sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Kun kaikki pitäisi osata valmiiksi

Vaikka aion jossain kohtaa taas vaihtaa lenkkipolun kuntosaliin, on tuolla takaraivossa pyörinyt jo jokusen hetken sellanen ajatus, että epäsosiaalisesta luonteestani huolimatta voisin repäistä ja aloittaa syksyllä jonkun uuden liikuntaharrastuksen. Sellaisen, jossa liittyisin johonkin seuraan tai joukkueeseen, jolla olisi muutaman kerran viikossa säännölliset, ohjatut treenit. Olen käynyt läpi kaiken maailman urheiluseuraluetteloita ja etsinyt  sopivaa lajia. Kouluaikoina kehittynyt syvä inhoni jalkapalloa, sählyä ja jääkiekkoa kohtaan on edelleen voimissaan, mutta harkitsen vähemmän traumatisoineita lajeja, kuten lentopalloa ja pesäpalloa. 180-senttisenä hujoppina sopisin varmaan myös koripallojoukkueeseen.

Olipa se laji melkein mikä tahansa, tulee heti kuitenkin seinä vastaan: aikuisille ei juuri alkeiskursseja tarjota. En mä voi mennä kaupunginosani urheiluseuran avoimiin lentopallotreeneihin, kun tekniikka ja lajin säännöt on aivan hukassa. Jonkun pitäisi opettaa alusta alkaen, miten sitä palloa kannattaa käsitellä. Ilmeisesti olettamus on kuitenkin se, että peruskoulun liikunnan läpi rämpinyt täysi-ikäinen muistaa kaiken siellä oppimansa. Olettaen, että jotain on ylipäätään opittu. Aikuisen ihmisen kynnys aloittaa liikuntaharrastus on joissakin tapauksissa todella korkea - ja mun peruskouluni päättyi sentään vasta viisi vuotta sitten, enkä joidenkin mielestä edes ole vielä aikuinen. Vaikeuskerrointa lisää vielä sekin, että menisin ainakin aluksi mielelläni vain naisille suunnattuihin treeneihin.

En ymmärrä, miksi seurat olettavat, että jokainen toimintaan mukaan tuleva on todella liikunnallinen ja harrastanut aloittamaansa lajia jo aikaisemmin. Monella sivustolla nollatason aikuispelaajia tunnutaan suorastaan työntävän pois ilmaisuilla, joissa rivien välistä voi lukea, että kun tulet treeneihin, oletamme, että osaat pelata. Huipputasoa tuskin vaaditaan, mutta perusasiat pitäisi olla hallussa; ne ovat ilmeisesti itsestäänselvyys. Tämä tuntuu pätevän erityisesti joukkuelajien kohdalla: itsepuolustuslajeissa, tanssissa ja muissa vastaavissa kai saisi henkilökohtaista ohjaustakin. Palloilulajeja tuntevalle personal trainerille olisi tässä hyvän bisneksen mahdollisuus: en taatusti ole ainoa, joka kaipaisi ohjausta ihan kädestä pitäen siihen, miten pallo pysyy eri lajeissa edes jotenkin hallussa. En jaksa uskoa, että moista palvelua on kaiken kuntosali- ja fitnesshuuman keskellä ajateltukaan.

Ruikutuksestani huolimatta mä aion edelleen jatkaa sopivan urheiluseuran metsästämistä. Aikaahan piisaa, koska alkeiskurssit, sikäli kun niitä on, alkavat kuitenkin vasta joskus syyskuussa. Tosin olen huolissani siitä, saanko kaupungin lajiseuralistoilta ja muilta vastaavilta oikeasti kattavan kuvan. Esimerkiksi Clairen harrastama roller derby loistaa lajiluetteloissa poissaolollaan. "Sen oikean" lajin kohdalle osumista odotellessani vedän kuitenkin lenkkarit jalkaan ja lähden kävelylle.

torstai 23. toukokuuta 2013

Ressi

Tenttejä, esseitä, seminaareja, suuntautumishaku ja kesäopintotuki. Siinä muutama syy siihen, miksi mä saatan ruveta kohta hyppimään pitkin seiniä. Kesätyöttömyys on mulle sikäli ihan ok, että opintopisteiden kerryttäminen tekee tutkinnolle ja valmistumissuunnitelmille parempaa kuin hyvää, mutta kyllähän se opintotuki tarkoittaa vähemmän rahaa kukkarossa kuin edes osa-aikainen kaupan kassalla istuminen. Kesäkuun alkupuolelle asti on parin tentin kanssa itse asiassa vielä kiirekin. Tälläkin hetkellä mun pitäisi tankata päähäni sitä, miten organisaatioiden toimintaa ja muutosta voidaan ymmärtää Jungin arkkityyppiteorian valossa, eikä kirjoittaa tätä postausta.

Tein pari viikkoa sitten pitkäaikaista stressiä mittaavan stressitestin. Siis ihan sellaisen oikean, psykologienkin käyttämän testin, eikä mitään Cosmopolitanin humpuukirastitusta. Testissä on pisteytetty kuormittavuutensa mukaan erilaisia myönteisiä ja kielteisiä, mutta kuitenkin stressiä aiheuttavia tapahtumia ja tilanteita, joista rastitetaan ne, jotka itselle on tapahtunut viimeisten 24 kuukauden aikana. Puolison kuolema tuottaa 100 stressipistettä ja loman pitämisestäkin niitä kertyy 11. Haitallisen stressin raja on 300 pistettä. Minun pisteeni? 506. Siis sillä ehdolla, että monta kertaa tapahtuneetkin asiat kerryttävät pistemääränsä vain kerran.

Mä olen kävelevä stressipesäke, kontrollifriikki ja erittäin taitava keksimään stressaamisen aiheita, jos joskus sattuu sellainen hetki, että ne ovat jotenkin muka vähissä. Stressi ja paineet ovat kaksiteräinen miekka: toisaalta ne saavat mut työskentelemään tehokkaasti ja olo tuntuu varsin tyhjältä, jos ne eivät ole läsnä. Toisaalta kaikki tietävät, että jatkuva stressaaminen ei ole erityisen terveellistä. Olen alkanut epäillä, että syy siihen, että mulla on vatsan kohdalla kaikkea muuta kuin pyykkilauta, ei olekaan yksin ruokailu- ja liikuntatottumuksissa, vaan stressihormonin määrässä.

Päätin alkuvuodesta, että teen liikunnasta itselleni pysyvän elämäntavan. Salilla käyminen ei ole taas hetkeen inspiroinut pätkän vertaa, mutta liikuntaa en kyllä ole unohtanut. Vähintäänkin käyn muutaman kerran viikossa lenkillä tai vesijuoksemassa. Tosin juoksemisesta innostuminen aiheutti taannoin sen, että tein aloittelijan virheen: liian pitkään, liian usein ja liian kovaa. Tuloksena penikkatauti ja täyslepo juoksemisesta - ja sekös sitten vasta stressiä ja ahdistusta kasaakin, kun urheilukaan ei suju kuten haluaisin. Ainakin tavoite on saavutettu: olen tullut riippuvaiseksi liikunnasta. Nyt sen puute alkaa jo aiheuttaa stressiä.

Tää jatkuva stressaaminen alkaa muodostua jonkinlaiseksi noidankehäksi. Tässä sitä on perfektionistisen luonteensa kanssa murehtinut monta vuotta sitä, kun naama näyttää seinästä revityltä ja kroppa on kaikkea muuta kuin mallin mitoissa. Nyt tällekin esteettiselle rajoittuneisuudelle on vihdoin selitys: stressi itse. Yle kun tiesi tänään kertoa, että stressi rumentaa naista. Seuraavaksi sitä voikin alkaa stressata siitä, miten ihmeessä tästä stressistä pääsisi eroon.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Pikavippikissa

Tuttavan kanssa oli tosiaan sovittu kissan lainaamisesta hetkeksi, ennen kuin otamme puolison kanssa oman lemmikin. Eilen se koe-eläin sitten saapui, loukkaantuneita maukaisuja kuljetuskopasta päästellen, kun häntä oli niin Mahdottoman Huonosti kohdeltu. Autolla matkustaminen on ilmeisesti aivan hirveää (ja saattoi myös olla, että kissa kuvitteli olevansa menossa eläinlääkäriin). Meillä se sitten kipitti ensimmäisenä puolisoni työpöydän alle piiloon ja uskaltautui sieltä pois vasta tuntien päästä. Loppupäivästä se jo vähän tutki asuntoa ja ruokakin alkoi maistua.


Neidin nimi on Pipsa ja rodun nimi abessinialainen. Rotua kuvaillaan Wikipediassa ihmisrakkaaksi ja huomionkipeäksi, ja sitä Pipsa kyllä todella on, kun pääsee alku-ujoudestaan. Jouduimme sulkemaan makuuhuoneen oven yöllä, kun sille tuli jostakin syystä suuri tarve kävellä naaman päältä. Raukka jäi yksin oven taakse maukumaan ja ilmeisesti jatkoi useampia tunteja, koska heräsimme kahden, kolmen aikaan siihen, että kissa yrittää edelleen tulla ovesta läpi. Päästimme sen hetkeksi sänkyyn kiehnäämään: minä sain osakseni jopa pienen näykkäisyn nenään. Se on kuulemma suuri rakkauden osoitus Pipsalta. Hellyydestä huolimatta se joutui loppuyöksi olohuoneeseen, jossa se oli sitten ilmeisesti todennut, että rapsutuksia ei tänä yönä enää tipu, ja käynyt itsekin nukkumaan.


Pipsalla on kotonaan mahdollisuus päästä ulos jahtaamaan hiiriä ja lintuja, mutta meillä se ei päässyt parveketta pidemmälle ulkoilemaan, mikä ilmeisesti ottaa vähän koville. Ulkokissasta ei saa yhtäkkiä sisäkissaa ja niinpä kissalaina lyheni varsinaiseksi pikavipiksi, kun neiti pääsi jo tänään iltapäivällä takaisin kotiin. Koti-ikävä tuntui kerrostalossa vähän vaivaavan ja puolisoni murehti sen puolesta, kun se tuijotti ulko-ovea kaihoisasti. Enkä minäkään sitä halunnut syyttä suotta kiusata, vaikka se mukava ja seurallinen kissa onkin. Poikaystävä haluaa joka tapauksessa pennun tai ainakin hyvin nuoren kissan sitten, kun meille joskus sellainen hankitaan, joten se on sitten helpompi totuttaa sisätiloissa oleiluun kuin paljon ulkoillut aikuinen kissa.

Kumman tyhjä olo siitä tuli, kun kotona ei olekaan kattia pyörimässä jaloissa. Siitäkin huolimatta, että Pipsa ehti viettää meillä vain vuorokauden. Kyllä me taidetaan kissaihmisiä olla.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Basillikammo

En tiedä, kuvittelenko vain, mutta luulen viime aikoina nähneeni aiempaa enemmän uutisia siitä, mihin kaikkeen kertyy helposti basilleja. Yhtäkkiä nostetaan otsikoihin kaiken maailman tutkimuksia sitä, kuinka suunnilleen kaikessa, mihin kosket, on hirveät läjät mikrobeja: siis puhelinten kosketusnäytöissä, kaukosäätimissä, käsilaukkujen kahvoissa, koruissa. Miten me on selvitty tälle vuosituhannelle asti, kun ympäristössä vaanii tällaisia määriä pöpöjä?

Kun keltainen lehdistö keksii luoda tällaisen aivan turhan kauhukuvan, sillä on tietenkin todella helppo rahastaa. Kaikkihan nyt tietää tämän saippua-annostelijan, johon ei tarvitse koskea, eikä näin ollen ottaa kaikkia saippuapurkin pinnalla olevia tappajamikrobeja käsiinsä. Tosin mulla ei ainakaan ole tapana lääppiä sitä saippuapurkin pintaa enää käsien pesemisen jälkeen, joten laitteen olennainen hyöty taitaa olla juuri niissä voitoissa, joita se tuottaa myyjälleen, kun asiakkaat eivät tajua ajatella asiaa loppuun asti.

Siitä vasta kivat otsikot saataisiin, kun joku joskus keksii laskea, montako bakteeria ihmisellä on keskimäärin elimistössään. Samalla tavallahan nytkin kauhistellaan, kuinka käsirasvapurkissa voi olla enemmän mikrobeja kuin wc-istuimen reunalla. Ihan sama, mistä ne tulee ja kuinka vaarallisia tai vaarattomia ne on - tärkeintähän tässä on se, että niitä on paljon! Onhan se varsinkin kaikille lapsestaan vähänkään välittäville äideille välttämätöntä tietää, missä niitä vaaranpaikkoja on, että jälkikasvulleen voi tarvittaessa (kaikkialla) pukea kumikäsineet ja hengityssuojan basillitulvaa torjumaan. Mikä ihmeen vastustuskyky?

Eihän se toisaalta ole median ja liikemiehen vika, että ihmiset ovat tyhmiä. Vika ei ole lehdistön skandaaliotsikoinnin, jos aikuinen ihminen yhtäkkiä "herää" siihen, että joka puolella on paljon pieniä eliöitä, joita ei paljaalla silmällä näe. Mutta toki, hävitetään vaan kaikki mahdolliset kotien bakteeripesäkkeet elektroniikasta huonekaluihin, jääkaappiin ja sen sisältöön, lemmikkieläimiin, huonekasveihin ja niihin tappavan vaarallisiin, vanhanaikaisiin saippua-annostelijoihin. On se kumma, että ihmiskunta on ylipäätään vielä olemassa, kun nestesaippuakin keksittiin vasta 60-luvulla ja jossakin päin koko perhe käyttää vielä yhtä ja samaa palasaippuaa.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Ärsyttävät tv-ohjelmat, joita kuitenkin katson

Joskus sitä vaan havahtuu siihen, että telkkarissa pyörii jotain tajuttoman ärsyttävää kuraa, jota on jo seurannut useamman jakson kiinnostuneena. Siis ei välttämättä sellaisia sarjoja, joiden jokainen osa on pakko nähdä, mutta joiden kohdalla telkkari helposti aukeaa, jos ei satu olemaan muuta tekemistä tai katsottavaa. Mä olen jumittanut viime aikoina näiden äärellä:

Tatuointistudio HelsINK
Tajuan varsin hyvin, miksi puolisoni poistuu olohuoneesta, kun tämä ohjelma alkaa. En mäkään niitä jorinoita jaksais kuunnella, ellei mua sattuisi jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä kiinnostamaan, millaisia tatuointeja ihmiset ottaa ja miksi. Lisäksi muhun on näköjään helppo tehdä vaikutus hyvällä asiakaspalvelulla, joka tuntuu sarjan päähenkilöillä olevan hallussa. Omaa työtä arvioidaan koko ajan kriittisesti ja aina varmistetaan, että asiakas on tyytyväinen. Niinhän sen pitääkin mennä. Musta on kiva katsoa, kun ihminen tekee ja ennen kaikkea haluaa tehdä työnsä hyvin. Mutta onhan ne naurunrätkätykset ja huonot vitsit sinällään rasittavaa kuunneltavaa. Harvemmin mua HelsINKiä katsoessani suuremmin hymyilyttää.

Hulluna häämekkoihin
Joo, kyllä mäkin haluan hienon mekon, jos joskus menen naimisiin. Tässä ohjelmassa näkee mekkoja ihan tavallisten naisten yllä, eikä pelkästään nollakokoisten valokuvamallien, eli parhaassa tapauksessa saa vinkkejä, minkä mallinen puku omalle kropalle ehkä saattaisi sopia. Esillä olevista puvuista voi poimia elementtejä omaan unelmamekkoonsa: ei liikaa kimallusta, ei missään nimessä pitkiä hihoja, ei kermakakkumekkoa...no okei, ehkä mulla on tällä hetkellä enemmän mielessä inhokkimekko.
Toisaalta mä en ikimaailmassa laittais yhteen mekkoon tuhansia euroja. Enkä jaksa uskoa, että mekkojen sovittaminen aiheuttaisi mussa hillittömiä itkukohtauksia. En myöskään menisi paniikkiin siitä, että näkisin morsiuspukuni saumoja ratkottavan, koska sitä pitää kaventaa. Tai siitä, että etukäteen netissä ihailemani puku ei olekaan enää myynnissä.

Nigellan uudet herkut
En lainkaan epäile, etteikö Nigella Lawson osaa laittaa ihan hyvää ruokaa. Kokkausvinkkien takia mä sitä showta katsonkin, koska muuten se nainen on täysin sietämätön. Olkoonkin näyteltyä, mutta ne niin sanotut pöytäkeskustelut rouvan keitoksia maistelevien ystävien ja tuttavien kanssa eivät sisällä mitään muuta kuin sitä, että Lawson kehuu itsensä ja kokkaustaitonsa maasta taivaaseen. Sen jälkeen ei sitten olekaan taas vähään aikaan nälkä.

Kas kummaa, että nää on kaikki jonkin sortin tosi-tv:tä. Draamasarjoja ja komedioita en jaksa katsoa ollenkaan, jos ne ärsyttävät. Tai no joskus harvoin on pakko seurata vierestä, kun kaverit katsoo Salkkareita. Silloin saatan kompensoida puolen tunnin kärsimystäni huomauttelemalla huonosta näyttelemisestä ja kököistä juonenkäänteistä. Mieluummin katsotaan vaikka Neljän tähden talkoita, jos minä saan päättää.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Äitienpäiväkuvia

Kävin äitienpäivän kunniaksi pitkästä aikaa kotona niin, että jäin ihan yöksikin. Harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta tämä postaus ei ole ylistyspuhe äidilleni (joka muuten kyllä on maailman paras äiti), eikä sisällä kuvia hänestä, isoäideistäni, saati minusta tai miespuolisista perheenjäsenistäni, jotka emme (yllättäen) ole äitejä. Tulin vain pitkästä aikaa ottaneeksi kameran mukaan kotona käydessäni ja äitien juhlimisen lomassa ehdin ottaa muutaman kuvankin, joita sitten lähetin äidille myöhästyneinä "äitienpäiväkortteina" sähköpostilla.


Varastin isäni "aamulenkin" äitienpäiväaamuna ja ensimmäisenä heränneenä kipitin hakemaan Aamulehden ja painuin sen jälkeen lähimetsään kameran kanssa. Äiti sai ensimmäistä kertaa moneen vuoteen äitienpäiväaamuna valkovuokkokimpun aamiaispöytään.

 

Sinivuokkoja on tänä keväänä ollut mun mielestä enemmän kuin vuosiin. Ainakin täällä Tampereella meidän lenkkipolkujen vierustat on monin paikoin ihan sinisenä. Ja kivahan se vaan on; mä ainakin kyllä tykkään sinivuokoista.


Kerrankin satuin olemaan uuden objektiivin kanssa sen verran hiljaa ja sen verran lähellä lintuja, että pääsin kuvailemaan niitä. Mun lintutuntemukseni on äärettömän huono, vaikka itse asiassa alakouluiässä tykkäsinkin katsella lintukirjoja (tosin silloin olin kiinnostunut ensisijaisesti petolinnuista), mutta veikkaisin, että kuvassa on peipponaaras.

Meillä alkaa tämän viikon lopulla todennäköisesti pienimuotoinen eläin-/ihmiskoeasetelma, kun tuttavan kissa tulee meille toistaiseksi määrittelemättömän pituiseksi ajaksi "koejaksolle". Puolison kanssa on puhuttu, että hankittaisiin jossakin vaiheessa kaksi kissaa, mutta mulla ei ole koskaan ollut akvaariokaloja karvaisempia lemmikkieläimiä, joten ajateltiin, että voisi olla ihan hyväksi testata kissatalouden elämää ennen oman elukan ottamista. Samalla nähdään myös, saanko mä atoopikkona heti välittömästi jotain allergiaoireita. Aikomus on toki käydä myös ihan allergiatesteissä vielä ennen omien kissojen hankintaa. Ja jos nyt jollain nousi suuri huoli meille tulevan koekisun puolesta, niin lepo vaan: jos se vaikuttaa meillä kovin stressaantuneelta ja ahdistuneelta, me ei toki sitä enempää kiusata, vaan palautetaan se pian omaan kotiinsa. Kissan omistaja tosin tuntui olevan enemmän huolissaan minun ja puoliskoni kuin kissan pärjäämisestä.

Kirjoittelen varmaan tästä käyttäytymistieteellisestä koeasetelmasta jotakin blogiinkin, mutta vaikka kissaihminen olenkin, tästä ei ole tarkoitus tehdä alustaa jokaisen raapaisun, leikkituokion, hiekkalaatikkokäynnin ja ruokailun kuvamaratonraportoinnille. Jokunen kuva saattaa kyllä ilmestyä, mikäli saan omistajalta luvan kuvien julkaisuun ja kissaneiti tulee kameran kanssa edes jollakin tavalla toimeen. Sen verran kaunis yksilö on nimittäin kyseessä, että olisi hauska saada siitä kuvia muidenkin ihailtavaksi.

Bloggaajan velvollisuudet kommenttiboksissa

Seuraamissani blogeissa on taas vaihteeksi ruodittu sitä, onko se bloggaaja nyt paska ihminen vai ei, kun se vastaa kommentteihin tietyllä tavalla, ei vastaa ollenkaan, bloggaa liian usein tai liian harvoin, bloggaa vääränlaista sisältöä ja ylipäätään on olemassa. Bloggaajien haukkuminen on aihe, josta ei tunnuta koskaan pääsevän minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen, koska käytöstavat ja sananvapaus ovat ilmeisesti joidenkin mielestä saman jatkumon kaksi ääripäätä. Toinen asia, josta ei näy syntyvän sopua on se, miten bloggaajan tulee käyttäytyä lukijoitaan kohtaan.

Mulle koko kysymys kuulostaa jo väärältä. Bloggaaminen on harrastus ja vaikka Suomessa jo onkin jonkun verran ihmisiä, jotka saavat blogin pitämisestä rahaa tai ilmaista tavaraa, harva sillä itsensä elättää. Uskallan väittää, että joka ainoa suomalainen muoti- ja lifestyleblogi, joka tänään sisältää kirjoittajalleen jonkinlaisia tuloja tuovia mainoksia ja yhteistyöprojekteja, on aloitettu vapaaehtoisesti ja vieläpä ilman ajatustakaan siitä, että harrastuksella voisi joskus tienatakin. Ja kun nyt siis puhutaan harrastuksesta, eikä työstä ja pääasiallisesta tulonlähteestä: minkä ihmeen takia bloggaajia on alettu pitää asiakaspalvelijoina?

Olen nähnyt bloggaajille urputettavan siitä, että kaikkiin kommentteihin ei vastata. Mun blogiini ei tule kymmeniä kommentteja päivässä, mutta ilman kokemustakin pystyn keksimään useita syitä sille, että satojen lukijoiden seuraamat bloggarit eivät vastaa joka ainoaan "oot kaunis <333" tai "vittu oot ruma läski"  -kommenttiin. Kommenttiboksin selaaminen on helpompaa, kun joka ainoan kommentin alla ei ole vastaanottajan kuittausta "kiitti", "ok" tai "selvä" - jos 150 lukijoiden kommenttia vaativat kaikki vastauksia, selattavana on äkkiä 300 viestiä. Toisaalta bloggareilla mitä luultavimmin on myös muuta elämää: pelkästään postausten tekeminen vie paljon aikaa perheeltä, opiskelulta, muilta harrastuksilta jne. Eikö silloin ole ihan ymmärrettävää, että aikaa käytetään mieluummin vaikka uuden postauksen kirjoittamiseen tai ihan johonkin blogiin liittymättömään, kuten kavereiden näkemiseen? Syitä on muitakin: ymmärrän esimerkiksi oikein hyvin, että kysymyksiin, joihin löytyy vastaus joko postauksen aiemmista kommenteista tai postauksesta itsestään, ei haluta vastata.

Kommentteihin vastaamisvelvollisuutta perustellaan usein sillä, että lukijat "tekevät blogin" ja ilman lukijoita bloggaaja "ei olisi yhtään mitään", joten on tärkeää, että lukijasta tuntuu, että juuri hänen kommenttinsa on bloggaajalle arvokas. Jos joku oikeasti tuntee itsensä ja kommenttinsa arvottomaksi ja kärsii suuresti siitä, että hänen kommentteihinsa ei vastata, vika on minusta jossain ihan muualla kuin bloggaajassa. Toisaalta, jos blogien pitäjät nyt alkaisivatkin vastata jokaiseen kommenttiin jotakin edes väkisin, tuntisiko kommentoija itsensä erityisen arvostetuksi, kun siellä oman, vaivalla kirjoitetun, uniikin viestin alla lukee sama "ok" kuin kaikkien muidenkin kommenttien alla? Jos bloggaaja arvostaa lukijoitaan ja kommentoijiaan, sen näkee kyllä paljon muustakin kuin siitä, kuinka moneen kommenttiin hän vastaa.

Mä näen kommentoinnin ennen kaikkea keskusteluna. Jos mun blogiini tulisi joka postaukseen kymmeniä kommentteja, jotka eivät sinällään vie keskustelua eteenpäin, mutta sisältävät kehun, kuten vaikka "hyvin kirjoitettu", mä todennäköisesti kiittäisin näitä kaikkia yhdessä yhteisessä kommentissa, mutten jokaista erikseen. "Oot tyhmä ja ruma" -tyyppiset mölinät jättäisin täysin omaan arvoonsa. Rakentavasti annettuun kritiikkiin, kysymyksiin ja muihin mielipiteisiin sen sijaan vastaisin mielelläni mahdollisuuksien mukaan laajemminkin, koska ne todella edistävät sitä keskustelua, jota varten kommenttiboksi on olemassa. En näe mitenkään epäkohteliaana sitä, että muissa blogeissa tehdään vastaavasti; kysehän on käytännöllisyydestä ja myös inhimillisyydestä sikäli, että aina ei ehdi eikä jaksa. Jos tämä ei miellytä, pätee se niin vanha, mutta niin tosi sääntö: blogien lukeminen on aivan yhtä vapaaehtoista kuin niiden kirjoittaminenkin.

En siis sano, etteivätkö lukijat olisi tärkeä osa menestyvää blogia, mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin kumpi tuleekaan ensin: lukijoita kiinnostavalla tavalla kirjoittava bloggaaja vai bloggaajan menestymisen takaavat lukijat? Harva blogi kerää suuria lukijamääriä parissa viikossa, joten menestymisen taustalla on oltava taito tehdä sellaisia postauksia, joita ihmiset haluavat lukea, ja sellaisten postausten tekeminen pienemmällekin lukijakunnalle puolestaan vaatii rakkautta bloggaamiseen. Siinä yhtälössä lukijamäärän kasvaminen on merkki siitä, että bloggaaja kehittyy harrastuksessaan paremmaksi, ei siitä, että harrastuksesta tulisi yhtäkkiä velvoittavampi kuin ennen.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Huonosti käyttäytyvät sushin syöjät

Näin viime yönä unta kissanpennusta, joka istui edessäni olevan sushilautasen reunalla. Herätessäni mulla oli sitten tietenkin sushi mielessä (kissanpennut on aina) ja päätettiin puolison kanssa lähteä Marusekiin kokeilemaan sushi-buffetia. Sunnuntaisin Marusekissa on siis vain noutopöytä, josta saa misokeittoa ja sushia; listalta ei tilata mitään ruokia. Paikka itse on joka kerralla yhtä viihtyisä ja ruoka hyvää, mutta tänään pisti kyllä pahasti silmään ihmisten käyttäytyminen, tai pikemminkin käytöstapojen puute.

Ensinnäkin kun kyseessä on päivä, jolloin ravintolasta ei saa mitään tyypillisesti lapsille kelpaavaa ruokaa (en tosin tiedä, saako Marusekista nakit ja muusi -tyyppisiä perusannoksia ollenkaan), vaan siellä tarjotaan jotakin, jota kaikki aikuisetkaan eivät voi sietää, onko ravintolaan pakko tulla juuri silloin pienten lasten kanssa? Ihan pakko? Jos tietää lastensa pitävän merilevän mausta, avokadosta, äyriäisistä ja wasabista niin okei, mutta hiukka epäilen, suostuuko keskiverto 4-vuotias niitä kuitenkaan syömään, hyvä jos maistamaan.

Ongelma ei nyt ole kuitenkaan siinä, että "erikoista" ruokaa tarjoavaan ravintolaan tullaan lasten kanssa. Päinvastoin, mä pidän oikein hyvänä, että lapsia opetetaan syömään erilaisia ruokia. Sen tilaisuuden voisi kuitenkin valikoida paremmin, ihan muita asiakkaita (ja henkilökuntaakin) ajatellen. Jos seisot sen muksusi kanssa 5 minuuttia siinä pienen noutopöydän edessä ja käyt läpi kaikki 20 sushilaatua, että "haluisit sä tollasen, söisit sä tota" ja kaiken lisäksi se kakara lääppii niitä ruokia sormillaan kysyessään että "äiti mitä toi on" niin totta helvetissä siinä lapsirakkaammankin kanssaruokailijan verenpaine nousee. Jos ei ole varma, millaisesta ruoasta se nappula tykkää, uuteen ruokakulttuuriin kannattaisi ehkä alkaa tutustua päivänä, jolloin tarjonnasta voi rauhassa keskustella henkilökunnan kanssa ja tilata tarvittaessa listalta jotakin muutakin kuin sushia. Vaihtoehtoisesti voi sitten latoa omalle lautaselleen useita laatuja ja miettiä siellä pöydässä, mitä lapsi suostuu mahdollisesti laittamaan suuhunsa.

Vertailukohdaksi: et sä kai pizzabuffetissakaan anna sen naperon mämmäköidä jokaista pizzaa ja selitä sille kaikkien vaihtoehtojen täytteitä erikseen, kun takana on pitkä jono?

Toisekseen, jono on jono ja kapeaan käytävään on erittäin vaikeaa muodostaa kahta jonoa. Aikuinen ihminen jaksaa kyllä seistä siinä jonossa pari ylimääräistä minuuttia, vaikka tarkoituksena olisikin tällä kierroksella ottaa vasta sitä alkuruoaksi tarkoitettua misokeittoa, kun edellä olevat siirtyvät suoraan sushin kimppuun. Ja varsinkin kun sitä tilaa ei siinä ole liiaksi, on erittäin typerää lähteä keskeltä jonoa maailmanomistajan elkein peräti neljän edellä olevan eteen, että "mepäs nyt otetaan tästä tätä keittoa ettei meidän tarvi jonottaa kun me ei oteta vielä sushia". Eikös se ollutkaan buffetin idea, että jokainen ottaa ruokaa oman mieltymyksensä mukaan ja samassa jonossa voi olla samaan aikaan pääruoan ja alkuruoan hakijoita?

Vertailukohdaksi: et sä varmaan äitienpäiväbuffetissakaan lähde ohittelemaan toisia sillä verukkeella että "mä meenkin tästä teidän edelle kun en tykkää noista seuraavissa astioissa olevista ruoista"? Oletettavasti (toivottavasti) jonotat kiltisti ja otat haluamaasi ruokaa, kun olet sen kohdalla.

Ja entäs sitten toisten ihmisten huomioonottaminen sen oman annoksen kasaamisessa. Sushibuffetiin tuodaan jatkuvasti erilaisia susheja, samaa laatua ei ehkä tule heti perään. Luulisi nyt kenen tahansa aikuisen tajuavan, että jos tiettyä laatua on siinä tarjoiluvadilla vaikka 20 kappaletta ja ruokailijoita on vähintään yhtä monta, idea on se, että yksi ei syö niitä kaikkia. Ei valmiissa sushiannoksessakaan yleensä ole kuin korkeintaan kaksi tai kolme kappaletta samaa laatua. Mikä siinä siis on vaikeaa, että varsinkin, jos takana on jonoa, sä et lado lautasellesi kymmentä kappaletta samanlaista lohinigiriä niin, että seuraavana tuleville jää jaettavaksi kolme kappaletta? Joo, ne on hyviä, mutta kun niistä saattaa tykätä muutkin kuin juuri sinä. Itselleen voi koota hyvän annoksen, vaikka ottaisi siinä samalla toisetkin huomioon. (Sivuhuomautuksena muuten, että näin tehneillä urpoilla ei ollut mukanaan lapsia, eli tuo hamstraaminen ei selittynyt sillä että vanhemmat olisivat hakeneet ruokaa mukuloilleen.)

Vertailukohdaksi: palataan sinne pizzabuffetiin. Takanasi on jonoa ja noutopöytään tuodaan juuri uunituore tonnikalapizza, joka on suurta herkkuasi. Nappaatko siitä huolimatta lautasellesi koko lätyskän? Siitä huolimattakaan, että sinulla olisi maksavana asiakkaana oikeus ottaa ruokaa juuri niin paljon kuin haluat? Niinpä.

Mun kokemukseni mukaan niin sanotusti tavallisissa buffeteissa huoltoasemilla, Raxeissa ja ehkä jopa laivoilla osataan yleensä olla ruokaa hakiessa ihmisiksi. Kukaan ei etuile, rohmua kaikkia lihapullia tai anna lapsensa tunkea kättään salaattiastiaan. Minkä ihmeen takia vähän eksoottisempi buffet-asetelma saa ihmiset yhtäkkiä unohtamaan ihan tavalliset käytöstavat?

perjantai 3. toukokuuta 2013

Google Reader poistuu - eli olikos nyt syytä paniikkiin?

Google karsii liian vähäistä suosiota saaneita palvelujaan ja heinäkuun alussa loppuu palvelu nimeltä Google Reader. Minä en ole tietotekniikan tai minkään muunkaan tekniikan ihmelapsi, enkä ennen tätä uutista ollut edes kuullut moisesta palvelusta. Eikä ollut aika moni muukaan suomalainen blogin pitäjä, päätellen siitä että yhdessä sun toisessa blogissa on jo mietitty lukijapalkin kohtaloa ja ihmetelty, että mistäs niitä blogeja nyt seurataan kun koko Blogger mullistuu. Oikeasti mitään kovin dramaattista ei näillä näkymin ole tulossa. 

Seuraava selotus perustuu täysin siihen käsitykseen, jonka olen saanut, kun puolisoni on selvittänyt minulle asioiden oikeaa laitaa. Jos olen täysin väärässä ja puhun läpiä päähäni, puheitani saa ja pitää korjata. :)

Ensinnäkin: Google Reader (suomeksi Google-syötteenlukija) on siis Googlen tarjoama RSS-syötteenlukija, jonka kautta on vielä pari kuukautta mahdollista seurata tilaamiaan blogisyötteitä. Se ei siis ole sama asia kuin blogien lukija-gadget, jonka oikea nimi on Google-käyttäjäraati. (Ja näin sivuhuomautuksena: blogin lukijaan viitataan englanniksi sanalla follower, ei sanalla reader.) Sulkemisen kohteena ei myöskään ole Bloggerin hallintapaneelin lukuluettelo. Toisin sanoen: lukijatoiminto ei poistu blogeista ja loppujen lopuksi Readerin poistuminen vaikuttaa suomalaisiin bloggaajiin ja blogien seuraajiin uskoakseni aika vähän. 

Mitä nyt siis pitää tehdä?

1. Pidät blogia Bloggerissa tai jossakin muussa blogipalvelussa.
Voit kertoa lukijoillesi tulevasta muutoksesta eli siitä, että Readerin kautta blogia seuranneet joutuvat tilaamaan blogisyötteen jatkossa johonkin muuhun palveluun. Lukijapalkin numero (eli lukijamääräsi) saattaa muuttua heinäkuussa muutoksen myötä, mutta muuten sen ei pitäisi näkyä blogin kirjoittajalle oikeastaan juuri mitenkään. Aidosti kiinnostuneet lukijat seuraavat blogia kyllä jatkossa jotakin muuta kautta, joten ei syytä huoleen: blogisi ei kuole.

2. Seuraat blogeja.
Ellei syötteenlukijasi satu olemaan Google Reader, sinun ei tarvitse tehdä mitään.

3. Seuraat blogeja Google Readerin kautta.
Tilaa blogisyöte johonkin muuhun palveluun. Koska käytät Readeria, sinulla on jo oltava olemassa Google-tili. Yksinkertaisinta lienee tässä tapauksessa avata Google-tilin yhteyteen myös Blogger-tili ja seurata blogeja sen hallintapaneelin kautta. Blogger-tilin avaaminen ei edellytä oman blogin perustamista. Muita vaihtoehtoja ovat esim. Blogilista ja Bloglovin', mutta RSS-syötteenlukijoita on netti pullollaan eli valinnanvaraa löytyy.

Veikkaan vahvasti, että suurimmalta osalta suomalaisista Google Readerin poistuminen ei vaadi minkäänlaisia toimenpiteitä ja mikäli tämä on yleistettävissä muihinkin maihin, Googlen päätös koko palvelun lopettamisesta on ihan ymmärrettävä. Oli miten oli, elämä ja bloggaaminen jatkuvat heinäkuun ensimmäisenä ja sen jälkeenkin.

torstai 2. toukokuuta 2013

Miksi yksi uutislähde ei riitä

Mun roskalehtien boikotointiyritykseni ei ole oikein onnistunut. En ole malttanut pysyä poissa tiettyjen vähemmän tasokkaiden julkaisujen nettisivuilta - ja kyllä, olen ollut toisinaan edelleenkin melko järkyttynyt. Alan kyllä vähitellen oppia: tietokoneelta uutisia lukiessani en oikeastaan käytä enää kuin Ylen sivustoa ja kännykän Ampparit-sovelluksestakin osaan jo vähitellen valita ne versiot, jotka kannattaa lukea. Saman asian kun voi tosiaan ilmaista niin monella eri tavalla, mistä oikein hyvä esimerkki seuraavassa.

Useampikin suomalaislehti uutisoi eilen ja tänään, että intialaisessa eläintarhassa oli otettu talteen sen laitamille tassutellut urostiikeri. Sen lisäksi, että tämän tiedon nähtävästi on katsottu olevan täällä kissapetojen kansoittamassa Pohjolassa asuville äärimmäisen tarpeellinen, kaikki vähänkin vähemmän tasokkaat tiedotusvälineet päättelivät näköjään myös, että asiaan on ehdottomasti otettava myös jollakin tavalla kantaa, koska kyllähän meillä Suomessakin on kannettava huolta jokaisesta yksittäisestä luontokappaleesta. Varsinkin, jos siitä saadaan raflaavia otsikoita.

Turun Sanomat tuli selvästi siihen lopputulokseen, että viaton pieni kisumirri halusi hellyyttä lajitoveriltaan ja koki julman vapaudenriiston. Nyt ei ole lainkaan varmaa, pääseekö se enää koskaan kirmaamaan vapaana viidakossa vai joutuuko se viattoman rakkautensa takia häkkiin ikuisiksi ajoiksi. Ja eikun puhelu Hollywoodiin ja sydäntäsärkevää nyyhkyelokuvaa väsäämään, kun tiikerit on niin söpöjäkin. Niisk. Eläinsuojelujärjestötkin voisi soittaa paikalle päivystämään ja kertomaan tiikerikantojen hälyttävästä tilasta maailmalla.

Maikkarilla vaikutetaan päätyneen siihen, että tarinan pahis onkin elukka itse. Se kun oli sokeassa, raivoisassa parittelunhalussaan päästellyt veret seisauttavia karjaisujaan eläintarhan aitojen takaa jo jonkun aikaa ja lopulta valtavalla kissapedon voimallaan ja tappajan kynsillään tunkeutunut sille tarkoituksella avattujen eläintarhan porttien läpi kohti unelmiensa kissanaista. Tarinan sankareitahan ovat luonnollisesti eläintarhan työntekijät, joka lopulta (jännittävän tiikerijahdin ilmeisesti jatkuttua jo jonkin aikaa) saivat pedon kiinni. Ehkäpä Hollywoodissa saataisiin tästä aikaiseksi kunnon action-leffa erikoistehosteineen.

Ja sitten on se neutraali, objektiivinen, uutisen näköinen versio, jossa kerrotaan keskeiset faktat ilman sen kummempaa paisuttelua:

Viidakosta eläintarhan lähettyville kuljeskellutta urostiikeriä oli pidetty silmällä ja lopulta se oli otettu kiinni. Syyksi sille, että villieläin tuli eläintarhaan arvellaan sitä, että se olisi kiinnostunut eläintarhan naarastiikeristä. Ei  siinä nyt ihan elokuvaksi asti draamaa ole ollut.

Tarinan opetus oli siis se, että uutiset kannattaa todella nauttia useammasta lähteestä rinnakkain. Yhdestä kun saattaa saada uhrin, toisesta uhan ja kolmannesta ihan vaan tiikerin.