Sosiaalisessa mediassa tempaistaan taas. Hyväntekeväisyydestä tai ainakin oman oikeamielisyyden osoittamisesta on tullut niinkin helppoa ja arkista kuin selfien ottaminen ja risuaidalla varustetun tunnuslauseen liittäminen siihen.
Ajatus on hyvä, tarkoitus on hyvä. Lopputulos on todennäköisesti kasa kuvia hyväntahtoisista ihmisistä ja hetki näkyvyyttä, muttei mitään käytännön hyötyä. Ainakaan, jos puhutaan nuorisotyöhön suunnattavista määrärahoista ja koulukiusaamisen vähentämisestä. Niin surullista kuin se onkin, kuvilla ei muuteta kuin korkeintaan asenneilmastoa, ja sitäkin erittäin hitaasti. Mutta voihan sitä aina haaveilla, että oma pärstä auttaa rakentamaan paremman huomisen.
#hupparikansanpuolella
#kutsumua
Tajusin jälkimmäisen kuvan post-it -lappua kirjoittaessani, että mua nimiteltiin kouluaikoina loppujen lopuksi aika vähän. Se ei tarkoittanut, etteikö mulle olisi puhuttu ilkeästi, mutta yleisin "haukkumanimi", jonka sain kuulla, oli oma nimeni. Äärimmäisen pilkallinen sävy riitti, ja siksi mun on tänäkin päivänä vaikea kuulla itseäni puhuteltavan Riikaksi; nimenhuutotyyppisiä tilanteita en tietenkään kavahda, vaan sellaisia, joissa nimelläni viitataan siihen, kuka ja millainen todella olen. Asiaa on todella vaikea selittää ja varmasti myös ymmärtää, ellei vastaavaa ole itse kokenut. Siksi lapulle päätyi muutama luokkatovereideni tulkinta koulumenestyksestäni ja niiden tilalle jotakin, mistä hyvä todistukseni enemmän johtui.
Automainosta väännelläkseni: on vaikeaa olla sortumatta jonkinlaiseen katkeruuteen. Ei näköjään vaadita edes suoranaista koulukiusaamista, jotta ihminen joutuisi selvittelemään tunteitaan kotikaupunkiaan ja kouluvuosiaan kohtaan vielä silloinkin, kun ne ovat jo kaukana takanapäin. Onneksi ensimmäiseen ei ole pakko ja jälkimmäisiin ei voi palata.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kaikki asiallisesti ilmaistut ajatukset, tervehdykset, risut, ruusut, ideat ja toiveet otetaan ilolla vastaan. :)