keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Ulkonäöstä ja itsetunnosta

Blogeissa on jostain syystä näkynyt viime aikoina taas paljon puhetta itsetunnosta, ulkonäöstä ja ulkonäköpaineista, joten päätin kerrankin ottaa muista mallia ja kertoa, miltä se oma peilikuva minun mielestäni näyttää. Tosin mun tarinani taitaa olla melko samanlainen kuin muidenkin aiheesta kirjoittavien; tiedostan, ettei itsetuntoni ole ulkonäön suhteen kovin kummoisella tasolla.

Keskimääräistä pidempänä, pitkien vanhempien lapsena ei ole ollut erityisen helppoa sattua käymään likipitäen koko peruskoulua luokalla, jossa tytöt ovat pieniä ja siroja, ja pojat sitä sorttia, joka venähtää vasta täysi-ikäisenä. Pituus kun lakkasi olemasta ylpeydenaihe parin ensimmäisen kouluvuoden jälkeen. Sen jälkeen olin vain iso ja kömpelö, ja kun en ollut muillakaan mittapuilla pieni (joskaan en ylipainoinenkaan), pituus ei ainakaan helpottanut ajatusta siitä, että kehoni on totaalisesti väärän kokoinen ja näköinen.

Eikä musta edelleenkään olisi opettajaksi itsetuntoaan kohottaville. Olen oppinut elämään ison ruhoni kanssa, koska vaihtoehtoja ei ole: laihduttaa toki voin, mutta alipainoisenakaan en tulisi olemaan pieni, kiitos perimäni. Hyväksyn kokoni, mutten siitä huolimatta pidä siitä, mitä näen peilissä. Koen olevani epämiellyttävän näköinen, joskaan sillä ei enää taida olla paljonkaan tekemistä painon kanssa: kokemus siitä, että olen ruma, ei ole muuttunut yhtään mihinkään, vaikka kiloja on viime aikoina karissut jonkun verran.

Oikea vika taitaa olla korvien välissä - miksi ja milloin siellä on jokin napsahtanut väärille raiteille, onkin sitten jo vaikeampi kysymys. Olen itse itseni pahin kriitikko, ja tässä asiassa luultavasti myös ainoa, koska kukaan normaali aikuinen ihminen ei tuhlaa tuhottomasti ajatuksia toisten ihmisten ulkonäön arvosteluun. Tai en minä ainakaan. Ja jos jollakin nyt olisi tarve ilmaista näkevänsä minussa yhtä epämiellyttävät 180 cm ja naaman kuin itse näen, kyse on enemmän tämän henkilön elämän sisällöllisestä köyhyydestä kuin ulkomuotoani koskevasta yleisestä mielipiteestä.

Mulla on "itsetuntoa" kulkea kaupungilla ilman meikkiä ja ihan minkälaisissa rytkyissä huvittaa - todellisuudessa kyse on laiskuudesta ja osaamattomuudesta. Ehkä myös kiinnostuksen puutteesta. Meikkaan ja laittaudun silloin, kun se hyvältä tuntuu, mutta siihen, millaisena itseni näen peilistä, se ei vaikuta mitenkään. Kykenen siis elämään sen kanssa, etten näytä viehättävältä, eivätkä ulkonäölliset puutteeni todellakaan ole jatkuvasti mielessäni. Tajuan, että olen muutakin kuin ulkokuoreni. Kohtuullista, sanoisin.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Aikuiset ihmiset ja koulukiusaaminen

Kaikki alkoi tästä: perhepoliittista kansalaisjournalismia tekevän Lokakuun Liikkeen nettisivustolla julkaistiin kirjoitus, jonka otsikon nähdessään jokainen varmaan jo arvasi, että tämä ei jää tähän. "Tampereen Takahuhdin koulu hyväksyy koulukiusaamisen" - mikäs sen parempi tapa saada mediariita aikaiseksi. Aihe herättää tunteita, mikä näkyy myös tekstistä. Uutisiksi nimetyssä osiossa julkaistuksi se on turhan kaukana objektiivisesta uutisesta varsinkin, kun otetaan huomioon, että sivustolla on myös erillinen blogiosio.

Takahuhdin koulun rehtorin vastineen luettuani en silti oikeastaan epäile pätkääkään, etteikö Lokakuun Liikkeen kuvailema tapaus olisi ainakin osittain totta. En tiedä, onko vika minussa vai vastineessa, mutta jouduin tavaamaan tekstiä useamman kerran läpi, ennen kuin sain siitä mitään tolkkua. Ja sitten, kun sain, löysin vain tyhjiä vakuutteluja siitä, että juu ei meillä kiusata. Enkä ole ainoa, joka ihmettelee rehtorin tapaa "luokitella" kiusaaminen: eräs luokka kun on "kiusaaminen ilman syytä". Se on kuulemma se surullisin tapaus. Kaiken lisäksi rehtori vielä tuumaa, että alkuperäisessä kirjoituksessa pyritään vain antamaan Takahuhdin koulusta mahdollisimman negatiivinen kuva.

Olkookin alkuperäinen kirjoitus provosoivasti otsikoitu ja kirjoitettu, niin kyllä mulle tulee mieleen vanha sananlasku koirasta ja kalikasta. Jos koulu ottaa suoraan sanoen aggressiivisen oloisen asenteen ja syyttelee toisia mustamaalaamisesta ja suoranaisesta valehtelusta, jossakin on oltava vikaa. Koulun tehtävä on kuulemma olla lapsen puolella, mutta miten se tällaisesta aikuisen ihmisten käyttäytymisestä muka näkyy? Ongelman ratkaiseminen alkaa ongelman myöntämisestä - ja harvassa ovat ne suomalaiset koulut, joissa ongelmaa nimeltä koulukiusaaminen ei koskaan esiinny.

Mä en tiedä, miksi se on tässä maassa niin jumalattoman vaikea asia. Mulla ei toki ole omia lapsia, mutta en silti pysty näkemään, miten muka kotikasvatuksessa ei pystytä teroittamaan kakaroille, että kaikenlainen vahingonteko niin henkisesti kuin fyysisesti on kiellettyä. Tai jos se ipana kuitenkin keksii omissa keskenkasvuisen aivoissaan ryhtyä kiusaamaan toista, miten aikuinen ihminen voi olla niin tampio, ettei lähde selvittämään asiaa, vaan pahimmassa tapauksessa uhkailee niitä aikuisia, jotka hänen kullannuppuaan ovat moisesta toiminnasta iljenneet syyttää?

Koulukiusaamisen lopettaminen on aina aikuisten ihmisten vastuulla. Se taas tarkoittaa sitä, että opetusalalle hakeutuvien pitää olla valmiita siihen, että niiden kaukaa katsottuna niin söpöjen pikku räkänokkien kanssa voi tulla vastaan varsin ikäviäkin tilanteita (minkä taas voisi huomioida opettajien koulutuksessakin nykyistä paremmin, jos asia kerran on ongelma?). Puhumattakaan siitä, että neuvolassa voitaisiin ehkä sanoa ihan suoraan nuorille vanhemmille että hei, sinunkin lapsestasi voi muuten tulla tulevaisuudessa kiusaaja. Tai kiusattu. Ja asiasta keskustellaan, kunnes torjuntareaktiot väistyvät ja viesti menee perille. Joka ainoan omia tai toisten lapsia kasvattavan on kyettävä nielemään ylpeytensä ja selvittelemään raskaitakin asioita.

Tästä kaikesta pitäisi tietenkin seurata se, ettei ole tarvetta keskustella siitä, tapahtuuko kiusaamista vai ei. Sitä tapahtuu joka tapauksessa, koska me ihmiset nyt vaan toimimme niin. Aina on joku, joka purhaa pahaa oloaan ympäristöönsä vähemmän rakentavalla tavalla - myös meissä aikuisissa, aikuisten ihmisten työyhteisöissä. Sitten voitaisiinkin keskittyä siihen, miten kiusaaminen saadaan ihan oikeasti loppumaan, miten kiusattu saa tarvitsemansa tuen ja kiusaaja paremman tavan purkaa ahdistustaan.

Mä niin toivoisin, että mulla olisi joku vielä yksinkertaisempi, superhelppo ratkaisu kiusaamisongelmaan. Tai että jollain muulla välähtäisi. Vaan kun niin ei ole toistaiseksi käynyt. Mutta on se vaan kumma asia, että näinkin fiksuna pidetty kansa ei saa kiusaavia nulikoita kuriin. En mä oikein muuta osaa enää sanoa.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Superhelppo soodaleipä

Itse leivottu, tuore leipä on hyvää ja kaiken lisäksi edullista. Kohotusaineena hiiva on se perinteisempi, mutta valitettavasti myös hitaampi. Vaikka tykkään leipoa, iskee aika usein malttamattomuus, enkä millään jaksaisi odotella taikinan kohoamista. Lisäksi hiivataikinan vaivaaminen on atoopikon käsilleni kauhistus - siis ei hiivan takia, vaan jauhojen. 

Soodalla kohottaessa taikinaa ei tarvitse juurikaan vaivata ja leipä syntyy nopeammin. Se on myös ihan yhtä hyvää, kuin hiivaleipäkin - tai ainakin minulle kelpaa, eikä kukaan muukaan ole valittanut, kun olen tarjonnut uunituoretta leipää. Ja tätä on tosiaan helppo ja nopea tehdä yllätysvieraillekin. :)


Tarvitset:
  • 3 dl piimää
  • ½ dl vettä
  • 1 rkl rypsiöljyä
  • 1½ dl kaurahiutaleita
  • 5 dl vehnäjauhoja
  • 1 tl ruokasoodaa
  • ½-1 tl suolaa
Sekoita piimä, vesi ja öljy yhteen yhdessä astiassa ja loput ainekset toisessa. Tee kuivien aineiden keskelle kuoppa, kaada neste siihen ja sekoita taikinaksi. Lisää hieman vettä tai jauhoja, jos tarvetta on. Itse en yleensä vaivaa taikinaa sen kummemmin, kuin ehkä sekoittelemalla ja painelemalla sitä puuhaarukalla tai -lastalla hetken aikaa.

Laita taikina leipävuokaan, jauhota pinta, painele se tasaiseksi ja vedä pintaan veitsellä muutama viilto. Vaihtoehtoisesti voit muotoilla pyöreän (tai vaikka kuusikulmaisen, sama se mulle) leivän leivinpaperin päälle; pintaan kannattaa tehdä ristiviilto. Leipää paistetaan 225 asteessa noin puoli tuntia. Parasta se on tietenkin vielä lämpimänä, mutta säilyy hyvänä parin päivän ajan.

Soodaleipä on kai alkujaan irlantilainen leivonnainen. Tämä on monesta eri reseptistä oman ruokakaappini sisältöön soveltamani versio, jota on toki helppo tarpeen mukaan muokata edelleen. Olen tehnyt tätä leipää esimerkiksi kreikkalaiseen jogurttiin ja uskallan veikata, että maito tai soijamaitokin toimisi oikein hyvin. Rahkaakin voisi vedellä laimennettuna joskus kokeilla.

Joillakin ohjeilla leivästä tulee kovin murenevaista, mutta tämä versio pysyy suht hyvin koossa. Veikkaan, että kaurahiutaleilla on jotakin tekemistä asian kanssa. Niitä siis ehkä kannattaa käyttää, jos haluaa leivän pysyvän kasassa. Muuten leipään saa vaihtelua käyttämällä vehnäjauhojen rinnalla tai niiden sijaan muita jauhoja sen mukaan, mitä kaapin perukoilta sattuu löytymään. :)

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Raha-asioita ja ravikuulumisia

(Sori, en aio kertoa yksityiskohtia tuloistani, menoistani, veloistani tai velattomuudestani, enkä myöskään pankkitilini saldoa. Ja ei, en ole voittanut lotossa enkä tiedä ravihevosista mitään.)

Puhuin aiemmin tällä viikolla isäni kanssa puhelimessa, ja hän murehti rahatilannettani. Onhan se näin, että kuun lopulla ennen opintotukea verkkopankissa ei tee mieli vierailla, koska siellä näkyvät lukemat eivät välttämättä ole erityisen mieltä ylentäviä. Mutta ei mun tilanteeni siinä mielessä ole sen huonompi kuin useimmilla muillakaan opiskelijoilla. Enkä mä edes koe eläväni erityisen tiukilla, vaikka heräteostokset ovatkin pitkälti pannassa. Tästä muistuttelin myös isääni, joka myönsikin, ettei enää muista millaista hänellä nuorempana taloudellisesti oli.

Tottahan se välillä turhauttaa, miten opiskelijana on täysin mahdotonta toteuttaa kaikkea sitä, mitä nuorena ihmisenä haluaisi tehdä. Mä en kuluta rahojani jokaviikkoiseen juhlimiseen (kuten opiskelijat kai stereotyyppisesti tekevät?), mutta siitä huolimatta toivelistalla olisi kaikkea, mihin raha ei tällä hetkellä riitä. Mulla on ihan suunnaton halu matkustaa, mutta valitettavasti unelmakohteeni ovat Norjan ja Islannin kaltaisia maita, joissa kaikki maksaa vähintään sen, mitä Suomessakin. Kameratarvikkeisiin saisi uppoamaan juuri niin paljon rahaa, kuin sitä suinkin on. Ja onhan mulla ollut lievä, mutta itsepintainen tatuointikuume jo jonkun aikaa.

Ei siitä rahattomuudesta silti pelkkää pahaa seuraa. Taloudellisesti tiukka opiskeluaika pakottaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja opettaa arvostamaan työtä - realiteettiterapiaa parhaimmillaan. Ja hei: mulla on käynyt niin, että kun jouduin asettamaan muut menot kuntosalimaksujen edelle, juoksukuntoni on lenkkeillessä kohonnut yhtäkkiä aivan uusiin sfääreihin! Kilometrin matka taittuu jopa pari minuuttia lyhyemmässä ajassa kuin viime kesänäkään parhaimmillaan ja kehitystä tapahtuu edelleen. Sanomattakin on selvää, että olen tosi tyytyväinen. Lenkit ovat vielä toistaiseksi aika lyhyitä, mutta pitenevät koko ajan.


Ja juokseminenhan ei juuri mitään maksa. Hyvät kengät mulla oli jo valmiiksi, sykemittari on lainattu äidiltä ja minä en koskaan lähde muotinäytökseen ja lenkille samaan aikaan. Toisin sanoen siis en hirveästi jaksa välittää, minkä näköisissä rytkyissä juoksen, kunhan ne ovat mukavat. Musiikin kuuntelu puhelimesta ei maksa mitään ja netti on pullollaan ilmaisia treeniohjelmia. Ja jos sitä tietokonetta, nettiä ja musiikkisoitinta ei sattuisi olemaan, itse juokseminen toimintona on edelleen täysin ilmaista, vaikka kenkiin olisikin jalkojen hyvinvoinnin kannalta suotavaa voida sijoittaa jonkun verran rahaa.

Toki mä kaipaan säännöllistä salitreeniä ja siksi - ja monista muista, tärkeämmistä syistä - olen hakenut hakenut ja hakenut kesätöitä. Viime vuonnahan samainen prosessi päättyi kovasta yrittämisestä huolimatta kesätyöttömyyteen, joten tänä vuonna yritän kahta kauheammin. Vielä ei ole tärpännyt, mutta ainakin kolme viimeisintä kesätyöpaikkaani ovat kukin varmistuneet aikaisintaan huhtikuussa, joten paljon ehtii vielä tapahtua. Ja jos ei tapahdu, niin sitten venytetään penniä vielä vähän lisää.