Puolan matka: Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo

Lienee sanomattakin selvää, että tämä postaus ei ole sieltä kevyimmästä päästä, mutta sanotaan nyt vielä: keskiössä on erittäin raskas osa matkaani, joten jos tiedät olevasi todella herkkä, harkitse postauksen lukematta jättämistä.

Viitisenkymmentä kilometriä länteen Krakovasta sijaitsee Oświęcim, muutaman kymmenen tuhannen asukkaan aivan tavallinen pikkukaupunki. Sillä on värikäs historia ja esimerkiksi menestynyt jääkiekkojoukkue, joka on voittanut Puolan mestaruuden useampia kertoja. Valitettavasti kaupungin elämää varjostaa kuitenkin edelleen sen synkkä päänähtävyys, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo. Museon asema kaupungissa on kaksijakoinen: yhtäältä sitä ei ymmärrettävistä syistä haluta kaupallistaa liiaksi - se on kuitenkin enemmän hautausmaa kuin turistikohde - mutta toisaalta se on juuri se asia, joka vetää ihmisiä Oświęcimiin. Itse kaupunki kuitenkin jää valtaosalta huomiotta.

Auschwitz I:n kenties tunnetuin yksityiskohta, julmalla tavalla ironinen Arbeit Macht Frei -portti. Se on oikeasti paljon pienempi, kuin olin itse kuvien perusteella luullut.

Näin kävi itse asiassa myös minulle. Alunperin suunnittelin omatoimista päiväreissua Krakovasta Oświęcimiin, mutta kun kävi ilmi, että omatoimireissaajille varatut paikat englanninkielisille opastuskierroksille oli myyty loppuun niiltä päiviltä, kun olisin paikassa päässyt käymään, oli pakko heittäytyä turistiksi. Krakovassa toimii tietenkin monia matkanjärjestäjiä, jotka kuljettavat turisteja lähialueen pääkohteisiin, Auschwitziin ja Wieliczkan suolakaivokselle. Tiukan aikataulun takia mun oli valittava noista kahdesta toinen, eikä valinta ollut vaikea. Ei olisi tullut mieleenkään jättää Auschwitzia väliin. Koin siellä käymisen moraalisena velvollisuutena.

Valmiin päiväretken huono puoli on se, että ajankäyttöön ei pääse itse vaikuttamaan. Muuten mulla ei itse asiassa ole palvelusta juuri muuta valittamista kuin se, etten oikein pidä "must see" -mainoslauseista Auschwitzin porttia esittävän kuvan vieressä. Keskitysleirimuseo ei ole mikään viihdekeskus, vaan siihen pitäisi suhtautua tietyllä kunnioituksella. Se pätee muuten sitten myös pukeutumiseen; nyt on ihan pakko nalkuttaa. Ihan oikeasti. Kun mennään vierailulle paikkaan, jossa on elänyt epäinhimillisissä oloissa ja kuollut karmealla tavalla yli miljoona viatonta ihmistä, sinne ei pukeuduta napapaitaan ja minishortseihin. Siellä ei myöskään hiplata kumppanin takapuolta, vaikka kuinka olisi vastarakastunut. Puolan eteläosissa osaa kieltämättä olla kesällä tukalan kuumaa, mutta pukeutumisen ja varsinkin käyttäytymisen voi silti sovittaa kohdetta vastaavaksi: olkapäiden peittäminen ja polven tienoille ulottuvien lahkeiden tai hameenhelman valitseminen riittää jo pitkälle. Ei voi olla niin vaikeaa. Purin kiukkuisena huultani nähdessäni minibussiimme nousseet nuoret naiset, joiden asut olisivat sopineet paremmin uimarannalle.

Natsit dokumentoivat keskitysleirien toimintaa melko tarkasti, ja leireille tuoduista vangeista pidettiin kirjaa. Alkuun vangit valokuvattiin, mutta myöhemmin se tuli hitaaksi ja kalliiksi, ja natsit päättivät siirtyä vankien tatuointiin. Säästyneet valokuvat ovat nyt erään parakin seinillä; kuvissa näkyvät ihmiset edustavat tietenkin vain murto-osaa leirin uhreista.

Nyt kun olen saarnannut, päästään itse asiaan. Päiväretkipakettiin kuului minibussikuljetus Krakovasta Oświęcimiin ja takaisin, englanninkielinen opastus Auschwitzin ja Birkenaun leirialueilla sekä kaikille museon kävijöille näytettävä dokumenttielokuva Auschwitzin vapauttamisesta. Meille se näytettiin matkalla minibussin dvd-laitteiston avulla. Jos ennen lähtöä bussissa olikin käynyt iloinen puheensorina, viimeistään filmin päätyttyä siellä oli hiirenhiljaista. Dokumentissa näytetään ukrainalaisten sotilaiden kuvaamaa videomateriaalia siitä, mitä he näkivät natsien hylkäämässä leirissä, johon heikoimmassa kunnossa olevat vangit oli hylätty. Kaikki suinkin kykenevät marssitettiin sotilaiden mukana kauemmas länteen. Kuolemanmarssiksi nimitetyllä matkalla menehtyi - tai tapettiin - tuhansia ihmisiä.

Auschwitz käsitti oikeastaan kolme leiriä: Auschwitz I, Auschwitz II - Birkenau ja Auschwitz III - Monowitz. Viimeksi mainitusta ei ymmärtääkseni ole enää olemassa juurikaan fyysisiä merkkejä, mutta Auschwitz ja Birkenau toimivat keskitysleirimuseona, joiden alueella tehdään ilmeisesti edelleen rekonstruointityötä. Auschwitz on alueena suhteellisen pieni, eikä sinne saapuessa tunne sellaista välitöntä ahdistusta, jota itse odotin. Osittain se saattaa johtua siitä, että siellä olevat rakennukset ovat itse asiassa vanhoja puolalaisia sotilasparakkeja eli tavallaan aika kaukana siitä, mitä natsit itse rakensivat monilla muilla leireillä.

Auschwitzista puhuttaessa törmää usein kuviin tästä asemarakennukseksi naamioidusta sisäänkäynnistä, mutta tarkkaan ottaen se kuuluu Birkenaun leirialueeseen. Kuva on tietenkin otettu porttien sisäpuolelta.

Suurempi syy taitaa kuitenkin olla shokki. Auschwitzissa kierroksia vetävät oppaat latelevat alusta asti karua faktaa hengästyttävällä syötöllä. Kaikki ei jää mieleen, ja sitä, mikä jää, on liki mahdoton käsitellä. Vaikka suurimman osan samasta asiasta on kuullut jo koulussa tai lukenut muualta, sen kuuleminen paikassa, jossa tuo kaikki on oikeasti tapahtunut, on aivan oma lukunsa. Samalla se tuntuu ylittävän ymmärryksen rajat. Kun mieli ei oikein osaa sulattaa sitä, mitä todella tarkoittaa nähdä lasin takana tonneittain ihmisen hiuksia tai läjäpäin kenkiä, se reagoi sulkeutumalla. Lopulta vain kuljin oppaan perässä tyhjin katsein ja yritin välillä ottaa paikkaa kunnioittavia valokuvia.

Jos Auschwitz I onkin pieni ja tiivis alue, Birkenau on sitten kaikkea muuta. Se on musertavan suuri, karu ja koruton paikka, jossa vuosikymmenien takainen epätoivo, kärsimys ja kauhu on edelleen aistittavissa. Siellä on shokista huolimatta mahdollista iskostaa edes jollakin tavalla tajuntaansa, miten puhtaasta pahuudesta natsien tuhoamisleireissä oli kyse. Lukemani perusteella tiesin odottaa sitä hetkeä, kun opas lausuu sanat right where you are standing. Silti seisominen sillä paikalla, jossa junalla juuri saapuneita vankeja valikoitiin työkykyisiin ja niihin, jotka lähetettiin suoraan kaasukammioihin, tuntui epätodelliselta. Niin ahdistavalta, ettei se tunnu miltään. Alla oleva kuva on otettu tuolla laiturilla, lukuisten ihmisten elämän päätepysäkiltä.

Paluumatkalla bussissa oli taas hiljaista. Iltapäivän paahtava kuumuus oli vaihtunut rankkasateeksi ja aluksi kaikki tuntuivat olevan ajatuksissaan. Vähitellen alkoi varovainen puheensorina, mutta minä ja retkellä seuranani ollut ranskalaistyttö, jonka tapasin hostellissa, olimme koko matkan hiljaa. Olen pelännyt sitä hetkeä, kun alan todella ymmärtää, mitä olen nähnyt. En tiedä, koska se tulee, tai tuleeko sitä koskaan. Ehkä koko totuus on liian hirveä ymmärrettäväksi täysin. Siitä huolimatta suosittelen keskitysleirimuseossa vierailua jokaiselle, jolle siihen mahdollisuus tulee. Se on raskas kokemus, mutten tiedä ketään, joka sitä olisi katunut.

Sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen moni natsi pakeni vastuuta rikoksistaan tekemällä itsemurhan. Ne, jotka saatiin kiinni, vietiin oikeuden eteen ja tuomittiin usein kuolemaan. Tällä paikalla, yhden Auschwitz I:n krematorion edessä, hirtettiin huhtikuussa 1947 Rudolf Höss, joka toimi pitkään KL Auschwitzin johtajana.