keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Puolan matka: Krakova

Viime viikkoina on taas tullut mutkia matkaan elämässä monella tavalla, mutta vihdoin pääsen takaisin matkapostausten pariin! Nämä ovat mulle tärkeä tapa purkaa ajatuksiani, kuviani ja matkapäiväkirjojani - ja toivottavasti näistä on lukijallekin jotain iloa. :D

Viihdyin matkani ensimmäiset päivän Gdanskissa ja sen ympäristössä, mutta koska varsinainen määränpääni oli aivan toisessa päässä maata, kaupungista piti lopulta poistua johonkin suuntaan, vaikka siihen kovasti olinkin ihastunut. Aikatauluja hetken pohdittuani päädyin siihen, että siirryn Gdanskista suoraan Krakovaan ilman välipysähdyksiä, sillä en halunnut reissustani turhan kiireistä. Mä olin lomalla enkä juoksukilvassa kellon kanssa.

Sellainen pikku juttu vain, että Gdanskista Krakovaan on melko pitkä matka. Nopeimmatkin junat kulkevat välin reilussa viidessä tunnissa, mutta näin alkuvaiheessa matkaani en vielä uskaltanut käyttää niin paljoa rahaa kuin siihen olisi vaadittu. Eikä yöjunakaan rehellisesti sanoen houkutellut, sillekin olisi kuitenkin tullut jonkun verran hintaa. Puolassa opiskelija-alennusta juniin ei saa ilman jonkinlaista kytköstä maahan, eli käytännössä Puolan kansalaisuutta tai vähintäänkin vaihto-opiskelua paikallisessa oppilaitoksessa, joten olisin maksanut kaiken lisäksi vielä täyden hinnan lipusta.


Niinpä mä sitten päädyin kaivelemaan vaihtoehtoja 10 tunnin bussimatkan taittamiseen. Ja mitä löysinkään: firma nimeltä Polskibus.com kuljettaa ilmastoiduilla, kaksikerroksisilla punaisilla autoillaan matkustajia pitkin maata (ja myös esimerkiksi Saksaan ja Tsekkiin) harvinaisen edullisin hinnoin. Kuulostaako tutulta? Kyseessä on tietenkin meikäläisen Onnibus.comin sisar. Homma toimii suomalaiselle ilahduttavan samalla tavalla kuin kotimaassa, ja tuntuu siksi myös turvalliselta. Mutta kyllähän se reilun 10 tunnin bussissa istuminen käy hermoille ja istumalihaksille. Ensimmäiset seitsemän tuntia sujuivat kohtuullisen mukavasti, mutta sen jälkeen loppumatka tuntui melko nihkeältä. Mutta istuttava se oli, ja lopultakin olin illalla helteisen hiostavassa Krakovassa, ja löysin jopa hostelliini suhteellisen helposti.


Viimeksi mainittua voin muuten lämpimästi suositella Krakovaan matkaaville: Hostel Giraffen sijainti on mainio, hintataso erittäin kohtuullinen, henkilökunta oikein ystävällistä, ja palvelut ylipäätään todella hyvällä tasolla ottaen huomioon, että ollaan hostellissa. Kirahviteema on mukana koko sisustuksen ja hymyilin itsekseni huomatessani makuusalissa, että asiakkaille tarjolla olevat kirahvikuvioidut huovat saavat aikaan hupsun mielikuvan siitä, että sängyissä retkottaa lauma pitkäkaulaisia sorkkaeläimiä. Sen annan Giraffeen menijöille vinkiksi, että respasta annettavat lukot säilytyslokeroihin ovat aika heppoisen oloisia - olisin ihan varmasti saanut omani tiirikoitua auki hiuspinnillä, jos olisin kokeillut - että mukana kannattaa olla oma riippulukko. Tosin hostellissa yöpyvillä varmaan usein on muutenkin, kuten minullakin.


Krakovassa se alue, jolla turisti enimmäkseen pyörii, on suhteellisen pieni ja tiivis. Siksi siellä on helppo liikkua, ja kaupunki on myös turvallisen oloinen. Tosin yksin matkustavana ja pelkästään jo kotimaassa yökerhoja karttavana jätin Krakovan hurjaksi kehutun klubielämän katsastamatta. Ilta-aikaan kaupungin pääaukiolla kauppahalli Sukiennicen ja Mariankirkon ympärillä on ihana tunnelma - ja pimeän aikaan lämpötilakin on siedettävä. Päiväsaikaan sen sijaan päähine, aurinkorasva ja reilu määrä juotavaa on syytä olla mukana. Allekirjoittanut oppi tämän valitettavasti kantapään kautta unohtaessaan kaksi ensimmäistä ja aliarvioidessaan reippaasti viimeisen tarpeen. No, hengissä ollaan.

Krakovassa on kirkkoja vähän joka nurkalla ja tämä on kaupungin kirkoista pienin - niin pieni, että apostolienkin piti jäädä ulos seisomaan, vinoilevat paikalliset. (Kirkon edustalla seisovat patsaat esittävät apostoleja.)
Mulla oli Krakovan alueella suunnitelmissa paljon muutakin kuin kaupungin katselua, joten tärkeimpien nähtävyyksien tarkastelu piti ahtaa käytännössä yhteen päivään. Heittäydyin perusturistiksi ja liityin kameroineni eräälle kaupungissa tarjolla olevista ilmaisista kiertokävelyistä. Niitä pyörittävät englantia (tai joskus espanjaa tai jotain muuta kieltä) puhuvat oppaat, joille voi antaa kykynsä ja omantuntonsa mukaan tippiä kävelyn lopussa. Siellä sitä sitten tassulteltiin kiltisti Krakovan kuumuudessa Mariankirkolta kansallisteatterille ja Wawelin kukkulalle korkokengissään ja minihameessaan kierrosta vetävän nuoren naisen perässä - ja vaikka vaatetus tuntui työn fyysiseen vaativuuteen nähden aika epäkäytännölliseltä, kyseessä oli muuten todella teräväpäinen nuori nainen, joka puhui erinomaista englantia. Ihmettelin, miksei häntä oltu jo ryövätty jonkin korkeita maksuja veloittavan turistikierrosfirman palkkalistoille.


Iltapäivällä liityin samaisen oppaan kierrokselle Kazimierziin, Krakovan vanhaan juutalaiskortteliin. Kaupunki säästyi kuin ihmeen kaupalla toisen maailmansodan tuhoilta niin, ettei sitä jouduttu rakentamaan käytännössä kokonaan uudelleen, kuten vaikkapa Gdanskissa kävi. Silti natsivallan jättämät arvet ovat läsnä sielläkin. Kazimierzin läheisyydessä, Podgórzen kaupunginosassa, sijaitsi kolmannen valtakunnan aikaan ghetto, jonne ahdetut juutalaiset lopulta kuljetettiin keskitys- ja tuhoamisleireille pitkin Puolaa. Työleireille päätyneistä osa pelastui teollisuusmies Oscar Schindlerin ansiosta - moni on varmasti nähnyt näistä tapahtumista kertovan elokuvan Schindlerin lista. Kazimierz-kierros ei ole sieltä iloisimmasta päästä, mutta siellä kannattaa ehdottomasti käydä.

Krakova on kaunis kaupunki ja monen suosikkilistan kärkipäässä. Kuten aiemmista postauksista voi päätellä, se ei näyttäytynyt mulle yhtä viehättävänä kuin Gdansk, mutta sinnekin voisin yhtä kaikki palata oikein mielelläni. Paljon jäi aikapulan vuoksi tietenkin vielä näkemättä, minkä vuoksi olen aika varma, että palaan Puolaan vielä uudemman kerran, ehkä siinä samalla Krakovaankin.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Viisas elämä 2015

Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetyt Viisas elämä -messut tekivät muhun sen verran hyvän vaikutuksen, että varasin messuviikonlopun kalenteriini jo ajat sitten. Vuosi sitten olin messuilla silloisen poikaystäväni kanssa ystävältä saaduilla vapaalipuilla, mutta tänä vuonna lähdin Tampere-taloon yksin - ja opiskelija-alennetuilla, mutta itse maksetuilla lipuilla, jos se jotakin kiinnostaa. :D 5 euroa per päivä oli minusta varsin kohtuullinen hinta messuista, joilla oli muutakin tekemistä kuin rahojen tuhlaaminen näytteilleasettajien kauppaamiin tuotteisiin.

Jos viimeksi tuumasinkin, että uskomushoidot ja henkisyys eivät ole mun juttuni, enkä niihin juuri käyttänyt aikaa, tällä kertaa halusin messukojuilla pyöriessäni ottaa ihan rauhassa aikaa näytteilleasettajien jututtamiseen. Ei niin, että olisin yhtäkkiä suuresti henkistynyt - olen edelleen "tiedeuskovainen", jos näin haluaa asian ilmaista. Mulla on kuitenkin myös uteliaisuutta sitä kohtaan, miten eri tavoin asioita voi nähdä, ja kuinka mielikuvituksellisista asioista ihmiset hakevat ja epäilemättä myös kokevat saavansa apua ongelmiinsa. (Uteliaisuuteni johti tosin valitettavasti myös siihen, että osa näytteilleasettajista luuli "käännyttäneensä" minut aatteensa kannattajaksi, koska kuuntelin heidän kertomuksiaan ystävällisesti hymyillen. Jotkut taas suhtautuivat nyrpeästi siihen, että avoimen kuuntelun lomassa saatoin myös esittää haastavia kysymyksiä.) Toisaalta puhuin myös sellaisten aatteiden edustajille, joiden opit itsekin allekirjoitan.


Seuraavassa pari mielenkiintoista nostoa messuilta. Nämä eivät ole maksettuja mainoksia, vaan omia ajatuksiani; voisin toki puhua yleisemmällä tasolla nimiä mainitsematta, mutta minusta on asiallista viitata suoraan niihin henkilöihin ja yrityksiin, jotka uhrasivat aikaansa keskusteluun kanssani.

Kukkaterapia. Mun ensimmäinen mielikuvani tästä oli jotakin hyvin hippiä - tanssitaan ja maataan kukkien keskellä? - mutta ilmeisesti kyse on kuitenkin hoitomuodosta, jossa muun terapian tukena käytetään kukista uutettua liuosta. Liuoksen nauttimisen uskotaan käsittääkseni vaikuttavan ihmisen sisäisiin energiavirtauksiin ja sitä kautta tunne-elämään samansuuntaisesti kuin vaikkapa akupunktion. Ottamatta kantaa siihen, onko tämä tieteellisesti uskottavaa, ajatus on minusta aika hauska. Ja jälleen kerran: jos ihminen kokee hoidon antavan mielenrauhaa ja tukevan hyvinvointia, eikä haittavaikutuksia ilmene, mitäpä pahaa vaihtoehtohoidoissa olisi? Viisas elämä -messuilla kukkaterapiaa esitteli Tunnekeskus Lumpeenkukan Tarja Repo. Keskuksessa järjestetään hoitojen lisäksi luentoja ja kursseja - vaikkapa sitten kukkaterapeutiksi kouluttautumiseen.


Mindfulness. Tämä oli messujen kenties keskeisin yksittäinen termi; messujen järjestäjän, kirjakustantamo Basam Booksin julkaisuista hyvin monissa vähintäänkin sivutaan tietoisuustaitoja ja tapahtumassakin ne olivat esillä niin luennoilla kuin näytteilleasettajapuolella. Lyhyesti kerrottuna mindfulness tarkoittaa tietoista läsnäoloa, jossa tuodaan ajatukset arkipäivän stressaavista mietteistä ja ahdistuksista juuri tähän hetkeen. Se on eräänlaista meditaatiota, ja sillä on tutkitusti myönteisiä vaikutuksia erilaisten psyykkisten ja ehkä fyysistenkin oireiden hallintaan sekä yleisen hyvinvoinnin tukemiseen. Mindfulness on niitä asioita, joiden toimivuuteen itsekin uskon, siksi mainitsen tässä ihan mielelläni, että Resurssiverstaan Tuuli Mähönen kertoi mindfulness-kursseillaan olevan vielä paljon vapaita paikkoja. Nyt sellaiselle olisi siis oiva tilaisuus halutessaan päästä osallistumaan.


Luennot valikoin tänäkin vuonna enemmän itseäni koskettavien aihepiirien mukaan - mindfulnessia, ravitsemusasioita, stressin lievitystä. Jos jossain välissä osuinkin kuulemaan jonkun luennon loppua tullessani saliin odottamaan seuraavan alkua, kulmakarvani olivat aika nopeasti matkalla kohti katonrajaa. En voi mitään sille, että vaikka ilman muuta puolustan ihmisen vapautta uskoa mihin haluaa, mulle itselleni enkelit ja energiakentät ovat sen sortin soopaa, että pidemmän päälle alkaa ärsyttää. Se ei oikeastaan liity pelkästään itse aiheeseen, vaan myös siihen retoriikkaan, jota näiden aiheiden parissa usein käytetään. Puhujat ja kirjoittajat tuntuvat - ehkä huomaamattaan - haluavan esiintyä jonkinlaisina guruina, asioita esitetään ehdottomina totuuksina ja ohjeita annetaan käskymuodossa.

Politiikaltakaan ei messuilla vältytty...
Tieteellisemmillä luennoilla käytetään enemmän epävarmuutta osoittavia sanavalintoja - ehkä ja saattaa - ja korostetaan useammin sitä, että mikä toimii yhdelle, ei aina toimi toiselle. Mä en henkilökohtaisesti pidä valmiiden "helppojen ratkaisujen" tarjoamisesta, koska en usko minkään sortin ihmeisiin. (Pidän itselläni oikeuden sanoa asia suoraan omassa blogissani, joten kukaan älköön nyt ryhtykö mielensäpahoittajaksi.) Kuuntelin viikonlopun aikana paljon luentoja, mutta pakko se on sanoa, että messujen "pääesiintyjä" Brian Mayne jäi kyllä päällimmäiseksi mieleen, ja erittäin positiivisesti. Hänen Goal Mapping -metodinsa on yksinkertainen ja ainakin minulle tarpeeksi tieteellisesti perusteltu, mutta mikä tärkeintä: Mayne ei lupaa mitään oikotietä onneen, ainoastaan työkalun onnea tavoittelevan ihmisen tueksi. Se teki minuun vaikutuksen ottaen huomioon, millaisia ihmeratkaisuja monilla muilla luennoilla halutaan ihmisille tarjota.


Raahasin messuilta kotiin vinon pinon kirjoja, muutaman pussin hamppurouhetta ja luonnonkosmetiikkaa. Viimeksi mainitusta kirjoittelen vielä myöhemmin, koska näytteilleasettajan kanssa jutusteltuani päätin hetken mielijohteesta tarttua hänen tarjoukseensa: sain roiman alennuksen ostamastani tuotteesta, ja lupasin kirjoittaa siitä blogiini. Rehellisesti, minkä totesin myyjällekin jo valmiiksi. Ei tästä mitään kaupallista blogia tule sen paremmin kuin aiemminkaan, mutta on mielenkiintoista kokeilla niin sanotusti toimeksiannosta kirjoittamista, vaikka toisaalta itsenäisyyttäni sanankäytön suhteen lisää entisestään se, että alennuksesta huolimatta maksoin tuotteesta myös itse. En ole kosmetiikkabloggari (minkä yrityksen edustaja senkin tietää), joten tuon postauksen kirjoittamisesta tulee lievästi sanottuna mielenkiintoinen prosessi.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Puolan matka: Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo

Lienee sanomattakin selvää, että tämä postaus ei ole sieltä kevyimmästä päästä, mutta sanotaan nyt vielä: keskiössä on erittäin raskas osa matkaani, joten jos tiedät olevasi todella herkkä, harkitse postauksen lukematta jättämistä.

Viitisenkymmentä kilometriä länteen Krakovasta sijaitsee Oświęcim, muutaman kymmenen tuhannen asukkaan aivan tavallinen pikkukaupunki. Sillä on värikäs historia ja esimerkiksi menestynyt jääkiekkojoukkue, joka on voittanut Puolan mestaruuden useampia kertoja. Valitettavasti kaupungin elämää varjostaa kuitenkin edelleen sen synkkä päänähtävyys, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo. Museon asema kaupungissa on kaksijakoinen: yhtäältä sitä ei ymmärrettävistä syistä haluta kaupallistaa liiaksi - se on kuitenkin enemmän hautausmaa kuin turistikohde - mutta toisaalta se on juuri se asia, joka vetää ihmisiä Oświęcimiin. Itse kaupunki kuitenkin jää valtaosalta huomiotta.

Auschwitz I:n kenties tunnetuin yksityiskohta, julmalla tavalla ironinen Arbeit Macht Frei -portti. Se on oikeasti paljon pienempi, kuin olin itse kuvien perusteella luullut.

Näin kävi itse asiassa myös minulle. Alunperin suunnittelin omatoimista päiväreissua Krakovasta Oświęcimiin, mutta kun kävi ilmi, että omatoimireissaajille varatut paikat englanninkielisille opastuskierroksille oli myyty loppuun niiltä päiviltä, kun olisin paikassa päässyt käymään, oli pakko heittäytyä turistiksi. Krakovassa toimii tietenkin monia matkanjärjestäjiä, jotka kuljettavat turisteja lähialueen pääkohteisiin, Auschwitziin ja Wieliczkan suolakaivokselle. Tiukan aikataulun takia mun oli valittava noista kahdesta toinen, eikä valinta ollut vaikea. Ei olisi tullut mieleenkään jättää Auschwitzia väliin. Koin siellä käymisen moraalisena velvollisuutena.

Valmiin päiväretken huono puoli on se, että ajankäyttöön ei pääse itse vaikuttamaan. Muuten mulla ei itse asiassa ole palvelusta juuri muuta valittamista kuin se, etten oikein pidä "must see" -mainoslauseista Auschwitzin porttia esittävän kuvan vieressä. Keskitysleirimuseo ei ole mikään viihdekeskus, vaan siihen pitäisi suhtautua tietyllä kunnioituksella. Se pätee muuten sitten myös pukeutumiseen; nyt on ihan pakko nalkuttaa. Ihan oikeasti. Kun mennään vierailulle paikkaan, jossa on elänyt epäinhimillisissä oloissa ja kuollut karmealla tavalla yli miljoona viatonta ihmistä, sinne ei pukeuduta napapaitaan ja minishortseihin. Siellä ei myöskään hiplata kumppanin takapuolta, vaikka kuinka olisi vastarakastunut. Puolan eteläosissa osaa kieltämättä olla kesällä tukalan kuumaa, mutta pukeutumisen ja varsinkin käyttäytymisen voi silti sovittaa kohdetta vastaavaksi: olkapäiden peittäminen ja polven tienoille ulottuvien lahkeiden tai hameenhelman valitseminen riittää jo pitkälle. Ei voi olla niin vaikeaa. Purin kiukkuisena huultani nähdessäni minibussiimme nousseet nuoret naiset, joiden asut olisivat sopineet paremmin uimarannalle.

Natsit dokumentoivat keskitysleirien toimintaa melko tarkasti, ja leireille tuoduista vangeista pidettiin kirjaa. Alkuun vangit valokuvattiin, mutta myöhemmin se tuli hitaaksi ja kalliiksi, ja natsit päättivät siirtyä vankien tatuointiin. Säästyneet valokuvat ovat nyt erään parakin seinillä; kuvissa näkyvät ihmiset edustavat tietenkin vain murto-osaa leirin uhreista.

Nyt kun olen saarnannut, päästään itse asiaan. Päiväretkipakettiin kuului minibussikuljetus Krakovasta Oświęcimiin ja takaisin, englanninkielinen opastus Auschwitzin ja Birkenaun leirialueilla sekä kaikille museon kävijöille näytettävä dokumenttielokuva Auschwitzin vapauttamisesta. Meille se näytettiin matkalla minibussin dvd-laitteiston avulla. Jos ennen lähtöä bussissa olikin käynyt iloinen puheensorina, viimeistään filmin päätyttyä siellä oli hiirenhiljaista. Dokumentissa näytetään ukrainalaisten sotilaiden kuvaamaa videomateriaalia siitä, mitä he näkivät natsien hylkäämässä leirissä, johon heikoimmassa kunnossa olevat vangit oli hylätty. Kaikki suinkin kykenevät marssitettiin sotilaiden mukana kauemmas länteen. Kuolemanmarssiksi nimitetyllä matkalla menehtyi - tai tapettiin - tuhansia ihmisiä.

Auschwitz käsitti oikeastaan kolme leiriä: Auschwitz I, Auschwitz II - Birkenau ja Auschwitz III - Monowitz. Viimeksi mainitusta ei ymmärtääkseni ole enää olemassa juurikaan fyysisiä merkkejä, mutta Auschwitz ja Birkenau toimivat keskitysleirimuseona, joiden alueella tehdään ilmeisesti edelleen rekonstruointityötä. Auschwitz on alueena suhteellisen pieni, eikä sinne saapuessa tunne sellaista välitöntä ahdistusta, jota itse odotin. Osittain se saattaa johtua siitä, että siellä olevat rakennukset ovat itse asiassa vanhoja puolalaisia sotilasparakkeja eli tavallaan aika kaukana siitä, mitä natsit itse rakensivat monilla muilla leireillä.

Auschwitzista puhuttaessa törmää usein kuviin tästä asemarakennukseksi naamioidusta sisäänkäynnistä, mutta tarkkaan ottaen se kuuluu Birkenaun leirialueeseen. Kuva on tietenkin otettu porttien sisäpuolelta.

Suurempi syy taitaa kuitenkin olla shokki. Auschwitzissa kierroksia vetävät oppaat latelevat alusta asti karua faktaa hengästyttävällä syötöllä. Kaikki ei jää mieleen, ja sitä, mikä jää, on liki mahdoton käsitellä. Vaikka suurimman osan samasta asiasta on kuullut jo koulussa tai lukenut muualta, sen kuuleminen paikassa, jossa tuo kaikki on oikeasti tapahtunut, on aivan oma lukunsa. Samalla se tuntuu ylittävän ymmärryksen rajat. Kun mieli ei oikein osaa sulattaa sitä, mitä todella tarkoittaa nähdä lasin takana tonneittain ihmisen hiuksia tai läjäpäin kenkiä, se reagoi sulkeutumalla. Lopulta vain kuljin oppaan perässä tyhjin katsein ja yritin välillä ottaa paikkaa kunnioittavia valokuvia.

Jos Auschwitz I onkin pieni ja tiivis alue, Birkenau on sitten kaikkea muuta. Se on musertavan suuri, karu ja koruton paikka, jossa vuosikymmenien takainen epätoivo, kärsimys ja kauhu on edelleen aistittavissa. Siellä on shokista huolimatta mahdollista iskostaa edes jollakin tavalla tajuntaansa, miten puhtaasta pahuudesta natsien tuhoamisleireissä oli kyse. Lukemani perusteella tiesin odottaa sitä hetkeä, kun opas lausuu sanat right where you are standing. Silti seisominen sillä paikalla, jossa junalla juuri saapuneita vankeja valikoitiin työkykyisiin ja niihin, jotka lähetettiin suoraan kaasukammioihin, tuntui epätodelliselta. Niin ahdistavalta, ettei se tunnu miltään. Alla oleva kuva on otettu tuolla laiturilla, lukuisten ihmisten elämän päätepysäkiltä.


Paluumatkalla bussissa oli taas hiljaista. Iltapäivän paahtava kuumuus oli vaihtunut rankkasateeksi ja aluksi kaikki tuntuivat olevan ajatuksissaan. Vähitellen alkoi varovainen puheensorina, mutta minä ja retkellä seuranani ollut ranskalaistyttö, jonka tapasin hostellissa, olimme koko matkan hiljaa. Olen pelännyt sitä hetkeä, kun alan todella ymmärtää, mitä olen nähnyt. En tiedä, koska se tulee, tai tuleeko sitä koskaan. Ehkä koko totuus on liian hirveä ymmärrettäväksi täysin. Siitä huolimatta suosittelen keskitysleirimuseossa vierailua jokaiselle, jolle siihen mahdollisuus tulee. Se on raskas kokemus, mutten tiedä ketään, joka sitä olisi katunut.

Sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen moni natsi pakeni vastuuta rikoksistaan tekemällä itsemurhan. Ne, jotka saatiin kiinni, vietiin oikeuden eteen ja tuomittiin usein kuolemaan. Tällä paikalla, yhden Auschwitz I:n krematorion edessä, hirtettiin huhtikuussa 1947 Rudolf Höss, joka toimi pitkään KL Auschwitzin johtajana.