Syvällistä urapohdintaa

Mua on kai pidetty ala-asteelta lähtien ihmisenä, josta tulee jonkin sortin johtaja. Joulujuhlanäytelmissä mä sain usein jonkun muita ohjaavan ja määräävän hahmon roolin, kuten nyt vaikka opettajan. Toisella luokalla opettajan päätös tehdä minusta Lucia-kulkueen päähahmo närkästytti kovasti luokkani pieniä ja vaaleita tyttöjä, joiden mielestä he itse olisivat sopineet tehtävään paljon paremmin (ja olin muuten heidän kanssaan täysin samaa mieltä asiasta). Kolmannella luokalla ollessani pari vuotta vanhemmat pojat keksivät välitunnilla omasta mielestään hirveän hauskan jutun: kipittivät ennen mua pihalle, järjestäytyivät ulko-oven viereen suoraan riviin ja tervehtivät mua "rouva presidenttinä", kun pääsin itse ulos. En mä itse pitänyt itseäni erityisenä päällepäsmärinä, vaikka mulla vahvat mielipiteet olikin ja toin ne myös esille (näin jälkeenpäin ajatellen siinä missä muutkin), joten en oikein ymmärtänyt, mistä moinen vinoilu johtui ja koin sen vähän jopa kiusaamisena.

Niin se on kuitenkin vuosien varrella mennyt - kiusaamistarkoituksessa tai ei - että mut on herkästi haluttu johtamaan ryhmätyötä ja mun puoleen on käännytty, kun on haluttu tietoa jostakin, koska mä olen ollut se, joka "tietää kaiken". Lukiossa otin penkkarijärjestelyt puoliksi huomaamattani vastuulleni, eikä kukaan mukissut vastaan, vaikka muuten kuuluinkin pienen vuosiluokkamme pohjasakkaan. Osittain syynä oli toki luokkaamme koko lukion ajan vaivannut hälläväliä-asenne, mutta toisaalta porukka vaikutti olevan ihan mielissäänkin siitä, että näin vaivaa ja toimin viestinviejänä rehtorin ja opettajien suuntaan. Ja olinhan mä jo hoitanut sujuvasti abihupparien tilaamisenkin.

Kun mietin noita kaikkia kokemuksia, on oikeastaan aika ymmärrettävää, miksi mä opiskelen Johtamiskorkeakoulussa. Vahvan johtajan roolin ottaminen on tavalla tai toisella ollut mulle koko ajan luonteenomaista ja olen viihtynyt siinä. En siksi, että musta olisi erityisen hauskaa olla toisten "yläpuolella" tai pomottaa hirveästi, vaan siksi, että mä olen aidosti nauttinut siitä, kun olen voinut olla toisille iloksi, avuksi tai hyödyksi. Myönnän kyllä olevani kontrollifriikki: mulla on turvallinen ja itsevarma olo silloin, kun mulla on edes jonkinlainen haju siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Perimmäinen syy siihen, että saatan ottaa vastuulleni vaikka kaveriporukan viikonloppureissun organisoinnin on kuitenkin se tunne, että toiset viihtyvät ja kokevat yhteisen ajanvieton helpoksi, kun joku muu on huolehtinut matkalipuista ja hotellivarauksista. Se on paras kiitos siitä ajasta ja vaivasta, jonka matkan eteen näen.

Johtaminen voi tuntua toisille luonteenomaiselta tehtävältä, mutta en mä silti usko siihen, että johtajaksi synnytään. Siihen opitaan koulutuksen, kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen kautta - jos silloinkaan. Synnynnäistä on korkeintaan halu tulla johtajaksi. Olen saattanut puhua tästä aiemminkin, mutta musta on käsittämätöntä, miten moni vetää opinnoistani itsekseen sen johtopäätöksen, että mä kuvittelen siirtyväni suoraan yliopistosta johtajan tehtäviin ja ajattelen lukeneisuuden ja johtamisteorioiden tuntemuksen tekevän musta hyvän johtajan. Todellisuudessa mua karmii ajatuskin siitä, että mun pitäisi muka juuri valmistuneena maisterina yhtäkkiä johtaa toisten ihmisten työtä. Ei mulla ole hajuakaan siitä, miten se käytännössä tapahtuu. Siis oikealla tavalla, siten että toisilla on hyvä olla töissä.

Eräs luennoitsija totesi kerran, että johtajan asemassa törmää todennäköisesti ainakin joskus alaiseen, jonka huomaa olevan täysin väärällä alalla. Vieressäni istunut kurssitoverini hymähti mulle, että entäs jos se onkin se johtaja, jonka pitäisi vaihtaa alaa. Moniko alainen sanoo esimiehelleen, että et muuten sovi työhösi yhtään? Ei varmaan kovinkaan moni - ja sehän tässä onkin se ongelma. Mulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö mulla jossain vaiheessa uraani olisi mahdollisuutta olla johtavassa asemassa työpaikallani. Siitä taas päästään mun pahimpaan pelkooni: mitä, jos musta tulee huono johtaja? Mun kiinnostuksen kohteeni opinnoissa on nimenomaan henkilöstöjohtamiseen ja työhyvinvointiin liittyviä, joten ajatus siitä, että omalla työlläni pilaisin toisten mahdollisuuksia menestyä ja kehittyä on kerta kaikkiaan hirveä. Suorastaan ahdistava.

Ei Johtamiskorkeakoulu tee eikä tule tekemään musta johtajaa. Se tekee musta muodollisesti pätevän, eli antaa paperin, jolla voin edes jotenkin perustella työnantajille sitä, miksi juuri mua kannattaisi alkaa koulia ihan käytännössäkin hyväksi johtajaksi. Ei se kai muuta osoita, kuin kiinnostusta aihetta kohtaan - ja toki istumalihaksia, koska niillähän yliopistoon mennään ja niillä sieltä päästään pois. Sitä taas ei näe mistään papereista, onko ihminen sopiva johtamaan toisia vai ei. Ja kas, olemme vaikeiden hallintotieteellisten kysymysten äärellä: mikä se sellainen hyvä johtaja tarkkaan ottaen on? Siihen kun joku keksisi yleispätevän kaavan, niin mäkin saattaisin päästä testaamaan, uskaltaako sitä edes haaveilla ottavansa vastaan minkäänlaista vastuuta toisten työoloista.