Melkein penkkiurheilija

Juoksen, käyn kuntosalilla ja liikun monin muinkin tavoin oikein mielelläni, mutten koskaan ole harrastanut joukkuelajeja, eikä kiinnostustakaan ole juuri ollut. Kouluaikoina salibandya ja jalkapalloa sisältäneet liikuntatunnit aiheuttivat painajaisia ja pakokauhua joskus montakin yötä etukäteen. Kilttinä tyttönä en tosin koskaan lintsannut, vaikka mieli kyllä teki monet kerrat. Yleensä mut sitten lykättiin puolustajan paikalle. Siellä olin vähiten tiellä, koska varsinkin edellä mainituissa palloilulajeissa jähmetyin yleensä kauhusta kankeaksi: en osannut enkä varsinkaan uskaltanut tehdä juuri mitään.

Koska käytännön kokemukset eivät ole olleet erityisen innostavia, ei varmaan yllätä, ettei penkkiurheilukaan ole pahemmin kiinnostanut. Tampereelle muutettuani eräs vannoutunut Tapparan kannattaja pääsi jo aloittamaan lauseensa "Nyt kun susta on tullut tamperelainen, niin...", johon minä tuumasin, että ei, en ole valinnut kumpaa paikallista jääkiekkojoukkuetta kannatan. Ei ollut aikomustakaan - eikä ole vieläkään, vaikka jonkinasteista painostusta Ilveksen suuntaan tuleekin.

Toukokuussa 2013 olisinkin ollut melkoisen yllättynyt, jos olisin tiennyt vuotta myöhemmin asuvani yksin aivan kaupungin toisella laidalla - ja että mulla olisi 15 eurolla ostettu Nokian kuvaputkitelevisio, josta eräänä tuskallisen kuumana toukokuun viikonloppuna tuijotetaan tuntikaupalla urheilua. Voi tosin olla, että olisin hämmästellyt sitäkin, että kuvioissa pyörii tuona samana viikonloppuna uusi poikaystävä - ja on pyörinyt jo hyvän aikaa. En tiedä, kumpi olisi ollut vuoden takaiselle minulle suurempi yllätys - penkkiurheilu vai uusi mies - mutta syy-seuraussuhde näiden kahden välillä lienee ilmeinen.

Ilmeistä on myös se, että Suomi voitti jääkiekossa ensin Tsekin ja hävisi sitten sunnuntaina loppuottelussa Venäjälle. Ja se, että Real Madrid melkein ei voittanut Mestareiden liigaa, mutta voitti sitten kuitenkin, ja vielä ihan reilusti. Vuosi sitten olisin ehkä jollakin tasolla tiedostanut tuon jälkimmäisen jääkiekkotuloksen, mutta jalkapallosta mulla ei olisi ollut mitään käryä. Nytkin ihmettelin jalkapallogurulleni, että miten niin Realin vastustaja on Atlético Madrid; juurihan ne voitti jonkun finaalipelin. Sillä tasolla on tietämykseni turhap...eikun siis jalkapallosta. (Toki mua sitten valaistiin, että Atléticon aiemmin voittama peli oli aivan eri liigan finaali.)

Järkyttävintä tässä on ehkä se, että mua alkaa jopa ohuesti kiinnostaa. Toki edelleen valitsen mieluummin lähes minkä tahansa muun aktiviteetin kuin kiekon tai pallon perässä poukkoilevien hikisten miesten tuijottamisen - minä kun en koe saavani siitä edes silmäniloa. Silti on myönnettävä, että Tsekkiä vastaan pelatun kiekko-ottelun nähtyäni tein eilen kanavavalintani MM-kiekon hyväksi, vaikkei sulhaskokelaani ollut edes paikalla. Tai että vielä aamupäivällä etsin hänen kanssaan tietoa siitä, mistä ihmeestä Atléticon päävalmentaja hermostui edellisen illan pelin päätteeksi niin kovin, että ryntäsi kentälle raivoamaan, vaikka pelin lopputulos oli ollut selvillä jo jonkun aikaa.

Niin se parisuhde muuttaa ihmistä.