Tutkielmantekijän todellisuutta

Koska olin kesällä työtön, ja vuosi sitten aloittamani kandiseminaari jäi kesken ja meni muutenkin aivan penkin alle, mulla oli kesäopintojen nimellä aikaa pohtia ja jopa aloitella tutkielmaani. Niille, jotka eivät tiedä, mistä puhutaan: kandidaatintutkielma on kaksiportaisessa yliopistotutkinnossa tehtävistä opinnäytetöistä se alempi. Ylempi ja tunnetumpi on nimeltään pro gradu. Meidän tutkinnossamme kandityö on useimmiten kirjallisuuskatsaus, jota parhaassa tapauksessa voi hyödyntää gradunteossa seuraavina opintovuosina.

Seminaaria vetää oppiaineen professori, joka ohjaa koko ryhmää yhteisissä tapaamisissa ja tarvittaessa antaa myös henkilökohtaista opastusta. Tapaamisissa käydään läpi yleisiä tutkielmaan liittyviä asioita, mutta myös jokaisen tutkielmaa erikseen. Kaikki tietävät kaikkien aiheet ja pyrkimys kai on, että koko ryhmä etenisi suunnilleen samassa tahdissa. Seminaarin lopputapaamisissa jokainen esittelee valmii(hko)n työnsä, jonka joku toinen opiskelija vuorollaan opponoi, eli antaa kritiikkiä perehdyttyään ensin toisen työhön muuta ryhmää tarkemmin. Itse työn lisäksi käydään vielä antamassa kypsyysnäyte, eli "tentti", jolla osoitetaan äidinkielen hallintaa ja sitä, että olet tehnyt työsi itse.

Kuulostaako helpolta? Istutaan kerran viikossa jaarittelemassa omasta työstä, kirjoitellaan itse valitusta aiheesta ja sitten käydään tekemässä tentti, jossa suoritettavan materiaalin olet itse kirjoittanut. On muuten sitten kaikkea muuta kuin mukavaa touhua.

Ensinnäkin 30-40 sivun teoreettinen tutkielma vaatii niin maan pirusti lukemista. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että lähdeviitteitä on oltava ihan vähintään saman verran kuin työssä on sivuja, jotta työ olisi riittävän kattava. Ja sitten sieltä on löydettävä ne oleelliset asiat tutkielman aihepiirin kannalta. Joskus yksittäistä lähdeteosta kaivellaan tuntikaupalla, jotta sieltä löytyy se yksi tietty lause, jossa on jonkun ajatuksen perusteluun tarvittava tieto. Tai sitten kiristellään hampaita, kun sitä lausetta ei löydykään ja on pakko myöntää itselleen, ettei koko kirjaa voi mitenkään järkevästi hyödyntää tutkielmassa.

Seminaarissa taas ajautuu väkisinkin vähän ikävään olotilaan. Ensin ne sanovat, että valitkaa aihe, johon suhtaudutte intohimoisesti, koska muuten ette jaksa pakertaa. Mikä on siis ihan totta. Seuraavaksi ne lyövät eteen aikataulun, jonka mukaan työn pitäisi olla suht valmis marraskuun loppuun mennessä. Mikä on siis todella pian. Tässä välissä lienee ihan hyvä kertoa, että ehdin kesällä "aloitella" kandityötäni sellaisen 15 sivun verran, joten mulla itselläni ei toki ole hätäpäivää. Niillä, joilla ei tänään, seminaarin alkutapaamisella, ollut vielä edes aiheen alkua mietittynä, taas on odotettavissa tuskainen 2,5 kuukautta. Sitten, kun hiki hatussa väännät seuraavat kolme sivua tiukkaa teoreettista tekstiä, saat kuulla seminaarissa, että näkökulmasi on liian löyhästi rajattu tai käsittelytapasi liian kapea. Tässä vaiheessa intohimosi aihetta kohtaan on tietenkin aiheuttanut jo sen, että työsi tuntuu erittäin henkilökohtaiselta projektilta, joten kritiikki sattuu.

Tutkielman kirjoittaminen saattaa aiheuttaa myös tiettyjä lieveilmiöitä yksityiselämässä. Suurin niistä on ehkä se, että yhtäkkiä tietokoneesi ympäristö lattiaa ja sohvan käsinojia myöten on täynnä epämääräisiä kirjakasoja. Ja ihmettelet, mistä ne kaikki ovat tänne tulleet, kun tänäänkin lainasit vain kolme kirjaa. Kuitenkin kirjaston käyttäjätili näyttää, että lainoja on kontollasi parikymmentä - ja vielä varauksessakin muutama teos. Toinen sivuoire on se, että työpöydälläsi on ainakin viisi eri versiota tutkielmastasi, ja kun haluat tulostaa seminaaria varten näytille sen uusimman ja hiotuimman, lähetät tietenkin sähköpostiisi väärän tiedoston, ja huomaat asian vasta tulostettuasi tekstin yliopiston printterillä viisi minuuttia ennen seminaarin alkua.

Lisäksi tutkielmaa kirjoittava saattaa iltaisin soimata itseään siitä, että sekin pari tuntia, jonka olisit voinut käyttää lukemiseen ja kirjoittamiseen, kului blogia kirjoittaessa ja Facebookia selaillessa. Toisinaan sentään käy mielessä, että varmuuskopio saattaisi olla ihan hyvä juttu.