Ulkonäöstä ja itsetunnosta

Blogeissa on jostain syystä näkynyt viime aikoina taas paljon puhetta itsetunnosta, ulkonäöstä ja ulkonäköpaineista, joten päätin kerrankin ottaa muista mallia ja kertoa, miltä se oma peilikuva minun mielestäni näyttää. Tosin mun tarinani taitaa olla melko samanlainen kuin muidenkin aiheesta kirjoittavien; tiedostan, ettei itsetuntoni ole ulkonäön suhteen kovin kummoisella tasolla.

Keskimääräistä pidempänä, pitkien vanhempien lapsena ei ole ollut erityisen helppoa sattua käymään likipitäen koko peruskoulua luokalla, jossa tytöt ovat pieniä ja siroja, ja pojat sitä sorttia, joka venähtää vasta täysi-ikäisenä. Pituus kun lakkasi olemasta ylpeydenaihe parin ensimmäisen kouluvuoden jälkeen. Sen jälkeen olin vain iso ja kömpelö, ja kun en ollut muillakaan mittapuilla pieni (joskaan en ylipainoinenkaan), pituus ei ainakaan helpottanut ajatusta siitä, että kehoni on totaalisesti väärän kokoinen ja näköinen.

Eikä musta edelleenkään olisi opettajaksi itsetuntoaan kohottaville. Olen oppinut elämään ison ruhoni kanssa, koska vaihtoehtoja ei ole: laihduttaa toki voin, mutta alipainoisenakaan en tulisi olemaan pieni, kiitos perimäni. Hyväksyn kokoni, mutten siitä huolimatta pidä siitä, mitä näen peilissä. Koen olevani epämiellyttävän näköinen, joskaan sillä ei enää taida olla paljonkaan tekemistä painon kanssa: kokemus siitä, että olen ruma, ei ole muuttunut yhtään mihinkään, vaikka kiloja on viime aikoina karissut jonkun verran.

Oikea vika taitaa olla korvien välissä - miksi ja milloin siellä on jokin napsahtanut väärille raiteille, onkin sitten jo vaikeampi kysymys. Olen itse itseni pahin kriitikko, ja tässä asiassa luultavasti myös ainoa, koska kukaan normaali aikuinen ihminen ei tuhlaa tuhottomasti ajatuksia toisten ihmisten ulkonäön arvosteluun. Tai en minä ainakaan. Ja jos jollakin nyt olisi tarve ilmaista näkevänsä minussa yhtä epämiellyttävät 180 cm ja naaman kuin itse näen, kyse on enemmän tämän henkilön elämän sisällöllisestä köyhyydestä kuin ulkomuotoani koskevasta yleisestä mielipiteestä.

Mulla on "itsetuntoa" kulkea kaupungilla ilman meikkiä ja ihan minkälaisissa rytkyissä huvittaa - todellisuudessa kyse on laiskuudesta ja osaamattomuudesta. Ehkä myös kiinnostuksen puutteesta. Meikkaan ja laittaudun silloin, kun se hyvältä tuntuu, mutta siihen, millaisena itseni näen peilistä, se ei vaikuta mitenkään. Kykenen siis elämään sen kanssa, etten näytä viehättävältä, eivätkä ulkonäölliset puutteeni todellakaan ole jatkuvasti mielessäni. Tajuan, että olen muutakin kuin ulkokuoreni. Kohtuullista, sanoisin.