Aikuiset ihmiset ja koulukiusaaminen

Kaikki alkoi tästä: perhepoliittista kansalaisjournalismia tekevän Lokakuun Liikkeen nettisivustolla julkaistiin kirjoitus, jonka otsikon nähdessään jokainen varmaan jo arvasi, että tämä ei jää tähän. "Tampereen Takahuhdin koulu hyväksyy koulukiusaamisen" - mikäs sen parempi tapa saada mediariita aikaiseksi. Aihe herättää tunteita, mikä näkyy myös tekstistä. Uutisiksi nimetyssä osiossa julkaistuksi se on turhan kaukana objektiivisesta uutisesta varsinkin, kun otetaan huomioon, että sivustolla on myös erillinen blogiosio.

Takahuhdin koulun rehtorin vastineen luettuani en silti oikeastaan epäile pätkääkään, etteikö Lokakuun Liikkeen kuvailema tapaus olisi ainakin osittain totta. En tiedä, onko vika minussa vai vastineessa, mutta jouduin tavaamaan tekstiä useamman kerran läpi, ennen kuin sain siitä mitään tolkkua. Ja sitten, kun sain, löysin vain tyhjiä vakuutteluja siitä, että juu ei meillä kiusata. Enkä ole ainoa, joka ihmettelee rehtorin tapaa "luokitella" kiusaaminen: eräs luokka kun on "kiusaaminen ilman syytä". Se on kuulemma se surullisin tapaus. Kaiken lisäksi rehtori vielä tuumaa, että alkuperäisessä kirjoituksessa pyritään vain antamaan Takahuhdin koulusta mahdollisimman negatiivinen kuva.

Olkookin alkuperäinen kirjoitus provosoivasti otsikoitu ja kirjoitettu, niin kyllä mulle tulee mieleen vanha sananlasku koirasta ja kalikasta. Jos koulu ottaa suoraan sanoen aggressiivisen oloisen asenteen ja syyttelee toisia mustamaalaamisesta ja suoranaisesta valehtelusta, jossakin on oltava vikaa. Koulun tehtävä on kuulemma olla lapsen puolella, mutta miten se tällaisesta aikuisen ihmisten käyttäytymisestä muka näkyy? Ongelman ratkaiseminen alkaa ongelman myöntämisestä - ja harvassa ovat ne suomalaiset koulut, joissa ongelmaa nimeltä koulukiusaaminen ei koskaan esiinny.

Mä en tiedä, miksi se on tässä maassa niin jumalattoman vaikea asia. Mulla ei toki ole omia lapsia, mutta en silti pysty näkemään, miten muka kotikasvatuksessa ei pystytä teroittamaan kakaroille, että kaikenlainen vahingonteko niin henkisesti kuin fyysisesti on kiellettyä. Tai jos se ipana kuitenkin keksii omissa keskenkasvuisen aivoissaan ryhtyä kiusaamaan toista, miten aikuinen ihminen voi olla niin tampio, ettei lähde selvittämään asiaa, vaan pahimmassa tapauksessa uhkailee niitä aikuisia, jotka hänen kullannuppuaan ovat moisesta toiminnasta iljenneet syyttää?

Koulukiusaamisen lopettaminen on aina aikuisten ihmisten vastuulla. Se taas tarkoittaa sitä, että opetusalalle hakeutuvien pitää olla valmiita siihen, että niiden kaukaa katsottuna niin söpöjen pikku räkänokkien kanssa voi tulla vastaan varsin ikäviäkin tilanteita (minkä taas voisi huomioida opettajien koulutuksessakin nykyistä paremmin, jos asia kerran on ongelma?). Puhumattakaan siitä, että neuvolassa voitaisiin ehkä sanoa ihan suoraan nuorille vanhemmille että hei, sinunkin lapsestasi voi muuten tulla tulevaisuudessa kiusaaja. Tai kiusattu. Ja asiasta keskustellaan, kunnes torjuntareaktiot väistyvät ja viesti menee perille. Joka ainoan omia tai toisten lapsia kasvattavan on kyettävä nielemään ylpeytensä ja selvittelemään raskaitakin asioita.

Tästä kaikesta pitäisi tietenkin seurata se, ettei ole tarvetta keskustella siitä, tapahtuuko kiusaamista vai ei. Sitä tapahtuu joka tapauksessa, koska me ihmiset nyt vaan toimimme niin. Aina on joku, joka purhaa pahaa oloaan ympäristöönsä vähemmän rakentavalla tavalla - myös meissä aikuisissa, aikuisten ihmisten työyhteisöissä. Sitten voitaisiinkin keskittyä siihen, miten kiusaaminen saadaan ihan oikeasti loppumaan, miten kiusattu saa tarvitsemansa tuen ja kiusaaja paremman tavan purkaa ahdistustaan.

Mä niin toivoisin, että mulla olisi joku vielä yksinkertaisempi, superhelppo ratkaisu kiusaamisongelmaan. Tai että jollain muulla välähtäisi. Vaan kun niin ei ole toistaiseksi käynyt. Mutta on se vaan kumma asia, että näinkin fiksuna pidetty kansa ei saa kiusaavia nulikoita kuriin. En mä oikein muuta osaa enää sanoa.