tiistai 26. elokuuta 2014

Onhan mulla papuja

Ette usko, kuinka monta kertaa olen kirjoittanut tämän tekstin eri muodoissa, eri tyyleillä ja eri sanoilla. Todella monta - eikä tähän mennessä mikään niistä ole ollut sellainen, että olisin halunnut tai uskaltanut tehdä siitä julkista. Asia kun on niitä henkilökohtaisimpia, mitä voin toisten ihmisten kanssa jakaa - tosin blogissa sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti, jos tämän jälkeen lainkaan. Toisin sanoen: tämän postauksen lukeminen ei anna kenellekään realistista kuvaa mun voinnistani, ajatuksistani ja tunteistani. Vain pintaraapaisun siitä, mitä käyn läpi.

Kerroin talvella olevani sairaslomalla, joten kyseisen postauksen lukeneille paljastukseni tuskin on mitenkään yllättävä - osittain siksi, että jokunen blogiani seuraavista ihmisistä tuntee mut nettimaailman ulkopuolellakin, ja enimmäkseen siksi, että sairaslomani syytä ei ole vaikea arvata. Niinpä niin: minua(kin) vaivaa kansansairaus nimeltä masennus ja siinä sivussa yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ensimmäinen on todennäköisesti seurausta jälkimmäisestä, mutta mistäs sitä varmasti tietää.

En viiltele, en suunnittele itsemurhaa, enkä nyyhkytä jatkuvasti peiton alla, vaikka masennukseni onkin keskivaikea, ja sairasloman perimmäinen syy oli masennuspisteiden pomppaaminen vaikean masennuksen rajamaille. En myöskään ole joka hetki ahdistunut, enkä ole ahdistunut joka asiasta koko ajan. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ei tarkoita kaikesta ahdistumista. Mulla suurin yksittäinen osa sitä taitaa olla sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka lisäksi on paniikkia ja paljon muutakin sekalaista oiretta. Ja sosiaalisten tilanteiden pelkokaan ei ole sama asia kuin ihmisten pelkääminen. Ei näitä asioita niin yksinkertaisesti voi luokitella.

Päällepäin ei näe, että mikään on "vialla". Monen leuka on loksahtanut, kun olen kertonut diagnooseistani. En oikeastaan edes miellä itseäni sairaaksi, vaikka mielenterveyteni hoitoa kaipaakin. Enkä usko jääväni tähän tilaan ikuisesti; nyt on vain jonkun aikaa otettava rauhallisesti. Opiskeluaikataulusta ei saa tehdä liian tiivistä, vaatimuksia ei saa asettaa liian korkealle. Itselleen on lopulta annettava anteeksi paljon ja oltava tosi armollinen - kaksi asiaa, joita mä en ole osannut tehdä vuosikausiin, siksihän tässä ollaankin. Toki itsestään on myös pidettävä huolta ja tiettyyn rajaan asti itsensä pakottaminen ulos, salille, lenkille, kavereiden seuraan ja melkein mihin vaan on hyväksikin.

Elän tällä hetkellä suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt käyn viikottain terapeutin ja vähän harvemmin psykiatrin vastaanotolla. On hyviä päiviä, huonompia päiviä ja todella synkkiä päiviä: ei tämä ole yhtä ja samaa ahdinkoa koko ajan. Siitäkään huolimatta, että menneet päivät tuntuvat mielessäni epäselvältä puurolta, koska muistan yleensä kyllä, että olen tehnyt jotakin, mutta en vahingossakaan, milloin, ellen voi tarkistaa asiaa jostakin. Olen tullut tahtomattani täysin riippuvaiseksi kännykän kalenterista, vaikka ennen olin ihminen, joka muisti ilman kalentereita omat ja vähän muidenkin asiat.

Arkisimmillaan tämä on kuitenkin sitä, että lähden aamulla kuntosalille tai yliopistolle, mutta istuessani kotimatkalla bussissa joudun käymään itseni kanssa jumalattoman taistelun siitä, jaksanko, pystynkö ja uskallanko käydä kotiin kävellessä ruokakaupan kautta. Ja niinkin tavallisessa ja helpossa asiassa masentunut mieli osaa keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi voisin jättää tyhjyyttään ammottavan jääkaapin täyttämättä. Kun onhan mulla kaapissa vielä papuja.

Mielenterveysasiat herättävät paljon tunteita ja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Kommentoida ja kysellä saa, mutta asiallisesti. Sen kuitenkin sanon jo tässä, että mielenterveyshäiriöt eivät ole sama asia kuin itsesääli, laiskuus ja huomionhaku. Jos edellä sanottu on sinulle ongelma, jätä mieluummin kommentoimatta ja pura ennakkoluulosi muille foorumeille.

8 kommenttia :

  1. Tuntuu tosi helpottavalta lukea tällaisia postauksia, ja toivoisin joskus uskaltavani itsekin jutella samasta aiheesta. Jotenkin se kynnys on vaan niin valtava... Terveisin toinen sosiaalisten tilanteiden pelosta (ja erittäin todennäköisesti myös yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä) kärsivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tän julkaiseminen oli mullakin oikeasti ihan tosi korkean kynnyksen takana, joten ymmärrän sua paremmin kuin hyvin. Toisaalta en ole läheistenikään kanssa halunnut tehdä tästä asiasta minkäänlaista tabua ja olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmista pitää puhua, ja toisaalta taas tää on juuri niin henkilökohtainen asia, että joku itsesuojeluvaisto se kai on, joka jarruttelee sitä, paljonko asiasta netissä paljastaa.

      Se on ihmeellisen ristiriitainen tunne, kun joku toinen kertoo kärsivänsä samasta ongelmasta. Tavallaan on juurikin helpottunut olo, että hei tässä ei ollakaan yksin asian kanssa, mutta toisaalta tuntuu myös pahalta, koska eihän tällaista toiselle toivo.

      Poista
  2. Jestas, mun kunnioitus ja ihailu tuollaisia ihmisiä kohtaan on ihan valtava, vaikka "vain" blogissa tällaista julkaiset. Omilla kasvoilla, nimellä ja sit kuitenkin blogissa joka nyt ei ole sellainen surullisenkuuluisa mielenterveysblogi joita kyllä suomalaisiakin on sieninä sateessa, vaan ns. ihan tavallisessa blogissa. Nostan sulle mielettömästi hattua tämän(KIN) asian esiinnostamisesta

    Terveisin se, joka ei tiedä, pystyykö ja osaako itse kertoa koko totuutta kellekään - tai edes puolikasta sellaista. Edes blogissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minerva. :) Kannatan ehdottomasti "koko totuuden" kertomista, oli se mitä hyvänsä - ei nyt ehkä blogissa, koska eihän se mitenkään välttämätöntä ole, mutta ainakin läheisille ihmisille. Ainakin itse olen huomannut, että on helpompi olla, kun saa sanottua vähemmänkin tutulle ihmiselle, että mulla on tällainen ja tällainen diagnoosi. Korostan myös, etten hae sillä huomiota enkä varsinkaan sääliä, eikä asia edellytä muilta mitään toimenpiteitä, mutta mun omaa oloani helpottaa se, että ympärilläni olevat ihmiset tietävät, miksi saatan joskus käyttäytyä omituisesti. Tosin monesti se omituisuus on vain omassa päässäni, eivätkä muut huomaa mitään, mutta kuitenkin. :D

      Poista
  3. Tällaista avoimuutta tarvitaan! Asenteet mielenterveysongelmaisia kohtaan (jopa terveydenhuollon piirissä) ovat edelleen tosi keskiaikaisia, vähitellen on onneksi onnistuttu näkemään ettei mielenterveysongelmainen ole epäonnistuja, surkimus tai jotenkin reppana vaan ihminen joka on mieleltään sairas ilman omaa syytään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä! Todennäköisesti parantuminenkin olisi paljon helpompaa, jos mielenterveysongelmat eivät olisi jotenkin ihmeellinen tabu ja leimaisi ihmistä niin kovin - onhan masennus ja ahdistus nykyisin niin kovin yleistäkin. Onneksi asenteet tosiaan lieventyvät vähitellen muuallakin kuin terveydenhuollossa ja ihmiset ehkä vähitellen tajuavat, että vaikka masennus ei sinänsä ole fyysinen sairaus, niin ei se ole sen enempää valittu ja itse aiheutettu kuin vaikka syöpä tai astma. Miksi sen siis pitäisi olla joku ihmeen stigma?

      Poista
  4. kirjotin viestin fbssä meni muut kansioon :)

    VastaaPoista
  5. Hei :) Hienoa, että kirjoitit tänne tästä aiheesta! Samaistun! Huomasin vasta nyt, että olet kirjoittanut blogiin mielenterveydestä. Itse tiesin sun tilanteesta jo ennen tätä, ja sä tiedät mun tilanteesta, mutta tuntuu silti hienolta, että uskallat täälläkin kertoa. Tsemppiä! Ja jos kaipaat joskus kissaterapiaa, mun luo saa tulla teelle :)

    VastaaPoista

Kaikki asiallisesti ilmaistut ajatukset, tervehdykset, risut, ruusut, ideat ja toiveet otetaan ilolla vastaan. :)