Puolan matka: Malbork

Gdanskissa ollessani ensimmäiset päivät olivat sateisia, joten en voinut lorvehtia pitkin katuja ihan niin paljon, kuin olisin halunnut. Vietin siis aikaa sisätiloissa, kuten meripihkamuseossa ja Bazylika Mariackassa, mutta koska ylenmääräinen museoiden kiertely ei ollut matkani tarkoitus, lähdin kohti Malborkia ja sen suurta keskiaikaista linnaa. Okei, museohan sekin on nykyään, mutta vähän eri asia kuitenkin kuin piskuiset taidegalleriat.

Ensimmäiset pari iltaa olin vielä kokolailla kauhuissani, vaikka olinkin jo kovasti tykästynyt Gdanskin kaupunkiin. Sitten aloin vähitellen rohkaistua ja keksin ryhtyä selvittelemään, miten pääsen Gdanskista Malborkiin yhtenä kappaleena - ja mielellään takaisinkin. Kaupunkien välinen matka sujui yllättävänkin helposti ja edullisesti junalla, mutta varsinainen haaste tulikin sitten Malborkin kaupungissa. Juna kulkee kyllä Gdanskista tullessa linnan ohi, mutta rautatieasemalta tuota maamerkkiä ei näy. Asemalta taas ei löydy paperisia turistikarttoja, vaan sen edessä on kosketusnäytöllinen - ja pakko sanoa, että ei erityisen helppokäyttöinen - karttataulu.

Tavasin taululla näkyvää karttaa vesisateessa nuoren puolalaispariskunnan kanssa, ja oloni oli suhteellisen surkea. Kartan perusteella edessä oli nimittäin sen luokan sokkelo, etten uskonut pääseväni linnalle asti saman vuorokauden aikana. Ensin teki mieli mennä lippuluukulle ja pyytää heti paluutikettiä Gdanskiin. Olinhan jo nähnyt Malborkin rautatieaseman, joka, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, on kattomaalauksineen ainakin minun mielestäni jo nähtävyys sinänsä. Sitten teki mieli turvautua aseman vieressä kyttäävien taksikuskien apuun. Vaan kun olin liian ylpeä tekemään kumpaakaan. Omatoimimatkalle tänne oli tultu ja sellaisena mä tämän toteuttaisin. Perkele. Ja kerrankin mun ei tarvinnut kirota ja katua kovapäisyyttäni!

Puolassa rautatieasemilla on ilmainen wifi. Kävin vielä asemahallissa vilkaisemassa Google Mapsin mielipidettä sopivasta kävelyreitistä ja kokoamassa itseni. Sitten lähdin kieltämättä kohtalaisen umpimähkään siihen suuntaan, jonka arvelin mahdollisesti oikeaksi. Aikani haahuiltuani bongasin jo linnalle osoittavia opasteita ja hetken perästä löysin itseni kaupungin hiljaisesta, mutta varsin viehättävästä keskustasta. Sadekin lakkasi, ja olin iloinen siitä, etten ottanut taksia suoraan linnalle. Matka ei ollut kävellenkään pitkä, ja autokyydillä moni pieni yksityiskohta olisi jäänyt näkemättä.

Malborkin linnaan on ilmeisesti aina menossa paljon kävijöitä. Opastettu ryhmäkierros ei ole pakollinen, mutta koska kyseessä on pinta-alaltaan maailman suurin linna, kierrokselle osallistuminen on järkevää. Oppaiden englanti ei välttämättä ole parhaasta päästä ja he korostavat useampaan kertaa kierroksen aikana sitä, miten tärkeää linnan korjausten rahoittamiselle on, että matkailijat käyvät Malborkissa ja tulevat uudestaankin. Se voi kuulostaa ärsyttävältä myyntipuheelta, mutta siinä on myös vinha perä: tämäkin ennen niin upea kaupunki linnoineen oli natsien ja neuvostoliittolaisten keskinäisten kahinoiden jälkeen raunioina, ja vaikka linna näyttääkin ehkä ulkoapäin olevan taas hyvässä kunnossa, rekonstruointi on edelleen kesken. Vuoden päästä pääsylipun ostaja näkee ja kuulee taas hieman enemmän linnan historiasta kuin tänään.

Linna on valtavan kokoinen ja oppaan perässä kulkiessa koko muurien sisäistä aluetta on hankala hahmottaa. Kierroksen lopulla vierailija tosin näkee pienoismallin linnasta, jolloin on ehkä hieman helpompi ymmärtää, missä on käynyt. Ja onhan Malborkin linna kaunis. Tavalla, joka ei edes ammattilaisen ottamista kuvista välity, minun räpellyksistäni puhumattakaan. Linna pitää nähdä itse. Parin tunnin kierroksella kuulee ja näkee niin paljon yksityiskohtia, ettei niistä jälkeenpäin hirvittävän paljon edes muista (varsinkaan, jos muisti toimii yhtä heikosti kuin minulla tällä hetkellä...), mutta kerrottakoon, että vuosisatoja ennen II maailmansodan tuhoja linna kuului Saksalaiselle ritarikunnalle ja toimi ritarikunnan suurmestarin asemapaikkanakin.

Harhailin linnalta takaisin Malborkin keskustaan. Nyt, myöhään iltapäivällä, siellä oli vielä hiljaisempaa kuin aamulla saapuessani. Ilmeisesti turistit eivät suuremmin poistu linnan välittömästä läheisyydestä, sillä paikallisessa kahvilassa oltiin suorastaan hämmentyneitä englantia puhuvasta asiakkaasta. Tiskin toisella puolella kommunikointi lontooksi sujui vähän niin ja näin, mutta elekielen saattelemana ymmärsimme toisiamme riittävästi.

Gdanskiin palatessani sielläkin oli jo lakannut satamasta, ja mä olin hyvällä tuulella. Aamupäivällä lähtiessäni mulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, miten selviän Malborkiin ja takaisin eksymättä (lue: kuolematta), ja päivän aikana olin liikkunut ympäriinsä käytännössä täysin sokkona. Silti kaikki oli mennyt tosi hyvin ja hostellille kävellessäni huomasin, etten oikeastaan enää pelännyt mitään. Lopultahan kyse ei ollut sen kummemmasta kuin liikkummisesta vieraassa maassa, jossa kaikki vaan sattuu toimimaan eri kielellä kuin kotona. Aloin ihan oikeasti nauttia siitä, mitä teen.