perjantai 1. elokuuta 2014

Samanlaiset nuoret

Selailin Instagramissa vanhojen tuttujen eli puolituttujen entisten luokkakavereiden ja samassa kaupungissa asuneiden profiileja. Melkein jokaisen nimimerkki on mallia PirkkoAnneli tai iiirmeeeliii99. Tai väännös vuosia sitten syntyneestä lempinimestä, jolla ei välttämättä ole oikean nimen kanssa mitään tekemistä, mutta joka on vakiintunut kyseisen henkilön kutsumanimeksi. Missä vaiheessa keksityistä, mielikuvituksellisista nimimerkeistä tuli epämuodikkaita?

Yläasteaikoina olin pitkään erilainen nuori, joka ei ollut facessa eikä galtsussa, jossa kaikkien "piti" olla. Nyt olisin erilainen nuori, koska olen Facebookissa, hylännyt IRC-gallerian ja siirtynyt päivittelemään harvakseltaan blogia, Twitteriä ja Instagramia, mutta mun nimimerkkini ei olekaan RiikkaStina, vaan joskus muinoin keksitty ethenee, jonka alkuperää ja taustatarinaa en enää edes muista. Jos olisin vielä yläasteella, tämä olisi todennäköisesti piikittelyn aihe. Onneksi olen jo yliopistossa, jossa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin kytätä niitä, jotka eivät syystä tahi toisesta sulaudu massaan.

Jutun pointti oli ehkä se, että nämä niin sanotut samanlaiset nuoret jaksavat aina hämmästyttää. Mä olin aikanani erilainen nuori (lue: luuseri) ihan yrittämättä ja omana itsenäni, mutten silloinkaan tajunnut, miksi teinityttöjen pitää yrittää näyttää, kuulostaa ja haista samalta massalta (oikeasti tuntui, että niillä oli kaikilla sama ällömakealta haiseva parfyymikin, kun itselleni riitti deodorantti). Tai siis joo, tajusin ja tajuan että se kuuluu siihen ikään, että ollaan epävarmoja eikä haluta erottua liikaa, mutta liika se on liikaa samanlaisuudessakin.

Muistan erittäin elävästi pillifarkuissa, merkkihuppareissa ja tennareissa kulkeneet teinitytöt, joilla oli selässä pinkki tai vaaleansininen Dakine, kaikilla samansävyiset, samalla tavalla tupeeratut ruskeat hiukset, samat nudehuulet ja paakkuiseksi pakkeloidut ripset. Itse olin tässä vaiheessa jo lukioikäinen ja nämä kloonilaumat yläasteella, mutta mieleen jäivät. Varsinkin, kun se yli-imelä hajuvesipilvi pöllähti välitunneilla samaan vessaan tai pukuhuoneeseen. Ja jos samanlaisuus ei ole vielä mennyt äärimmilleen, kun Instagram-nickiäkään ei voi rakentaa muuten kuin omista etunimistä, niin kohta siellä varmaan kirotaan, kun alaikäinen ei voi vaihtaa etunimeään, vaikka kaikki muutkin on Jenni Alexandroja.

Mulle on silti kyllä jäänyt ihan mysteeriksi, miten ihmisestä tulee yksilö, joka ei uskalla olla oma itsensä. Mulle se on aina ollut niin itsestään selvää, että olen mitä olen, enkä kuitenkaan kelpaa enempää tai vähempää, jos yritän mennä massan mukana. Ja auta armias, jos musta olisikin tullut instanimi RiikkaStinaAurora, joka kirjoittaa omaperäisesti nimettyä Live Laugh Love -lifestyleblogia ja otsikoi postauksensa satunnaisilla säkeillä radiohittien kertosäkeistä. Näin "aikuisena" sitä oikeastaan huokaisee helpotuksesta, ettei ole ollut pissis.

6 kommenttia :

  1. Kirjoitat mukavan nasevasti, hymy nousi huulille monta kertaa :) terkuin sisustuspainotteista lifestyleblogia kirjoitteleva Iisa :D

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen aihe, enpä ole asiaa sen koommin ajatellut edes. Tosin kyllä edelleen ihan nimimerkitkin on paljon käytössä sellaisilla sivustoilla, joissa ei noin yleensä haluta tulla bustatuiksi. Ehkä Facebookin nousulla on kuitenkin jotain osuutta siihen, että nimimerkeissä on alettu käyttää omaa nimeään erilaisten sanaväännöksien sijaan? Tuntuu ainakin siltä, että ennen facea oma oikea nimi ja internet oli mahdoton yhdistelmä, mutta sen jälkeen ote on höllännyt.

    Mitä tuohon massaan tulee, niin joo, en itsekään ole ollut mikään suurin hukuttautuja saati pissis (luojan kiitos), mutta kyllä jotain juttuja on tullut osteltua nuorena siksi, että muillakin on ollut. Nykyään sitä osaa ajatella enemmän omilla avoillaan, eikä niin paljon välitä muiden mielipiteistä. Paitsi aina silloin tällöin... Kun osaisikin elää ihan vain täysin siten kuin itse haluaa, mutta se vaatii luonnetta nykymaailmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti muuten tuo Facebook-asia! Voi hyvin olla että johtuu tuosta. Mua vähän kauhistuttaa kun tosi nuoret teinit kirjoittaa blogiakin etu- ja sukunimellä ja jakaa täysin julkisessa "päiväkirjassaan" ties mitä kuvia ja tietoja itsestään...joten taitaa nuo instanickit olla siinä rinnalla aika kevyttä.

      Ainahan ihminen menee huomaamattaankin vähän muiden mukana, kyllä ne trendit ja muodit ja ylipäätään sosiaaliset säännöt meihin jokaiseen vaikuttaa. Juuri siksi en itse pidä häpeänä sitä, että toisinaan haluaa jotain vain, koska kaikki muutkin. Mutta on se kyllä myös totta, että ollakseen TODELLA erilainen täytyy kyllä olla todella vahva tahto ja itseluottamus.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen aihe ja sitä olen miettinyt myös meissä aikuisissakin. Uskalletaanko me olla erilaisia, eri mieltä, tai pukeutua esimerkiksi niinkuin itse haluamme? Aika hauska havainto kerran lenkillä ollessani katsahdin bussi pysäkille ja siinä seisoskeli 4 likkaa ja kaikilla oli samanlaiset valkoiset converse kengät jalassa. Mietin onko ne oikeesti niin hienot, vai miksi ihmiset ei osaa valita muita tennareita..tai edes eri värisenä :`D Kuten mulla on rohkeasti harmaat converset, hih :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hupsista, voiskohan sitä taas muistaa vastatakin kommentteihin... Luulen, että se on lopulta vähän niin, että vapaa tahto on aika suhteellinen käsite ja lopulta kaikenlaiset normit ja muodit kuitenkin säätelee sitä, miten me pukeudutaan ja käyttäydytään, tai mitä ylipäätään pidetään hienona. Mutta niiden normien sisällä liikkuessa se taitaa taas olla enemmän "itsetuntokysymys", kuten niin monet sitä haluaa tituleerata. Mullakin on sinänsä tosi persoonattomat mustat converset, ja tottakai haluuni pitää niitä vaikuttaa se, että kyseiset tennarit ovat suositut ja siksi paljon "esillä" keräämässä uusia ostajia, mutta se hiuksenhieno ero on ehkä siinä, että vaikka kaikilla kavereillani olisi aikanaan ollut kyseiset kengät, mulle ei olisi ollut mikään itsetuntokysymys olla pitämättä samanlaisia. Tai olla tunkematta farkkujen lahkeita villasukanvarteen, kuten yhdessä vaiheessa oli muotia tehdä - ja minähän en sitä tehnyt. :D Hukkasin taas pointtini johonkin matkan varrelle ja syytän myöhäistä kellonaikaa, mutta ehkä hain tässä sitä, että ero sen välillä, haluammeko oikeasti tehdä jotakin vai vain mennä massan mukana, on ehkä niin häilyvä, ettemme sitä aina itsekään tunnista.

      Poista

Kaikki asiallisesti ilmaistut ajatukset, tervehdykset, risut, ruusut, ideat ja toiveet otetaan ilolla vastaan. :)