Kotikaupunki

On kai aika tyypillistä, että teini-ikäisenä manataan, miten halutaan pois omalta kotipaikkakunnalta, eikä tulla ikinä takaisin. Ainakin Kehä Kolmosen tällä puolen, luulisin. Yllättävän moni niihin pikkupitäjiinkin kuitenkin jämähtää uhoamisestaan huolimatta, tai jää ihan vapaaehtoisesti. Minun rinnakkaisluokkalaisistani monilla on jo ammatti, asuntolaina ja ehkä mukulakin. Yleensä siellä entisessä kotikaupungissani.

Mä olen niitä, jotka lähtivät pikkukaupungista opiskelujen perässä isompaan kaupunkiin. Vuosikausien hikipinkoilu ja nörttääminen takasivat hyvät paperit lukiosta ja sen, että pääsin vihdoin pois niiden parista, joiden mielestä edellä mainitut termit kuvaavat koulun hoitamista kunnialla. Ajattelin, etten ikinä palaa takaisin. Vanhempani ehkä ajattelivat, että se on ohimenevää uhoamista ja itsenäisyyden tunteesta humaltumista (olenpa runollisella tuulella tänään), mutta kohta neljättä yliopistovuotta aloittaessani olen yhä edelleen samaa mieltä kuin ensimmäiseen vuokrakämppääni muuttaessani: minä en palaa.

Toki käyn vanhempieni luona, mutta melko harvoin. Mulla on isääni ja äitiini hyvin lämpimät ja läheiset välit ja mun lapsuuteni ja nuoruuteni oli kotiolojen puolesta oikein hyvä ja turvallinen. Ongelma ei ole kotona käyminen, vaan se, että junalla matkustaessani joudun näkemään kotikaupunkini julkisia paikkoja - ja aina on se pieni riski, että törmään johonkin tuttuun. Siinä kaupungissa on hyvin vähän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluan keskustella, tai joita haluan edes tervehtiä.

En miellä olleeni koskaan mitenkään pahasti koulukiusattu. Ala-asteella selviteltiin jonkun kerran luokkatovereiden ja opettajan kanssa sitä, mitä saa sanoa ja mitä ei; yläasteella lähdin lätkimään omasta kaveriporukastani, kun olin jatkuvasti naljailun ja piikittelyn kohteena. Hyvin harva ystävyyssuhde on säilynyt tähän päivään saakka, mutta toisaalta kiusaaminenkaan ei ollut järjestelmällistä ja jatkuvaa. Suhteet luokkakavereihin olivat suurilta osin viileän jäykät. Mä olin yksinkertaisesti "alempaa kastia", joka yleensä huomioitiin joko satunnaisen piikittelyn muodossa tai sitten muka positiivisesti silloin, kun musta haluttiin hyötyä, eli kun tiedettiin, että voin olla avuksi koulutöissä. 

Muiden silmissä mulla ei ilmeisesti ollut muuta elämää kuin koulunkäynti, ja tämä johtopäätös vedettiin yksinkertaisesti sen perusteella, että mulla meni koulussa hyvin (ja näin jälkeenpäin sanottuna aika pienellä vaivalla, ei tarvinnut pingottaa). Ja koska mulla ei ollut siistejä urheiluharrastuksia, vaan olin partiolainen ja pianonsoittaja, en ollut sitten missään mielessä cool tai kiinnostava. Lopputulema oli se, että mä olin niitä, joille nyt vaan ei puhuttu, joiden kanssa nyt vaan ei kaveerattu ja joista nyt vaan ei pidetty. Se nyt vaan oli niin, että kohdatessani ikäluokkani ihmisen, en voinut missään tapauksessa luottaa siihen, että tämä ihminen suhtautuisi muhun positiivisesti tai edes neutraalisti. Yleensä taustalla oli jo joku "tietämys" siitä, millainen mä olen. Toisin sanoen toiset todellakin saattoivat välillä tietää mun asiat paremmin kuin mä itse.

Sanomattakin on selvää, että vaikka olen päässyt moneen koulukiusattuun verrattuna todella helpolla, nämä asiat vaikuttavat muhun yhä. En voi mennä kotikaupunkiini lietsomatta itseäni ensin vihaiseen mielentilaan. Kaduilla kävellessäni olen periaatteessa koko ajan valmis huutamaan naljailijoille, että mun ei enää tarvitse kuunnella sitä. Jos kaupan kassalla istuu joku ikätoverini, valitsen toisen kassan, mikäli mahdollista. Kävelen pää pystyssä ja katse tiukasti eteenpäin. Ilman sitä kiukkua en selviäisi kotikaupungissani käymisestä, mutta mä en halua olla vihainen. Siksi en käy kotona kovinkaan usein. Enkä ikinä muuttaisi takaisin ja perustaisi siinä kaupungissa perhettä.

Tottakai missä tahansa pikkukylässä tai isommassakin kaupungissa voi tapahtua vastaavaa, ja varmasti tapahtuukin. Tottakai entiset luokkatoverini ovat aikuistuneet. Toivottavasti. Todennäköisesti kukaan heistä ei tiedä, miten minä olen elämän sillä paikkakunnalla kokenut. Taatusti heitä ei kiinnosta. Todennäköisesti kukaan heistä ei osu lukemaan tätä tekstiä, jonka jätin joskus aiemmin kirjoittamatta, koska pelkäsin, lukeeko sen koko kylä, jos yksi sattuu sen löytämään. Tänään mulla naksahti päässä: ihan sama, vaikka lukisikin.

(Olipa dramaattista.)