Aapon päiväkirja

Terve! Minä olen Aapo. Olen tällainen komea kolli, kolmetoista kuukautta vanha. Omasta mielestäni olen iso ja hurja leijona, mutta äiti sanoo, että olen vielä ihan pentu. Mutta kun en minä leiki, minä saalistan! Joskus saalistaminen saa minut niin kovasti valtaansa, etten huomaa, kun narulelu vaihtuukin äidin kädeksi. Sitten kuuluu sellainen hassu ääni, "auts!".

Olen täällä äidin luona hoidossa, kun iskä on lomamatkalla. Minulle on oikeastaan ihan sama, missä olen, kunhan ruokaa tulee säännöllisesti ja joku tuttu ihminen rapsuttelee välillä. Se on vähän tyhmää, kun äiti ei päästä parvekkeelle, vaikka se itse kyllä käy siellä monta kertaa päivässä! Onneksi on mukana tuo Luna-sisko, jonka kanssa voi leikkiä hippaa ja painia ja tutkia paikkoja ja tavaroita.

Luna on kätevä olla mukana senkin takia, että sitten minä saan enemmän ruokaa! Äiti kyllä keksi sellaisen ikävän tavan, että se antaa meille vain vähän ruokaa kerrallaan, niin minä en ehdi syödä Lunan kupista, kun on niin kiire hotkia omat ruoat. Harmittaa. Yritän aina kertoa, kun olisi nälkä: mau'un ja mouruan, pyörin jaloissa, hypin pöydille ja nuolen äidin sormia, eikä siltikään uskota. Silloin minä näytän tältä:

Äidin mielestä minulla on Karvis-syndrooma. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että minulla on pohjaton maha ja jatkuva nälkä, ja riesana maailman söpöin pikkukissa, jolle kyllä annetaan nameja. Äiti sanoo, että Luna saa herkkuja siksi, kun se on niin pieni ja minä en, koska olen lihava. Kerran oli niin kauhea nälkä, että järsin palasen äidin vanhoista bikineistä, mutta se oli vähän huonosti sulavaa, joten oksensin sen pian pois.

Luna tuossa poseeraa äidin antamassa hienossa pahvilaatikossa, joka me ihan itse tuhottiin pohjasta niin, että siitä tuli tuollainen kiva maja. Siellä me sitten vuorotellen piileksitään, mutta häntä aina unohtuu laatikon ulkopuolelle ja äiti löytää meidät nopeasti.

En yhtään tykkää nostelusta, mutta äiti harrastaa sitä hirveästi, varsinkin silloin, kun kiipeän tiskipöydälle tai liesikuvun päälle. Sieltä on hyvät näkymät! On minussa silti vähän sylikissaakin, koska kerran, pari päivässä menen äidin syliin hurisemaan ja sitten se aina rapsuttelee. Aamuisin menen herättämään kiipeämällä mahan päälle kehräämään ja nuolemaan äidin sormia, mutta sen teen oikeastaan vain sen takia, että saisin ruokaa nopeammin. Yleensä se ei toimi, kun äiti vain kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Tuo siskotyttöhän viihtyy joka paikassa, kun ei se muutenkaan kulje ihan täysillä. Äiti heitti sille kerran pallon, ja se jäi tuijottamaan äidin kättä, eikä yhtään huomannut kun minä jo vein sen pallon itselleni. Muutenkin Luna näyttää yleensä tältä:

Semmoisia terveisiä siis äidille, että ruokatarjoilua saisi vähän lisätä, mutta kyllä mullakin muuten on täällä ihan mukavat oltavat!

Toivoo Aapo.