Huijaus nimeltä rintaliivit

TISSIT. Noin. Nyt se on sanottu ja kaikkien huomio taattu. Voimme lakata järkyttymästä postaukseeni liityvistä intiimeistä kehonosista ja siirtyä itse asiaan. Nimittäin siihen, kuinka riippuvaisia me naiset olemme rintaliiveistä.

Kun lähden salille, puen liikkumiseen sopivat vaatteet jo kotona, ihan vaan ajan säästämisen takia. Näin vältyn yhdeltä ylimääräiseltä vaatteidenvaihdolta, ja saan repusta puhtaat vaatteet päälle käytyäni suihkussa. Tänään mä sitten huomasin, että kappas, jokin unohtui. Rintaliivit. Ja kaiken kukkuraksi mulla oli asioita hoidettavana kaupungilla ennen kotiin menoa.

Niitä hankalasti puettavia ja sitä paitsi hiestä märkiä urheiluliivejähän en suihkun jälkeen päälleni kisko, joten ainoa vaihtoehto oli koota kaikki itsevarmuutensa siihen, että marssin pukuhuoneesta ulos ilman rintsikoita. Onneksi olin sentään sattunut valikoimaan päällysvaatteekseni paksun fleece-hupparin, enkä esimerkiksi tiukasti istuvaa nahkatakkia, joten vaatetukseni vähän piilotti sitä tosiasiaa, että rintani eivät olleet erityisen edustavasti esillä.

Kysehän on lähinnä siitä epämukavasta tunteesta, minkä tissinkannattimien puute aiheuttaa. Minun kokoiseni pitkän ja rotevan ihmisen kropassa sopusuhtaisuus edellyttää sen kokoisia rintoja, että rintaliivittömyys näkyy ja tuntuu. Hupparini tosiaan peitti mielestäni varsin ikävää riipputissiefektiä, mutta asematunnelissa kävellessäni tuntui silti siltä, että jokaisen vastaantulijan katse - sukupuolesta riippumatta - porautuu minuun. Tosin siinä paikassa ihmiset tuntuvat tuijottavan aina alusvaatetukseni tasosta huolimatta. Joko vika on siellä pyörivissä ihmisissä, tai sitten omassa päässäni, mutta tuskinpa rintamustani tänäänkään oikeasti tuijotettiin. Tissien hölskymistä oman paidan alla taas ei voi olla jatkuvasti tuntematta.

Seuraavaksi mietin, että nyt on ihan pakko käydä äkkiä hakemassa H&M:ltä jotkut halvat liivit. Tuloksena pettymys pukukopissa, koska enhän mä mahdu sen ketjun rintaliiveihin. Tuntuu, että on ihan sama, sovitanko A-kuppia vai D-kuppia, tai onko ympärysmitta 60 vai 80. Oli siis pakko jatkaa matkaa ilman rintsikoita.

Ja enhän mä siihen kuollut - tietenkään. Olo vain oli jatkuvasti epämukava. Jälkeenpäin mietin, että vaikken todellakaan ole niin radikaali feministi, että ajattelisin rintaliivejä alistamisen symbolina enemmän kuin mukavuutta tuovana vaatekappaleena (tosin rintaliivejä polttavat vihaiset feministit ovat muutenkin käsittääkseni myytti), niin on niissä salakavalakin puoli. Sen lisäksi, että ne pitävät rintavarustuksen paikallaan, ne luovat myös melkoisen illuusion siitä, miten rinnat muka asettuvat.

Karu todellisuushan on nimeltään painovoima; jos niissä on vähänkään kokoa ja muotoa, ne roikkuvat. Paitsi, jos niitä on leikelty, mikä taas antaa tissien käyttäytymisestä ihan yhtä luonnottoman kuvan kuin push-upit. Ja silti me haluamme esittää, että meillä on rintojen tilalla kaksi luonnonlakeja uhmaavaa palloa. Tai pallonpuolikasta, miten sen nyt ottaa. Sanovat, että meikkaaminen on valehtelua, mikä on varsin näppärästi kumottu kysymällä, kuka muka uskoo silmäluomien väriskaalan oikeasti vaihtelevan kullanruskeasta siniturkoosiin. Mutta rintaliivit ne vasta varsinainen emävale ovatkin! Ja ilmeisesti myös kovin uskottava sellainen, päätellen siitä, miten suuri yleisö järkyttyy, kun jonkun onnettoman naisjulkimon nännit sattuvat joskus erottumaan iltapuvun alta.

Mukavuussyistä en edelleenkään halua luopua liiveistäni. Minun ryntäilläni vähänkin reippaampi kävely on nimittäin jo melko tuskaista touhua ilman tukea. Tietyllä tavalla mukavuussyistä en halua sitäkään, että tuntemattomat tai vähän tutummatkaan näkevät rintojeni roikkuvan. On siis pakko jatkaa valehtelua, itselleni ja muille. Ja Maan vetovoimalle.