Puuttuvia kokemuksia, joita en jaksa edes hävetä

Korjasimme puolisoni kanssa molempien sivistyksessä ammottaneen valtavan mustan aukon ja katsoimme elokuvan nimeltä Terminator. En koe itseäni tämän elämyksen jälkeen niinkään sivistyneemmäksi kuin huvittuneemmaksi, tosin eipä ne odotuksetkaan suoraan sanoen korkealla olleet. Arnold Schwarzeneggerin nimi kun ei mun mielikuvissani varsinaisesti rinnastu laatuun. Missään yhteydessä.

Terminator varmaan keikkuu siinä "pakollisten" ja "ei-pakollisten" kokemusten rajamailla, mutta mun täytyy avoimesti myöntää, että multa uupuu aika monta sellaista enemmän tai (useimmiten) vähemmän sivistävää kokemusta, joiden puuttuminen on joidenkin mielestä suuri häpeän aihe. Paha vaan, että ne asiat kiinnostaa mua niin vähän, etten viitsi edes hävetä ummikkouttani niiden suhteen. Seuraa äärimmäisen henkilökohtaisia paljastuksia.

Olen ajatellut, että mulla on nörtin sivistys, koska Star Wars ja The Big Bang Theory, mutta toisaalta mulla on edelleen J.R.R Tolkienit ja G.R.R. Martinit lukematta - J.K. Rowlingit sentään olen kahlannut läpi. Tarut sormusten herrasta riittää mulle varsin hyvin leffoina ja Game of Thronesia en ole vaivautunut kuin vilkaisemaan. En mä kumpaakaan vihaa, mutta jotenkin ei vaan jaksa kiinnostaa. Multa menee täysin yli hilseen, kun poikaystävä intoilee melkein-suomea puhuvista pelihahmoista (Lord of The Rings Online, nähkääs) ja Hobitti-leffojen trailereista, jotka meillä osataan kohta ulkoa. Tosin myönnettäköön, että sen verran sitä nörtin vikaa mussa todellakin on, että Keski-Maan kartta leggingseissä on hieno asia. Kaikesta LOTR-fanittamattomuudestani huolimatta.

Enkä mä kai ole oikea nörtti siksikään, että videopelit ei kerta kaikkiaan maistu. Kokeiltu on, mutta kun ei niin ei. Skyrim olis ollut ihan hauska ilman sitä jatkuvaa tappelua (joka tosin taitaa olla koko pelin idea). Koko ajan saa pelätä, että joku pomppaa pusikosta niskaan, ja koska mun pelitaitoni on kokeiluista huolimatta edelleen heikommanlaiset, hahmoni pääsevät jatkuvasti hengestään. Mun taistelutaktiikkani on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: silmät kiinni, huido sinne sun tänne ja toivo parasta. Ei muuten toimi.

Takaisin asiaan. Vaikka mä nyt paikkasinkin yhden aukon sivistyksessäni katsomalla sen Terminatorin, olen loksautellut erinäisiä leukoja lähelle lattianrajaa kertomalla, että mulla on edelleen näkemättä sellainenkin kaikkien aikojen must-see-leffojen äiti kuin Titanic. Ja Pelastakaa sotamies Ryan. Ja Kun Harry tapasi Sallyn. Forrest Gumpinkin olen tainnut katsoa vain osittain. Lisäksi mä en ole koskaan katsonut yhtäkään kauhuelokuvaa. Tiedän olevani herkkäuninen, joten miksi kiusaisin itseäni? Nössö mikä nössö.

Eikä mun nyhveröyteni toki tähän lopu: mä en ole koskaan käynyt Särkänniemen Tornadossa. Tai ylipäätään missään huvipuistolaitteessa, jossa pääni ei koko ajan osoita taivasta kohti. En ole ikinä lasketellut. Olen myös niin tylsä, etten ole koskaan juonut itseäni kovaan humalaan tai kärsinyt krapulasta. Tai edes maistanut tupakkaa. Enkä ole muuten koskaan ollut Provinssirockissa tai Ruisrockissa tai ylipäätään missään rockissa. Festarikokemukseni on minimaalinen.

En usko jääneeni mistään ihmeellisestä ja maailmoja mullistavasta paitsi, mutta kummasti tämä kokemattomuuteni vaan on aiheuttanut huvittuneisuutta ja hämmästelyä. Pari vuotta takaperin olisin voinut kruunata tämän tekstin kertomalla, että en muuten ole koskaan käynyt Tallinnassa. Harmi että tämäkin epäkohta tuli korjattua ennen tätä skandaalinkäryistä paljastuspostausta.