Riitelykammo

Eilen tuli käytyä läpi erään ystäväporukan ensimmäinen kunnon riita. Kuten arvata saattaa, taustalla oli huono kommunikointi, siitä johtuva väärinkäsitys ja tuloksena kerta kaikkiaan aivan turha kärhämä. Kaiken kukkuraksi koko sanaharkka käytiin vielä Facebookin välityksellä, jolloin jokaisen sisälukutaito tietenkin katoaa kiukutellessa taivaan tuuliin ja kaikkea tulkitaan joko liian kirjaimellisesti tai sitten ei ollenkaan tosissaan. Asia ei onneksi ollut mitenkään maata kaatavan suuri ja vakava, ja riita sovittiin saman illan aikana suhteellisen nopeasti.

Mä olen päässyt eilisestä riidasta yli jo moneen kertaan, enkä pidä sitä mitenkään erityisen isona asiana. Riitely ei ole minusta millään tavalla mukavaa, mutta se valitettavasti kuuluu kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin. Ei välttämättä - eikä toivottavasti - kovin usein, mutta toisinaan. Minusta olisi erikoista, jos kaksi läheistäkin ihmistä olisi kaikista asioista aina samaa mieltä, eikä koskaan ajautuisi tilanteeseen, jossa välit hetkeksi tulehtuvat. Siksi mua ihmetyttää se, miten monesti ihmiset suorastaan kammoavat riitelyä. Eri mieltä olemista vältellään viimeiseen asti, omaa mielipidettä ei ristiriitojen pelossa uskalleta sanoa ja sitten kun joku kärhämä joskus kuitenkin tulee, se on suorastaan maailmanloppu ja mikään ei ole enää entisensä.

Mun lapsuudenkodissa on riidelty aina, ja itse asiassa jopa suhteellisen paljon. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan, koska oikeasti mulla ja mun perheenjäsenilläni on hyvät ja lämpimät välit. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, eivätkä tietääkseni ole koskaan harkinneetkaan avioeroa. Minä ja veljeni voimme puhua toisillemme ja vanhemmillemme asiasta kuin asiasta ja nyt, kun aikuistumme, myös vanhemmat kertovat meille kuulumisiaan vähän eri tavoin kuin ennen. Meillä ei ole koskaan tarvinnut riidellä alkoholin, uhkapelaamisen, pettämisen, väkivallan tai muun vastaavan takia, mutta meillä on paiskottu ovia, huudettu kurkku suorana ja itketty vuolaasti monien arkisempien asioiden vuoksi. Osin siksi, että minä ja isäni olemme molemmat helposti kiivastuvia ja siksi helposti napit vastakkain, osin siksi, että sekä minun että veljeni murrosikä oli kovin...noh, murrosikä.

Meidän perheessä osa kasvatusta on ollut siis riitelyn taito. Mä olen oppinut riitelemään niin, että asiat tulee sanottua, ilmapiiri paranee ja lopulta kuitenkin sovitaan. Matkan varrella on opittu myös sitä, miten ei riidellä: veljeä ei revitä tukasta (alakouluiässä), isää ei haukuta ties millä nimillä (yläkouluiässä) ja mykkäkoulun pitäminen ei auta mitään, jos toinen ei tiedä, mistä olet suuttunut (lukioiässä). Ja aina, aina tehdään se sovinto.

Siksi mä en myöskään pelkää riitelyä. Itse asiassa mä olen niin tottunut siihen, että viimeiseen asti sopuisan puolisoni kanssa mua jopa vähän ahdistaa se, että me ei oikeastaan koskaan huudeta toisillemme niin että naapuritkin kuulee. Kaikki riidat käydään hyvin vähäeleisesti, nopeasti ja rauhalliseen sävyyn. Sopii muuten huonosti mun temperamentille. Olin mä sitten poikkeuksellisen kylmä ja kova ihminen tai, kuten itse ajattelen, järkevän riitelykasvatuksen saanut aikuinen, mun on vaikea ymmärtää, miksi riitely on toisten mielestä niin kerta kaikkiaan hirveää, että sitä pitää vältellä viimeiseen asti. Itse näen sen ihmissuhteen välttämättömänä, puhdistavana ja parhaimmillaan jopa lähentävänä ja vahvistavana osana. Riitely ei ole itse tarkoitus, mutta avoimen ristiriidan välttely minun kokemukseni mukaan usein vain pahentaa asioita.

Joku voisi sanoa, että riitelyä pelätään siksi, että se tuntuu niin pahalta. Itse ajattelen niin, että yksi kipeä, kunnolla riidelty riita sovintoineen on parempi kuin se paha olo, joka seuraa siitä, kun mieltä kaihertavia asioita haudotaan omassa päässä, eikä sanota ääneen. Asia saa paljon ansaitsemaansa suuremmat mittasuhteet ja sitten ollaankin jo oikeasti isojen ongelmien äärellä. Aikuisen ihmisen pitää minusta sietää sitä, että kaikki ei aina ole mukavaa eikä tunnu hyvältä. Sama opetus pitää terveellä tavalla tietenkin siirtää myös lapsille: opetellaan riitelemään oikein, hieromaan sopua, tekemään kompromisseja ja antamaan anteeksi. Siksipä provosoivaksi lopuksi: minä aion huutaa jälkikasvulleni, jos sellaista joskus siunaantuu. Kurkku suorana.