Ressi

Tenttejä, esseitä, seminaareja, suuntautumishaku ja kesäopintotuki. Siinä muutama syy siihen, miksi mä saatan ruveta kohta hyppimään pitkin seiniä. Kesätyöttömyys on mulle sikäli ihan ok, että opintopisteiden kerryttäminen tekee tutkinnolle ja valmistumissuunnitelmille parempaa kuin hyvää, mutta kyllähän se opintotuki tarkoittaa vähemmän rahaa kukkarossa kuin edes osa-aikainen kaupan kassalla istuminen. Kesäkuun alkupuolelle asti on parin tentin kanssa itse asiassa vielä kiirekin. Tälläkin hetkellä mun pitäisi tankata päähäni sitä, miten organisaatioiden toimintaa ja muutosta voidaan ymmärtää Jungin arkkityyppiteorian valossa, eikä kirjoittaa tätä postausta.

Tein pari viikkoa sitten pitkäaikaista stressiä mittaavan stressitestin. Siis ihan sellaisen oikean, psykologienkin käyttämän testin, eikä mitään Cosmopolitanin humpuukirastitusta. Testissä on pisteytetty kuormittavuutensa mukaan erilaisia myönteisiä ja kielteisiä, mutta kuitenkin stressiä aiheuttavia tapahtumia ja tilanteita, joista rastitetaan ne, jotka itselle on tapahtunut viimeisten 24 kuukauden aikana. Puolison kuolema tuottaa 100 stressipistettä ja loman pitämisestäkin niitä kertyy 11. Haitallisen stressin raja on 300 pistettä. Minun pisteeni? 506. Siis sillä ehdolla, että monta kertaa tapahtuneetkin asiat kerryttävät pistemääränsä vain kerran.

Mä olen kävelevä stressipesäke, kontrollifriikki ja erittäin taitava keksimään stressaamisen aiheita, jos joskus sattuu sellainen hetki, että ne ovat jotenkin muka vähissä. Stressi ja paineet ovat kaksiteräinen miekka: toisaalta ne saavat mut työskentelemään tehokkaasti ja olo tuntuu varsin tyhjältä, jos ne eivät ole läsnä. Toisaalta kaikki tietävät, että jatkuva stressaaminen ei ole erityisen terveellistä. Olen alkanut epäillä, että syy siihen, että mulla on vatsan kohdalla kaikkea muuta kuin pyykkilauta, ei olekaan yksin ruokailu- ja liikuntatottumuksissa, vaan stressihormonin määrässä.

Päätin alkuvuodesta, että teen liikunnasta itselleni pysyvän elämäntavan. Salilla käyminen ei ole taas hetkeen inspiroinut pätkän vertaa, mutta liikuntaa en kyllä ole unohtanut. Vähintäänkin käyn muutaman kerran viikossa lenkillä tai vesijuoksemassa. Tosin juoksemisesta innostuminen aiheutti taannoin sen, että tein aloittelijan virheen: liian pitkään, liian usein ja liian kovaa. Tuloksena penikkatauti ja täyslepo juoksemisesta - ja sekös sitten vasta stressiä ja ahdistusta kasaakin, kun urheilukaan ei suju kuten haluaisin. Ainakin tavoite on saavutettu: olen tullut riippuvaiseksi liikunnasta. Nyt sen puute alkaa jo aiheuttaa stressiä.

Tää jatkuva stressaaminen alkaa muodostua jonkinlaiseksi noidankehäksi. Tässä sitä on perfektionistisen luonteensa kanssa murehtinut monta vuotta sitä, kun naama näyttää seinästä revityltä ja kroppa on kaikkea muuta kuin mallin mitoissa. Nyt tällekin esteettiselle rajoittuneisuudelle on vihdoin selitys: stressi itse. Yle kun tiesi tänään kertoa, että stressi rumentaa naista. Seuraavaksi sitä voikin alkaa stressata siitä, miten ihmeessä tästä stressistä pääsisi eroon.