Katsoa saa, muttei koskea

Nappasin eilen kameran mukaan, kun lähdin kävelylle. En ollut vähään aikaan käynyt vilkaisemassa Ahvenisjärvellä, ovatko sorsanpoikaset jo kuoriutuneet, ja nyt arvelin jo näkeväni niitä. Saman päätelmän oli nähtävästi tehnyt moni muukin, koska lampea (Ahvenisjärvi on niin pieni, etten osaa oikein sanoa sitä järveksi) kiertäessäni näin jos jonkinlaista viheltäjää luontoa ihailemassa. Ihailemassa - ja valitettavasti myös sotkemassa.

Ahvenisjärvi sijaitsee tietysti luonnonsuojelun kannalta epäkiitollisessa paikassa. Sen rannoille on ilmeisesti vähän turhan helppo kerääntyä notkumaan henkilöstä riippuen välillä varsin epämääräisessä kunnossa, mikä kyllä paikoitellen näkyy. Sorsanpoikaset kahlasivat rantavedessä ihmisten jättämiä roskia väistellen. Roskisten puutetta sotkusta ei voi syyttää: jos lammen rannassa viettää aikaa, roskien vieminen niille kuuluvaan paikkaan ei vaatisi kovin monta ylimääräistä askelta. Ilmeisesti kyseinen toiminto on kuitenkin luonnosta vieraantuneille kaupunkilaisille liian vaikea toteutettavaksi.

Sorsia kuvatessani viereeni pöllähti kaksi pikkutyttöä, jotka ihastelivat pieniä poikasia. Kuuntelin tyttöjen keskustelua toisella korvalla samalla, kun räpsin kuvia. Sisälläni edelleen asuva partiolainen nousi esiin, kun toinen lapsista hihkaisi yrittävänsä ottaa yhden sorsanpoikasen käteensä. Lopetin koko homman alkuunsa, ennen kuin tyttö ehti toteuttaa ideansa. Yleensä en puutu vieraiden lasten tempauksiin, ellei toiminta näytä vaaralliselta, mutta koska näillä kahdella ei ollut mukana ketään aikuista, katsoin oikeudekseni toteuttaa pienimuotoista ympäristökasvatusta. Selitin tytöille, miksi eläimiin ei kosketa ja kerroin, miten luonnosta nautitaan: katselemalla ja kuvaamalla, mutta ei koskemalla.

Oli mukava huomata, että oppi meni perille. Tytöt harmittelivat kameran puutetta ja pohtivat, pitäisikö sellaista pyytää lainaan lähellä asuvalta kaverilta. Hetken päästä he näyttivät jotakin rantavedestä löytämäänsä esinettä ja kysyivät, onko se sorsanmuna. Muna se ei ollut (vaikka tytöt ehtivät jo unelmoida sorsavauvan hoivaamisesta), joskaan en osannut sen tarkemmin sanoa, mitä muutakaan. Vaarallinenkaan esine ei varmasti ollut, joten annoin luvan ottaa sen kotiin mukaan. Tytöt kun olisivat varmaan joka tapauksessa näyttäneet sen vanhemmilleen, jotka sitten harkitsevat, ottaako se lapsilta pois. Samalla tosin muistuttelin käsien pesemisestä.

Toisaalla pysähdyin katselemaan puun juurella ruokaansa nassuttavaa oravaa. Kyseessä oli sellainen höntti kaupunkilaisyksilö, joka päästi minut kamerani kanssa ehkä puolen metrin päähän - vähän liian lähelle minun mielestäni. Hetken päästä kohdalle osui toinenkin valokuvaaja, jolla oli paljon huomiota herättävämpi kuvausvälineistö kuin minulla, eikä kurre ollut edelleenkään moksiskaan. Syy on tietenkin se, että elukat kesyyntyvät, kun ihmiset syöttävät niitä. Toisella puolen järveä juttelin hetken toista oravaa syöttävän miehen kanssa. Hänen bongaamansa orava sentään haki keksinpalasensa pikavauhtia ja painui männynoksalle pupeltamaan digestiveään, mutta yhtä kaikki se suhtautui ihmiseen aivan toisin, kuin oravan kuuluisi.

Erään rouvan jaloissa taas hyöri varmaankin parikymmentä sorsaa - ja mikäs siinä pyöriessä, kun ihmisellä oli mukanaan iso pussillinen pullanmurusia. Muistan lukeneeni, että sorsat tulevat moisesta ruokinnasta kipeäksi, eikä luonnon kannalta ole muutenkaan tervettä, että villieläimet kesytetään ruoalla. Asiasta lisää mm. Pesun artikkelissa. Ruokinnasta seuraa muutenkin näiden pullasorsista pitävien kaupunkilaistenkin mielestä ikäviä lieveilmiöitä, kuten nyt vaikka se, että paikalle levahtaa aina jossakin vaiheessa parvi lokkeja. Ne taas osaavat ruoanhimossaan olla vähintäänkin ärsyttäviä - ja tosiaan jopa aggressiivisia. Asiaa ei toisaalta auta myöskään eilen näkemäni käyttäytymismalli, jossa eräs perheenisä nauratti vieressä lonkeroa siemailevia tovereitaan paiskomalla pullanmurusia suoraan ympärillä liihottavia lokkeja kohti - ja vieressä pullapussin kanssa tömistelevä pikkupoika tietysti teki saman perässä.

Ehkä mä olen niin maalainen, etten ymmärrä kaupunkilaisten suhdetta luontoon. Mutta ihan oikeasti, luonnosta nauttimisen säännöt eivät ole kovinkaan vaikeat. Perussääntö on, että katsoa saa, muttei koskea. Toinen hieno sääntö, jonka muistan partioajoilta on, että luontoon jätetään vain kaksi asiaa: ei mitään ja kiitos.