt ehkä kolmella sivulla. Ilman muistiinpanoja (ja niiden kertaamista) et tenttiin mennessäsi muista ensimmäisenä lukemastasi kirjasta sen enempää kuin dementoitunut isotätisi viime joulusta. Suurimmalle osalle meistä on kouluaikoina taottu mieleen, että kirjaston kirjoihin ei piirrellä, mutta yliopistossa tämä sääntö ei päde. Siististi tehdyt alleviivaukset, korostukset ja muut apukeinot auttavat sekä varsinaisten erilliselle paperille tehtävien muistiinpanojen tekemisessä, että myöhemmin muita samaa kirjaa lukevia.

Näillä eväillä tenttiin lukeminen ei ime opiskelijasta ihan kaikkia mehuja ja noppien takominen nopeutuu huomattavasti. Jokaisella on tietenkin oma oppimistyylinsä - esimerkiksi muistiinpanoja voi tehdä monella tyylillä - mutta jokaisen on osattava rajata ja mitoittaa opiskelunsa oikein.

Jäikö jokin olennainen asia puuttumaan? Haluatko jakaa jonkin hyväksi havaitsemasi niksin lukemiseen?

Katsoa saa, muttei koskea

Nappasin eilen kameran mukaan, kun lähdin kävelylle. En ollut vähään aikaan käynyt vilkaisemassa Ahvenisjärvellä, ovatko sorsanpoikaset jo kuoriutuneet, ja nyt arvelin jo näkeväni niitä. Saman päätelmän oli nähtävästi tehnyt moni muukin, koska lampea (Ahvenisjärvi on niin pieni, etten osaa oikein sanoa sitä järveksi) kiertäessäni näin jos jonkinlaista viheltäjää luontoa ihailemassa. Ihailemassa - ja valitettavasti myös sotkemassa.

Ahvenisjärvi sijaitsee tietysti luonnonsuojelun kannalta epäkiitollisessa paikassa. Sen rannoille on ilmeisesti vähän turhan helppo kerääntyä notkumaan henkilöstä riippuen välillä varsin epämääräisessä kunnossa, mikä kyllä paikoitellen näkyy. Sorsanpoikaset kahlasivat rantavedessä ihmisten jättämiä roskia väistellen. Roskisten puutetta sotkusta ei voi syyttää: jos lammen rannassa viettää aikaa, roskien vieminen niille kuuluvaan paikkaan ei vaatisi kovin monta ylimääräistä askelta. Ilmeisesti kyseinen toiminto on kuitenkin luonnosta vieraantuneille kaupunkilaisille liian vaikea toteutettavaksi.

Sorsia kuvatessani viereeni pöllähti kaksi pikkutyttöä, jotka ihastelivat pieniä poikasia. Kuuntelin tyttöjen keskustelua toisella korvalla samalla, kun räpsin kuvia. Sisälläni edelleen asuva partiolainen nousi esiin, kun toinen lapsista hihkaisi yrittävänsä ottaa yhden sorsanpoikasen käteensä. Lopetin koko homman alkuunsa, ennen kuin tyttö ehti toteuttaa ideansa. Yleensä en puutu vieraiden lasten tempauksiin, ellei toiminta näytä vaaralliselta, mutta koska näillä kahdella ei ollut mukana ketään aikuista, katsoin oikeudekseni toteuttaa pienimuotoista ympäristökasvatusta. Selitin tytöille, miksi eläimiin ei kosketa ja kerroin, miten luonnosta nautitaan: katselemalla ja kuvaamalla, mutta ei koskemalla.

Oli mukava huomata, että oppi meni perille. Tytöt harmittelivat kameran puutetta ja pohtivat, pitäisikö sellaista pyytää lainaan lähellä asuvalta kaverilta. Hetken päästä he näyttivät jotakin rantavedestä löytämäänsä esinettä ja kysyivät, onko se sorsanmuna. Muna se ei ollut (vaikka tytöt ehtivät jo unelmoida sorsavauvan hoivaamisesta), joskaan en osannut sen tarkemmin sanoa, mitä muutakaan. Vaarallinenkaan esine ei varmasti ollut, joten annoin luvan ottaa sen kotiin mukaan. Tytöt kun olisivat varmaan joka tapauksessa näyttäneet sen vanhemmilleen, jotka sitten harkitsevat, ottaako se lapsilta pois. Samalla tosin muistuttelin käsien pesemisestä.

Toisaalla pysähdyin katselemaan puun juurella ruokaansa nassuttavaa oravaa. Kyseessä oli sellainen höntti kaupunkilaisyksilö, joka päästi minut kamerani kanssa ehkä puolen metrin päähän - vähän liian lähelle minun mielestäni. Hetken päästä kohdalle osui toinenkin valokuvaaja, jolla oli paljon huomiota herättävämpi kuvausvälineistö kuin minulla, eikä kurre ollut edelleenkään moksiskaan. Syy on tietenkin se, että elukat kesyyntyvät, kun ihmiset syöttävät niitä. Toisella puolen järveä juttelin hetken toista oravaa syöttävän miehen kanssa. Hänen bongaamansa orava sentään haki keksinpalasensa pikavauhtia ja painui männynoksalle pupeltamaan digestiveään, mutta yhtä kaikki se suhtautui ihmiseen aivan toisin, kuin oravan kuuluisi.

Erään rouvan jaloissa taas hyöri varmaankin parikymmentä sorsaa - ja mikäs siinä pyöriessä, kun ihmisellä oli mukanaan iso pussillinen pullanmurusia. Muistan lukeneeni, että sorsat tulevat moisesta ruokinnasta kipeäksi, eikä luonnon kannalta ole muutenkaan tervettä, että villieläimet kesytetään ruoalla. Asiasta lisää mm. Pesun artikkelissa. Ruokinnasta seuraa muutenkin näiden pullasorsista pitävien kaupunkilaistenkin mielestä ikäviä lieveilmiöitä, kuten nyt vaikka se, että paikalle levahtaa aina jossakin vaiheessa parvi lokkeja. Ne taas osaavat ruoanhimossaan olla vähintäänkin ärsyttäviä - ja tosiaan jopa aggressiivisia. Asiaa ei toisaalta auta myöskään eilen näkemäni käyttäytymismalli, jossa eräs perheenisä nauratti vieressä lonkeroa siemailevia tovereitaan paiskomalla pullanmurusia suoraan ympärillä liihottavia lokkeja kohti - ja vieressä pullapussin kanssa tömistelevä pikkupoika tietysti teki saman perässä.

Ehkä mä olen niin maalainen, etten ymmärrä kaupunkilaisten suhdetta luontoon. Mutta ihan oikeasti, luonnosta nauttimisen säännöt eivät ole kovinkaan vaikeat. Perussääntö on, että katsoa saa, muttei koskea. Toinen hieno sääntö, jonka muistan partioajoilta on, että luontoon jätetään vain kaksi asiaa: ei mitään ja kiitos.

Kissanomistajan elämää intensiivipakettina

Luna-kissa onnistui välttämään väistämättä edessä olevan leikkauksen jo kerran. Sterilointiaika varattiin eläinlääkärin ohjeen mukaisesti ensimmäisen kiiman alkaessa, mutta ovelana tyttönä se pamautti toisen kiiman juuri siihen hetkeen, kun leikkaus olisi pitänyt suorittaa. Samaa temppua piti tietysti yrittää vielä uudestaan, mutta tällä kertaa se oli sen verran etuajassa, että joutui aina-niin-mahdottoman-ikävälle eläinlääkäritädille.

Lunan leikkaus meni hyvin ja nyt parin päivän jälkeen se kuulemma viipottaa kotonaan jo entiseen malliin. Aapo-kolli sen sijaan on mulla hoidossa, jottei se pääse nuolemaan sisarensa leikkaushaavaa. Olen sen kanssa mahdollisimman paljon kotona, koska se ei ole tottunut olemaan ihan yksin. Ja menoa ja meininkiä on riittänyt täälläkin. Aapo on pistänyt tuulemaan siihen malliin, että jo muutaman hoitopäivän aikana olen ehtinyt kokea tiiviinä pakettina kissanomistajan iloisia ja vähemmän iloisia hetkiä.

Ensimmäisen illan karvapallo jaksoi olla ihan nätisti, mutta sitten vieraskoreus kaikkosi. Ensimmäisenä aamuna heräsin sänkyni päädystä kuuluvaan epämääräiseen yskintään ja sen jälkeen BLURBS-ääneen, kun kissa oksentaa matolle. Eihän se toki sitä tahallaan tee, eikä ymmärrä miksi matolle ei saa yrjötä, mutta ärsyttävä herätyshän se kissanoksennuksen siivoaminen on.

Seuraavana aamuna herätessäni sain välittömästi kokea, miten hyvin Aapolta sujuu ihmisen mielistely. Sitä hurinan ja purinan ja kiehnäämisen määrää, kun vaan sain jalkani maahan. Ensin ajattelin, että elukalla on vain nälkä, mutta sitten hoksasin kivasti jääkaapin eteen ja vähän muuallekin hilatut kakkaraidat. Jaloissa hyrrääminen jatkui vielä ruoan saamisen jälkeenkin, joten kissa tajusi varsin selvästi itsekin, että pyllyn putsaaminen lattiaan ei ollut erityisen fiksu veto.

Tänään mut sitten herätettiin vähän mukavammin, kehräyksellä ja pienillä nuolaisuilla. Saatuani silmät auki Aapo siirtyi mahani päälle siliteltäväksi. Hiukan pelkäsin, mitä se nyt on tuhonnut, mutta ilokseni makuuhuoneesta poistuminen ei aiheuttanutkaan hermoromahdusta kissan aiheuttaman sotkun takia. Kaikki oli nätisti paikallaan, ehjänä ja puhtaana. Aapo itse sen sijaan on ollut tänään kovin levoton, vaikka olen yrittänyt purkaa sen ylimääräistä energiaa leikittämällä sitä paljon. Syliin tullessaan se ei oikein tiedä, miten päin olisi ja kaikki mahdollinen kielletty on ihan pakko tehdä (ja Aapo kyllä tietää varsin hyvin, mitä se ei saa täällä tehdä). Ovipuhelimen johto on hirveän kiva tassutettava ja tiskipöydältä kolli keksi hypätä vielä liesikuvun päälle kököttämään.

Kissa on ihmeellinen eläin. Se voi tehdä vaikka mitä metkuja, mutta silti sitä ei voi olla rakastamatta, kun se hetkittäin tulee syliin kehräämään ja suorastaan vaatimaan rapsutuksia. Aapolla ja Lunalla oli eilen syntymäpäivä, ja vaikka ikää on jo vuoden verran, ne ovat vielä ihan pentuja. Aapon temppuilu on välillä hermoja raastavaa, mutta se on silti maailman ihanin kissa - jaetulla sijalla siskonsa kanssa.

Vihreää ja valkoista

Joskus tekee ihan hyvää poistua pariksi päiväksi toiselle paikkakunnalle ja kuvailla kaikessa rauhassa vieraassa metsässä. Tampereella sitä ei aina huomakaan, miten vihreää tähän aikaan vuodesta voi olla. Eikä kesä ole vielä niin pitkällä, että metsässä ja tienpielissä kasvaisi kovin värikkäitä kukkiakaan. Kesäkuun alussa on valkoista. Varsinainen luonnon morsiuskimppu, ollakseni muka nokkela ja viitatakseni loppuviikon kauniisiin ilmoihin. Kasvikuvista mulla ei ole hirveästi sanottavaa, joten yritän kerrankin luottaa siihen, että kuva todella vastaa tuhatta sanaa, ja olen ihan hiljaa.

Ja hei, loppusanoiksi: koska mä en edelleenkään pidä itseäni kummoisena kuvaajana, alasta enemmän tietävät voivat vapaasti heitellä kommenttiboksiin valistuneita vinkkejään ja niksejään. Kuulen myös ihan kaikkien kuviani katsovien mielipiteitä mielelläni, toivoen tietenkin perusteluita niin negatiiviseen kuin positiiviseen palautteeseen. :)

Maalaisjärkikortti

Kun mietitään, millaisia kesätöitä nuoret ja opiskelijat Suomessa useimmiten tekevät, tulee mieleen melko yksinkertaisia, suorittavan tason tehtäviä. Sellaisia, että niihin ei tarvita ammatillista osaamista ja koulutusta: kaupan kassalla istuminen, Mäkkärin kassalla seisominen ja hautausmaiden haravointi. Niissä hommissa pärjätäkseen ei tarvitse olla merkonomi, restonomi, hortonomi tai mikään muukaan nomi. Ne ovat töitä, joita kuka tahansa voi tehdä.

Paitsi ettei voi. Yksinkertaisen, suorittavan tason kesätyönkin saaminen edellyttää nykyään niin monenlaista korttia, passia, todistusta ja lappua, etten minä ainakaan tahdo pysyä perässä. Hygieniapassi kuuluu jo olettamuksena samaan sarjaan lukutaidon kanssa, mutta eihän se siihen lopu. Pikaruokaloita lukuun ottamatta ravintola-alaa liippaavistakaan töistä on aivan turha haaveilla ilman anniskelupassia, puutarhahommat voivat ihan hyvin edellyttää työturvallisuuskorttia, eikä siellä marketin kassallakaan ilmeisesti mitenkään pärjää ilman ikärajapassia. Lisää tulee tietysti koko ajan; Veikkaus-osaamisen perään kysellään yhä useammin, ja ymmärtääkseni Keskon työntekijät suorittavat tänä päivänä jo jonkinlaisen tietoturvatodistuksenkin.

Toki on töitä, joissa osaamistodistuksille on selkeät perustelut. Tulityökortit ja eri ajokkien kuljetustaidosta kertovat todistukset ovat taatusti tarpeeseen luotuja. Mutta pitääkö normaalin ihmisen todella esittää euron juustoja myydäkseen todistus siitä, että kyllä, tämä henkilö ymmärtää, että lattialle pudonnutta hampurilaispihviä ei piiloteta sämpylän väliin ja syötetä asiakkaalle? Tai tarvitseeko kassamyyjä todella virallisen paperin osoittaakseen, että tietää kysyä kaljaostoksilla olevalta nuorelta paperit?

Ei tässä maassa (lähtökohtaisesti) ole tyhmiä työntekijöitä. On vain tyhmästi ja ajattelemattomasti käyttäytyviä, ja sitä ilmiötä taas ei minkään lappusen olemassaolo estä. Ammatillinen koulutus on asia erikseen, mutta eikö esimerkiksi osa- ja/tai määräaikaisia kausitöitä tekevien nykyisen korttipelin voisi korvata yhdellä, helposti suoritettavalla osaamistodistuksella?

Sanotaan sitä vaikka maalaisjärkipassiksi. Sen saamikseksi tulisi suorittaa yksi testi, joka sisältää asiakaspalvelutöiden kannalta olennaisia ja yleisiä kysymyksiä. Jos sitä ei syystä tai toisesta läpäise, voi sitten käydä pakollisilla luennoilla kuuntelemassa, miten asiat toimivat. Loppu - erikoistilanteiden käsittely ja nippelitiedon jako - on perehdyttäjän vastuulla.