Onnistuneen valokuvan resepti

Harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta postaus ei sisällä teknisiä ohjeita. Osittain siksi, että niitä on netti ja kirjastot pullollaan ja enimmäkseen siksi, että en tiedä aiheesta riittävästi neuvoakseni muita.

Musta ei saa hyvää valokuvaa. Mua esittävät (tilanne)kuvat on yleensä julkaisukelvottoman järkyttäviä (ainakin omasta mielestäni) ja kyllä sitä ylioppilaskuvaakin saatiin kuvaajan kanssa studiossa kaivamalla kaivaa. Vaikka olen ihmisten kuvaamisessa täysi vasta-alkaja ja sähläri, mä olen silti mieluummin kameran takana kuin edessä, kun pitää kuvata juhlia, illanviettoja ja lomareissuja. Musta ei kerta kaikkiaan saa hyvää kuvaa.

Tai siis niin mä kuvittelin. Aiemmin mainitsinkin jo tän meidän ikioman keksinnön, traumaattisen valokuvauksen, joka siis on terapeuttisen valokuvauksen vastakohta meille "ei musta saa hyvää kuvaa" -asenteella varustetuille ihmisille, jotka mahdollisesti inhoamme käsitettä voimaantuminen. Me mietittiin ihan ajan kanssa, kenen luona on parhaat olosuhteet valokuvaukseen ja varattiin ilta aikaa kokeilla sekä kuvaamista että kuvattavana olemista tutulla, turvallisella porukalla. Meikkiä naamaan, hyvää musaa taustalle ja poseerausta tulemaan. Kamera oli koko ajan kytkettynä tietokoneeseen niin, että kuvaajan lisäksi muutkin näkivät jokaisen otoksen heti läppärin näytöltä. Näin nähtiin, menikö kuvassa teknisesti jotakin pieleen tai pitääkö poseerausta muuttaa edustavamman näköiseksi. Neljä tuntia meni yhdessä hujauksessa, meillä oli aivan sairaan hauskaa ja lopputulos miellyttää jopa mun omaa, vaativaa silmääni.

Mutta miten tähän sitten päästiin? Tämä oli sattumalta musta otettujen kuvien alkupäässä, mutta periaatteessa tällä turpavärkillä näinkin onnistuneen kuvatuksen aikaan saamiseen olisi voinut mennä vaikka kuinka ja kauan. Kuvattavana olleen ja muita kuvanneen kokemuksella reseptini onnistuneeseen traumaattiseen valokuvaan on seuraava:

1. Meikkaa vahvasti.

Mä kuljen yleensä ilman meikkiä ja yllä näkyvä silmämeikki on mulle aivan poikkeuksellisen vahva. Mun meikkaustaitoni on myös heikommanpuoleiset, mutta kokeilevaa taidetta tää meidän traumakuvaus muutenkin oli, joten suttuiset silmät ja liika kulmakynä on tässä tapauksessa ihan ok. Meikittömyys tuntuu korostuvan kuvissa ikävällä tavalla ja kummasti se pakkeli naamassa vaan tuo lisää itseluottamusta poseeraamiseen. Eräs kuvattavamme oli vakaasti sitä mieltä, että näyttää kaikissa kuvissa järkyttävältä. Tummien silmämeikkien jälkeen oli hieman toinen ääni kellossa ja me todettiin yksissä tuumin, että neidin kuvat oli kuin suoraan Voguesta.

2. Luota kuvaajaan.

Eli siis valitse kuvausseurauksesi ihmisiä, joihin luotat ja joiden kanssa viihdyt. Kuvattavaksi on helpompi heittäytyä, kun ei ole paineita näyttää hyvältä ja tietää, että ne karmeimmatkaan kierosilmäkuvat ja kaksoisleuat eivät kulkeudu ulkopuolisten silmien eteen. Tämä on ehkä koko traumaattisen valokuvausprojektin tärkein osa. (Traumaattisuuden ei siis ole tarkoitus johtua julkisesta nolaamisesta.)

3. Pelleile.

Kun nyt kerran luotat kuvaajaasi, mikset antaisi palaa? Ihmisillä - myös minulla - on usein paha tapa pönöttää kuvissa, koska kuvahan ei voi olla hyvä, jos siinä ei näytä asialliselta. Pelleilykuvat auttavat rentoutumisessa ja rentous johtaa luonnollisiin asentoihin, hymyihin ja katseisiin. Niistä taas seuraa todennäköisemmin hyviä kuvia. Jos kuvaaja sanoo, että yritäpä näyttää peuralta ajovaloissa, niin yritä. Väännä kroppasi ja naamasi niin typerään asentoon kuin ikinä keksit, käytä ympärillä olevia tuoleja, tyynyjä ja muita tavaroita, äläkä välitä siitä, näytätkö typerältä vai et. Tiedetään: helpommin sanottu kuin tehty, mutta juuri siksi tuo kohta numero kaksi on niin äärettömän tärkeä. Hyvien ystävien seurassa heittäytyminen on helpompaa.

4. Naura.

Nauraminen on kivaa ja itselle nauraminen erittäin hyvä taito, jota traumaattinen valokuvaus kyllä kehittää tehokkaasti. Nauraa voi omille kuville (varsinkin niille epäonnistuneille), kuvaajan ohjeille (alla reaktioni Clairen käskyyn "viettele mut"), muiden kommenteille ja oikeastaan ihan mille vaan. Meillä oli eilen niin hysteerisen hauskaa, että lopulta jopa toisten kehut siitä, miten nyt tuli hyvä kuva, aiheuttivat hervottomia naurukohtauksia.

5. Varaa aikaa.

Turistimatkoilla pysähdytään kivan patsaan eteen, napataan pari poseerausta todisteeksi siitä, että paikalla on ihan oikeasti käyty ja rynnätään sitten kohti seuraavaa museota tai kirkkoa. Silloin, kun tarkoitus on harjoitella kameran kummallakin puolella olemista, ensimmäiset kuvat epäonnistuvat melkein poikkeuksetta. Pitää kokeilla ja opetella itselle ja toisille edullisia kuvakulmia, kameran käyttöä ja erilaisten taustojen, valojen ja muun rekvisiitan hyödyntämistä. Kuten sanoin, neljä tuntia vilahti ohi tosi nopeasti - tuntui ennemminkin puolelta tunnilta!

Valitettavasti joutunette katselemaan mun pärstääni vielä toistamiseenkin, koska me innostuttiin ihan toden teolla tästä toistemme traumatisoimisesta ja sovittiin ensi viikolle jo pari uutta valokuvauspäivää... :D

Postauksen kaikki kuvat otti Claire.