Medialogiikkaa

Tää on taas niitä aiheita, joita on toki käsitelty vaikka ja missä. Ihmisten hölmöys ja käyttäytyminen (sosiaalisessa) mediassa on joskus jotain aivan uskomatonta. Feissarimokissa on monia hyviä esimerkkejä ihmisten vajavaisista älynlahjoista, mutta paljon jää sielläkin sanomatta. Kuten että:

"Meidän takapihalla on kettu. Äkkiä kamera käteen ja kuva Iltalehdelle!"
Kuinka luonnosta vieraantunut pitää ihmisen olla, että takapihalla piipahtavan elukan ajatellaan ylittävän uutiskynnyksen? Samalla voidaan toki myös kysyä, kuinka luonnosta vieraantuneita toimittajia iltapäivälehdissä on, kun niitä kettu-/orava-/pöllö- ja muita eksoottisia eläinkuvia julkaistaan ainakin kyseisten lehtien nettisivuilla. Onko se ihan tosiaan oikeasti uutisen arvoinen aihe Suomessa, että Uolevi Keuruulta bongasi takapihallaan hassusti pomppivan jäniksen? Onko? Ehkä niistä sitten maksetaan niin hyviä julkaisupalkkioita, että niitä kännykkäkameratasoisia otoksia kannattaa lähetellä. Se ei kyllä edelleenkään selitä sitä, miksi niitä julkaistaan.

"Koen tulleeni kohdelluksi väärin. Äkkiä puhelin käteen ja soitto Iltalehdelle!"
Samaa sarjaa kuin edellinen. Ymmärränhän mä sen, että jos on oikeasti törmännyt johonkin vakavaan epäkohtaan vaikka viranomaisten kanssa asioidessa, voi olla ihan järkevää tuoda asia esille ja keskustelunaiheeksi mediassa. Toisaalta sitten taas tuntuu, että joidenkin ihmisten ensimmäinen ajatus ikävässä tilanteessa on, että nyt kyllä lähtee soitto keltaiselle lehdistölle. Itse valituksen aiheet taas on joskus ihan uskomattoman turhia. Iltalehti uutisoi viime kesänä siitä, kuinka katsoja oli järkyttynyt nähdessään tv-uutisten kuvituksena kuvaa ruumishuoneelta. Ruudussa oli ilmeisesti vilahtanut muutaman vainajan varpaat - ja siitäkös sitten piti parkua Ylen lisäksi lehdistölle. Eihän se nyt varsinaisesti kivaa kuvitusta uutiseen ollut, mutta enemmän mä silti järkyttyisin niistä parhaaseen katseluaikaan lähetettävistä rikossarjoista ja elokuvista, joissa näkyy vainajista vähän muutakin kuin jalat. Edelleenkään en tiedä, miksi lehdistö näkee tuollaiset jutut julkaisemisen arvoisiksi.

"En voittanut Facebook-arvonnassa. Epäreilua!"
Firman Facebook-sivulla on kymmeniä tuhansia tykkääjiä ja se päättää arpoa näiden kesken jonkun tuotteensa. Siis yhden kappaleen näiden lukuisten ihmisten kesken. Tyypillisesti joku Nokia tai Samsung arpoo jonkun teknologialelun. Joku sen aina voittaa, mutta aika saatanan monihan siinä jää ilman. Huonoa tuuria, aina ei voi voittaa ja jos niitä arvontaan osallistujia on se 80 000, niin todennäköisyys on...noh, pieni. Siitä huolimatta näiden arvontojen tulosten julkistamisen jälkeen kommenttiboksiin tulee itkemään - tosissaan tai ei - kaikenikäistä porukkaa, kuinka "mä en ikinä voita mitään/olis toi mulleki kelvannu/arpokaas yks mullekin". Ei tarvinne selittää tarkemmin, miksi tuo on minusta surullista.

"Jossain päin Suomea tapahtuu suuri vääryys. Äkkiä adressi kasaan!"
Yksi opettaja saa potkut oppilaansa ojentamisesta ja äkkiä hänen puolustuksekseen on kasassa tuhansien allekirjoitusten adressi. Kukas kerää samalla raivolla nimiä adressiin niiden opettajien puolesta, jotka eivät irtisanomisen pelossa uskalla ojentaa oppilaitaan ja kaiken kukkuraksi pelkäävät vielä näiden pikku mussukoiden vanhempia, joiden mielestä oppilaan käytöshäiriöt ovat opettajan vika ja rehtorin kansliaan taluttaminen kädestä pitäen pahoinpitely? Adressit.comin arvosta kansalaisten mielipiteiden luotettavana ja tehokkaana välittäjänä voidaan myös olla monta mieltä.

"Kaikki tiedotusvälineet ovat Suomessa valtion propagandakoneistoa / media vainoaa perussuomalaisia / raiskausuutisessa ei kerrottu tekijän etnistä alkuperää eli taas hyysätään maahanmuuttajia / verojen nostaminen on vaan herrojen ahneutta!"
No mutta kuinkas muuten. Tuomas Rimpiläinen tiivisti asian Aamulehden kolumnissaan varsin mainiosti. Pitäköön kukin itseään juuri niin valveutuneena (ja toisia niin aivopestyinä) kuin haluaa, mutta kyllä se elämä vaan raskaaksi käy, jos kaikkialla näkee pelkkiä valheita, propagandaa ja epäilyn aiheita. Siis Suomessa. Pohjois-Koreassa se toki olisi realismia.

Koska tykkään keskustella lukijoideni kanssa kommenttiboksissa, kysyn: tuleeko teille mieleen muita sosiaalisen median käyttäjien ja seuraajien loogisia päättelyketjuja ja niiden seurauksia?