torstai 31. tammikuuta 2013

Viikon virikkeet

Mulla on vaikka kuinka monta postausluonnosta odottamassa viimeistelyä...tai siis viimeistelyä sitten kun niihin on saatu kunnolla sisältöäkin. Mutta mitäs tässä viikon aikana on tullut tehtyä? Noh...

...liikuttu ja kirottu selkäkramppeja...

...yritetty availla lihasjumeja foam rollerilla...

...yritetty syödä kuin kovempikin fitness-urheilija...

...(joo joo, hedelmäsokeri jne. mutta on ne silti parempi vaihtoehto kuin nallekarkit ja pulla)...


 
...hyödynnetty parit etukupongit ja alennukset...

 ...ja kotiutettu uusi perheenjäsen eli objektiivi, josta ottamani kuvat olivat niin jäätävän huonolaatuisia, että jääköön nyt näyttämättä. Sigman opiskelijaystävällisellä hinnalla varustettu telezoom on kyseessä. :) Toivon mukaan pääsen ulkoiluttamaan sitä pian, että näen itsekin, millaista jälkeä putkella saan aikaiseksi.

lauantai 26. tammikuuta 2013

To leave / not to leave

Ajatusprojekti vaihto-opiskeluun hakemisen kanssa on tullut siihen pisteeseen, että hupsista, hakuaika olis muuten nyt ja sitä ei ole enää ihan hirveän paljon jäljellä. Jotain tarttis siis tehdä. Tähän mennessä ulkomaanvaihdollinen maailmankuvani on kaventunut Kiina - Korea - Japani -akselilta Norjaan ja Islantiin ja lopulta luovuin vielä jälkimmäisestäkin. Nyt sitten mietin, että uskaltaako sitä lähteä puoleksi vuodeksi ulkomaille edes täällä tutussa ja turvallisessa Pohjolassa. Nynny. :)

No laitoin mä sentään hakupaperit menemään. Haen oman tutkinto-ohjelmani Erasmus-vaihtopaikkaa Tanskan Roskildesta ja kahta NORDLYS-vaihtopaikkaa: toista Aarhusista, Tanskassa sekin, ja toista Norjan Bergenistä. Itse hakupaperithan ei tietenkään riitä, vaan lisäksi on tulostettava opintorekisteriotteet sekä tehtävä Europass-CV, opintosuunnitelma ja motivaatiokirje - viimeksi mainitut luonnollisesti kaikki englanniksi. Pelkkään Europassiin saa uppoaamaan ihan kiitettävästi aikaa, noista suunnitelmista ja kirjeistä nyt puhumattakaan. Vinkki kaikille vaihtoon hakijoille: aloittakaa asiakirjojen valmistelu ajoissa.

Tuloksia saa sitten odotella vielä jonkun aikaa eli toisin sanoen voin vielä perääntyä, jos totean että kantti ei kestä lähteä muutaman tunnin lentomatkan päähän suhteellisen turvalliseen ja kulttuuriltaan omaani muistuttavaan maahan, jossa pärjää loistavasti englannilla ja saa kuulemma myös halutessaan helposti apua paikallisilta vaikealta tuntuvien asioiden hoitamiseen. Ehkä tätä epäröintiä helpottais, jos pääsisi vaikka keväällä käymään Tanskassa ja ottamaan vähän tuntumaa maahan.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Tää oli taas niitä päiviä

Tiedättekö ne sellaset päivät, kun mikään ei yksinkertaisesti vaan suju? Joka asiassa tulee pientä vastoinkäymistä, joita ei voi edes laittaa kenenkään muun syyksi, kun kyse on omasta tyhmyydestä ja taitamattomuudesta. Tää oli taas juuri niitä päiviä.

Herätyskello soi klo 6:45. Herään pahimmassa mahdollisessa kohdassa unisykliä eli suoraan syvästä unesta. Sillä saatanan sekunnilla, kun saan tajuntani edes jollakin tasolla samaan hetken kroppani kanssa, tajuan, että joo, päivän ensimmäisen luennon pitäjä tosiaan muuten aloittaa luentonsa varttia myöhemmin kuin normaalisti, eli periaatteessa olisin voinut nukkua vielä sen 15 minuuttia ja ehkä herätä karvan verran miellyttävämmällä tavalla. Hieno oivallus heti aamutuimaan.

Seuraavan vartin aikana ehdin vetää jalkaani rikkinäiset farkut, etsiä pimeässä (puoliso nukkui vieressä) vaatekaapista kännykän valossa ehjiä farkkuja, hauduttaa teetä ajatuksissani liian kauan (ei uskois millaista tervaa teepussista saa liotettua) ja todeta myöhästyväni siitä bussista, johon oli tarkoitus ehtiä.

Päivän ensimmäisellä luennolla huomioni oli enemmän kännykän ruudussa kuin luennoitsijan kertomuksissa ja siinä sopivasti tuntia ennen luennon päättymistä mahani alkoi pitää sen luokan murinaa, että varmaan koko luentosali kuuli että jollakin siellä takapenkissä saattoi olla vähän nälkä. Ruokaa noutaessa sitten otin ensin tarjottimelle keittolautasen, sitten pienen lautasellisen salaattia ja lopulta vesilasin. Ilmeisesti mun motoriikkani on väsyneenä kaksivuotiaan tasolla, koskapa puolet vesilasillisestani kellahti sievästi porkkanakeiton sekaan. Ilmeisesti myös mun aivotoimintani kykenee huonon herätyksen jälkeen vain idioottimaisiin hätäratkaisuihin, koska päädyin kaataman paksuhkon keiton pinnalle lammikoituneen ylimääräisen veden tarjottimelle ja kuivaamaan sitä äkkiä valtavalla kasalla lautasliinoja. Opiskelijaravintolan kassatäti loi muhun erittäin pitkän ja kysyvän katseen.

Salilla sentään onnistuin olemaan pudottelematta painoja ja telomatta itseäni. Itse asiassa jopa yllätin itseni iloisesti, kun huomasin että pystysoutuun olisi voinut lisätä painoja jo ajat sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, nyt lisättiin sitten kerralla enemmän. Salilla käynnin jälkeen olo oli teetä hakiessa sellainen, että vähän pidempään seisomista siinä kahvilan jonossa, niin multa olis lähtenyt taju (johtui väsymyksestä, ei ainakaan ensisijaisesti alhaisesta verensokerista). Parin tunnin luennolla nuokkumisen jälkeen katsahdin teemukiini, huomasin siellä olevan vielä jotakin - ja hörppäsin suuni täyteen kitkeröitynyttä, kylmää vihreää teetä, ennen kuin aivot ehtivät prosessoida kyseisen toiminnon järkevyyden. Nam.

Kotiin tullessa päätin sitten leipoa aamuksi sämpylöitä Karkkipäivä-blogista bongaamani reseptin mukaan. Muutaman kerran olen noita jo tehnyt ja kuvittelin osaavani ohjeen ulkoa, kunnes poikaystäväni tuli vilkaisemaan, mitä uunissa on ja totesi, että "mitäs näissä olikaan, sitä juustoraastetta ainakin..." - ja samalla hetkellä minä tietenkin tajuan, että jotain taisi unohtua. Ei sillä, kyllä niistä ihan syötäviä tuli ilman sitä juustoakin. Vähän mauttomia ehkä vaan.

Toivottavasti edes joku on nauranut tänään mun sekoilulle, koska mua itseäni ei ole naurattanut pätkääkään. Haukotuttanut vaan.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

These are a few of my favourite teas

Tein eilen parin tunnin siivouksen koko kämppään. Kummasti se tuo lisätilaa asuntoon kun siivoaa vaatekasat sohvalta, sohvan vierestä, pyykinkuivaustelineen päältä, sängyltä ja epämääräisistä kasoista lattialta kaappiin, pyyhkii pölyt ja muruset pois ja imuroi. Puolison on silloin parasta pysyä enimmäkseen pois tieltä, koska siivoaminen tekee musta aina hirveän kiukkuisen. Tai siis se sotku, ei siivoaminen itsessään. Tähän vois tietysti auttaa siivoaminen useammin.

Päivän aiheeseen: keittiötä siivoillessa yritin saada pari uutta teepakettia mahtumaan edellisten sekaan ja totesin, että sitä teetä vois joskus alkaa juodakin samaan tahtiin kuin sitä tulee ostettua. Nyt on tilanne nimittäin se, että kaksi hyllyä on täynnä ja kolmannelle täytyy alkaa tehdä tilaa, jotta koko valikoima mahtuu samaan kaappiin. Tykkään teestä ja varsinkin sen maistelusta, mistä johtuen mulla on...noh, ihan liikaa teetä.

Kuvasin aikani kuluksi joitakin suosikkejani ja jotta ne paketit ei näyttäisi ihan niin tylsiltä, käytin omistamiani teetarvikkeita rekvisiittana. Näitä(kin) minä siis litkin:


Tähän kuvaan valitsin kofeiinittomia teelaatuja eli toisin sanoen teetä, jossa ei ole teetä, vaan laadusta riippuen rooibosta, mausteita, yrttejä jne. Tosin teessähän on itsessäänkin loppujen lopuksi aika vähän kofeiinia; minä juon mustaakin teetä ihan huoletta iltaisin.

YogiTean Jamaica ja Himalaya sopivat muuten juotavaksi myös sekoitettuna, eli samaan mukiin haudutetaan juomaa kahdesta pussista samanaikaisesti. Lord Nelson taas on Lidlissä myytävä teemerkki, joka on yllättänyt mut iloisesti. Kyseisen merkin Earl Grey on ainoa Earl Grey, josta olen pitänyt (ja edelleenkin juon mieluusti jotakin muuta). Ananaksella maustettu yrttihaudukekin on oikein hyvää. :)


Tähän otin teemaksi vihreän teen ja samalla näköjään myös Forsmanin. :D Valitsen pääsääntöisesti vihreän teen, jos sitä on tarjolla ja siksipä näitäkin makuja löytyy multa paljon. Pukin Pusu on uusin suosikkini, joka sopii mielestäni kyllä ihan mihin vaan tilaisuuteen, vaikka sitä jouluteenä myydäänkin.


Seuraavaksi kuvattavaksi valikoitui teetä tunnussanalla organic. Chai (tuntuu hölmöltä sanoa näin, koska chai tarkoittaa teetä, mutta ymmärtänette pointin) on mun suuri rakkaus mustan teen saralla ja yleensäkin kaikki inkivääriä ja/tai kanelia sisältävät teet on kelvanneet, jos olen sellaista maistanut. Chilillä maustettu tee on vielä kokematta, ehkä sekin pääsee joskus vuoroon. :)

Clipperin maustamaton, vihreä tee on parasta vihreää teetä, mitä olen juonut. Sellaista hyvää perusteetä, jolla vihreän teen juomista voisin suositella opeteltavaksi. Tosin vihreästä teestähän saa laadusta riippumatta helvetin pahaa käyttämällä liian kuumaa vettä.

Cha-merkkiä en ole Suomessa nähnyt kuin joissakin harvoissa kahviloissa. Nämä purkitkin on ostettu Tallinnasta, jossa niitä myy ainakin Kaubamaja, varmaan monet muutkin kaupat. Alkopörssissäkin olen tainnut nähdä näitä. :D Kumpikin on vihreää teetä, toisessa mausteena mango ja toisessa marjoja, kuten nimistä voi päätellä.


En ole törmännyt vielä varmaan yhteenkään pussilajitelmaan, jossa jokainen maku miellyttäisi minua. Nordqvistin Teetaivas ja Green4You tosin pääsevät aika lähelle. Kun niitä lajitelmia ostaa ja juo pois epätasaiseen tahtiin, tulee pakkauksia yhdisteltyä, sekoiteltua ja niitä pahvikoteloita heitettyä roskiin. siksi kokosin muutamia pussiteesuosikkejani samaan pannuun.

Nordqvistin Karibian aurinko, Sadepäivän ilo ja Viisasten tee lienevät useimmille tuttuja. Niiden lisäksi kyseiseltä merkiltä pannun reunalla roikkuu China Green sekä kaksi "anonyymia" pussia, joista toisessa on teelaatua nimeltä Nippon Green ja toisessa mustikkamuffinsin aromilla maustettua valkoista teetä.

Twiningsilta valitsin mukaan Voyage Indian Chain ja Lord Nelsonilta maustamattoman ja vaniljalla maustetun vihreän teen, joista varsinkin viimeksi mainittu on tosi hyvää.

Ja juu ei, tässä ei suinkaan ollut koko teevarastoni. Siis ei lähellekään. 

torstai 17. tammikuuta 2013

Terveellisen elämän alkuhuumaterveiset

Niin mähän en siis ole tehnyt uudenvuoden lupausta. Mä vaan päätin jälleen kerran ryhdistäytyä, tällä kertaa se ryhtiliike vaan sattui osumaan kivasti vuodenvaihteeseen. Tai siis tammikuun alkupuolelle, Lanzarotelta paluun jälkeen. Motivaatio on kova, mutta ei jatkune samoissa mitoissa koko kevättä, joten olen ottanut alkuhuumasta kaiken irti. Siis liikkunut paljon ja yrittänyt syödä terveellisesti.


Viime viikko näytti liikunnallisesti tältä. Joka päivä tuli liikuttua, oon ylpee itestäni. :D Ilmeisesti tollanen suht pienissä pätkissä tapahtuva liikunta sopii mulle. Tulee sellanen olo että on tehny jotain, mutta ei tarvitse väkisin pitkittää treeniä yhdessä lajissa vaan vaihtelee vähän fiiliksen mukaan. On siis tullu käytyä salilla, gymstickailtua, käveltyä - ja tuo sisäpyöräily tarkoittaa kuntopyörällä polkemista, en vaan löytänyt sille parempaa vastinetta HeiaHeiasta. 

Mutta mitäs tuo Wii tuolla tekee? Olkoonkin "liikunnalliseksi" tarkoitettu konsoli, niin ei niiden peruspelien pelailu ole urheilullisuutta nähnytkään. Wii-keilailua tai -tennistä voi ihan hyvin harjoittaa sohvalta löhöillen, sen kun heiluttelee sitä kapulaa sopivassa tahdissa. Eikä se Fit Plus -pelikään tasapainolautoineen paljon muuhun kelpaa kuin tasapainoharjoitteluun, ja siinähän ei hiki tule kovin äkkiä.

Oikean pelin tullessa kohdalle Wiikin muuttuu kummasti paremmaksi liikuttajaksi. Tein viikonloppuna heräteostoksen nimeltä Zumba Fitness 2. Joka ikinen, joka on joskus kokeillut niitä muropakettien mukana tulleita, myötähäpeää herättävän kömpelösti dubattuja Les Mills -dvd:itä, suhtautuu pelikonsolille sovitettuun "ryhmäliikuntatuntiin" suurella varauksella. Tai ainakin minä suhtauduin, mutta Prisman pelihyllyllä tuota pakettia katsellessani aloin sietää ajatusta telkkarin edessä zumbailusta. Niinpä kiikutin paketin kassan kautta kotiin.

Tuo vihreä-mustakirjava kangassuikalekasa on vyö, jossa olevaan taskuun Wii-ohjaimen voi laittaa, jos sitä ei halua pitää kädessä. Siellä se sitten lantion päällä laskeskelee, kuinka suuri osa heilumisestasi menee ruudussa näkyvän mallin mukaan.

Ja itse asiassa tuon pelaaminen oli ihan hauskaa! Matkimisen kohteena on oikean ihmisen sijaan animaatiohahmo, hiki tulee tehokkaasti pintaan siinä missä oikeallakin Zumba-tunnilla ja vaaravyöhykkeellä olevat mariskoolit voi siirrellä sivuun, toisin kuin kanssazumbaajat livetunneilla. Jos sekoaa askelissa, kaatuu tai heiluu muuten vaan hölmön näköisesti, häpeä jää pelaajan ja konsolin (ja mahdollisesti vieressä katselevan puolison) väliseksi salaisuudeksi. Olen tyytyväinen ostokseeni, en valita.

Viime viikon kaltaista tahtia on jatkettu tällä viikolla, katsotaan kuinka pitkään puhtia riittää.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Black & White Sunday

Sunnuntaiaamu alkoi jotenkin kummallisen nihkeästi. En ollut saada itseäni sängystä ylös, kaikki ärsytti ja turhautti. Työhyvinvointikurssin luennoitsija kertoi, että luonnossa liikkumisen on tutkimuksissa huomattu lievittävän stressiä. Nappasin siis kameran mukaan ja lähdin talsimaan lähimetsään.






  
 
Itse asiassa tuo ulkoilu todella helpotti oloa.

torstai 10. tammikuuta 2013

Lanzaroten tuliaiset

Tämä on sitten ihan varmasti viimeinen matkalätinä. Mä kyllästytän ihmiset jo muutenkin näillä kertomuksilla. Mutta joo. Kunnon lifestyleblogin tapaan myös tuliaisostokset pitää tietysti esitellä - tässä blogissa ne ei vaan nouse pääosaan. En myöskään esittele ihan jokaista ostosta, esimerkiksi vaateostokset jätin väliin, kun niissä ei ole mitään erikoista. Pidemmittä puheitta: esittelemisen arvoiset ostokset supertyylikkäästi Ikean päiväpeiton päällä kuvattuna, olkaapa hyvät.





No niin. Mä olen äärimmäisen laiska käyttämään hajuvesiä. Itse asiassa niitä semmosia pieniä näytepulloja lukuun ottamatta nuo on mun ensimmäiset tuoksut. Sex and the City on ehkä vähän...noh, en nyt ehkä mainostais käyttäväni Sinkkuelämää-tuoksua. Kummankin pullon ostin ihan sillä perusteella, että ne oli halpoja ja niiden sisältö haisi hyvälle.


Meikkaan aika vähän, mulle ei ole mikään ongelma kulkea arkena ilman meikkiä. Niinpä mun ei kannata ostaa mitään huippukalliita (kuulemma hyvälaatuisia) luomivärejä niitä kertoja varten, kun teen vahvemman meikin. Tässä oli kiva värivalikoima ja tää oli edullinen, joten ostin sen; tuohan kestää mulla pienen ikuisuuden.

Ja sitten viimeisenä ne mulle tärkeimmät tuliaiset (saakohan tästä sen kuvan että oon täysi juoppo?): viinit. Oon vasta ihan viime aikoina oppinu juomaan viinejä, eli en ymmärrä niistä oikeesti mitään, mutta tykkään maistella. Humalajuominen ei ole mun juttuni ja siiderinlipittely alkaa kyllästyttää, joten viinit on kivaa vaihtelua. Sen lisäksi ne on tietyllä tavalla terveellisempiäkin: arvatkaapa kummassa on enemmän kaloreita, lasillisessa punkkua vai tölkillisessä siideriä? Ja isoin erohan tulee siitä että viiniä tulee juotua vähemmän kerrallaan. Suositeltavaahan minkään alkoholin juominen ei tietenkään ole eli en nyt toki kuvittele laihduttavani punkulla tai mitään. :D

Lanzarotelta saa tuoda rajatun määrän viiniä (minkä lisäksi matkalaukkujen painorajat tulee myös vastaan), mutta eiköhän siinä kuudessa pullossa ole tarpeeksi. Suurimman osan ostin junttityyliin hienojen etikettien takia, joista kiinnostavimmat alla.



Princesa Icoa ehdin sentään maistaakin reissun aikana. Oli muuten erittäin hyvää ja vieläpä paikallista valkoviiniä. Sikäläisillä hinnoilla toki myös vähän kalliimpaa, mutta silti alle 8 euroa.



Pullo on sellanen kohde, jota mä en vielä osaa kuvata järkevästi, kuten kuvista näkyy.

Paluu selkäsärkytehtaalle

Pitkästä aikaa sitä ehti lomallaan ihan oikeasti lomailla ja irrottautua kaikista arkisista velvollisuuksista ihan kunnolla. Edellisen kerran moinen ihme tapahtui joskus lukioaikana kauan ennen kirjoituksia - ja mulla on kuitenkin jo toinen yliopistovuosi menossa. Välissä on ehditty käydä burn outin ja hulluksi tulemisen partaalla, eli lomalle oli enemmän kuin tilausta.

Kaikki hyvä tosin loppuu aikanaan. Viimeiset lomapäivät meni sellaseen sekopäiseen tiedostamisen ja torjunnan jatkuvaan vaihteluun, kun juuri alkavaan periodiin ottamieni kurssien määrä (8) alkoi vähitellen iskostua tajuntaani ja psyyke ryntäsi heti perään kääntämään huomion ihan muihin juttuihin. Eilen se karu arki sitten viimeistään rävähti silmille, kun kävin hakemassa tenttikirjoja silmäiltäväksi. Oheisessa kuvassa olevat eepokset kattavat alle puolet tämän kevään luku-urakasta, vaikkakin tuota päällimmäistä tiiliskiveä ei (luojan kiitos) tarvitse lukea kokonaan - tosin ne väliin jätettävätkin osat korvataan sitten artikkeleita lukemalla.


Noista kirjoista voikin jo fiksumpi päätellä, minkä tyyppisellä alalla olen. Opiskelen Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa hallintotieteiden tutkinto-ohjelmassa ja erikoistumisalani (eli se oppiaine, jonka alalta teen joskus hamassa tulevaisuudessa graduni) on hallintotiede.

Ei siis sillä, ettenkö mä tykkäisi siitä, mitä opiskelen, vaikka noiden kirjojen määrää päivittelenkin. Yhteiskuntatieteissä sitä teoriaa vaan löytyy loputtomasti ja laajoja kokonaisuuksia pitää omaksua paljon ja mielellään vielä nopeasti. Jos ei nyt muuten niin siksi että Kela hengittää niskaan jatkuvasti. Muutenhan niiden noppien määrä ei oikeastaan kiinnosta ketään muuta kuin toivottavasti opiskelijaa itseään ja mahdollisesti opiskelijan sukulaisia, jotka eivät yliopistossa opiskelusta juuri muuta ymmärrä kuin että sukulaisensa saaminen sinne on helkkarin hyvä kehuskelun aihe ja siellä tehdään jossakin vaiheessa joku maaginen paperikasa nimeltä pro gradu.

Pointti oli siis siinä, että niin kiinnostava kuin hallintotieteen ala onkaan, sitä aina toisinaan miettii, että kuinka masokisti pitää ihmisen olla, kun opiskelee alaa, jossa palkitaan (opintotuilla, hyvillä arvosanoilla ja niillä pirun opintopisteillä) pikalukutaidosta ja yksityiskohtien ulkoa opettelusta ja annetaan alhaisia arvosanoja ja pahimmillaan jopa hylättyjä niille, jotka lukevat kirjallisuuden läpi ajatuksella, yrittäen muistaa ne oleelliset asiat nippelitiedon pänttäämisen sijaan. (Tästä ei liene kovin vaikeaa päätellä, kumpaan ryhmään itse kuulun.) Eli teet saatanasti töitä, ymmärrät asian ytimen ja sitten tentissä kysytään suunnilleen sivunumeroita, joilla kyseinen asia kirjassa esiteltiin.

Ei kovin palkitsevaa, mutta eihän tuon kirjakasan kanssa auta kuin lukea, jotta sen gradunkin joskus vuosien päästä saa väsättyä. Onneksi yliopistossa on sentään hyviä ja innostavia luennoitsijoita, siis sellaisia, joiden opetus on tehokasta ja vaikuttavaa ja joiden luennoilla on myös hauskaa. Ohessa esimerkki tämän aamun työhyvinvointiluennon sisällöstä: valituskuoro.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Lanzarote: Nähtävyyksiä

Niputan muutaman nähtävyyden samaan postaukseen - ja sitten tän reissun kuvaspämmit alkaakin olla spämmätty. Tuliais-/ostospostauksen teen, jos ehdin lähiaikoina kuvata ostokset valoisaan aikaan (mitä ympäripyöreiden päivien viettäminen yliopistolla ei tietenkään edistä).

Heti reissun alkupuolella lähdettiin Timanfayan kansallispuistoon, joka on Lanzarotella paras paikka tulivuorien - tai kuunmaiseman näkemiseen, kuten sitä opaskirjoissa ja muissa vastaavissa kutsutaan. Omalla autolla pääsi Timanfayaan vain jonkun matkaa; autot pysäköitiin puistoon rakennetun ravintolan parkkipaikalle, josta lähti busseilla kiertoajeluita puistoon. Hyvä niin, koska tiet olivat kapeita ja rotkot syviä. Huono puoli oli, että päivä oli kirkas ja bussin ikkunoista kuvaaminen hankalaa. Onnistuneissakin kuvissa saattaa näkyä heijastuksia ikkunoista.




Ja muuten: tulivuoret on sitten kuumia. Timanfayan ravintolassa oli kraaterigrilli, jossa ruokien valmistamista pääsi seuraamaan ihan vierestä. Allekirjoittanut tietenkin ryntäsi innoissaan räpsimään kuvia grillistä, päätti polvistua shortsit jalassa saadakseen lähikuvan...tuloksena halkaisijaltaan muutaman sentin kokoinen ja saakelin kipeä palovamma polvessa. Jaa miksikö? Siinä grillin ympärillä oli metallilattia. Joka oli kuuma. Ja josta oli kyllä varoituskyltit ulkopuolella, mutta hätäisenä en tietenkään huomannut niitä. Seuraavien päivien aikana tuli sitten todettua ihan omakohtaisesti aloe veran viilentävä ja parantava teho. Kyllä se ihan oikeasti auttoi.

Lanzarotella ei voi olla törmäämättä César Manriquen nimeen, ellei vietä koko lomaansa uima-altaan reunalla ja kulje muutenkin täysin laput silmillä. Manrique oli taiteilija ja arkkitehti - herran voi sanoa käytännössä "suunnitelleen" koko saaren. Hänen ansiostaan saarella ei esimerkiksi ole pääkaupunki Arrecifea lukuun ottamatta kovinkaan korkeita rakennuksia. Hänen taidettaan näkee saarella siellä sun täällä, milloin monumenttien, milloin pienien taidegallerioiden tai -myymälöiden muodossa. Manriquen kotitalo on niin ikään nykyisin museo, jossa voi melko vapaasti kuljeskella, katsella ja valokuvatakin.






Ja olihan sillä ukolla ihan kiva kämppä. Uima-allas löytyi ja muutenkin vettä oli käytetty pienissä suihkulähteissä siellä täällä. Kasveja oli runsaasti. Siivoaminen siinä huushollissa on varmaan ollut tuskaa, kun kaikki isommat pinnat lattiasta kattoon olivat valkoisia. Myöhemmin lomalla käytiin katsastamassa Monumento al Campesino, joka sijaitsee saaren keskikohdassa ja on sekin Manriquen suunnittelema.


Lanzarotella on myös laavaluolia, joihin turisteja viedään kiertokävelyille. En suosittele huonojalkaisille ja -selkäisille enkä klaustrofobiasta kärsiville. Enkä pimeää pelkääville, syystä että luolissa on hämärää, minkä vuoksi onnistuneita kuviakaan ei ole. Monessa muussakin paikassa vielä käytiin, mutta julkaisemisen arvoiset kuvat lienee nyt julkaistu. Kuvavuodatuksen päätteeksi vielä yksi Playa Blancalla näpätty kuva kotiloiden sukukokouksesta rantakivellä. Reissuraportit päättyvät.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Koska lehti ei ole lukijansa arvoinen

Ostin Madridin lentokentältä espanjankielisen muotilehden lähinnä siksi, että sen mukana tuli söpö pieni kalenteri, jonka halusin. En puhu sanaakaan espanjaa, joten itse lehden tyydyin vain selailemaan läpi. Suomalaisissakin naistenlehdissä on hirveästi mainoksia, mutta sikäläinen julkaisu oli niihin verrattuna omaa luokkaansa. Pelkästään etukannen ja pääkirjoituksen välissä taisi olla toista kymmentä sivua kaupallisia ilmoituksia. Pääasiassa hajuvesimainoksia.

Tänään päädyin erinäisen netissä harhailun kautta Sanna Ukkolan erittäin hyvään artikkeliin, ja olin ällistynyt: ilmeisesti olen sokea, sinisilmäinen ja tyhmä, mutta en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että muoti- ja kauneustoimittajien työ ja ylipäätään naistenlehtien tekeminen on jotakin tuollaista. Siis vähintäänkin arveluttavaa, ellei täysin epäeettistä.

Tottakai aikuinen ihminen tajuaa, että mainostajilla on muutakin vaikutusta lehtien sisältöön kuin ne selkeästi mainoksilta näyttävät mainokset, mutta että yksittäisen konsernin kanssa sovitaan, että liki puolet lehden sisällöstä on sen tuotteiden markkinointia tavalla tai toisella - tai että mainostajat ottavat päätoimittajia puhutteluun palstamillimetrien vähäisyyden takia? Puhumattakaan siitä, että kolikon toisella puolella sponsorit suoranaisesti lahjovat toimittajia. En oikein osaa päättää, kuka koko kuviossa on lopulta suurin pahis.

Ukkolan artikkelissa ei mainita kuin pari lehteä nimeltä, mutta ei liene syytä epäillä, etteikö vastaavaa tapahtuisi myös niiden lehtien toimituksissa, joita lukevat erittäin nuoret naiset (ja toki miehetkin): etunenässä tietenkin Cosmopolitan ja Demi. Kun ajattelen noita lehtiä Ukkolan kirjoituksen valossa, löisin pikkusiskoni nenän eteen (jos minulla sisko olisi) mieluummin nipun ihan reilusti mainoksilta näyttäviä mainoksia, kuin nuortenlehtiä, joissa arvostelut ja maksetut mainokset sulautuvatkin ihan huomaamatta yhdeksi ja samaksi asiaksi. Ainakin mainoksissa vielä yleensä on se pieni präntti, jossa kerrotaan, että tässä ripsarimainoksessa on käytetty irtoripsiä. Ripsiväriarvostelun vieressä ei taatusti lue millään tavalla, että tässä on muuten laitettu arvosanat yläkanttiin ja jätetty huonot asiat sanomatta ettei sponsori suutu.

Jos meno on Suomessakin sellaista, kuin Ukkola kuvaili, mitä se onkaan ostamani espanjalaisen lehden toimituksessa, kun niitä mainossivujakin on jo moninkertainen määrä suomalaisiin lehtiin verrattuna? Mennäänkö vähitellen siihen suuntaan, että kaikki lehden sisältö on enemmän tai vähemmän jonkin brändin mainontaa, mutta se muotoillaan kuin mikä tahansa artikkeli, reportaasi, arvostelu, vertailu. Se, miten tavallinen ihminen ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, että viattomalta vaikuttavassa lehtijutussa voisi olla kyse tietoisesta piilomainonnasta, on jo hälyttävä merkki siitä, minkätasoista jatkuvaa lähdekritiikkiä rentouttavaksi tarkoitettu aikakauslehden lukeminen oikeasti vaatisi. Kuinka pitkälle piilomainonnan annetaan vielä mennä lehtien ja mainostajien yhteistyön nimissä?

Seuraavalla kerralla harkitsen entistä tarkemmin, mihin rahani laitan, kun tekee mieli ostaa naistenlehti.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Fuerteventura

Käytimme yhden päivän Lanzaroten matkasta naapurisaarella Fuerteventuralla vierailuun. Varasimme valmiin päiväretken, johon kuului lauttamatkat saarten välillä, koko päivän opastettu kierros saarella sekä päivällinen. Päivän aikana pysähdyttiin muutamassa pienessä kaupungissa jaloittelemassa ja valokuvaamassa.


 

Opas kertoi yhden paikkakunnan kohdalla sillasta, jolla valokuvattujen pariskuntien uskotaan pysyvän ikuisesti yhdessä. (Käski myös ajatella kaksi kertaa ennen kuvan ottamista.) No, ei muuta kuin kamera anopille ja poikaystävän kovaa kohtaloa sinetöimään. Itse sillastahan kuvassa toki näkyy vain vähän kaidetta.


Sitten pysähdyttiin kapealla vuoristotiellä levähdyspaikalle, jonka viereisellä rinteellä asusteli kivoja pikku maaoravia. (Onko se laji muuten ihan oikeasti nykyisin suomenkieliseltä nimeltään tikutaku?) Niitä oli selkeästi käynyt vuosien varrella moikkaamassa turisti jos toinenkin, koska tulivat todella lähelle ihmistä, ja niinpä niistä sai kuviakin.

 

Vaan eipä tainneet kurret osata arvostaa kotikallioiltaan avautuvia maisemia siinä missä me turistit.


Iltapäivällä vierailtiin aloe vera -tilalla. Aloe veraa kasvatetaan Fuerteventuralla ja se on sekä siellä että Lanzarotella tärkeä myyntiartikkeli. Kasvia pidetään hyvänä soluvaurioiden korjaajana, tarkoittaen siis sitä, että aloe vera -tuotteiden käyttäminen saattaa ratkaista monia iho-ongelmia atopiasta akneen ja nopeuttaa esimerkiksi arpien parantumista ja vaalenemista. 



Erittäin huonolla englannin kielellä kuulemamme selostus oli niiltä osin ihan mielenkiintoinen, kun siitä jotain ymmärsin, mutta olihan se koko touhu myös rahastusta. Hulluinta tietenkin oli, että ihmiset ihan oikeasti ostivat niitä pahimmillaan kymmenien eurojen hintaisia aloe vera -pulloja milloin mihinkin vaivaan suunnilleen sillä innolla kuin heille olisi luvattu ikuinen elämä. Ei sillä ettenkö itsekin olisi aloe vera -purnukoita kotiin tuonut, mutta tyydyin niihin halvempiin (ja kuulemma huonolaatuisempiin) tuotteisiin, joita sai ihan marketeista. Puoliskoni osti meille myös pienen aloe veran itse kasvatettavaksi.

Ennen satamaan saapumista pysähdyttiin vielä ihailemaan aavikkomaisemia. Pelkäsin kamerani puolesta, koska Fuerteventuralla puhaltaa lähes koko ajan voimakas tuuli (saaren nimikin tarkoittaa kovia tuulia). Niinpä en lähtenyt bussin luota kauemmas vaan tyydyin nappaamaan muutaman kuvan suhteellisen pikaisesti.